Arkisto kohteelle heinäkuu 2014

« Hyviä uutisia home page

Elokuun blogireformi

28.7.2014

(Muokattu ja erotettu Vastakkainasettelusta yhteyteen -artikkelista 3.8.2014)

Vastakkainasettelusta yhteyteen teki minuun suuren vaikutuksen. Omalla laillaan se oli minulle (luterilaisittain ilmaistuna) sekä lakia että evankeliumia. Evankeliumia eli hyviä uutisia siksi, että luterilaiset ja katolilaiset ovat päässeet niin lähelle toisiaan. Lakia siksi, että se osoitti myös omat syntini.

Olen itsekin syyllistynyt sellaiseen kahdeksannen käskyn rikkomiseen, josta yllä mainittiin. Olen myös syyllistynyt turhaan polemiikkiin ja vastakkainasettelun korostamiseen. Olen jo pitkään kokenut blogin vanhat sivut (eli oikealla näkyvät perusartikkelit sakramenteista, pelastusopista, Mariasta, jne.) ongelmallisiksi: lue ajatteluni ja blogin kehityksestä tästä ja tästä artikkelista vuosilta 2011 ja 2012.

Olen jo jonkin aikaa haudutellut ajatusta blogin perusteellisesta reformista (ei sentään reformaatiosta), ja nyt alkaa olla sen aika. En ole vielä aivan varma, miltä se tulee näyttämään. Saatan poistaa tiettyjä sivuja näkyvistä, saatan muokata niitä tai kirjoittaa ne uudestaan, tai saatan siirtää ne tavallisiksi artikkeleiksi arkistoihin, josta niitä voisi lukea historiallisen intressin (ja toki osittain hyödyllisen sisällön) vuoksi. Toiveita saa esittää, mutta kaiken varalta kehotan halukkaita copypastaamaan koneelleen sen, mitä ei halua menettää.

Blogireformi on tarkoitus toteuttaa elokuun aikana. Johtavina ideoina ovat suurempi akateeminen uskottavuus, teologinen pätevyys ja ekumeeninen avoimuus. Artikkelien poistamisen tai muokkaamisen lisäksi kategoriat menevät mitä todennäköisimmin uusiksi. Toisaalta pyrin myös uudistamaan blogin vetovoimaa ja mainontaa mm. sosiaalisessa mediassa niin, että lukijamäärät lähtisivät selvään nousuun.

Lopuksi palaan vielä VY-asiakirjaan. En vielä tiedä, olenko syksyllä tai ensi vuonna Suomessa, mutta jos olen, haluaisin puhua asiakirjan tematiikasta suomalaisille yleisöille. Jos ei ensi vuonna niin ehkä sitä seuraavana tai viimeistään merkkivuonna 2017. Voisin mieluusti liittoutua jonkun luterilaisen kanssa ja kiertää esim. seurakunnissa tms.

Kiinnostuneet ilmoittautukoot. Jotta ekumenia ei jäisi komissioiden paperityöksi, ihmisissä pitää herättää ykseyden kaipuu. Luterilaisissa pitää herättää se katolinen itseymmärrys, jonka Augsburgin tunnustus ja monet luterilaiset nykyteologit jakavat. Katolilaisissa pitää herättää avoimuus luterilaisen teologian, historian ja elämän todella kristillisiä aarteita kohtaan. Näitä aarteita on Vatikaani II:n mukaan välttämätöntä oppia pitämään arvossa, ja se tulee tehdä ”ilolla” (UR 4).

Kategoriat: Ajankohtaista

Comments: Be the first to comment

Vastakkainasettelusta yhteyteen

28.7.2014

Tätä asiakirjaa on vaikea hehkuttaa tarpeeksi. Paras on ilmaista. Viime vuonna julkaistu Vastakkainasettelusta yhteyteen – Luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset viettävät yhdessä reformaation muistoa 2017 (VY) on luettavissa ilmaiseksi (klikkaa edellä) netistä, ja kirjamuodossakin se maksaa vain 10€.

Koska asiakirjaa ei kuitenkaan mainosteta eikä myydä suurissa kirjakaupoissa, se on jäänyt melko tuntemattomaksi. Toistaiseksi siitä näkyy olevan suomalaisessä blogosfäärissä vain yksi esittely. Nyt on toisen aika. Olen lukenut tekstin tänä kesänä alusta loppuun kahdesti, ja siitä riittäisi kerrottavaa kokonaisen artikkelisarjan verran.

Ennen kuin mennään asiakirjan sisältöön, pari sanaa sen tekijöistä: kyseessä on kansainvälinen luterilais-katolinen ykseyskomissio, joka alkoi toimia Vatikaanin II konsiilin jälkeen ja on sittemmin julkaissut useita yhteisiä dokumentteja, mm. Malta-raportti (1971) ja viimeisimpänä The Apostolicity of the Church (2006).

Ykseyskomission luterilaisena puheenjohtajana on emerituspiispa Eero Huovinen Suomesta, muut jäsenet ovat ympäri maailmaa. Katolisena puheenjohtajana taas toimi piispa Gerhard Müller, joka on nykyisin Uskonopin kongregaation prefekti. Komission suurena haasteena on tuoda heidän saavuttamansa tulokset suuren kansan tietoisuuteen, ettei konsensus jäisi vain ekumeniaeksperttien asiaksi.

Miksi viettäisimme yhdessä reformaation muistoa?

Asiakirjan alaotsikko yhteisestä reformaation muistelusta saattaa herättää katolilaisissa epäilyksiä – miksi juhlisimme yhdessä kirkon jakaantumista? VY 9 tunnustaakin heti alkuun, että monet katolilaiset yhdistävät sanan ”reformaatio” kirkon jakautumiseen, kun taas monet luterilaiset liittävät sen evankeliumin uudelleen löytymiseen, uskonvarmuuteen ja vapauteen.

Asiakirja kertoo, että aiemmat reformaation satavuotisjuhlat ovat olleet molemmille osapuolille tilaisuuksia korostaa vastakkaisuuksia, syyttää toista osapuolta ja oikeuttaa itsensä (VY 5). Nyt on kuitenkin edessä ensimmäiset ekumenian aikakauden satavuotissynttärit, ja 50 vuotta luterilais-katolista dialogia vaatii ”uutta lähestymistapaa” (VY 8).

Asiakirjan lopussa kuvataan kauniisti sitä, mitä tuleva muistelu ei ole: ”Kun luterilaiset kristityt vuonna 2017 viettävät reformaation alkamisen 500. merkkivuotta, he eivät silloin juhli lännen kirkon jakautumista. Kukaan teologisesti vastuullinen henkilö ei voi juhlia kristittyjen eroa toisista kristityistä.” (VY 224)

Vähintään yhtä koskettava on VY 221:ssä esitetty syy sille, miksi katolilaisten pitäisi olla mukana reformaation muistelussa luterilaisten kanssa. VY 220 muistuttaa Vatikaani II:n opettaneen, että luterilaiset tulevat kasteessa liitetyksi Kristuksen ruumiiseen (UR 3). Tämän pohjalta VY 221 siteeraa 1. Kor. 12:26:n opetusta Kristuksen ruumiinjäsenten yhteenkuuluvuudesta ja toteaa:

”Mikä koskettaa ruumiin yhtä jäsentä, koskettaa kaikkia muitakin. Tästä syystä luterilaiset kristityt, muistellessaan tapahtumia, jotka johtivat heidän kirkkonsa omaan olemassaolon muotoon, eivät tahdo viettää tätä muistoa ilman katolisia kanssakristittyjään. Muistellessaan molemmat yhdessä reformaation alkua he ottavat oman kasteensa vakavasti.”

Mutta kuinka voisimme muistella ja viettää reformaation tapahtumia yhdessä, jos meillä on niistä aivan erilaiset versiot? Luterilaisille evankeliumin löytänyt Luther toi valon pimeän rappiokirkon keskelle, kun taas katolilaisille kapinallinen munkki nosti itsensä kirkon yläpuolelle ja johti koko läntisen kirkon ja Euroopan jakautumiseen. Voimmeko edes kertoa yhteistä tarinaa? Voimme, sanoo VY.

Yhteinen kertomus

VY 16 toteaa, että vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, sen läsnäolo nykyhetkessä on muutettavissa. Meillä on nykyään hyviä syitä kertoa historiamme uudella tavalla. Keskiajan historian tutkimus on osoittanut, ettei myöhäiskeskiaika ollut täysin pimeä eikä täysin valoisa, vaan ”suurten vastakohtien” aika, ja kirkko oli ”kaikkea muuta kuin monoliittinen yhteisö” (VY 19–20).

1900-luvun katolinen Luther-tutkimus vapautui yksipuolisen negatiivisesta ajattelusta ja paljasti mm. yhtymäkohtia Lutherin ja Tuomas Akvinolaisen välillä. Vatikaani II:n uudistusten valossa katolilaiset voivat tänään ”arvostaa Martti Lutherin uudistuspyrkimyksiä ja suhtautua niihin avoimemmin kuin aikaisemmin näytti mahdolliselta” (VY 28).

Vastaavasti luterilaiset ovat dialogissa katolilaisten kanssa oppineet ”torjumaan yksipuoliset tunnustukselliset lähestymistavat ja harjoittamaan enemmän itsekritiikkiä” (VY 31). Näin ollen asiakirjan 3. luvussa luterilaiset ja katolilaiset esittävät nyt ensimmäistä kertaa näin korkealla tasolla yhteisen kertomuksen reformaatiosta.

Yhteinen kertomus alkaa anekiistasta. Lutherin 95 teesiä eivät suinkaan olleet uuden kirkon ohjelmanjulistus, vaan niiden tarkoituksena oli saada aikaan akateeminen väittely. Lutherin maine levisi kuitenkin nopeasti, samoin epäilykset hänen oikeaoppisuudestaan. Lutherin toivoman debatin sijaan hän sai vastaan uhkavaatimuksen: peru sanasi tai tule ekskommunikoiduksi.

Vielä vuosi teesien jälkeen Luther vakuutti olevansa yksimielinen Rooman kirkon kanssa ja opettavansa sen opetuksen puitteissa. Kun paavi Leo X päätti vuonna 1520 toimia Lutherin ekskommunikoimiseksi, Luther poltti paavin bullan ja alkoi lopulta pitää paavia Antikristuksena. Ekskommunikaatiosta huolimatta monet katoliset papit pitivät Lutherin käsitystä evankeliumista puoleensavetävänä ja pyrkivät sisällyttämään sen julistukseensa. Vasta vuonna 1535 reformaattorit järjestivät omia pappisvihkimyksiään.

Luterilainen Augsburgin tunnustus vuodelta 1530 pyrki esittämään, ettei sen opissa ole ”mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua”. Tuonaikaiset ”ekumeeniset” oppineuvottelut eivät kuitenkaan lopulta tuottaneet yhteisymmärrystä.

Yllä olen vain tiivistänyt yhteisen kertomuksen joitain pääpiirteitä. Lisäksi kerrotaan uskonsodista ja Trenton konsiilista, mutta viimeiseksi VY 90 luo katsauksen Vatikaani II:een, jonka toimenpiteiden valossa Trenton jättämää perintöä tulee nyt tarkastella (eikä siis toisinpäin!). Polemiikin ilmapiiri on jätetty taakse, ja 50 vuodessa on päästy pitkälle yhteisymmärryksen tiellä.

Yhteinen usko

Dokumentin 4. luku käsittelee Lutherin teologian pääpiirteitä ja sitä, missä näissä kysymyksissä nykyään ekumeenisen dialogin ansiosta mennään. Luku paljastaa hämmästyttävän yksimielisyyden, jonka ekumeeniset dialogit ovat saavuttaneet perinteisissä kiistakysymyksissä.

Ensimmäinen käsiteltävä kysymys on oppi vanhurskauttamisesta. Asiakirja esittelee ja syventää konsensusta, joka saavutettiin Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista (YJV, 1999). YJV:n konsensuksen valossa ”jäljelle jäävät erot kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa siitä, miten vanhurskauttaminen ymmärretään, voidaan sallia”. Näin on päästy yli lähes puoli vuosituhatta kestäneistä kiistoista ja vastakkainasetteluista. (VY 139)

1500-luvulla katolis-luterilaiset dialogiyritykset tyssäsivät ehtoollisoppiin. VY-dokumentissa esitellään ekumeenisten dialogien tuloksena merkittävä yksimielisyys ehtoollisopista. Eukaristiassa Kristus on ”läsnä ruumiissaan ja veressään leivän ja viinin merkkien alla”, ja hän on läsnä ”Ristiinnaulittuna” niin, että ehtoollinen on todella ”ristintapahtuman todellista läsnä olevaksi tekemistä”. Jälleen jäljellä olevat erot eukaristisen uhrin hienouksien ymmärtämisessä ”ovat sallittavia sekä katolilaisten että luterilaisten puolelta” (VY 159).

Kysymyksessä virasta on päästy eteenpäin, vaikka luterilaisen viran tunnustus on vielä yksi ”jäljellä olevista kysymyksistä” (VY 176). Yksimielisyys on saavutettu viran jumalallisesta alkuperästä, papin tehtävistä (sananjulistus ja sakramenttien jakaminen), pappisvihkimyksen kaavasta (kätten päällepaneminen, Pyhän Hengen lahjojen pyytämisen rukous), viran jaosta paikalliseen ja alueelliseen. Kirkon apostolisuus on ensisijaisesti uskollisuutta evankeliumille, jota virka palvelee.

Osittainen luterilaisen viran tunnustaminen on mahdollista sen perusteella, että se on de facto kyennyt täyttämään tehtävänsä ”säilyttäessään kirkon totuudessa” niin, että lähes 500 vuotta reformaation jälkeen katolilaiset ja luterilaiset saattoivat yhdessä allekirjoittaa YJV:n. Paljon eroavuuksia viran ymmärtämisessä jää kuitenkin vielä voimaan, mm. naispappeus ja paavius.

Lopuksi VY käsittelee Raamattua ja traditiota. Sola fiden lisäksi sola scriptura oli yksi reformaation sloganeita. Nyt voidaan kuitenkin todeta yhteisymmärryksen (jota asiakirja selittää tarkemmin) olevan niin laaja, että erilaiset korostukset ”eivät sellaisinaan vaadi pitämään yllä kirkkojen nykyistä jakautuneisuutta” (VY 210).

Kutsu katumukseen

Asiakirjan viides luku on vaikuttava kutsu katumukseen. Reformaation merkkivuosi muistuttaa monista kipeistä asioista, ja niitäkin on käsiteltävä. Luterilaiset toteavat koskettavasti, että he häpeävät ja valittavat syvästi Lutherin juutalaisista esittämiä ”turmiollisia ja halventavia lausumia”. Luterilaiset eivät myöskään enää yhdy Lutherin näkemykseen, ”jonka mukaan paavi on Antikristus”. (VY 229)

Vastaavasti katolilaiset ja luterilaiset yhdessä tunnustavat, että 1500-luvun teologit molemmilla puolilla ”liioittelivat ja karrikoivat vastustajiensa ajatuksia saadakseen heidät näyttämään naurettavilta”. Sitten seuraa kaikista puhuttelevin kohta: ”Yhä uudestaan he rikkoivat kahdeksannen käskyn, joka kieltää antamasta väärää todistusta lähimmäisestä.” (VY 233)

Vastakkainasettelujen kärjistäminen siirtyi sukupolvelta toiselle. ”Tässä asiassa molemmilla osapuolilla on täysi syy katua ja valittaa tapaa, jolla he kävivät väittelyjään.” (VY 233) Dokumentti viittaa joidenkin paavien, erityisesti Johannes Paavali II:n, sekä Luterilaisen maailmanliiton esittämiin anteeksipyyntöihin. Viimeksi mainittu kehottaa pyrkimään ”selvään, rehelliseen ja rakkaudelliseen kieleen kaikissa keskusteluissamme” (VY 236).

Tältä pohjalta dokumentin kuudes luku esittää viisi ekumeenista toimintaohjetta. 1500-luvun ”taistelu on ohi”, ja katolilaisten ja luterilaisten tulisi ”aina aloittaa ykseyden eikä jakautumisen näkökulmasta”. Tämä asennoituminen vaatii ”sydämen jatkuvaa kääntymystä”. Toisen ohjeen mukaan katolilaisten ja luterilaisten on suostuttava ”jatkuvaan muutokseen toisen kohtaamisen ja molemminpuolisen uskontodistuksen kautta”.

Kolmas ohje kehottaa uudelleen sitoutumaan näkyvän ykseyden etsimiseen ja sen miettimiseen, mitä tämä käytännössä merkitsee. Tarvitaan myös kärsivällisyyttä, koska ”tie voi olla odotettua pidempi”. Neljännen ohjeen mukaan luterilaisten ja katolilaisten tulisi ”yhdessä löytää uudelleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin voima omalle ajallemme” – uuden evankelioinnin periaate siis.

Viides ohje jatkaa samalla linjalla ja kehottaa katolilaisia ja luterilaisia yhdessä todistamaan Jumalan armosta julistamalla evankeliumia ja palvelemalla maailmaa. Asiakirja toteaa vielä lopuksi, että reformaatiota muistellaan oikein, kun luterilaiset ja katolilaiset kuulevat yhdessä evankeliumin ja ”antavat itsensä tulla kutsutuksi uudelleen yhteyteen Herran kanssa” (VY 245).

Kategoriat: Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Teologia
Tags: , ,

Comments: 5 kommenttia

Ratzinger ja evoluutio

21.7.2014

Jälleen on yksi huikean hyvä Ratzinger-kirja luettu: tällä kertaa käsittelyvuorossa on Ignatius Pressin vuonna 2011 englanniksi julkaisema Dogma and Preaching (saks. Dogma und Verkündigung, 2005).

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen sisältää vain neljä kirjan 41 luvusta. Pisin ja teologisesti substantiaalisin on toinen osa, josta otan myös alla käsittelemäni teeman. Kirjan kolmas osa koostuu Ratzingerin saarnoista ja meditaatioista pitkin kirkkovuotta.

Modernin ihmisen ongelma

Toisen osan ensimmäisellä sivulla Ratzinger tarjoaa yksinkertaisen mutta viiltävän analyysin kristillisen saarnan kriisistä viimeisen vuosisadan aikana. Se pätee nähdäkseni edelleen valtaosaan siitä, mitä saarnapöntöstä tavallisesti kuulee.

Kriisi on ytimessään tämä: saarnojen tarjoamat kristilliset vastaukset ovat ignooranneet ihmisten kysymykset. Ne jäävät tehottomiksi, vaikka ovatkin itsessään oikeita, sillä niitä ei ole kehitelty ihmisten kysymyksistä  käsin. Siksi ensimmäisenä askeleena on astua sisään nykyihmisen epävarmuuteen, jotta Jumalan voisi löytää uudelleen sen keskelltä. (s. 77)

Nykyihmisen epäilykset juontavat juurensa modernin ajan mullistaviin löydöksiin. Kolumbus löysi, että merten tuolla puolen ei olekaan mitään tuonelaa vaan vain ”lisää maailmaa”. Samoin olemme oppineet, ettei pilvien päällä olekaan ”taivasta” vaan vain ”lisää maailmaa”. ”Jumala-hypoteesista” on tullut ylimääräinen. (s. 78–79)

Vastaavasti historiatiede on suhteellistanut Raamatun: Vanha testamentti kertoo meille vain muinaisista Lähi-idän kulttuureista, ja samin Jeesus-tarina on menettänyt absoluuttisuutensa ja tullut osaksi myöhäistä juutalaista uskonnonhistoriaa. (s. 80)

Ennen kaikkea kuitenkin Darwin on mullistanut maailmankuvaamme; vielä 1800-luvun puolivälissä ilmestyneissä kulttuuri- ja kielihistoriallisissa teoksissa oli täysin tavallista ottaa annettuna maailman 6000-vuotinen historia. Yhtäkkiä staattisuus korvautui muutoksilla ja luominen evoluutiolla. (s. 131–132)

Siis: Mitä me tähän sanomme? Miten Ratzinger käsittelee evoluution ongelmaa, ja miten hän sen ratkaisee?

Evoluution haaste

Ratzingerin asenne evoluutio-ongelman edessä on esimerkillinen. Hän haluaa vain selvittää, ovatko luomiseen ja evoluutioon perustuvat maailmankatsomukset perustavanlaatuisella tasolla yhteensovitettavissa. Samalla Ratzinger haluaa välttää ”epärehellistä kompromissia”, joka ”taktisista syistä” sanoo, ettei se, mikä nyt on epäuskottavaa, koskaan ollutkaan olennaista. (s. 132)

On selvää, että usko siihen, että Jumala loi kunkin lajin muuttumattomaksi, on nykyään kestämätön ilmaus luomisuskosta. Sen sijaan voidaan sanoa, että luomisusko koskee sitä, miksi mitään ylipäätään on, kun taas evoluutio kertoo siitä, miksi juuri se tai tämä on olemassa. Luominen liikkuu ontologian tasolla, evoluutio fenomenologian tasolla. (s. 133)

Ongelmalla on kuitenkin toinen ja vaikeampi taso, jota yllä oleva erottelu ei vielä ratkaise. Usko vaatii yhä tänään ainakin sen tunnustamista, että Jumala loi ihmisen jollain erityisellä tavalla. Jos nimittäin ihminen on vain evoluution tulos, niin ”henki” on vain materian tuotos, jolloin materia riittää kaikkeen, ja Jumalakin häviää. (s. 135)

Mutta miten ihminen saadaan eroon evoluution ketjusta? Ratzinger käsittelee ”joidenkin” ratkaisuyritystä, jonka mukaan ihmisruumis voi olla evoluution tulos, mutta sielu ei, koska sielu ei voi tulla materiasta. Ratzinger sanoo tämän olevan ”vain ensisilmäyksellä tyydyttävä vastaus”. ”Voimmeko jakaa ihmisen näin teologien ja tiedemiesten kesken – sielu edellisille, ruumis jälkimmäisille? Eikö tämä ole sietämätöntä molemmille?” (s. 135)

Tiedemies uskoo pystyvänsä tutkimaan ja ymmärtämään koko ihmistä, ja hän näkee psykologisen siirtymän, jossa ihmisen käyttäytyminen nousee pikku hiljaa eläimen käyttäytymisestä ilman selvää rajaa. Jos taas teologi uskoo, että sielu on ruumiin muoto niin, että ihminen on ruumis henkenä ja henki ruumiina, erottelu menettää merkityksensä myös hänelle. (s. 136)

Usko ja maailmankuva

Tässä vaiheessa Ratzinger kysyy, missä määrin usko on sidoksissa ajatukseen, että Jumala loi yksittäisen ihmisen jossain vaiheessa historiaa. Taustalla piilee laajempi kysymys uskon ja maailmankuvan välisestä suhteesta. Tässä apuna on se, ettemme ole ensimmäistä kertaa tämän kysymyksen edessä.

Vaikka asiaa harvoin ajatellaan, ”antiikin” tai ”Raamatun” maailmankuva ei ole mikään yhtenäinen asia. Raamatussa on tekstejä aivan eri vuosisadoilta, ja esimerkiksi varhaiset luomiskertomukset, jotka ilmaisevat muinaisen lähi-idän maailmankuvaa, eroavat radikaalisti hellenistisestä maailmankuvasta, joka muovasi Vanhan testamentin viisauskirjallisuutta.

Näin ollen kysymys uskon ja maailmankuvan suhteesta on läsnä jo Raamatussa itsessään, ja huomaamme, etteivät ne ole identtisiä. Usko käyttää hyväkseen maailmankuvaa ilmaisussaan, muttei ole sen kanssa yksi ja sama. Mietitään vaikka, kuinka Johanneksen prologi ilmaisee luomisuskon verrattuna 1. Moos. 1:een. Luomisusko molemmissa, sen ilmaisu kovin erilainen.

Johanneksen prologi kertoo, että maailma tulee Logoksesta, Mielestä, siinä on siis mieltä, merkitystä. Kysymykseen merkityksestä evoluutiotiede ei voi omien metodiensa rajoissa vastata, se on sille metodologisesti vieras kysymys.

Ratzingerin ratkaisu

Ratzinger summaa: ”Usko luomiseen tarkoittaa, että ymmärrämme uskossa, että tieteen paljastama muuttuva maailma on merkityksellinen maailma, joka tulee luovasta mielestä.” (s. 139–140)

Valinta on siis sen välillä, uskooko ”hengen” olevan vain materian sattumanvarainen sivutuote, vai pitääkö pikemminkin materiaa ”hengen esihistoriana”. Jälkimmäisessä tapauksessa henki ei ole materian kehityksen sattumanvarainen tulos, vaan luotu, vaikka se saakin muotonsa kehityksen kautta. (s. 141)

Henki ei tule kuvioihin mukaan jonakin vieraana, toisena substanssina, joka lisätään materiaan jossain vaiheessa Jumalan päätöksestä, vaan pikemminkin materian kehitys saavuttaa sen päämäärän, joka sille on asetettu. Ihmisen erityinen luominen tarkoittaa sitä, että ihminen on erityisellä tavalla Jumalan haluama. (s. 141–142)

Tämän pääajatuksensa Ratzinger toisti myös pian paaviksi valitsemisensa jälkeen italialaisella sanaleikillä. Ihminen ei ole vain kehittynyt (evoluto), vaan hänet on haluttu (è voluto) maailmaan. Jumala on halunnut ihmisen suhteeseen itsensä kanssa.

Tästä näkökulmasta voidaan sanoa, että ihminen tuli ihmiseksi (ja ”hengeksi”) sillä hetkellä, kun hän ensimmäistä kertaa pystyi muodostamaan ajatuksen ”Jumala”, kun hän saattoi sanoa Jumalalle ”Sinä”. Tätä hetkeä ei voi mitenkään tavoittaa paleontologialla, sillä hengen syntymää ei voi kaivaa esiin lapiolla. (s. 142)

Loppupäätelmänä Ratzinger toteaa, että evoluutioteoria ei kumoa uskoa. Toisaalta se ei myöskään vahvista sitä. Sen sijaan se haastaa uskon ymmärtämään itseään entistä syvemmin. Täten se myös auttaa ihmistä ymmärtämään itseään entistä paremmin ja tulemaan yhä enemmän siksi, joka hän on: olennoksi, jonka on tarkoitus puhutella Jumalaa toisessa persoonassa iankaikkisesti.

Product Details

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luominen, Teologia, Usko ja tiede

Comments: 1 kommentti

Scott Hahnin evankeliointimanuaali

14.7.2014

Scott Hahn tehtailee kirjoja tiheään tahtiin. Helmikuussa esittelemäni Hahnin ”uusin” ei suinkaan enää ole uusin. Keväällä julkaistu Evangelizing Catholics (Our Sunday Visitor) on alaotsikonsa mukaan uuden evankelioimisen käsikirja.  Se on aiheensa puolesta harvinaisen ajankohtainen ja sopiva kirja tälle blogille.

”Uusi evankelioiminen” tai ”uusi evankeliointi” on kuuma katolinen ilmiö, joka puhuttaa myös protestantteja. Hahn selittää, että uuden evankelioimisen siemenet kylvettiin 1950-luvulla, kun nimekkäät katoliset teologit kuten Jean Daniélou ja Henri de Lubac halusivat asettaa evankeliumin ja sen julistuksen (kerygman) jälleen siihen keskipisteeseen, joka sillä on Uudessa testamentissa. (s. 18)

Vatikaanin II kirkolliskokous nappasi kiinni tästä virtauksesta ja käytti lopullisissa dokumenteissaan sanaa ”evankeliumi” 157 kertaa. Vertailun vuoksi edellinen konsiili, Vatikaani I, mainitsi evankeliumin tasan kerran. Vatikaani II:n paavi Paavali VI otti teemasta vaarin ja kiersi ensimmäisenä paavina julistamassa evankeliumia kaikilla mantereilla.

Termi ”uusi evankelioiminen” tulee kuitenkin Johannes Paavali II:lta. Hän mainitsi sen ensimmäistä kertaa Puolassa vuonna 1979, mutta se huomattiin kunnolla vasta toisella kerralla, kun hän puhui siitä Haitissa latinalaisen Amerikan piispoille neljä vuotta myöhemmin. (s. 21)

Paavi Benedictus XVI toi uuden evankelioinnin kirkon huomion keskipisteeseen kutsumalla koolle piispainsynodin tästä aiheesta lokakuussa 2012. Nyt paavi Franciscuksen aikana uusi evankeliointi on jo täydessä vauhdissa, ja hänen apostolinen kehotuskirjeensä Evankeliumin ilo näyttää tietä. Kirjassaan Scott Hahn tekee oman osuutensa mission popularisoinnissa.

Kutsu kaikille

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee kutsua evankeliointiin. Hahn noteeraa hyvin tunnetun ongelman: on paljon katolilaisia, jotka eivät ole sisäistäneet evankeliumia. He eivät tunne uskoa, jonka todistajiksi heidät on kutsuttu. Eivätkä he voi innokkaasti jakaa sitä, mitä eivät henkilökohtaisesti tunne.

”Kun tunnet Jeesuksen – kun tiedät, kuka hän on, mitä hän on tehnyt puolestasi – on vaikeaa olla pakahtumatta ilosta. (…) Haluat kertoa ihmisille Jeesuksesta. Haluat kertoa ihmisille hänen kirkostaan. Haluat kertoa heille opetuksesta, armosta, pyhistä, sakramenteista ja kaikesta, mitä olet löytänyt ja mikä on muuttanut elämäsi. Et voi sille mitään. Se vain pulppuaa sydämestäsi.” (s. 29)

Hahn käsittelee myös yleistä tekosyytä, jonka varjolla katolilaiset eivät evankelioi. He ajattelevat, että heidän elämänsä esimerkki on tehokkaampi tapa evankelioida kuin sanallinen todistus. Onko elämäsi todistus tosiaan niin voimakas ja liikuttava, että ihmiset voivat vain katsoa sinua ja tietää kaiken tarvittavan Jumalasta, Kristuksesta, kirkosta, synnistä, armosta, pyhityksestä ja pelastuksesta? (s. 35)

Yksi syy uskon jakamiseen on se, että siinä samalla tulee evankelioineeksi itseäänkin. Kun kohtaa muita ja heidän kysymyksiään, joutuu pakostikin miettimään asioita entistä perusteellisemmin ja oppimaan uutta. Uskoa ei voi säilyttää, ellei sitä anna eteenpäin ja jaa muiden kanssa. Hahn korostaa, että evankeliointi ei ole vaihtoehto vaan jokaisen kastetun ja konfirmoidun kristityn kutsu.

Uuden evankelioinnin uudet kujeet

Kirjan toinen osa käsittelee uuden evankelioinnin metodeja. Raamattuteologina Hahn ottaa ensin oppia ensimmäisiltä evankelistoilta. Matteukselta hän ottaa esiin evankeliumin alusta (1:23) ja lopusta (28:20) sanoman Kristuksesta - Jumala meidän kanssamme, maailman loppuun asti. Tehtävämme ei ole julistaa filosofiaa, teologiaa eikä edes ”neljää hengellistä lakia” vaan persoonaa, Kristusta.

Toisaalta Matteuksen evankeliumi sisältää myös oppitunnin kirkon välttämättömyydestä. Kirkko mainitaan kahdessa avainjakeessa, 16:18 ja 18:17. Ne auttavat ymmärtämään, että ”valtakunta”, josta evankeliumi puhuu, on yhtä kuin kirkko: ”Eihän Kristus antanut Pietarille kahta eri duunia, kun hän sanoi hänelle: ’Tälle kalliolle rakennan kirkkoni’ ja sitten ’Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet'” (Matt. 16:18-19).

Evankeliumi on Kristus, mutta se on myös hänen ruumiinsa, kirkko. Kirkko on Jumalan liittoperhe, ja siinä on niin paljon sisaria ja veljiä tutustuttavaksi, että suorastaan päätä huimaa! Siinä on myös sakramentit, ja niitäkin Hahn kutsuu meidät julistamaan, tällä kertaa evankelista Johanneksen inspiroimana. Pelkkä usko ei riitä (Joh. 2:23–25), yliluonnolliseen elämään tarvitaan myös kastetta (3:5) ja eukaristiaa (6:54).

Hahn ottaa oppia myös varhaisten vuosisatojen kristityiltä, jotka onnistuivat käännyttämään todistuksellaan Rooman valtakunnan. Viitaten Rodney Starkin kirjaan The Rise of Christianity Hahn osoittaa, kuinka kristittyjen huoli naisista ja lapsista teki brutaalissa kulttuurissa vaikutuksen ja uudisti sen sisältäpäin. Ei tarvittu niinkään äänekästä katuevankeliointia kuin esimerkillisiä ystäviä ja perheitä.

Hahn kiinnittää huomiota kristillisen kodin tärkeyteen evankelioinnin ensimmäisenä paikkana. Uskonnonopetus koulussa ei useinkaan riitä, eikä se riitä alkuunkaan, jos koulussa opittua ei vahvisteta jokapäiväisessä elämässä kotona. Kristillisen kodin on oltava rakkauden ja rukouksen paikka, ja messun tulisi olla myös perhe-elämän keskipiste.

Kun Hahn kääntää katseensa kodin ulkopuolelle, hän tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia maallikkoapostolaattiin. Vatikaani II:n kutsu maallikkoapostolaattiin (erityisesti asiakirjassa Apostolicam Actuositatem) ymmärrettiin konsiilin jälkeen usein aivan nurinkurisesti. Maallikoille haluttiin liturgisia tehtäviä, kun taas papit ja sääntökuntalaiset maallistuivat.

Kirkon liturgiaa ei tule maallistaa, vaan maailma tulee jumalallistaa, ja tämä on erityisesti maallikoiden tehtävä, niiden kristittyjen, jotka ovat keskellä maailmaa. Seurakuntapappi ei koskaan pääse kaikkialle sinne, minne tavallinen seurakuntalainen menee päivästä toiseen. On maallikoiden tehtävä viedä Kristus maailman kaikkiin kolkkiin, keskelle maallisia askareita.

Lopuksi muutama konkreettinen sana keinoista. Paras kaikista on ystävyys, sillä ystävyys luo luottamusta ja avaa mahdollisuuksia syvälliselle keskustelulle ja todistukselle. Mutta nykyään on käytettävä hyväksi myös kaikkia moderneja tiedotusvälineitä, sosiaalista mediaa ym. Lisäksi Hahn mainitsee kirkolliset maallikkoliikkeet, jotka tekevät paljon hyvää työtä.

Sanoma

Kirjan kolmannessa osassa Hahn keskittyy itse evankeliumin sisältöön. Viimeiset luvut käsittelevät siis ongelmaa (syntiä), ratkaisua (sovitusta), lahjaa (liittoa) ja vastausta (rakkautta).

Perisynti on yksi uuden evankelioimisen perusongelmista, moderni ihminen kun ei enää usko Aatamiin, Eevaan ja puhuviin käärmeisiin. Hahn esittää asian niin, että kun Raamattu kertoo Jumalan puhaltaneen henkensä ihmiseen ja tehneen hänestä elävän olennon (1. Moos. 2:7), se tahtoo sanoa, että Jumala puhalsi ihmiseen alussa Henkensä, yliluonnollisen elämän.

Vaikka Aadamin ja Eevan piti ”kuolla” (1. Moos. 2:17) kielletyn hedelmän syömisen jälkeen, he eivät kertomuksen mukaan silti heti menettäneet fyysistä, luonnollista elämäänsä. Sen sijaan he menettivät Jumalan Hengen, yliluonnollisen elämän. He kuolivat hengellisesti.

Katolinen teologia opettaakin, ettei perisynti ole mikään ”asia” tai ”lisä” ihmisessä, vaan pikemminkin puute, yliluonnollisen elämän puuttuminen. Siksi on harhaanjohtavaa, kun puhutaan ”perisynnin pois pyyhkimisestä” kasteessa ikään kuin perisynti olisi jokin likainen tahra sielussa. Ongelmana ei ole se, mitä ihmisellä syntyessään on, vaan se, mitä hänellä ei vielä ole.

Vaikka ”peri-” poistettaisiin synnin edestä, ei ongelma silti paljon helpottuisi. Synti kun on perinteisesti ymmärretty Jumalan lakien rikkomiseksi, ja sekä Jumala että hänen ”lakinsa” ovat nykyään ihmisten mielissä isoja kysymysmerkkejä. Siksi Hahn tekee meille palveluksen sanoessaan, että synti on paljon enemmän kuin rikottuja lakeja: se on särkyneitä sydämiä ja hajonneita koteja.

Jumalan ”lait” eivät ole mielivaltaa, vaan Luoja tuntee luomakuntansa ja sen, mikä sille on parasta. Syntiä tehdessämme emme niinkään riko Jumalan lakeja, vaan pikemminkin rikomme itsemme yrittäessämme uhmata niitä. Jos eduskunta päättäisi kumota painovoimalain, kansanedustajat putoaisivat silti eduskuntatalon katolta hypätessään.

Mikä sitten neuvoksi synnin ongelmaan? Perinteisesti kristinusko on tarjonnut vastaukseksi Kristuksen synnit sovittavaa ristinkuolemaa, ja teologit ovat esittäneet monia erilaisia teorioita siitä, miten ristinkuolema oikein sovitti synnin.

Tässä vaiheessa Hahn käyttää hetken protestanttisen sijaisrangaistusteorian kritisoimiseen ja esittää Joseph Ratzingeria mukaillen, että Kristuksen työ ristillä pitäisi ymmärtää liittoteologian näkökulmasta ”representatiivisesti” ja ”partisipatorisesti”.

Kristus tarjosi ristillä Isälleen sitä, mitä hän oli Eedenistä asti halunnut: Pojan rakkautta. Eikä Isä voinut olla näkemättä Poikaansa, rakastamatta häntä ja ottamatta hänen uhriaan vastaan. Kristus esikoisena kuoli veljiensä edustajana. Me taas, perheen ja ruumiin jäseninä, olemme osallisia ruumiin pään tekoihin, ja siksi Pojan rakkaus, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus toteutuvat myös meissä.

Mieleen tulee pari havainnollistava kohtaa Paavalilta:

”Me näet päättelemme näin: Kun yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin kaikki ovat kuolleet. Ja hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.” (2. Kor. 5:14–15) ”Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17, ks. myös Room. 8:29 ja 1. Kor. 15:20)

Kun Scott Hahn kerran yritti selittää radiossa eräälle protestanttipastorille, että pelastus on enemmän kuin syntien anteeksisaamista, pastori katsoi häntä hämmentyneenä ja kysyi, mitä Hahn oikein tarkoitti. Hahn selitti, että hän voi antaa mekaanikolleen anteeksi autonkorjausvirheen, mutta se ei tarkoita sitä, että mekaanikko pääsisi Hahnin perheenjäseneksi.

Jumala ei ole vain antanut meille anteeksi, vaan hän on adoptoinut meidät lapsikseen ja antanut meille kaikki lapsen oikeudet – saamme syödä hänen pöydässään, saamme periä hänet! Keskustelun lopuksi pastori tuijotti  Hahnia ja kysyi: ”Miksen ole kuullut tätä koskaan aiemmin?” (s. 141)

Tämä esimerkki havainnollistaa sitä, kuinka kaunis katolinen evankeliumi on, kuinka hyviä uutisia meillä on tarjota ihmisille. On paljon katolilaisia, jotka uskovat Jumalaan mutta eivät ole todella kohdanneet evankeliumia, mutta on myös paljon evankelisia ja evankelikaalisia kristittyjä, joilla on kovin puutteellinen evankeliumi.

Jumala ei tyydy jättämään lapsiaan kaukaiseen maahan, missä he voivat vain uskoa häneen, hän haluaa tuoda heidät kotiin, uuden liiton pöydän ääreen. Eukaristiasta saamme myös joka viikko (ja kenties joka päivä) voiman evankeliointiin. Katolinen evankeliointi lähtee liikkeelle eukaristiasta ja tähtää siihen, sillä siinä meillä on Kristus, ja Kristuksessa meillä on kaikki.

Kategoriat: Uusi evankeliointi

Comments: Be the first to comment

Kaksi introa Tuomakseen

7.7.2014

Kiitos veli Gabriel Salmelan ja Norjan dominikaanien, sain tälle blogille arvostelukappaleen uudesta kirjasta The One-Minute Aquinas (2014), jonka on kirjoittanut Kevin Vost ja julkaissut tutustumisen arvoinen katolisten kirjojen kustantaja Sophia Institute Press.

Arvostelen sen tässä yhdessä toisen Tuomas Akvinolainen-introkirjan kanssa, nimittäin Edward Feserin Aquinas: A Beginner’s Guide (Oneworld Publications 2009). Tartuin molempiin näihin kirjoihin innokkaana oppiakseni lisää Tuomas Akvinolaisesta ja saadakseni vihdoin ajanmukaisen, ymmärrettävän ja kiinnostavan johdatuksen hänen ajatteluunsa.

Petyin molemmilla kerroilla. Kumpikaan kirja ei tehnyt minusta tomistia, vaan molemmat pikemminkin lisäsivät etäisyyttäni tomistiseen ajatteluun. Siksi kirjoitan niistä yhdessä, koska kumpikaan ei mielestäni ansaitse kokonaista bloggausta tällä blogilla, enkä tiedä, saisinko kummastakaan edes tarpeeksi tarinaa kokonaiseksi artikkeliksi. Silti koen, että aiheesta kannattaa kirjoittaa.

Tomismista kirkossa

Tuomas Akvinolainen (1225-1274) oli epäilemättä yksi keskiajan suurimmista ajattelijoista, ja joidenkin (kuten näiden kirjojen kirjoittajien) mielestä hän oli kaikkien aikojen fiksuin ihminen (Vost s. xii).

Akvinolaisen ajattelusta ammennettiin muun muassa katolisen reformaation aikakaudella 1500-luvulla (Trenton konsiilin alttarilla olivat kuulemma rinnakkain Raamattu ja Tuomaan Summa Theologica) ja antimodernistisella aikakaudella 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa (ns. neotomismi eli uustomismi).

1900-luvun toisella puoliskolla alkoi ilmestyä uudenlaisia tomismeja, kun katoliset teologit ja filosofit lähtivät keskusteluun uusien filosofisten virtausten kanssa. Vaikka tietynlaiset tomismin muodot olivat vahvasti vaikuttamassa Vatikaanin II konsiilissa, niin silti kaiken kaikkiaan tomismi (erityisesti klassinen uustomismi) koki kirkolliskokouksessa ”tappion” niin sanotulle ”uudelle teologialle” eli ressourcement-liikkeelle, joka ammensi ajattelunsa enemmän Raamatusta ja kirkkoisiltä.

Siinä missä Johannes Paavali II kuului niihin, jotka lähtivät tomismin pohjalta keskusteluun nykyfilosofioiden (tässä tapauksessa erityisesti fenomenologian) kanssa, Benedictus XVI nousi vahvasti ressourcement-liikkeestä ja oli teologiassaan augustinolainen, ei tomisti. Silti on kaunista nähdä, kuinka teologisilta tyyleiltään niin erilaiset paavit olivat niin läheisiä ystäviä ja työtovereita.

Edellä sanotun perusteella voi ehkä ymmärtää, että tomismin tila katolisuudessa tänään on hieman kaksijakoinen. Toisaalta se siirtyi selvästi syrjään Vatikaani II:ssa, toisaalta se elää edelleen, jopa kirkon korkeimmalla tasolla kuten Johannes Paavali II:n teksteissä. Mutta sitten kysymys Johannes Paavali II:ta lukeneille: eikö olekin hieman raskasta ja vaikeaselkoista?

Tomismin ongelma

Yksi pääsyistä, joiden vuoksi tomismi ”hävisi” Vatikaani II:ssa, oli se, että se koettiin raskaan filosofiseksi, kuivaksi ja kankeaksi systeemiksi, josta puuttui se elinvoima ja raikkaus, joka virtasi apostolien ja kirkkoisien teksteistä. Toinen pääongelma oli tomististen kategorioiden vanhentuneisuus: filosofian virtaukset olivat menneet eteenpäin, tomismi oli passé.

Tuomas Akvinolainen oli oman aikansa nero juuri siinä, että hän osoitti tuolloin filosofisen kiinnostuksen kohteena olleen aristotelismin olevan yhteensopivaa kristinuskon kanssa. Hän esitti kristinuskon systemaattisesti aristoteelisen filosofian kategorioin ilmaistuna. Ongelma 1900-luvulla oli, että kukaan ei oikein enää ajatellut Aristoteleen kategorioilla.

Sama ongelma pätee mielestäni yhä tänään. Kuinka moni miettii, mikä on minkäkin asian forma ja materia, substanssi ja aksidenssi, vaikuttava, materiaalinen, instrumentaalinen ja finaalinen syy, mikä aktuaalista ja potentiaalista, jne? Tomismi on ihan mielenkiintoinen ajatustapa, mutta siihen sisään pääsemiseksi täytyy opetella ensin melkeinpä uusi kieli.

Tästä syystä on erittäin ongelmallista yrittää lähteä kommunikoimaan kristinuskoa tai ylipäätään jumalauskoa 2000-luvulla tomismin lipun alla. Joseph Ratzinger/paavi Benedictus XVI puhui ja kirjoitti usein siitä, kuinka meidän pitää löytää uusi kieli evankeliumin kommunikoimiseksi omalla ajallamme, aivan niin kuin Tuomas teki omana aikanaan.

Näkisin, että sama haaste pätee melkeinpä tomismiin itseensä: se on tietysti aatehistoriallisesti niin merkittävä asia, että sekin pitäisi saada kommunikoitua ja opetettua 2000-luvun ihmisille mielenkiintoisella ja ymmärrettävällä tavalla. Molemmat tässä artikklissa mainitut kirjat pyrkivät siihen. Mielestäni kumpikin jää yrityksessään korkeintaan puolitiehen.

Feser ja Vost

Edward Feserin kirja ei mielestäni nimestään huolimatta sovellu aloittelijoille. Siinä on mukava muutaman sivun ensimmäinen luku Tuomaan elämästä ja teoksista, mutta sen jälkeen alkaa syvä filosofinen suo, jossa kahlataan läpi seuraavat aiheet: metafysiikka, luonnollinen teologia, psykologia ja etiikka. Huomaa, että raamattu- ja sakramenttiteologia loistavat poissaolollaan.

Teologina petyin Feserin kirjassa  siihen, että ainoa teologia, jota siinä käsiteltiin, oli luonnollista teologiaa, eli puhtaalla järjellä esitettäviä argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta (Tuomaan kuuluisat ”viisi tietä”, joita Feser ihan ansiokkaasti puolustaa). Tuomas kuitenkin osasi Raamatun käytännössä ulkoa ja tunsi paljon myös kirkkoisiä.

Vostin kirja onnistuu jossain määrin paremmin siinä, missä Feser epäonnistuu. Se on selvästi helppolukuisempi ja kevyempi, ja siinä on mukana myös kokonainen osa Kristuksesta, jonka alaluvuissa käsitellään kristologian lisäksi sakramentteja, Neitsyt Mariaa ja ruumiin ylösnousemusta.

Silti Vostin kirjan paras anti minulle oli se, että sain tietää Tuomaan saarnanneen Napolissa napolin murteella niin väkevästi, että lähes koko Napolin väestö tuli häntä kuuntelemaan San Domenicon kirkkoon. Toiseksi parasta antia olivat ”dumb box” -nimiset laatikot, joissa oli hauskoja kysymyksiä kuten ”Onko syntiä olla tylsä?”, ”Onko syntiä rakastaa viiniä?”, ”Onko syntiä olla utelias?”

(Paljastanpa vastauksetkin: kyllä, ei, kyllä – selitykset voi halutessaan lukea kirjasta tai anoa niitä minulta kommenttiboksissa:)

Vostin kirja syyllistyi juuri mainittuun tylsyyden syntiin esitellessään melko mekaanisesti tomistisia kategorioita, listatessaan passioita, hyveitä ja paheita, sakramenttien vaikutuksia ynnä muuta, huomioimatta lainkaan automaattisesti mieleen nousevia moderneja vastaväitteitä (historiallis-kriittisiä, filosofisia, ressourcementin inspiroimia). Pari kertaa Vost yrittää ottaa huomioon moderneja ongelmia, mutta se vain korostaa sitä, kuinka kirja yleisesti ottaen epäonnistuu juuri tässä.

Kirja on hauskaa kanttaan ja otsikkoaan raskaampi myös siinä mielessä, että sen lukujen lukemiseen menee todellakin kauemmin kuin minuutti. Lisäksi kirja syyllistyy järkyttävään teologiseen virheeseen todetessaan, että kirkon opin mukaan Kristuksella on yksi tahto (harhaoppia, sanoisi Konstantinopolin III konsiili…). Tämä sivulla 205.

Lukukokemuksen mukavuus riippuu tietysti taustatiedoista. Jos joku ei ole koskaan kuullut perustomistisia selityksiä ihmiselämän tarkoituksesta, kolminaisuuden persoonien suhteista, enkeleiden luonnosta jne, tämä kirja voi kenties tarjota ahaa-elämyksiä. Mutta jos perussetin on joskus kuullut jostain muualta, Vost (joka muuten ei ole filosofi eikä teologi vaan psykologi!) ei tuo siihen oikein mitään omaperäistä lisää.

Jos siis suosittelisin (ehkä) Vostia sellaiselle, joka  haluaisi täysin keltanokkana perustietoja Tuomaan vastauksista elämän ja Jumalan suuriin kysymyksiin, niin Feseriä voisin suositella sellaiselle, joka ajattelee tomismin filosofiana olevan poissa pelistä ja vailla uskottavuutta 2000-luvulla. Feser käy rohkeasti kiinni uuden ajan Tuomas-kriittisiin filosofioihin ja pyrkii osoittamaan ne epäonnistuneiksi.

Itse jään kuitenkin odottamaan kolmatta Tuomas-introkertaani, joka toivottavasti vihdoin ”toden sanoo”. Suosituksia?

Kategoriat: Teologia

Comments: 2 kommenttia

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 338 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: