Arkisto kohteelle elokuu 2014

Mitä ajatella Suomen ev.-lut. kirkosta? Osa 1: luterilaiset

25.8.2014

Haluaisin jatkaa viime aikoina esittelemieni ekumeenisten asiakirjojen viitoittamalla tiellä ja miettiä sitä, mitä Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta tulisi ajatella. Kirjoitan kahdessa osassa sekä luterilaisille että katolilaisille. Tällä viikolla pohdin luterilaista itseymmärrystä, ensi viikolla käsittelen sitten katolista näkökulmaa.

Tänään aiheena on siis se, mitä luterilaisten pitäisi ajatella omasta kirkostaan ja itsestään kristittyinä. Voi tietysti tuntua kummalliselta, että ”ulkopuolinen” eli katolilainen kirjoittaa siitä, mitä luterilaisten pitäisi itsestään ajatella. Ehkä olisi parempi ilmaista asia niin, että esittelen vain sitä, mitä luterilaisten parhaat teologit jo nyt ajattelevat.

Teologian tohtori ja Turun Mikkelinseurakunnan pastori Juho Sankamo on pannut merkille blogissaan, että johtavat luterilaiset teologit kautta linjan vastaavat yhteen ääneen, että luterilaisuus on katolisuutta. On ehkä yllättävää, että juuri katolinen itseymmärrys yhdistää toisiinsa ”liberaalit” kansankirkolliset teologit ja ”konservatiiviset” tunnustukselliset luterilaiset.

Katolisuutta kaikille

Aloitetaan katsaus kansankirkollisista teologeista. Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen kirjoittaa kirjassaan Pappi? (Helsinki: WSOY 2001) sivulla 238: ”Luterilainenkin voi uskoa, että kirkko on uskontunnustuksen mukaisesti ’katolinen’, siis kaikkialla elävä ja kaikkiin asioihin ulottuva yhteisö.” Tampereen emerituspiispa Juha Pihkala totesi asian minulle kerran vielä selväsanaisemmin: omasta mielestään luterilaiset ovat katolilaisia.

Kirkkohistorian emeritusprofessori Pentti Laasonen painottaa kirjassaan Yhteisellä tiellä luterilaisen päätunnustuksen Confessio Augustanan (CA) eli Augsburgin tunnustuksen (1530) sanoja: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti.”

Laasonen toteaa katolista Peter Mannsia mukaillen, että reformaation kulun ”kohtalokas vastakkaisuus” johti Roomasta erilleen, mutta samalla ”apostolinen usko ja perintö säilytettiin” (s. 12). Ero Roomasta ja sen yhteydessä olevasta katolisesta kirkosta ei ollut mikään voitokas vapautuminen vaan pikemminkin tragedia, joka heti haastaa ja velvoittaa ykseyspyrkimyksiin eli ekumeniaan. Neuvottelujahan käytiin jo 1500-luvulla, vaikkakin epäonnistuneesti.

Lapuan emerituspiispa Yrjö Sariola painottaa kirjassaan Tunnustuksessa pysyen (Helsinki: Kirjaneliö 1981) Augsburgin tunnustuksen ekumeenista luonnetta: ”Jos olemme uskollisia tunnustukselle, oivallamme, että ekumeenisuus ei ole ylimääräinen lisä tai uutuus, vaan olennainen osa kirkkomme elämää.” (s. 22)

Ekumeeninen asiakirja Vastakkainasettelusta yhteyteen (2013) tiivistää luterilaisen itseymmärryksen seuraavasti:

”Koska luterilaiset uskovat, että he kuuluvat yhteen Kristuksen ruumiiseen, he korostavat, että heidän kirkkonsa ei ole saanut alkuansa reformaatiosta (-). He ovat päinvastoin vakuuttuneita siitä, että luterilaisten kirkkojen lähtökohta on helluntain tapahtumassa ja apostolien julistuksessa. Heidän kirkkonsa saivat kuitenkin erityisen muotonsa reformaattoreiden opetuksesta ja aikaansaannoksista. Reformaattorit eivät halunneet perustaa uutta kirkkoa, eivätkä he oman käsityksensä mukaan myöskään tehneet niin. He tahtoivat uudistaa kirkon ja he onnistuivat saavuttamaan sen omalla vaikutusalueellaan, vaikkakin erehdyksiä tehden ja harha-askelia ottaen.” (VY 222)

Tunnustukselliset luterilaiset esimerkiksi evankelisessa herätysliikkeessä yhtyvät katoliseen itseymmärrykseen. Juho Sankamo siteeraa SLEY:n entisen toiminnanjohtajan Reijo Arkkilan sanoja kirjassa Euangelium Benedictum (Kauniainen: Perussanoma 2013):

”Tunnustuksellinen luterilaisuus ymmärtää perusolemuksensa aidoksi katolilaisuudeksi. Tunnustuksellinen luterilaisuus on siis katolilaisuutta sanan oikeassa merkityksessä. Tätä tulisi enemmän painottaa. Haluamme liittyä vanhan kirkon isien opetuksiin. Evankelinen katolilaisuus on meille hyvin sopiva nimitys. Tunnustuksellinen luterilaisuus ja aito katolilaisuus ovat haastamassa koko Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa palaamaan Jumalan sanan apostoliselle kalliopohjalle. Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon!” (s. 227)

Vastaavasti Lähetyshiippakunnan pastori Wille Huuskonen on antanut blogilleen nimeksi Evankelinen ja katolinen. Blogilla on nimeä selittävä sivu, joka toteaa tärkeäksi näkökohdaksi sen, etteivät luterilaiset ”ole tuoneet kirkkoon mitään uutta oppia” vaan seuranneet sitä uskoa, ”jota apostolit ovat julistaneet ja josta myös kirkon varhaiset ja parhaat isät todistavat”.

Kirkon ei voida Huuskosen mukaan ajatella langenneen apostolien jälkeen 1500-vuotiseen pimeyteen, vaan se on Kristuksen lupauksen mukaisesti säilynyt läpi vuosisatojen. ”Kaikkina aikoina on elänyt kristittyjä kilvottelijoita, joiden elämään ja kirjoituksiin tutustumalla on tunnistettavissa se Henki, joka sanan kautta puhaltaa ja todellinen katolinen usko, joka ylittää ajan ja paikan.”

Seurauksia

Luterilaisten katolisesta itseymmärryksestä seuraa monia tärkeitä näkökohtia. Ensinnäkin tällainen itseymmärrys avaa luterilaisille koko kristillisen tradition rikkaudet, kaikkien vuosisatojen kristillisten kirjoittajien aarteet. Koko katolinen traditio on myös luterilaisten omaisuutta. On niin paljon uutta opittavaa – ei muuta kuin lukemaan ja löytöjä tekemään!

Toiseksi, kuten kävi ilmi, katolisella itseymmärryksellä on ekumeenisia seurauksia. Roomalaiskatolisuutta ei ole nähtävä vieraana vihollisena vaan veljenä. 1500-luvulla tapahtui traaginen konflikti, ja sen seuraukset kestivät vuosisatoja, mutta meillä on pitkä yhteinen menneisyys ja yhteinen huoli kirkon katolisuudesta tänä päivänä. Katolilaisille luterilaisten katolisen itseymmärryksen ei pitäisi olla uhka vaan ilonaihe ja suuri ekumeeninen mahdollisuus.

Kolmanneksi luterilaisten katolisella itseymmärryksellä pitäisi olla seurauksia kirkollisen päätöksenteon kannalta. Päätöksenteossa pitäisi ottaa katolisuus huomioon ratkaisevana kriteerinä. Jos luterilaisista lähteistä ei löydy yksiselitteistä vastausta, tulisi laajentaa perspektiiviä kaikkien mantereitten ja vuosisatojen kirkkoon. Samoin itseymmärryksen ja katolisuuden tulisi näkyä kirkollisessa opetuksessa, saarnoissa, rippikouluissa, kirkon nettisivuilla jne.

Neljänneksi seurauksia on myös kirkon ”strategian” kannalta. Sen sijaan että houkuteltaisiin maallistuneita kirkon jäseniä tekemään kirkosta omannäköisensä, tulisi tehdä ihmisistä kirkon näköisiä eli katolisia, yleismaailmallisia kristittyjä. Rakennemuutosten ja kaikenlaisten tempausten sijaan voitaisiin reippaasti syventyä omaan kristilliseen identiteettiin ja kertoa ihmisille innostavalla tavalla liturgiasta, sakramenteista, Raamatusta, kirkosta, kirkkoisistä, ekumeniasta – siitä mikä on ja pysyy.

Viidenneksi ja viimeiseksi sopisi toivoa, että luterilaiset entistä laajemmin löytäisivät katolisuuden yhdistävänä periaatteena ”liberaali-konservatiivi” -akselilla. Eivätkö Suomen ev.-lut. -kirkon piispat, SLEY, Lähetyshiippakunta ja kumppanit voisi päästä sopuun, jos he istuutuisivat rauhassa katolisen pöydän ääreen miettimään sitä, kuinka katolisuutta voisi ja tulisi Suomessa toteuttaa. Skismojen sijaan voitaisiin kenties perustaa kirkonsisäisiä personaaliprelatuureja tai -ordinariaatteja roomalaiskatolisen esimerkin mukaan.

Lopuksi

Mitä siis Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvan suomalaisen tulisi ajatella kirkostaan? Pentti Laasosen mukaan on hyväksyttyä ja jopa ”selviö” puhua ”Suomen kirkon 850-vuotisesta historiasta” (s. 32). Suomen luterilaisten ei siis tulisi ajatella kirkkonsa syntyneen vasta 500 vuotta sitten reformaatiossa, vaan sen historia ulottuu katoliselle keskiajalle.

Kristuksen kirkko ei kuitenkaan voi olla vain Suomen kirkko. Viimeisen sanan saakin emerituspiispa Yrjö Sariola, jonka viisaan neuvon soisi juurtuvan niin Suomen ev.-lut. kirkon rivijäseniin kuin sen päättäviin elimiinkin:

”Ensinnäkin meidän tulisi varoa sitä, ettemme ajautuisi itseriittoiseen suomalais-kansalliseen kirkollisuuteen, joka pimentää kirkon katolisen luonteen. Vaikka toki on syytä puhua ’suomalaisesta kristillisyydestä’, kristillisyytemme on kuitenkin aina kirkon yhteistä uskoa.” (s. 21)

SAM_9469

Luterilaisuus ja katolisuus Suomessa: teologia

18.8.2014

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (VKE) on hämmästyttävän hieno asiakirja, todella hyvä uutinen Suomen luterilaisille ja katolilaisille. Se paljastaa, kuinka lähelle toisiamme olemme päässeet perustavanlaatuisissa teologisissa kysymyksissä kuten sakramenteissa ja kirkko-opissa.

Yhteisen historian esittelemisen jälkeen (luku 3) seuraa asiakirjan tärkein luku (luku 4), jossa käsitellään vanhurskauttamista (4.1. ja 4.2.), kirkon sakramentaalisuutta (4.3.), kastetta (4.4.), ehtoollista (4.5.) ja virkaa (4.6.). Viidennessä luvussa kerrataan tiivistäen monia 4. luvun teemoja ja  esitetään johtopäätökset.

Tässä artikkelissa esittelen sitä yksimielisyyttä, joka näissä uskonasioissa on ekumeenisen työskentelyn ansiosta saavutettu. Sen tunnetuksi tekeminen on erittäin tärkeää, jotta ykseys voisi tulla todelliseksi myös ruohonjuuritasolla.

Luterilaisten kannalta on erityisen merkittävää, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous on vuonna 2012 hyväksynyt asiakirjan keskeisen teologisen sisällön ja kehottanut edistämään sen vastaanottoa Suomen ev.lut. kirkossa.

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä

Luvut 4.1. ja 4.2. käsittelevät vanhurskauttamista ja rakentavat YJV:n (Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista) luomalle perustalle. Muuten melko heikko alaluku 4.1. sisältää tärkeän toteamuksen, jonka mukaan kristillisen seurakunnan elämän keskus on jumalanpalvelus, ja jumalanpalvelus on myös ”vanhurskauttamisen paikka” (VKE 109).

VKE 123 selittä, että vanhurskauttamisen liittäminen kirkon sakramentaaliseen elämään on historiallisesti ollut katolinen korostus, jota luterilaiset ovat ”legitiimisti kyseenalaistaneet”. Luterilaisuudessa on korostettu periaatteita sola gratia, sola fide, solus Christus (yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden).

VKE kuitenkin varoittaa irrottamasta näitä lauseita teologisesta kontekstistaan. ”Usko yhdistää Kristuksen ja kristityn toisiinsa. Tämä usko voi syntyä vain, kun kirkko julistaa evankeliumia Kristuksesta ja toimittaa sakramentteja. Siksi Luther sanoo, että Pyhä Henki ’johtaa siis meidät ensiksi pyhän seurakuntansa eli kirkkonsa helmaan. Sen välityksellä hän saarnaa meille ja vie meidät Kristuksen luo.'” (VKE 126)

Katolilaiset voivat oikein ymmärrettynä yhtyä reformaation sola-mottoihin samoin kuin Lutherin kuvaukseen kristitystä ”samanaikaisesti vanhurskaana ja syntisenä” (simul iustus et peccator). (VKE 127–128) Sekä katolilaiset että luterilaiset tunnustavat vanhurskauttamisessa imputatiivisen ja efektiivisen aspektin (VKE 130).

Luterilaiset voivat puolestaan pitää oikein ymmärrettyä Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä tai ”synergiaa” reformatorisena ajatuksena. Lutherin duplex iustitia -opin valossa he voivat puhua ihmisen omasta ja kasvavasta vanhurskaudesta, jonka Kristus ihmisessä vaikuttaa. Tämän ”toisen” vanhurskauden tekoja voi jopa kutsua ”ansioiksi”. (VKE 141)

Näin ollen VKE on pystynyt entisestään syventämään ja laajentamaan YJV:n saavuttamaa konsensusta. Seuraava alaluku kirkon sakramentaalisuudesta jatkaa samalla linjalla.

Kirkon sakramentaalisuus

Sakramentit ovat vaikuttavia merkkejä, jotka välittävät jumalallisen todellisuuden. Niissä Kristus tulee läsnäolevaksi ja vaikuttavaksi erityisen läheisellä ja selvällä tavalla. Vanhurskauttaminen, jonka kaste antaa, ei ole vain yksilöllinen vaan myös yhteisöllinen tapahtuma, sillä kasteessa yksilö otetaan Kristuksen ruumiin jäseneksi. (VKE 143–144)

Kristusta itseään voidaan kutsua alkusakramentiksi ja kirkkoa perussakramentiksi. Kirkko on sakramentaalinen puite, jonka sisällä muut sakramentit toteutuvat. Kristus on läsnä ja toimii kirkossa. ”Siksi sekä roomalaiskatolisen että luterilais-melanchtonilaisen tradition mukaan kirkko on salaperäisellä tavalla vaikuttava merkki, jokin joka armon voimalla saa aikaan sen, mitä se merkitsee.” (VKE 144)

VKE toteaa yksiselitteisesti, ettei kirkko ole ihmisten aikaansaannos vaan lahja ja salaisuus (Jumalan mysterion). Kirkko ei voi sakramentaalisena organismina langeta uskosta, vaan se on pysyvä maailman loppuun asti. Kirkko tarvitsee silti aina hengellistä uudistusta. Sekin on omalla laillaan simul iustus et peccator. (VKE 146, 148)

VKE purkaa vanhan vastakkainasettelun ”Sanan kirkon” ja ”sakramenttien kirkon” välillä. Luterilaiset ovat alkaneet panna enemmän painoa ehtoollisliturgialle, ja Sanan liturgia on tullut keskeisemmäksi katolisessa messussa. Katolilaiset voivat omalla laillaan yhtyä luterilaiseen käsitykseen ”sakramentaalisesta sanasta”. Sanassa on Kristuksen läsnäolon voima. (VKE 149–150)

Vastakkainasettelu sakramenttien lukumäärästä ei myöskään ole kovin aiheellinen. Kaikki tunnustavat, että käsitys sakramenttien seitsenluvusta kehittyi vasta keskiaikaisessa teologiassa. Luterilaiset eivät halua ”juuttua laskentatapaan” eivätkä pidä lukumääräkysymystä kirkkoja erottavana. (VKE 156)

Vanha kiista sakramenttien vaikutuksesta ex opere operato on niin ikään tarpeeton. Molemmat ovat samaa mieltä siitä, että sakramentin pätevyys ei riipu ”toimittajan uskosta tai pyhyydestä”, mutta sakramentit edellyttävät uskoa vastaanottajalta ”voidakseen olla vaikuttavia”. (VKE 159)

Liturginen uudistusliike on edistänyt sekä katolisessa että luterilaisessa kirkossa sakramentaalista spiritualiteettia eli hengellisyyttä. Molemmissa traditioissa esiintyy myös tapa kuvata kirkkoa ”vastaanottavana Mariana” (VKE 168).

Kaste

Katolilaiset ja luterilaiset tunnustavat yhdessä yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi. He tunnustavat myös toistensa kasteen: välttämätöntä kasteen pätevyydelle on vain kaste vedessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kastetoimituksessa kirkoilla on intentiona noudattaa Kristuksen kastekäskyä ja luottaa hänen armolupaukseensa. Kasteessa saamme myös päivittäisen tehtävän taistella pahaa vastaan ja kasvaa kristittynä. (VKE 175– 179)

Vielä kerran on tarpeen purkaa ex opere operato -kiista ja todeta, ettei katolinen traditio ole koskaan erottanut kastetta uskosta. Luther puolestaan luonnehti kasteen vaikutusta sanomalla, että se ”vaikuttaa tehtynä tekona” (opus operatum). (VKE 184–185) ”Kasteen keskeiset lahjat ja vaikutukset ymmärretään kirkoissamme samalla tavalla.” (VKE 188)

Vanha kiista concupiscentiasta eli siitä, olisiko kasteen jälkeen kristittyyn jäävää pahaa himoa (tai taipumusta syntiin) kutsuttava synniksi, muodostaa edelleen käsityseron. Väittely tästä on kuitenkin subtiilia ja tuskin välttämätöntä sellaisena, miksi se on muodostunut, kuten alaviitteessä 92 todetaan. (VKE 200)

Paljon kiinnostavampi on yhteinen käsitys siitä, että kirkko on ”paikka, jossa kastetut kristityt voivat yhdessä veljiensä ja sisartensa kanssa kehittyä pyhyydessä” ja ”kantaa toistensa taakkoja”. Armonvälineet ja kirkollisen elämän muodot kuten rippi, ehtoollinen, rukous, raamatunluku ym. ovat ”tärkeänä tukena kasteessa saadulle kutsulle pyhyyteen”. (VKE 203)

Kasteen kautta kaikki kristityt liittyvät Kristuksen ruumiiseen, kirkkoon. Kaste suuntautuu kohti Kristuksen ruumiin eli eukaristian sakramenttia, Herran pöytää. Ekumeenisten dialogien päämäärä on näkyvän ykseyden ja ehtoollisyhteyden palauttaminen.

Ehtoollinen eli eukaristia

”Osallistuminen messuun on kastettuna elämisen perusmuoto.” Kaste liittää meidät Kristuksen ruumiiseen, ja eukaristia on Kristuksen ruumis, joka ravitsee meitä ansaitsemattomana lahjana. Katolilaiset ja luterilaiset tunnustavat yhdessä, että Kristus on ehtoollisessa todellisesti läsnä, eikä hänen läsnäolonsa siinä riipu meidän uskostamme vaan Jumalan lupauksesta. (VKE 215–VKE 216)

Jo aiemmat ekumeeniset dialogit ovat todenneet, että katolilaiset ja luterilaiset jakavat yhteisen käsityksen ehtoollisopin perustotuuksista, ”eivätkä aiheeseen liittyvät painotuserot ole itsessään kirkkoja jakavia”. (VKE 217) Yhdessä tunnustetaan, että ehtoollinen on ”oikein ymmärrettynä myös uhriateria” (VKE 225).

Eukaristia on uhriateria itse asiassa yllättävän monella tavalla, ja tapojen moneus auttaa näkemään perinteiset erot laajemmassa kontekstissa painotuseroina. VKE 228 luettelee seitsemän tapaa ymmärtää ehtoollisen uhriluonne. Messussa Kristus antaa itsensä meille ja meidät Isälle, me taas kannamme kiitosuhrin Jumalalle.

Reformaattorit arvostelivat messu-uhrioppia, jossa messua ”pidettäisiin inhimillisenä tekona, jonka tarkoituksena on lepyttää Jumala”. Jos eukaristia kuitenkin ymmärretään sakramentaalisena merkkinä, jonka sisältö on Kristuksen ainutkertainen uhri, erimielisyyksiä aiheuttanut kysymys voidaan ratkaista. Kristuksen ristinuhri tulee läsnäolevaksi ehtoollisessa.  (VKE 225–230)

Toinen vanha ja vanhentunut kiistakysymys koskee termiä transsubstantiaatio. Luterilaiset ovat käyttäneet ilmaisua vere et substantialiter Kristuksen läsnäolosta, eivätkä he ole pitäneet transsubstantiaatiota ”Jumalan ilmoituksen kanssa ristiriitaisena”. Katoliset teologit eivät puolestaan halua nykyään määritellä Kristuksen läsnäoloa ensisijaisesti filosofisin käsittein. (VKE 233)

Kolmas ero on koskenut kysymystä Kristuksen läsnäolon kestosta. VKE 234:n mukaan extra usum -oppia ”ei voida tulkita niin, että ’usus’ rajoittuisi vain välittömään ehtoollisaineiden vastaanottamiseen messussa”. Kritiikki kohdistui aikanaan sellaiseen käyttöön, ”jossa intentio syödä leipä ja juoda viini Kristuksen asetuksen mukaan puuttuu”. Nykyään Ruotsin ja Suomen luterilaiset piispat ohjeistavat yli jääneiden ehtoollisaineiden arvokkaaseen käsittelyyn. (VKE 235)

Neljäs vanha kiista koskee ehtoollisen jakamista kahdessa muodossa. Luterilaiset eivät kiellä, etteikö koko Kristusta vastaanotettaisi myös silloin, kun ehtoollinen jaetaan vain yhdessä muodossa, ja etteikö sellainen ehtoollinen olisi pätevä. Katolisessa kirkossa kehotetaan nykyään eri yhteyksissä jakamaan ehtoollinen molemmissa muodoissa. Erot eivät ole kirkkoja jakavia. (VKE 236–238)

Käytännössä Suomen ja Ruotsin luterilaiset messut näyttävät kovasti katolisilta messuilta. Ulkomaalaiset luulevat niitä usein katolisiksi messuiksi, ja Pohjolan luterilaiset kokevat monesti ulkomailla katolisen messun kotoisemmaksi kuin luterilaisen. Sakramentin kunnioitus on samantapaista. Kirkkojen pastoraalisissa ohjeissa painotetaan, ettei ehtoolliselle tule mennä arvottomasti, ja siksi messu alkaa synnintunnustuksella. (VKE 250–251)

Kysymys täydestä ehtoollisyhteydestä liittyy laajempaan kysymykseen virasta ja kirkollisesta yhteydestä. VKE 272 suosittelee niin kututun ehtoollisvieraanvaraisuuden laajentamista Suomen ja Ruotsin katolis-luterilaisessa kontekstissa. Se voisi tulla ”profeetalliseksi merkiksi” siitä mahdollisuudesta, että hajalleen joutuneet opetuslapset vielä kerran pääsevät täydelliseen yhteyteen keskenään. (VKE 273)

Virka

”Katolilaiset ja luterilaiset Ruotsissa ja Suomessa ovat yhtä mieltä siitä, että Jumala on asettanut pappisviran Sanan ja sakramenttien hoitamiseksi kirkossa. Yksimielisyys vallitsee myös siitä, että ainoastaan henkilö, joka on oikein vihityn piispan vihkimä ja valtuuttama voi toimittaa ehtoollisen kirkoissamme.” (VKE 239)

Pappien ja piispojen viralla on suhde uskovien vanhurskauttamiseen, koska erityisesti he julistavat kirkon uskoa. Katolilaiset ja luterilaiset tunnustavat yhdessä yleisen pappeuden kasteen nojalla, mutta he tunnustavat myös erityisen vihkimysviran, kirkollisen palveluviran, pappisviran. (VKE 277–278)

Erityisen huomionarvoista on se, että Ruotsin ja Suomen luterilaisissa kirkoissa on lisäksi piispallinen järjestys, ”joka on ilmaisu tietystä jatkuvuudesta keskiaikaiseen katoliseen kirkkoon näissä maissa” (VKE 286). Alaluvussa ”Virka ja apostolisuus” apostolisen tradition sanotan jatkuvan kirkon historiassa siten, että ”muutokset kirkon elämässä ja julistuksessa tapahtuvat jatkuvuudessa kirkon elämässä läsnä olevaan menneeseen ja tämän jatkuvuuden sisällä” (VKE 291).

Vanha vastakkainasettelu apostolisen piispainsuksession ja luterilaisen ”Sanan suksession” välillä pystytään pitkälti purkamaan. Nykykatolinen teologia pitää ”sisällöllistä jatkuvuutta tärkeimpänä”, eikä piispainvihkimysten suksessio ole ”itsessään tae apostolisen opin jatkuvuudesta”. Se on todiste kirkon tahdosta olla uskollinen alkuperälleen, merkki halusta varmistaa kirkon jatkuvuus. (VKE 289–293)

Ruotsissa ja Suomessa luterilaiset kirkot ovat säilyttäneet piispallisen järjestyksen. Piispat vihitään kätten päällepanolla ja rukouksella. Kyseiset kirkot katsovat, että vihkiminen tapahtuu apostolisessa suksessiossa. Katolinen kirkko ei tätä kiistä eikä myönnä, vaan ”kysyy”, millä tavalla 1500-luvun murros on vaikuttanut reformaation kirkkojen apostolisuuteen. (VKE 297)

Käsitys viran tai vihkimyksen sakramentin ykseydestä on luterilaisille ja katolilaisille yhteinen, mutta molemmissa kirkoissa on aikojen saatossa tapahtunut monia muutoksia käsityksissä pappien, piispojen ja diakonien tehtävästä. Virkateologian yksityiskohdissa on edelleen jäljellä erimielisyyksiä luterilaisten ja katolilaisten välillä. Erilaiset linjaukset eivät kuitenkaan ”välttämättä sulje toisiaan pois” (VKE 308).

Kysymyksessä Pietarin virasta eli paaviudesta Ruotsin ja Suomen luterilaiset ovat verrattaen avoimia. ”Pietarin virka on mahdollisuus, mutta se on sidoksissa tiettyihin edellytyksiin.” (VKE 316) Evankeliumin primaatille alistettu Pietarin virka voisi luterilaisesta näkökulmasta ”palvella kirkon ykseyttä” (VKE 318). VKE 328 ottaa kantaa sen puolesta, että keskustelu Pietarin virasta jatkuisi.

Lopuksi

Viides ja viimeinen luku kokoaa yhteen asiakirjassa saavutetun yksimielisyyden ja toteaa sen antavan toivoa ”tiellämme kohti yhtä, näkyvää kirkkoa” (VKE 369). Asiakirja mainitsee ohimennen ”sisarkirkon” käsitteen, jonka keskinäistä soveltamista voisi teologisen ja historiallisen tilanteen valossa Suomessa ja Ruotsissa miettiä.

Asiakirjan valossa on syytä kysyä, ”mitä esteitä vielä on jäljellä tiellä näkyvään ykseyteen” (VKE 372). Monet vanhat vastakkainasettelut on kyetty kumoamaan. Ongelmia on toki vielä jäljellä. Seuraavaa dialogikierrosta ollaan onneksi jo suunnittelemassa. Tarvitaan visiota, tahtoa, hyvää teologiaa ja paljon rukouksia. Ut unum sint!

Turku

 

 

 

Luterilaisuus ja katolisuus Suomessa: historia

11.8.2014

Jos Vastakkainasettelusta yhteyteen (2013) teki vaikutuksen osoittamalla, kuinka lähelle katolilaiset ja luterilaiset maailmalla ovat toisiaan päässeet, niin vielä paremmaksi panee Suomen ja Ruotsin luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (luettavissa ilmaiseksi edellisestä linkistä ja ostettavissa Kirkkohallitukselta pilkkahintaan 5 euroa).

Tämä vuonna 2010 julkaistu ekumeeninen asiakirja kuvaa mielenkiintoisesti katolisuuden ja luterilaisuuden historiaa ja nykytilannetta Ruotsissa ja Suomessa. Kenties tylsän nimen takaa paljastuu huikeita historiallisia ja teologisia näköaloja ja ahaa-elämyksiä. Jaankin esittelyni kahteen osaan: historiaan ja teologiaan.

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (VKE) käsittelee Ruotsi-Suomen katolis-luterilaista historiaa kolmannessa luvussaan, joka on oikeastaan ensimmäinen eteenpäin menevä luku (1. luku on johdanto ja 2. luku summaa jo vuonna 1999 saavutetun yksimielisyyden vanhurskauttaisopista). Se alkaa keskiajalta ja päättyy tämän päivän ekumeeniseen tilanteeseen. Seuraa tiivistelmä parhaista paloista.

Keskiajan yhteinen historia

Ensin on syytä muistaa, että poliittisesti ja kirkollisesti Ruotsi ja Suomi erkanivat omille teilleen vasta vuonna 1809 – siihen asti historia on yhteinen. Vastaavasti keskiaikainen, reformaatiota edeltävä historia on luterilaisille ja katolilaisille yhteinen. Lundin arkkipiispanistuin perustettiin 900 vuotta sitten, ja Ruotsissa on edelleen ”satoja käytössä olevia keskiaikaisia kirkkoja, etelästä pohjoiseen” (VKE 58).

Suomi liittyi Uppsalan kirkkoprovinssiin piispanistuimenaan Turku, ja erityisesti Varsinais-Suomessa onkin yhä paljon toimivia keskiaikaisia kivikirkkoja. Seurakuntien lisäksi Suomessa toimivat dominikaanit ja fransiskaanit, jotka saarnasivat kansankielellä ja kehittivät hengellisen elämän ohella kulttuuria. Jopa Pyhän Jaakobin (Santiago de Compostela) pyhiinvaellusreitti alkoi Suomen Hämeestä!

Erityisen merkittävä hahmo keskiajalla oli pyhä Birgitta, joka nimitettiin yhdeksi Euroopan suojeluspyhimksistä vuonna 1999. Pohjolan ja Rooman välisiä yhteyksiä pitivät yllä myös esimerkiksi autuas piispa Hemming sekä legaatti Nicolaus Breakspear, myöhempi paavi Hadrianus IV. Suuria nimiä – olimme osa merkittävää eurooppalaista valtiota ja kirkkoa.

On hyvä korostaa, että keskiajan historiamme on luterilaisille ja katolilaisille yhteistä historiaa. Luterilaisten on tärkeää ymmärtää, että heidän oma historiansa on katolista historiaa, ja katolilaisten on tärkeää tajuta, että keskiajan historia on vähintään yhtä paljon Ruotsin ja Suomen luterilaisten historiaa – heillähän ne keskiajan katoliset arkkipiispanistuimet, tuomiokirkot ja muut nykyään ovat.

Maltillinen reformaatio

Vuonna 1523 kuninkaaksi valittu Kustaa Vaasa yhtyi reformatorisiin ajatuksiin ”saadakseen kirkon alistetuksi vahvalle valtiolliselle keskusjohdolle”, ja hän nimitti kirkon palvelukseen vaikutusvaltaisia luterilaisia kuten Olavus ja Laurentius Petrin. Reformatorinen kritiikki kohdistui siihen, että papisto piti rikkautensa kansan ja valtion ulottumattomissa Jumalan sanan vastaisesti. (VKE 64)

Suomen reformaattoriksi kutsuttu Mikael Agricola oli ”maltillinen ja konservatiivinen reformaation ajatusten välittäjä”. Agricola käänsi suomeksi Uuden testamentin ja osia Vanhasta, ja hengellisessä elämässä ”Agricola säilytti paljon katolisesta rukouselämästä ja traditioista”.  (VKE 66)

Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1544 päätettiin, että Ruotsi-Suomen kirkon tulee olla evankelinen kirkko. Pyhimyksiä ei enää saanut huutaa avuksi, mutta heidän patsaitaan ei poistettu kirkkotiloista. Vadstenan munkit ajettiin pois vuonna 1550, mutta nunnat saivat jäädä aina luostarin sulkemiseen vuoteen 1595 asti. (VKE 68)

Uppsalan kokouksessa 1593 vahvistettiin Ruotsi-Suomen kirkon olevan evankelis-luterilaisen tunnustuksen mukainen kirkko. Vuonna 1617 Örebron säännöillä määrättiin kuolemanrangaistus maassa asuville katolilaisille, mutta käytännössä seuraavina vuosina teloituksia oli vain harvoja, huomattavasti vähemmän kuin muissa maissa. (VKE 69)

Reformaatio oli tiukasti sidoksissa politiikkaan: valtion uskonto määräytyi ruhtinaan uskon perusteella. Molemmilla puolilla esiintyi avoimen brutaalia poliittista toimintaa (paavit Aleksanteri VI ja Paavali IV, Kustaa Vaasa ja Kaarle IX). Tavallinen kansa sen sijaan oli vahvasti kiintynyt katolisiin tapoihin, ja eräiden kapinoiden seurauksena uudistuksia toteutettiin varovaisesti, ja ”monia keskiaikaisia katolisia elementtejä säilytettiin”. (VKE 70–71)

”Suuri osa keskiaikaisesta liturgiasta jäi käyttöön. Pappien liturgiset vaatteet säilytettiin. Kirkko piti voimassa historiallisen piispuuden, jota kuvattiin kirkkojärjestyksessä Pyhän Hengen antamaksi, kaikkialla käytössä olevaksi ja iankaikkisuuteen saakka säilyväksi. (-) Ruotsi-Suomessa ei sitäpaitsi säilynyt ainoastaan piispanvirka, vaan myös keskiaikainen hiippakuntaorganisaatio, samoin kuin pitäjäjärjestelmä pitäjänkirkkoineen (-). Kuningas Juhana III kävi vuosina 1576–1580 jopa neuvotteluja paavinistuimen kanssa jälleenyhdistymisestä Roomaan.” (VKE 73–74)

Suomessa reformaatio oli vielä Ruotsiakin katolisempi. Messukaavoja ei yhdenmukaistettu Ruotsin esimerkin mukaan, vaan ”suomalaiset messukaavat olivat katolisempia kuin Ruotsissa”. Paavin lähettiläs Antonio Possevino mainitsi erityisesti Suomen, kun hän kirjoitti vuonna 1580, ettei kansan palauttamisessa katolisuuteen olisi ollut erityisen suuria ongelmia: ”ihmiset arvostivat vanhaa uskoa ja pitivät vanhoista perinteistä ja seremonioista”. (VKE 75–76)

1600-luvulta 2000-luvulle

Juhana III:n ja Rooman neuvottelut eivät valitettavasti tuottaneet toivottua tulosta. Rooman edustajien mukaan luterilainen kirkko oli harhaoppinen, eikä sillä ollut ”oikeita piispoja eikä pappeja”. Kontaktit katkesivat lopullisesti, kun katolisuus kiellettiin Ruotsi-Suomesta 1617.

Katoliset vaikutteet eivät kuitenkaan kokonaan kadonneet. VKE-asiakirjan mukaan Länsi-Suomen 1700-luvun herätyksissä ”oli fransiskaanisen hurskauden vaikutteita”, ja voisikin sanoa, että katolinen hengellisyys ”löydettiin uudelleen luterilaisessa kontekstissa” (VKE 79).

Valistusajattelu vaikutti osaltaan siihen, että ymmärrys muita kristittyjä kohtaan kasvoi. Kustaa III:n suvaitsevaisuusedikti vuodelta 1781 koski myös Ruotsi-Suomeen muuttaneita katolilaisia. Sen ansiosta kuningas sai paavi Pius VI:lta hyvän vastaanoton Roomassa 1780-luvulla. ”Ekumeniaa” kyettiin siis ennakoimaan jo 1700-luvun lopulla:

”Tämä oli ensimmäinen kerta reformaation jälkeen, kun Ruotsin kuningas vieraili paavin luona. Kuningas oli läsnä katolisissa jumalanpalveluksissa, mutta nautti ehtoollisen luterilaisen järjestyksen mukaan. Kyseessä oli ensimmäinen paavin sallima luterilainen jumalanpalvelus Roomassa.” (VKE 81)

1800-luku oli suurten kansanherätysten aikaa. Herätysten johtohahmoihin kuuluivat mm. Lars Levi Laestadius (lestadiolaisuus), Paavo Ruotsalainen (herännäisyys) ja Fredrik Gabriel Hedberg (evankelisuus). Nämä ansaitsevat omat artikkelinsa joskus tulevaisuudessa.

1900-luvulla katolisen kirkon jäsenmäärä kasvoi Ruotsissa valtaisasti maahanmuuton vaikutuksesta. Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, maahan tuli uskonnonvapauslaki, ja vuonna 1929 katolinen kirkko rekisteröitiin apostoliseksi vikaarikunnaksi. Vuonna 1955 siitä tuli hiippakunta.

Nyt 2000-luvun alussa Helsingin katolisessa hiippakunnassa on yli 10 000 jäsentä ja n. 80 äidinkieltä, vaikka enemmistö jäsenistä onkin syntynyt Suomessa. Ruotsissa katolilaisia on Suomeen nähden yli kymmenkertainen määrä.

Ekumeeninen kutsumus

”Reformaatiota seurannut kirkkojen jakautuminen on tuskallinen asia.” Me 500 vuotta myöhemmin elävät emme kuitenkaan voi olla vastuussa tuon ajan tapahtumista. Sen sijaan voimme ottaa kantaa niiden merkitykseen, tarkastella niitä välimatkan päästä ja arvioida toistemme kirkkoja uudelleen. Meidän täytyy ”valittaa tuolloin vallinnutta ymmärryksen puutetta” molemmin puolin. (VKE 88–89)

Ruotsin kirkon arkkipiispa Nathan Söderblom kutsui 1900-luvun alkupuolella oman kirkkonsa kristillisyyttä ”evankeliseksi katolisuudeksi”. Vatikaanin II kirkolliskokous muutti 1960-luvulla katolisen kirkon suhtautumisen ekumeniaan, ja siitä lähtien katolilaiset ja luterilaiset ovat saaneet aikaan merkittäviä ekumeenisia dialogeja ja raportteja.

Suomessa katolinen piispa Paul Verschuren vaikutti 1960-luvulta alkaen siihen, että ”luterilaisen kirkon ja katolisen hiippakunnan suhteet Suomessa muuttuivat avoimiksi ja luottamuksellisiksi”. Suomen ev.-lut. kirkko puolestaan osallistui aktiivisesti yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista muotoilemiseen, ja suomalaisella Luther-tutkimuksella oli suuri merkitys sen synnylle. (VKE 96)

Erityisen vaikutuksen teki paavi Johannes Paavali II:n vierailu Ruotsiin ja Suomeen vuonna 1989. Suuriin katolisiin messuihin osallistui ”luterilaisia, ortodoksisia ja vapaakirkollisia kirkonjohtajia, jotka vaihtoivat rauhantervehdyksen paavin kanssa”. Kotimatkallaan Johannes Paavali II totesi piispa Verschurenille Ruotsin ja Suomen kirkoista: ”Tämän vierailun jälkeen meillä Roomassa on syytä pohtia yhteyksiämme näihin kirkkoihin.” (VKE 1)

Pyhän Birgitan kanonisaation 600-vuotisjuhlana paavi toimittikin Pietarinkirkossa historiallisen jumalanpalveluksen yhdessä Ruotsin ja Suomen katolisten piispojen ja luterilaisten arkkipiispojen kanssa. Luterilaiset arkkipiispat pitivät piispankaapujaan, ja he saivat paavilta lahjaksi pektoraalin eli piispanristin. Roomassa vietetään myös vuosittain ekumeeninen suomenkielinen messu pyhän Henrikin muistoksi, ja pyhiinvaelluksen yhteydessä Suomen ekumeeninen delegaatio tapaa paavin. (VKE 99–102)

Suomessa katolilaiset saavat viettää messua luterilaisissa kirkoissa paikkakunnilla, joilta on pitkä matka katoliseen kirkkoon. Vuonna 2009 Teemu Sippo vihittiin Helsingin katoliseksi piispaksi Turun tuomiokirkossa, mikä oli paljon puhuva symbolinen ja ekumeeninen ele. Edellinen piispa Józef Wróbel vihittiin Helsingin suurimmassa kirkossa, Johanneksen kirkossa, koska katolinen katedraali oli liian pieni.

(Se on muuten liian pieni viikottaisia ylitäysiä sunnuntaimessujakin ajatellen, kun taas Johanneksen kirkko on jatkuvasti tyhjillään. Ehkä Suomen ev.-lut. kirkko voisi harkita sen antamista Helsingin katolisen hiippakunnan käyttöön ekumeenisena lahjana vaikkapa reformaation juhlavuoden 2017 yhteydessä?)

Lopuksi

Vanhurskauttaminen kirkon elämässä on silmiä avaava asiakirja, ja se on erittäin suositeltavaa luettavaa jokaiselle luterilaiselle ja katolilaiselle. Sen historiaa käsittelevä kolmas luku valottaa sitä, kuinka luterilaiset ja katolilaiset jakavat Suomessa yhteisen historian. Tämän historian suurina symboleina ovat keskiaikaiset kivikirkot kuten Turun Tuomiokirkko, Nousiaisten kirkko ja jokavuotinen katolinen pyhiinvaelluskohde, Hattulan Pyhän Ristin kirkko.

VKE kuvailee myös sitä, kuinka reformaatio toteutui Ruotsi-Suomessa ”ylhäältä” poliittisista syistä eikä kansan uskonnollisesta vakaumuksesta. Kansa piti pitkään kiinni vanhoista perinteistä, ja erittäin paljon katolisen keskiajan perintöä säilytettiin. Luterilaisuutta ei perustettu uutena kirkkona katolisuuden rinnalle, eikä kirkko koskaan sormien napsautuksella muuttunut katolisesta luterilaiseksi, vaan reformaatio toteutettiin asteittain noin sadan vuoden tai kolmen sukupolven aikana.

Suomen katolis-luterilaisella historialla pitäisi olla seurauksia sekä katolilaisille että luterilaisille. Katolilaisten ei tulisi nähdä Suomen luterilaisuutta lähtökohtaisesti vieraana ja vääränä, vaan meidän rakkaan keskiajan katolisen paikalliskirkkomme historiallisena jatkumona ja perillisenä. Luterilaisten ei vastaavasti tulisi nähdä katolisuutta vieraana ja vääränä vaan mitä omimpana asiana.

Yhteisen historian ja viime aikojen ekumeenisten edistysaskelien tunteminen voi auttaa sekä luterilaisia että katolilaisia lähestymään toisiaan sekä henkilökohtaisella että teologisella tasolla. VKE-dokumentti onkin päässyt hämmästyttävän pitkälle myös teologisen yhteisymmärryksen tiellä. Siitä lisää ensi viikolla.

VKE

Suomalaiskatolinen blogi

4.8.2014

Kuten viime viikolla kerroin, tässä kuussa uudistan blogia, ja kuten blogin etusivulta jo näkyy, alkuun on päästy. Tässä artikkelissa kerron hieman tehdyistä muutoksista ja blogin tulevaisuudennäkymistä.

Vanhat pääsivut on kaikki muutettu tavallisiksi artikkeleiksi ja julkaistu blogin kronologisesti ensimmäisinä artikkeleina (maaliskuu 2007). Ne löytää siis helposti artikkeliarkistoista. Lisäksi niihin – samoin kuin käytännössä kaikkiin muihinkin vuosien mittaan julkaistuihin artikkeleihin – pääsee käsiksi myös uuden kategoriasysteemin kautta.

Uudet kategoriat strukturoivat nyt blogia paljon entistä paremmin. Ajankohtaiset ja aikasidonnaiset asiat julkaistaan Ajankohtaista-kategoriassa. Sen lisäksi on kolme pääkategoriaa. Näistä suurin on teologia, joka sisältää myös apologetiikan yhtenä sen osa-alueena. Muita teologian osa-alueita ovat mm. dogmatiikka, raamattuteologia, ekumenia ja etiikka.

Toinen pääkategoria on nimeltään Kristinusko nykymaailmassa, ja se sisältää aiemmin blogin alaotsikossa komeilleen uuden evankelioinnin. Se sisältää myös uutena alakategoriana kirjaesittelyt ja -arviot, joita on vuosien mittaan kertynyt valtaisa määrä. Lisäksi omina alakategorioinaan ovat lehdet, musiikki, usko ja järki sekä usko ja tiede.

Kolmantena pääkategoriana onkin sitten kokonaan uusi painotus, joka näkyy myös blogin uudessa alaotsikossa ja ulkoasussa (joka tätä kirjoittaessani ei vielä ole lopullinen, hienompaa on tulossa). Se on meidän rakas Suomemme, ja tästedes blogin projektina onkin olla entistä suomalaisempi, käydä keskustelua suomalaisen kulttuurin kanssa ja pitää esillä ”suomalaiskatolisuuden” arvoa.

Olen kategorisoinut kaikki yli 400 artikkeliani uusien kategorioiden mukaan. Tietysti sama artikkeli voi kuulua useampaan kategoriaan. Teologia, uusi evankeliointi ja suomalaisuus saattavat kohdata niin, että yksittäinen artikkeli kuuluu  kaikkiin kolmeen pääkategoriaan.

Alakategoriat, joita on parhaillaan kolmessa tasossa (esim. dogmatiikka-ekklesiologia-magisteriumin teologia), tarkentavat artikkelin fokusta kussakin pääkategoriassa. Tällä hetkellä teologiakategoriassa on reilusti eniten alakategorioita, mutta Suomi-kategorian alakategoriat tulevat lisääntymään ajan myötä.

Aihekategoriat näkyvät hierarkkis-aakkosellisessa järjestyksessä blogin oikeassa palkissa. Jokaisen kategorian jälkeen näkyy sulkeissa, montako artikkelia siihen yhteensä kuuluu. Artikkelikategorioiden alla on arkistot, josta artikkeleita voi etsiä vuosien ja kuukausien perusteella.

Sitten seuraa linkkilista, jonka olen myös päivittänyt. Kuolleet tai kovin vähän aktiiviset sivustot on poistettu, samoin aihepiiriltään liian etäiset. Toisaalta olen lisännyt joitain erinomaisia linkkejä. Linkkien alla näkyy statistiikka siitä, montako kertaa tätä blogia on yhteensä klikattu. (Se toimii noin minuutin viiveellä.)

Näkyvimpänä uudistuksena heti alkuun on Facebook-tykkäyspainike oikean palkin ylhäällä, ja sen alla nappula, josta voi tilata blogin sähköpostitse seurattavaksi. Molempia teitä pitkin blogia seuraa yli 200 henkeä, mutta tavoitteena tämän vuoden aikana olisi vähintään tuplata nämä luvut ja päästä yli 500 säännölliseen seuraajaan.

Artikkelikalenteri ja hakutoiminto ovat vanhaan tapaan yhä käytössä. Sen sijaan saatan ottaa entistä enemmän vapauksia postata ajankohtaisia asioita myös muina päivinä kuin maanantaina. Maanantaipostaus pysyy kuitenkin blogin selkärankana.

Palataan vielä lopuksi blogin uuteen alaotsikkoon. ”2000-luvun suomalaiskatolinen teologiablogi” kattaa ajatuksellisesti kaikki blogin pääkategoriat.

”2000-luvun” mainitseminen sisältää ajankohtaisuuden ja kristinuskon dialogin nykymaailman kanssa. ”Suomalaiskatolinen” viittaa Suomi-projektiin ja säilyttää samalla aina alaotsikossa olleen adjektiivin ”katolinen”. ”Teologiablogi” kertoo lopuksi blogin pääsisällön ja näkökulman: teologihan tätä kirjoittaa, ja teologiasta blogi saa elämänsä.

Jos joku vielä miettii, mitä ihmettä tämä suomalaiskatolisuus oikein meinaa, tai vaikkei miettisikään, niin kerron lopuksi hyviä uutisia juuri siitä. Academicum Catholicum ry ja Studium Catholicum ovat nimittäin tulevana syksynä  järjestämässä yhdessä luentosarjan Suomen katolisen historian suurnimistä 1400-luvulta 1900-luvulle. Luentosarja on juuri sitä, mitä ajan takaa.

AC&SC luentosarja syksy 2014

Tämä luentosarja vie meidät keskiajan suomalaiseen katolisuuteen (Budde); maltillisen reformaation katolis-luterilaisuuteen (Agricola); uuden ajan roomalaiskatolisuuteen (Von Christierson) ja lopulta ekumeeniseen luterilais-katolisuuteen (Teinonen). Suomen historia ja kulttuuri nivoutuvat ekumeeniseksi kokonaisuudeksi, ja puhujina on asiantuntijoita sekä katoliselta että luterilaiselta puolelta, sekä Turusta että Helsingistä, sekä ruotsiksi että suomeksi, sekä filologeja että teologeja.

Luennot ovat ilmaisia ja ne pidetään Studium Catholicumin tiloissa Ritarikadulla Helsingissä. Merkatkaapa päivämäärät ja kellonajat muistiin ja tulkaa paikalle. Kommentteja ja ideoita blogiuudistuksesta otetaan vastaan. Yksi idea, jota haluaisin alkaa toteuttaa, on retkien järjestäminen Suomen hienoimmille keskiaikaisille kivikirkoille. Paikan päällä voisi olla pieni luento, esitelmä tai keskustelu sekä piknik tai kahvilakäynti. Olisi hyvä murtautua sosiaalisesta mediasta ulos ”lihan ja veren” todellisuuteen. Mitä sanotte?

(P.S. Jos joku miettii tämänhetkisiä taustakuvia, niin banner on Nousiaisten kirkosta, jossa on P. Henrikin sarkofagi, kun taas sivuston tausta on Päijänteeltä. Mutta kuten sanottu, uutta on pian luvassa.)


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 338 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: