Arkisto kohteelle kesäkuu 2014

Paavali Maltalla: Ap.t. 28:1–10

30.6.2014

Kuten viime viikolla mainitsin, sain julkaistua maltalaisessa lehdessä artikkelin Paavalista Maltalla, tarkemmin Apostolien tekojen 28. luvun ensimmäisestä kymmenestä jakeesta. Artikkelin voi lukea englanniksi täältä. Tässä artikkelissa käsittelen samaa aihepiiriä mutta kerron myös jotain kulissien takaa.

Istahdin tosiaan Suomen teologisen instituutin kirjastoon hieman ennen Maltalle lähtöäni ja konsultoin reilua tusinaa eksegeettistä Apostolien tekojen kommentaaria saadakseni kuvan siitä, mistä tutkijat oikein keskustelevat tätä tekstijaksoa käsitellessään. Kymmenestä jakeesta löytyi  yllättävän monta mielenkiintoista yksityiskohtaa.

Ehkä parhaat kommentaarit olivat Ben Witheringtonin sosio-retorinen kommentaari, F.F. Brucen kommentaarit (löysin samalta mieheltä kokonaiset kolme kommentaaria, jotka muistuttivat toisiaan mutteivät silti olleet identtisiä) ja Joseph Fitzmyerin Anchor Bible -kommentaari.

Hauskana esimerkkinä siitä, kuinka parhaatkin kommentaattorit voivat tehdä noloja munauksia, kerron seuraavan esimerkin. Brucen eräässä kommentaarissa lukee, että laivan miehistö kyllä varmasti tunsi Maltan saaren, mutta he eivät tunnistaneet sitä heti, koska normaalisti heillä oli tapana ankkuroida laiva Vallettaan.

Joko huomasitte mokan? Kuten viime viikolla kerroin, Valletta perustettiin vuonna 1566 johanniittojen suurmestarin Jean Parisot de la Valletten kunniaksi. Paavalin aikoihin Vallettaa ei siis ollut olemassakaan.

Saari ja käärme

Vaikka nykykirkkoraamatussa lukee ”Malta”, vanhassa käännöksessä lukee Melite samoin kuin kreikkalaisessa alkutekstissä. Tämä oli Maltan kreikkalainen nimi, mutta toisaalta Melite-nimisiä paikkoja oli muitakin. Jotkut ovatkin kyseenalaistaneet sen, että Paavali olisi haaksirikkoutunut Maltalle, ja tilalle on ehdotettu Mljet-nimistä saarta.

Mljet tunnettiin antiikin aikana myös nimellä Melite (latinaksi Malta ja Mljet on erotettu nimityksillä Melita Africana ja Melita Illyrica) kuuluu nykyään Kroatialle, ja sielläkin on Paavalin mukaan nimetty satama. Mljet-tulkinta palautuu ainakin keisari Konstantinus VII:een 900-luvulle; en ole vielä saanut selville, mikä on ensimmäinen dokumentaatio Malta-tulkinnasta.

Nykyaikana jotkut tutkijat ovat argumentoineet, ettei saari olisi ollut Malta vaan Mljet tai jokin muu, mutta heidän argumenttinsa on kumottu tiedeyhteisössä hyvin nopeasti. Nykykommentaattorien konsensus puoltaa vahvasti Maltaa mm. seuraavien argumenttien nojalla: Ap.t. 27:14:n mainitsema tuuli olisi vienyt Paavalin Maltalle eikä Mljetiin, ja reitin seuraava pysähdyspaikka Sisilian Syrakuusassa sopii paljon paremmin Maltaan kuin Mljetiin.

Yksi argumentti Maltaa vastaan on ollut myrkkykäärmeiden puute tällä saarella. 2000 vuodessa pienellä saarella ehtii kuitenkin tapahtua kaikenlaisia muutoksia eläinkannassa. Irlannistakin sanotaan myrkkykäärmeiden kadonneen sitten pyhän Patrikin aikojen. Eräs toinen argumentti on ollut se, että Maltalla ei kasva paljon puita, joten tuskin Paavali täältä keräsi polttopuunsa nuotioon. Kyllä täällä kuitenkin puita riittää ihan tarpeeksi, ja jälleen paha mennä sanomaan miltä tilanne näytti vuonna 60.

Vaikeampi kysymys on käärmeen käyttäytyminen: teksti sanoo käärmettä kyyksi. Sen kerrotaan ”käyneen kiinni” ja jääneen roikkumaan Paavalin käteen. Kyyn pitäisi kuitenkin vain nopeasti hyökätä ja vetäytyä. Biologiasta enemmän tietävät kertokoot, voisiko kyy kenties juuttua vaikka hampaistaan kiinni ihoon tms. Hauskin tulkinta tulee kuitenkin joiltain kirkkoisiltä, jotka tunnistivat puusta hyökkäävän käärmeen saatanaksi, joka jaksaa toistella vanhoja temppujaan!

Paavali, pakanat ja Publius

Jaroslav Pelikan totesi ytimekkäästi, että paikallisten reaktio Paavalin selviytymiseen tarjoaa dramaattisen illustraation julkisen mielipiteen ailahtelevuudesta: hetkessä murhamiehestä jumalaksi! Monet ovat huomanneet tässä Luukkaan hiljaisen huumorin.

Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta (tai sen puute) on se, että Paavalin ei kerrota julistaneet paikallisille evankeliumia. Jotkut ovat nähneet tässä sanoman siitä, kuinka kristityt voivat olla (ja tulisi olla) hyvissä väleissä ja ystäviä pakanoiden kanssa. Paavali meni heti auttamaan nuotion tekemisessä kantamalla sinne oksia, ja paikalliset antoivat matkalaisille yösijan ja kaiken tarvittavan.

Publius mainitaan tekstissä nimeltä, mutta on erikoista, että hänestä käytetään vain roomalaista etunimeä. Ehkä Luukasta eivät kiinnostaneet roomalaiset puhuttelutavat, tai sitten heistä oli tullut Publiuksen kanssa jo todella hyvää pataa.

Jotkut ovat ehdottaneet, että Publius otti luokseen vain pienen kristillisen ryhmän (vai oliko hänellä todella tilaa kaikille 276:lle?), mikä ehkä voisi viitata siihen, että evankeliumiakin julistettiin ja että se jopa vastaanotettiin. Olisihan se outoa, jos Paavali ei olisi Maltalla poikkeuksellisesti julistanut evankeliumia, vaikka teksti ei siitä mitään suoraan sanokaan.

Alkutekstissä Publiuksen titteliksi annetaan ”saaren ensimmäinen”, joka voi tarkoittaa Rooman edustajaa, saaren ylintä virkamiestä (kuten nykykirkkoraamattu) tai sitten vain saaren arvostetuinta asukasta, hyväntekijää numero yksi. Publiusta ei tunneta esim. roomalaisista lähteistä. ’

On kuitenkin säilynyt kaksi piirtokirjoitusta, yksi latinankielinen ja yksi kreikankielinen, joissa mainitaan tämä nimenomainen titteli, maltalaisten ”ensimmäinen”. Tämä on yksi Apostolien tekojen monista kiinnekohdista historiaan: Luukas on tuntenut paikat, tavat ja tittelit.

Luukas, lääkintä ja lykky

Luukkaasta eli Apostolien tekojen kirjoittajasta (ainakin perinteisen näkemyksen mukaan) on myös kirjoitettu tämän perikoopin pohjalta: ”me” -jakeet viittaavat läsnäoloon tapahtumissa, barbaroi-termin käyttö viittaa kirjoittajan kreikkalaisuuteen, ja mahdollisesti lääketieteellinen sanasto viittaa lääkärinammattiin.

Jotkut ovat ehdottaneet jopa jakeiden 9-10 perusteella, että Luukas olisi osallistunut maltalaisten parantamiseen lääketieteellisin keinoin. Toiset ovat tyrmänneet tämän ja sanoneet fokuksen olevan kokonaan Paavalin ihmeparantamisissa. Joka tapauksessa maltalaisilla kävi tuuri, että paikalle saapui parantaja, ja he osoittivat kiitollisuuttaan anteliaasti (j. 10).

Mutta miksi Paavali ylipäätään päätyi Maltalle? Juttelin lyhyesti aiheesta Timo Eskolan kanssa ja hän kiinnitti huomion laajempaan kontekstiin Paavalista roomalaisena vankina matkalla keisarin eteen. Paavalihan pääsi useaan otteeseen pinteestä vedottuaan Rooman kansalaisuuteensa, ja sen nojalla hän myös vetosi keisariin.

Jos Paavali ei olisi perinyt isältään Rooman kansalaisuutta, hänet olisi kenties tapettu Jerusalemissa kuten Jeesus ja Jaakob, eikä Malta olisi koskaan saanut häntä vieraakseen (eikä Apostolien teoissa olisi näitä jakeita). Jännää, kuinka historiassa melko arkisillakin asioilla voi olla valtaisia seurauksia.

Hieman teologisemmin ajatellen Malta-visiitti sijoittuu Apostolien tekojen viimeiseen lukuun, juuri ennen Paavalin päätymistä Roomaan, joka edustaa pakanallista maailmaa, maailman ääriä, jonne evankeliumin oli määrä päätyä Ap.t. 1:8 ilmaistun maantieteellisen ja profeetallisen kartan mukaan.

Paavali oli Maltalla matkalla kertomaan keisarille ”toisesta kuninkaasta”, kuten Apostolien teot kristittyjen sanoman tiivistää. Tietäähän sen, mihin tällaisella sanomalla lopulta päätyy. Tarina kertoo, että Paavalin pää pyöri Rooman maaperällä pompahtaen kolme kertaa ja synnyttäen kolme lähdettä, joiden päällä on nykyään Paavalin marttyyrion kirkko Tre Fontane.

Jännä juttu on myös se, että vaikka keisarit mainitaan historian tunneilla, niin Paavalia, tätä roomalaista vankia, luetaan joka päivä ympäri maailmaa lukemattomissa messuissa, ja häntä juhlitaan näyttävästi vuodesta toiseen sekä kesällä että talvella. Ehkä se ”toinen kuningas” sittenkin sai viimeisen sanan.

SAM_3446

Terveisiä Maltalta

23.6.2014

Viimeviikkoisen lupauksen mukaisesti kerron tänään hieman kuulumisia katoliselta Maltalta. Kuten viimeksi mainitsin, Malta lienee Euroopan katolisin maa Vatikaanin jälkeen.

Saarella, joka on kooltaan Vantaan ja Espoon välimaastossa, on satoja kirkkoja, kappeleita ja muita jumalanpalveluspaikkoja. Messussa käy joka sunnuntai noin 40 % väestöstä (parisen vuosikymmentä sitten prosentti oli vielä n. 80), eikä uskonnon vaikutusta voi olla huomaamatta kirkon ulkopuolellakaan.

Asuimme kesäkuun ensimmäisen viikon Qormissa, hyvin maltalaisessa kunnassa. Siellä kiinnitimme ensimmäisenä huomion siihen, kuinka maltalaisilla on tapana antaa kodilleen (usein uskonnollinen) nimi. Talon ulkoseinässä oven vieressä on kauniisti kuvailtu teksti kuten ”Pyhä Paavali” tai ”Kristus Lunastaja”.

Usein pyhimysten tai jopa kirkollisten tapahtumien kuten eukaristisen kongressin mukaan nimettyjen katujen varsilla ja risteyksissä on patsaita, joskus toki runoilijoiden ja kirjailijoiden, mutta useimmiten pyhimysten muistoksi. Kaupan ikkunassa voivat aivan hyvin olla vierekkäin teepannu ja pienoispaavi tai pesukone ja Jeesuksen kuva.

Maallistuminen ja kirkonvastaisuus

Ennen Maltalle lähtöämme katedraaliseurakuntamme maltalainen kappalainen isä Matthew Azzopardi mursi utopiat idyllisen katolisesta Maltasta. Hän sanoi nuoren sukupolven maallistuneen jo lähes täysin, kirkossa käyvät vain vanhemman ikäpolven ihmiset.

Sain myös lisätietoa poliittisesta tilanteesta, josta jotain oli mainittu Suomenkin tiedotusvälineissä. Siitähän on viime aikoina uutisoitu, että Malta viimeisenä Euroopassa salli avioeron ja sitten hyväksyi rekisteröidyt parisuhteet ja adoptio-oikeuden samaa sukupuolta oleville pareille.

Sain kuulla, että nykyinen hallitus on vasemmistolainen ja kirkonvastainen. Vallassa on tällä hetkellä sosiaalidemokraattinen työväenpuolue, joka syrjäytti sitä ennen hallinneen kristillisdemokraattisen nationalistipuolueen. Maltalaiset ovat jakautuneet melko tasan näiden kahden pääpuolueen taakse.

Ongelma kirkolle muodostuu siitä, että Maltan presidentti sanoo rukoilevansa joka aamu ruusukkoa, ja pääministeri käy muitta mutkitta ehtoollisella. Vaikka maltalaisista 80 % vastusti kyselyjen mukaan samaa sukupuolta olevien adoptiota, vallanpitäjät veivät lain läpi. Mitä kirkon pitäisi tehdä?

Kirkko pluralistisessa yhteiskunnassa

Maltan arkkipiispa Paul Cremona on joutunut vaikean tilanteen eteen. Malta on hyvin pieni ja tiivis yhteiskunta, ja kirkko piispoineen (joita on kolme) on poliitikkojen ohella suurimpia vaikuttajia. Mitä jos piispa lähtisi avoimesti haastamaan hallituksen, ekskommunikoisi ”julkisyntiset”? Seuraukset voisivat olla tulenarat.

Toistaiseksi piispan linja on ollut sovitteleva. Äskettäin piispa pääsi uutisiin todettuaan, ettei kirkko vaadi erityisoikeuksia pluralistisessa ja maallistuneessa yhteiskunnassa. Kirkko vaatii vain saada tulla kuulluksi. Piispa ei siis yritä taistella puhtaan katolisen Maltan puolesta, vaan tyytyy siihen, että kirkko saa julistaa sanomaansa moniäänisessä yhteiskunnassa.

Jotakuinkin tältä tilanne Maltalla nyt näyttääkin. Esimerkiksi lukiessani suurimpia paikallisia lehtiä olen yllättynyt siitä, kuinka paljon tilaa uskonto saa. Mielipidekirjoitukset ovat välillä käsitelleet pelkästään uskoon ja moraaliin liittyviä aiheita. Selvästi katolisen kirjoituksen alla on vastapainoksi toinen, kriittinen mielipide.

Mielipideosaston lisäksi vieraskynät käsittelevät usein kirkkoa, ja onpa mukana täysin hengellisiäkin mietiskelyjä viikon raamatuntekstin pohjalta eräältä paikalliselta papilta. Kaiken kukkuraksi sain itsekin Paavalia käsittelevän kirjoitukseni läpi paikalliseen lehteen, jonka kirkonvastaisesta liberaalisuudesta minua oli etukäteen varoitettu.

TV ja festat

Ensi viikolla kirjoitan suomalaisen version edellä mainitun artikkelin aihepiiristä, mutta sitä ennen vielä muutama sana siitä, miten katolisuus näkyy Maltalla. Päättääkseni mediaosion mainitsen vielä, että televisiossa käsitellään kirkollisia, teologisia ja hengellisiä asioita niiden ajankohtaisuuden mukaan.

Esimerkiksi eilen televisiossa uutisoitiin konferenssista, joka käsitteli paavin kehotuskirjettä Evankeliumin ilo, ja haastateltiin Gozon piispaa. Lisäksi kerrottiin juhannuksen merkityksestä eli Johannes Kastajasta.

Tässä yhteydessä onkin sopiva paikka sanoa muutama sana pyhimyskalenterista ja -juhlista. Jokaisella seurakunnalla on oma suojeluspyhimyksensä, ja jokaisella suojeluspyhimyksellä on oma muistopäivänsä. Kun tuo päivä koittaa, kylässä järjestetään juhla (festa), joka on kylässä vuoden kohokohtia.

Festaan valmistaudutaan koko viikko. Kylä koristellaan valoilla, lipuilla ja patsailla, klubeissa ja kaduilla järjestetään ohjelmaa: musiikkia, kulkueita, ilotulituksia. Varsinaisena juhlapäivänä on pontifikaalinen messu, joka kestää jopa kolme tuntia. Saarnan tilalla on 45-minuuttinen panegyyri pyhimyksen kunniaksi, ja musiikki on erityisen kaunista, kuin juhlakonsertissa.

Johanniitat eli Maltan ritarit

Pyhimysjuhlat ja ylipäätään koko Maltan katolisuus periytyy pitkälti 1500-1700-luvuilta, jolloin katolinen johanniittojen sääntökunta käytännössä hallitsi koko Maltaa. Tältä ajalta on kaikki hienot vanhat kirkot, linnoitukset ja monet muut nähtävyydet.

Johanniitat saivat Maltan tukikohdakseen, kun turkkilaiset olivat ajaneet heidät pois Rhodokselta 1500-luvulla. Ritarit tiesivät kuitenkin, että oli vain ajan kysymys, milloin turkkilaiset hyökkäisivät uudestaan. Se tapahtui 1565, ja valtavasta ylivoimasta huolimatta turkkilaiset joutuivat lopulta pitkän taistelun jälkeen perääntymään.

Ritareista tuli Euroopan sankareita, ja Maltalle virtasi mantereelta rikkauksia kiitokseksi. Seuraavana vuonna rakennettiin nykyinen pääkaupunki Valletta, sääntökunnan suurmestarin Jean Parisot de la Valletten mukaan.

Samoihin aikoihin päättyi Trenton kirkolliskokous, ja sen jälkeen ritarit ja inkvisitio pitivät huolta saaren oikeaoppisesta katolisuudesta. 1700-luvulle mennessä ritarit olivat kuitenkin rappeutuneet moraalisesti, ja Napoleon valloitti saaren helposti. Antikatoliset ranskalaiset eivät kuitenkaan miellyttäneet maltalaisia, jotka kapinoivat ja kääntyivät brittien puoleen.

Johanniitat olivat jonkin aikaa maanpaossa ympäri maailmaa, mutta lopulta sääntökunta pääsi takaisin Maltalle. Nykyään Maltan sääntökunta tekee sen alkuperäisen karisman mukaista työtä eli huolehtii sairaista.

Lopuksi

Tässä oli pieni yleiskatsaus Maltaan ja sen katolisuuteen. Mikään katolinen paratiisi kyseessä ei tietenkään ole. Täydellistä yhteiskuntaa ei olekaan, niin kauan kuin ihmisillä on vapaa tahto ja kaiken lisäksi vielä synnynnäinen taipumus syntiin.

Mutta aika paljon paremmin täällä silti menee kuin melkein kaikkialla muualla Euroopassa. Sää on upea (kesäkuussa 20-30 astetta joka päivä ilman sadetta), meri ja sen kristallinkirkkaat vedet ovat aina lähellä, ruoka on hyvää, historia on pitkä ja kulttuuri korkea.

Talous on menossa ylöspäin, asuminen on ainakin suomalaisen näkökulmasta edullista, työmahdollisuuksia riittää, ja täällä voi tavata melkein koko maailman turistien muodossa (vuodessa jopa 1,5 milj. turistia!). Moraali ja uskonto ovat myös julkisia asioita, ja paikalliset ovat (kuten Raamattukin sanoo:)) vieraanvaraisia ja anteliaita.

Lopuksi on vielä mainittava maltan kieli, josta yllättävän harva Suomessa tuntuu tietävän. Se on nimittäin Euroopan ainoa seemiläinen kieli ja maailman ainoa latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettava seemiläinen kieli. Se periytyy arabiasta, mutta vuosisatojen varrella se on lainannut paljon Euroopan kielistä, erityisesti italiasta ja sittemmin englannista.

Mutta kielestä pitää kirjoittaa lisää toiste (ja toisaalle). Loppukaneetiksi sanottakoon vain, että ainakin tällaiselle eurooppalaiselle puoliarabille Malta on aika lailla unelmapaikka. Mitäs jos järjestettäisiin ensi vuonna Hyviä uutisia -retki Maltalla? Kuka olisi mukana?:)SAM_2927

Paavalin jalanjäljet Maltalla

16.6.2014

Kirjoitan tätä artikkelia hotellihuoneesta, josta on suora näkymä St. Paul’s islands (P. Paavalin saaret) -nimiselle saarelle Maltan pohjoispuolella. Vaikka saaresta käytetään monikkoa, se on oikeasti yksi saari, joka vain näyttää kahdelta.

Saarella on 1800-luvulla pystytetty Paavalin patsas eikä oikeastaan mitään muuta. Kerran vuodessa Paavalin haaksirikon juhlapäivänä 10. helmikuuta maltalaiset menevät tälle saarelle viettämään messua.

Apostolien tekojen luvun 27 lopussa ja luvun 28 alussa kerrotaan siitä, kuinka Paavali haaksirikkoutui Maltalle. ”Paavalin saaret” on yksi mahdollinen paikka ko. haaksirikolle, toinen on ”Paavalin lahti” eli St. Paul’s Bay aivan tässä vieressä; vaikka muutamia muitakin (ei-traditionaalisia) paikkoja on ehdotettu.

Sain viime viikolla ikimuistoisen tilaisuuden vuokrata oman pikkuveneen tunniksi ja käydä ko. Paavalin saarella. Nyt olen käynyt kolmella tärkeällä Paavali-paikalla: kääntyminen (Damaskos), haaksirikko (Malta) ja kuolema (Rooma).

Paavali-palo ja Ap.t. 28

Paavali-innostukseni oli huipussaan vuosina 2009 ja 2010, kun kirjoitin sekä Paavali-aiheisen kirjan (Katolinen Paavali) että gradun (Paavali-aineiston käyttö Katolisen kirkon katekismuksessa). Sitten se siirtyi sivuun muiden aiheiden tieltä (Irenaeus, Vatikaani II), mutta täällä intoni syttyi uudella lailla.

Matkani alkupuolella sain ostettua eräästä katolisesta kirjakaupasta Jerome Murphy O’Connorin kirjan Jesus and Paul - Parallel Lives vain neljällä eurolla. Olin pitkään halunnut lukea ko. kirjan, ja nyt sen aloitettuani vanha palo Paavali-tutkimukseen palasi silmänräpäyksessä.

Jo ennen Maltalle lähtöäni istahdin Suomen teologisen instituutin kirjastoon ja konsultoin useita englanninkielisiä Apostolien tekojen kommentaareja saadakseni selville, mistä kaikesta Paavalin haaksirikkoon liittyen oikein keskustellaan.

Osoittautui, että kymmenen jaetta Paavalin oleskelusta Maltalla (Ap.t. 28:1-10) sisältää yllättävän monta ongelmaa ja toisaalta myös oppituntia. Niistä lupaan kirjoittaa lisää Paavalin juhlan kunniaksi (muistattehan: 29. kesäkuuta, Pietari ja Paavali) kahden viikon päästä.

Paavalin paikat Maltalla

Nyt ajattelin kertoa lyhyesti Paavalin paikoista Maltalla, jos joku joskus haluaisi käydä Maltalla Paavalin jalanjäljissä. Historiallisuus tuottaa toki usein kysymysmerkkejä, mutta ainakin pyhiinvaelluskohteita riittää.

Maltalaisen tradition mukaan Paavali käännytti paikalliset kristinuskoon, ja Publiuksesta tuli saaren ensimmäinen piispa. Maltalaiset ovatkin ylpeitä siitä, että apostoli kävi heidän saarellaan ja käännytti heidät ensimmäisten joukossa kristinuskoon.

Jotkut kiistävät tämän legendan ja toteavat todisteiden kristinuskosta tulevan vasta myöhemmin. Maltalla on kuitenkin katakombeja, joista on löytynyt todisteita kristinuskosta ajanlaskumme varhaisilta vuosisadoilta, Salinan katakombeista jopa ensimmäiseltä vuosisadalta.

Paavalin nimellä kulkevat katakombit (St. Paul’s Catacombs) olivat kristillisessä käytössä 200-luvulta alkaen. Näiden Rabatissa sijaitsevien katakombien nimi tulee kuitenkin siitä, että ne ovat Paavalille omistetun kirkon läheisyydessä. Historiallista linkkiä Paavaliin ei siis ole.

Sen sijaan aivan nurkan takana Rabatissa on Paavalin grotto eli luola, jossa Paavalin kerrotaan oleilleen Maltalla. Hänhän oli saarella Apostolien tekojen mukaan kokonaiset kolme kuukautta, Publiuksen luona vain kolme päivää. Jossain apostoli siis oleskeli.

Rabat on sinänsä uskottava vaihtoehto, sillä siellä on ollut asutusta jo Rooman valtakunnan aikana. Sieltä on löydetty Maltan ainoa roomalainen domus (Domus Romana), josta on tehty Heritage Maltan museo.

Paavit Johannes Paavali II ja Benedictus XVI ovat käyneet rukoilemassa ja kunnioittamassa apostolin muistoa Rabatissa olevassa Paavalin luolassa, jossa on apostolin patsas. Otteita paavien puheista on kirjattu viereisen kirkon ulkoseinälle.

Luola on osa museota, johon kuuluvat myös katakombit (erotettava lähellä olevista ”Paavalin” katakombeista) ja toiseen maailmansotaan liittyvä osa. Sisäänpääsymaksu on viisi euroa.

Katedraali ja kirkkoja

Rabatin vieressä on keskiaikainen, muurien ympäröimä kaupunki nimeltä Mdina. Nimi on arabiaa ja merkitsee ”kaupunki”, Rabat taas on kaupunki muurien ulkopuolella. Mdinan entinen nimi oli Melita (Malta), ja se oli pitkään Maltan pääkaupunki ja ainoa kunnon kaupunki.

Mdinassa on Maltan katedraali, ja se on luonnollisesti omistettu Paavalille: Paavalin katedraali (St. Paul’s Cathedral). Kirkko on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos menee messuun, niin ei tarvitse maksaa sisäänpääsyä. Kirkko sijaitsee paikallisen tradition mukaan Publiuksen isän talon paikalla.

Paavalin paikat eivät kuitenkaan lopu tähän. Paavalin lahden tuntumassa on Paavalin haaksirikon kirkko (Church of St. Paul’s Shipwreck) tai toiselta nimeltään nuotion (Bonfire) kirkko.

Oikeastaan kyseessä on kappeli, mutta siellä vietetään messua joka päivä. Kirkon ulkoseinillä on laattoja, joihin on kaiverrettu useilla kielillä avainkohtia Apostolien tekojen luvuista 27–28.

Tämän jälkeen on Paavalin tervetuliaiskappeli (St. Paul Welcome), jonka uskotaan sijaitsevan paikalla, jossa Publius majoitti Paavalin kolmeksi päiväksi. Paikalta on löydetty roomalainen tila, mutta se näyttää toistaiseksi olevan peräisin 200-luvulta. Paikka on tällä hetkellä suljettu konservointitöiden vuoksi, mutta siellä voi käydä, ja sisäänkin pääsee, jos soittaa ja sopii vierailusta.

Sitten on vielä apostolin lähde (Għajn Rażul), johon liittyy (apokryfinen) tarina Paavalin Maltalla tekemästä ihmeestä. Hänen kerrotaan Mooseksen tavoin iskeneen sauvalla kallioon niin, että siitä alkoi pulputa vettä. Lähde sijaitsee St. Paul’s Bayssä. Traditio ko. ihmeestä tunnetaan kirjallisesti vasta 1600-luvulta.

Entä nykyinen pääkaupunki Valletta? Sieltä löytyy toinen Paavalin haaksirikon kirkko (Church of St. Paul’s Shipwreck), jossa säilytetään suurta Paavalin patsasta, jota kannetaan kulkueessa kaduilla 10. helmikuuta. Kirkossa on myös osa paalusta, jolla Paavalin uskotaan tulleen teloitetuksi (toinen osa on Roomassa Tre Fontane -kirkossa) sekä reliikki Paavalin ranneluusta.

Lopuksi

Kuten edellä sanotusta käy ilmi, Paavali on vaikuttanut Maltaan paljon, ja hänen kulttinsa on täällä voimakasta. Onkin mielenkiintoinen asia havaita, kuinka eri tavoin Paavaliin liittyvät paikat häntä kunnioittavat. Esimerkiksi Tessalonika on kuulemma unohtanut Paavalin käytännössä kokonaan.

Ensi viikolla toivon kirjoittavani jotain siitä, kuinka Paavalin ja toisaalta johannittojen ansiosta Malta on muovautunut Euroopan ehkä katolisimmaksi maaksi (niin, Vatikaanin jälkeen). Millaiselta näyttää katolinen Malta vuonna 2014? Siitä lisää ensi viikolla.SAM_3369

Pappi: Rukoileva kädellinen

9.6.2014

Perussanoma-sarjan kolmantena käsiteltävänä kirjana on Pappi-taiteilijanimen (eli Lauri Kemppaisen, ei kai se enää mikään salaisuus ole) Rukoileva kädellinen (2013). Kirjan lisäksi Pappi julkaisi myös levyn nimeltä Syvyys, ja kirjan lopussa on myös koodi, jonka avulla levyn voi ladata netistä ilmaiseksi. Tosin lauluja voi kuunnella Youtubessakin. Papilla on myös Facebook-sivu.

Pappi tuli julkisuuteen vuonna 2012 ja herätti paljon hämmennystä. Pikku hiljaa hänen henkilöllisyytensä ja muutkin salaisuudet alkoivat selvitä. Lisää voi lukea Rumbasta, Soundista, Ilta-Sanomista, Vantaan Laurista, Seurakuntalaisesta ja Sanasta, jossa on levyarvio Syvyydestä. Aiempia kirja-arvioita Rukoilevasta kädellisestä ovat kirjoittaneet ainakin Lars Ahlbäck ja Reijo Telaranta.

Vantaan Laurin haastattelussa Pappi-Lauri toteaa itsestään: ”Olen koulutukseltani teologi ja uskonsuunnaltani luterilainen. Koen kuitenkin vahvasti vetoa katolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen sekä teologisista että esteettisistä syistä. Ne ovat nykymaailmassa luterilaisuutta selvemmin vastakulttuuria.”

Vastakulttuuri lienee hyvä sana, jos haluaa päästä alkuun Papin ymmärtämisessä. Hän tuo maallisen musiikkikulttuurin keskelle eksistentiaalisia, hengellisiä ja maailmankatsomuksellisia teemoja, ja kristillistä kulttuuria hän hämmentää raskaalla rockilla, metallilla ja millä lie epäsovinnaisella (niin että jotkut tulkitsivat hänen tuotantonsa jopa saatanalliseksi).

Musiikkiin en ota kantaa, mutta kirjaa voi helposti kutsua hienoksi esimerkiksi uudesta evankelioinnista. Se on hyvin toisenlainen esimerkki kuin viime viikolla käsitelty Mouses-kirja. Samaa asiaa kuitenkin ajetaan. Pisteet Perussanomalle tästä laaja-alaisuudesta.

Kristillistä eksistentialismia

”Rukoileva kädellinen” syntyy kirjan intron mukaan sellaisina öinä, kun ”kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle ja takoo sydäntä, kunnes se ei voi enää vaieta” (s. 8). Tämä tiivistää oikeastaan koko kirjan. Kuoleman ja rakkauden todellisuudet käyvät kamppailua ihmisen syvyydessä: Mitä jos kaikki vain päättyy kuolemaan, jos minä ja kaikki rakkaani vain katoamme?

Pelkkä olemassaolo muodostaa siis ongelman. Olemassaolo ja siihen liittyvät ilmiöt kuten elämän tarkoitus, kärsimys, kuolema ja rakkaus. Tätä on eksistentialismi. Papille usko on ennen kaikkea eksistentiaalinen eli olemassaolon peruskysymyksiin liittyvä kokemus. Eikä Pappi koe olevansa yksin, vaan hän lainailee ”vapaasti niin kirjojen kuin tv-sarjojen, niin elokuvien kuin musiikinkin maailmasta” (s. 14).

Tämä on jotain uutta ja omaperäistä, ja juuri sitä, mitä uuden evankelioinnin pitäisi olla. Pappi havainnollistaa ajatuksiaan tasaisin välein sitaateilla niin koti- kuin ulkomaisiltakin artisteilta, milloin miltäkin levyltä. Näin sanoma tulee lähelle tämän polven ihmisiä ja heidän maailmaansa. Jossain mielessä Pappi muistuttaa Antti Nyléniä ja Tunnustuskirjaa. Pappi ja Nylén ovatkin kavereita.

Tässä vaiheessa täytyy kyllä tunnustaa, että Papin maailma on minulle melko vieras. Vaikka eksistentiaaliset kriisit ovat tulleet tutuiksi, olen silti enimmäkseen systemaattinen ja analyyttinen teologi, ja siksi myös luen pääasiassa sentyyppistä kirjallisuutta. Toisaalta juuri siksi oli mielenkiintoista lukea eksistentialistin ajatuksia. Ja vielä kristillisen sellaisen. Pappi ei ole mikään Camus, eikä toisaalta myöskään mikään Bultmann. Eksistentialismi ei Papille merkitse modernia liberalismia.

Kirjassa on paljon ajatuksia herättäviä kohtia. Muutama eksistentiaalinen poiminta: ”Mistä kumpuaa pakahduttava tarve kiitokseen asioissa, joissa kiitoksen suoranaista vastaanottajaa ei ole mahdollista nimetä?” (s. 25) ”Luonto ei tarjoa meille ratkaisua olemassaolon ongelmaan, koska kohtaamme luonnossa saman jännitteen kuin itsessämmekin.” (s. 31) ”Vaikka Jumala olisikin virallisesti haudattu, muistotilaisuudessa käy kiivas supina.” (s. 33)

Nihilismi, väkivalta ja seksi

Pappi painii paljon nihilismin kanssa. Nihilismi tulee latinan sanasta nihil, ”ei mitään”. Nihilismin mukaan millään ei ole mitään väliä. Ja miksipä olisi, jos kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? ”Miksi välittää ylipäätään yhtään mistään?” on nykyihmisen elämän the kysymys. (s. 56)

Rakkaus ja myötätunto kuitenkin haastavat nihilismin. Miksi ihminen kokee olevansa moraalisesti vastuussa? Miksi kultainen sääntö on niin yleismaailmallinen? ”Miksi ihminen ymmärtää rakkauden katoamattoman arvon ja mielekkyyden, jos rakkaus kuitenkin katoaa?” (s. 67) ”Kuoleman ja rakkauden kädenväännössä syntyy sittenkin kokemus mielekkyydestä. Tämän takia puhdas nihilismi ei ole voittanut.” (s. 59)

Kirjan toisessa osassa Pappi pohtii rukoilevan kädellisen käytännön elämää. Hän kirjoittaa muun muassa seksistä ja väkivallasta. Väkivallasta hän kirjoittaa mielenkiintoisesti, että Jokelan surmien jälkeen objektiivisuus palasi yhtäkkiä arvokeskusteluun: ”pahuus oli astunut keskellemme” (s. 94).

Pappi luettelee myös joukon tv-sarjoja, joita yhdistävät älykkäät käsikirjoitukset, loistavat näyttelijäsuoritukset ja raa’at väkivallan ryöpsähdykset. Niitä yhdistää myös ”eettinen pohjavire: jokainen sarjoista on eräänlainen moraalitutkielma” (s. 93).

Sarjojen hahmot eivät ole ”yksiselitteisesti hyviä tai pahoja” vaan ”inhimillisiä ja ristiriitaisia ihmisiä”, jotka ”toteuttavat moraalitajuaan – ja jättävät usein myös toteuttamatta” (s. 93–94). Olen tehnyt saman havainnon lähes kaikista niistä harvoista elokuvista ja sarjoista, joita olen viime aikoina katsonut (esim. Monte Criston kreivi ja Mustat lesket).

Seksistä Pappi kirjoittaa suoraan ja karustikin: ”Omalla genitaalialueella askartelusta on tullut jonkinlainen itsensä toteuttamisen projekti.” (s. 98) Emme kuitenkaan jää ilman kaivattua viisautta, joka pitäisi sisäistää syvästi: ”Seksi on väistämättä maailmankatsomusasia.” (s. 99) Siinä voi toteuttaa tiettyjä arvoja tai olla toteuttamatta.

Lopuksi

Kirjan loppupuolella Pappi puhuu vielä elämänjanosta, järjestä ja sydämestä, uskosta ja epäuskosta. Hän pohtii myös sitä, miksi juuri kristillinen eksistentialismi. ”Vastaus ei voisi olla yksinkertaisempi: Rukoileva kädellinen haluaa elää. Hän ei halua kuolla. Hän haluaa ikuisuuden.” (s. 126)

Jo aiemmin Pappi avasi sydäntään: ”Omassa kokemuksessani eettinen toiminta kurkottelee kuoleman tuolle puolen. Omassa kokemuksessani rakkaus, ikuisuus ja Jumala liittyvät yhteen. Eksistoivasta ihmisestä tulee rukoileva kädellinen.” (s. 66) Näinhän se on. Moraali voi herkistää ihmisen Jumalalle, ”muokata hänestä rukoilevaa kädellistä” (s. 109).

Lopussa palataan taas hetkiin, joina ihminen ”makaa yöllä sängyssä ja miettii elämäänsä” (s. 133). Pappi on osoittanut, kuinka uskonnollinen kokemus ”kumpuaa luontevasti eksistentiaalisesta kokemuksesta” (s. 140). Rukoilevan kädellisen kokemus tiivistyy Markuksen evankeliumiin kirjattuihin sanoihin: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Viimeisen luvun jälkeen on vielä ”outro”. Yö on vaihtunut aamuksi, ja pelko luottamukseksi. ”Luotan, että kaikki mikä rakastaa – kaikki mikä on hyvää, arvokasta ja oikeaa  – on vahvoissa kantimissa”. (s. 143) Tällaisina aamuina syntyy rukoileva kädellinen. ”Kun kokemus olemassaolosta sysää järjen kuilun partaalle, mutta antaa sille sydämen ystäväksi.” (s. 144)

 

Totta Mouses!

2.6.2014

Yli vuosi sitten kirjoitin Perussanoman ”K20-trilogiasta” eli kirjasarjasta ”iki- ja nykynuorille”. Tässä välissä sarjaan on ehtinyt tulla jatkoa, nimittäin Pekka Lindqvistin Totta Mouses! Mooses iki- ja nykynuorille. Kuvitus on jälleen Pekka Rahkosen taattua tavaraa.

Kirja on siis nykyaikainen johdatus Moosekseen ja hänen kirjoihinsa. Sanotaan heti suoraan, että kirja oli minulle raitista luettavaa, ja suosittelen sitä vilpittömästi. Kirjassa yhdistyvät hienosti akateeminen rehellisyys ja uuteen evankeliointiin suuntaava uskon hermeneutiikka.

Teologina olen keskittynyt paljon enemmän Uuteen kuin Vanhaan testamenttiin, ja siksi oli mukava välillä lukea jotain Vanhaan testamenttiin liittyvää ja täydentää hieman puuttuvia tietoja. Erityisen iloinen olen siitä, että sain tehdä tämän sekä vakavasti otettavan tutkijan että vakaumuksellisen kristityn johdattamana.

Historiallis-kriittisiä kysymyksiä

Kirjan alkupuolella kirjoittaja kysyy, ”onko Mouses totta”, ja avaa hieman historiallis-kriittistä problematiikkaa. Viime viikolla mainittu ensimmäinen suuri historiallis-kriitikko Reimarus huomautti, että jos Raamatun antamat tiedot Egyptistä vaeltaneiden israelilaisten määrästä otetaan vakavasti, niin erämaassa vaelsi 2-3 miljoonan hengen kokoinen ja lähes 300 km pituinen kulkue.

Millaisilla keuhkoilla Mooses puhutteli ”koko kansaa”, jos seurakunta oli tämänkokoinen? Miten Mooses johti tämänkokoisen lauman meren yli (Reimaruksen mukaan se olisi kestänyt yhdeksän päivää)? Entä miten he onnistuivat leireilemään niin, ettei heistä jäänyt jälkeäkään?

Jos Reimarus oli 1700-luvulla, niin 1800-luvulla piispa Colenson esitti vielä visaisempia kysymyksiä. Erämaassa oli tekstien perusteella kolme pappia, ja 2 milj. ihmisen populaatio synnytti keskimäärin arviolta 250 lasta päivässä, mikä tekee lain mukaan 500 uhria päivässä. Jos uhriin menisi viisi minuuttia, se merkitsisi 42-tuntisia työpäiviä näille kolmelle papille – ympäri vuoden!

”Pekka Pekka Pekan Pekka” (kuten etukannen sisälehdellä lukee) selittää kuitenkin, ettei näiden seikkojen tarvitse johtaa meitä hylkäämään koko hommaa pelkkänä satuna. Sen sijaan saamme sekä historiallisen selityksen että hienon teologisen pointin:

”Kyseessä on ilmiselvästi reipas liioittelu, joka ei suinkaan ole vierasta muinaisen Lähi-idän kirjallisille lähteille. On ehdotettu, että luku voisi olla peräisin jostain Israelin myöhemmän vaiheen väestönlaskusta, josta se on siirtynyt tähän kohtaan kertomaan siitä, että me kaikki – koko Israel – olimme tästä pelastustapahtumasta osallisia.” (s. 13)

Samalla Exoduksen eli 2. Mooseksen kirjan tekstissä on viitteitä siitä, että taustalla ”on todellisuuteen pohjautuva perimätieto Israelin juurista Egyptissä”. Näitä ovat mm. egyptiläiset henkilön- ja paikannimet sekä matkareitti, joka ”välttää linnoitetut sotajoukkojen tukikohdat” ym. Egyptologian ja Israelin arkeologian perusteella exodustapahtumat on sijoitettavissa 1200-luvulle eKr.

Seuraavaksi kirjassa käsitellään Mooseksen kirjojen kirjoittajaa. Mooseksen kuoleman lisäksi (5. Moos. lopussa) perinteisen kannan tekevät ongelmallisiksi mm. Gen. 12:6 ja 36:31, jotka antavat ymmärtää, että kirjoitushetkellä pyhä maa on israelilaisten asuttama ja kuninkaiden hallitsema. (s. 17)

Lindqvist käsittelee ”ystävällis-kriittisesti” asennetta, jonka mukaan Mooseksen kirjojen täytyy olla Mooseksen kirjoittamia, koska Jeesus ja apostolit niin sanoivat. Se on kaikki tai ei mitään! Pelissä on koko kristinuskon uskottavuus, ja kenties pelastuskin! Lindqvist rauhoittelee ja selittää:

”Mutta miten muuten Jeesus tai apostolit voisivat asian ilmaista? Totta kai he puhuvat näin. (…) Jeesus ei tietenkään sano ’niin kuin sanotaan Mooseksen nimissä kulkevissa traditioissa’, sillä olisihan se taittanut terän hänen sanomaltaan. Jeesuksen tarkoitus (…) ei ollut avata ovea isagogiselle, johdanto-opilliselle, väittelylle Mooseksen lain teknisestä syntyprosessista, vaan julistaa olevansa Mooseksen lupaama Messias.” (s. 20)

Sitten Lindqvist avautuu metodistaan: ”Itse koetan sekä edustaa historiallisesti uskottavaa raamatuntutkimusta että samalla opastaa näkemään, miten asiaan voi suhtautua kiihkottomasti ja heittämättä kristillistä vakaumustaan roskakoriin. En revi Raamattua, vaikka minun silmiini on jotakuinkin selvää, että Mooses ei ole kirjoittanut näitä viittä kirjaa.” (s. 21)

Tämän jälkeen seuraa lyhyt johdatus standardiin nelilähdeteoriaan Mooseksen kirjojen synnystä. Kirjojen auktoriteetti nojaa kuitenkin muualla kuin niiden syntyprosessissa. Juutalaisen uskonnonfilosofin Abraham Joshua Heschelin sanoin: ”Emme tunnusta viiden Mooseksen kirjan auktoriteettia siksi, että Mooses olisi ne kirjoittanut, vaan siksi että Mooses oli profeetta.”

Historiallis-kriittisen osion lopuksi mainittakoon vielä mainio kohta sivulta 80, jossa Lindqvist käsittelee ”Laulua meren äärellä”, joka saattaa olla VT:n vanhin osa. Silti siinä näkyy myös myöhemmän toimittajan kädenjälki: ”vastahan meri ylitettiin”, eivätkä Kanaanin maan asukkaat ole ehtineet ”menehtyä pelkoon sen johdosta, mitä tapahtui” (Ex. 15:14–16).

Lisäksi ihmetyttää, kuinka Mooses ja israelilaiset ”yhdessä” tuosta vaan spontaanisti virittivät tällaisen virren (15:1). Kuka kertoi heille sen sanat? Ehkä se vedettiin vuoroveisuulla, jolloin Mooses olisi laulanut säkeen kerrallaan ja kansa sitten toistanut perässä. Kysymys Mooseksen keuhkoista tosin palaa: äänentoistoa kun ei ollut. ”Paavi Franciscus puhui heinäkuussa 2013 Rio de Janeiron rannalla tiettävästi jopa kolmelle miljoonalle, mutta sinne olikin vedetty sähköt.” (s. 80)

Käärme, pukki ja lehmä

Kirja on jaettu niin, että ensin käsitellään jokainen viidestä Mooseksen kirjasta kirja kerrallaan, ja sitten vielä erikseen käsitellään Mooseksen elämäkerta kehdosta kuolemaan. Tämä johtaa väistämättä toiston ja valikoinnin ongelmiin, mutta niistä selvitään kyllä kohtalaisen hyvin.

Valikoinnin eteen joutuu myös kirja-arvostelija. Tällä kertaa valinta osuu eläimiin, sillä ne jäivät jotenkin erityisesti mieleen tästä kirjasta. Aiemmin mainittiin se, että Mooses oli profeetta. Mistä hän sitten ennusti? Kirja loppuu itse asiassa tähän kysymykseen ja sen kristilliseen vastaukseen: hän ennusti toisesta profeetasta, Jeesuksesta (5. Moos. 18:15, Joh. 4:19, Ap.t. 3:22–24).

Jeesus tunnetaan hyvin Jumalan karitsana, josta 2. Mooseksen kirjan pääsiäiskaritsa on esikuvana. Mutta kuinka moni tiesi, että Mooses ennusti Jeesuksesta myös käärmeenä, pukkina ja lehmänä? Mitä? Jeesushan kokoaa itseensä kohta koko Nooan arkin! Kuinka niin käärmeenä, pukkina ja lehmänä? No, annetaan Pekan kertoa.

Jeesus-käärme-yhteys selviää sivuilta 107–112. Taustana on 4. Moos. 21:n kertomus siitä, kuinka Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä. Mooses sai Herralta käskyn tehdä pronssikäärmeen, ja jokainen, joka katsoi siihen, pelastui kuolemalta. Mutta miksi käärmeestä, kirotusta eläimestä, tuli pelastaja? Lindqvist selittää, että israelilaisten silmien eteen nostetaan ”heidän syntinsä kuva”, ja sen katsomisesta alkaa parantuminen (s. 110).

Lisäksi arkistoista löytyy jännä rabbiinisen gemetrian tulos. Gemetria, jota kristikunta ei ”juuri ole harrastanut – ja ehkä hyvä niin, sen verran villiä se joskus voi olla”, laskee heprean sanojen lukuarvoja ja tekee niistä päätelmiä. Sana ’käärme’ (nahash) on lukuarvoltaan sama kuin sana ’Messias’ (Mashiah), 358.

Pekka kuvittelee rabbiinisen tulkitsijan huudahduksia: ”Messias on käärme!” ”Tämä toden totta on suuri salaisuus!” Mutta meille salaisuus on auennut: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:14–15)

Pukki tulee vastaan aukeamalla 116–117. Syntipukkirituaalista kerrotaan 3. Moos. 16:ssa. Pukki saa päälleen kaikki kansan synnit – ”roppakaupalla shittiä siis” (s. 116). Eläin lähetetään saattajan kanssa erämaahan, ja lopulta se sysätään rotkoon, jonne se putoaa ja ”seinämillä heittelehtiessään muuttuu jauhelihaksi” (s. 117). Sivuilla 118–119 Lindqvist selittää, kuinka Jeesus on Uuden testamentin syntipukki. Hän sovittaa Jumalan kansan kaikki synnit.

Lopuksi vielä hauskin ja tuntemattomin juttu (s. 119–121): 4. Moos. 19 käskee tuomaan virheettömän punaruskean lehmän vietäväksi leirin ulkopuolelle ja teurastettavaksi. Lehmä on poltettava ja sen tuhkat vietävä leirin ulkopuolella olevaan paikkaan. Tuhkasta tulee valmistaa puhdistusvettä. Iisopilla vihmottiin sitten Israelin kansa puhtaaksi epäpuhtauksista. Ps. 51:9 ja Hes. 36:25–26 tulevat tietysti mieleen.

Mishnan mukaan Mooseksen ajoista asti vaaditunlaisia lehmiä oli syntynyt ja uhrattu vain yhdeksän, kymmenettä ei koskaan syntynyt eikä uhrattu. ”Kymppi nimittäin kuvaa täydellisyyttä. Kristitty toteaa coolisti: kymmenes uhri on jo uhrattu.” (s. 120) Jeesus nimittäin kantoi ristinsä kaupungin ”ulkopuolelle” (Joh. 19:17).

”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” (Hepr. 13:12-14).


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 338 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: