Posted tagged ‘luterilaisuus’

« Hyviä uutisia home page

Suomalaisten Luther

15.2.2016

On aika palata kaukaisten kulttuurien maailmoista kotoisaan suomalaiseen luterilaisuuteen ja helsinkiläisen ekumeenisen teologian pariin. Viime marraskuussa esittelin englanninkielisen johdatuksen suomalaiseen Luther-tutkimukseen, mutta on meillä aiheesta suomenkielisiäkin opuksia. Sain luettua kaksi, jotka kuuluvat samaan sarjaan. Kirjoja käytetään myös yliopistollisina tenttikirjoina, mutta itse en koskaan niitä tenttinyt.

Kirjat ovat Pekka Kärkkäisen toimittama Johdatus Lutherin teologiaan (Kirjapaja 2001) ja Olli-Pekka Vainion toimittama Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan (Kirjapaja 2003). Ne ovat kummatkin erittäin suositeltavia artikkelikokoelmia, joissa on myös paljon mielenkiintoista katolis-luterilaisen ekumenian kannalta. Erityisesti sittemmin piispoiksi päässeitä Jari Jolkkosta ja Simo Peuraa katolilaisen on ilo lukea.

Jolkkosen jutut

Jari Jolkkonen hoitelee teologiakirjassa kolme neljästä artikkelista osiossa ”Kirkko ja sakramentit”: jumalanpalvelus, rukous ja ehtoollinen. Jolkkonen korostaa luterilaisen reformaation liittymistä läntiseen liturgiseen perinteeseen. Kun Andreas Karlstadt vuonna 1521 toteutti ensimmäiset ”luterilaiset” muutokset liturgiaan, ekskommunikoitu Luther saapui henkensä uhalla Wittenbergiin munkinpuvussa ja tonsuurissa peruuttamaan ne.

Myöhemmin Luther kuitenkin toteutti liturgisia uudistuksia, joista suuri osa on sittemmin myös ekumeenisesti tunnustettu tarpeellisiksi: kansankielinen messu, ehtoollisviinin jakaminen kansalle, saarnan aseman vahvistaminen, seurakunta liturgian aktiivisena subjektina, yhteinen virsilaulu.

Yllätyksellisesti Luther ei pitänyt ehtoollista kahdessa muodossa Jumalan erityisenä käskynä eikä halunnut pakottaa ketään yhteen muottiin, vaikka hän kritisoikin aikansa katolista käytäntöä nimenomaan asetussanoilla. Vielä yllätyksellisempää on, että Lutherin teologia periaatteessa sallii papille maksettavan siitä, että hän rukoilee messussa kuolleen tai poissaolevan puolesta. Jos et usko, ota ja lue!

Spiritualiteettikirjassa Jolkkonen käsittelee raikkaan syvällisesti syntiä. Eräs käsite-erottelu ansaitsisi paljon enemmän huomiota luterilais-katolisessa dialogissa: ”kuoleman synti” vs. ”veniaalisynti”, tai niin kuin nykyään useammin sanotaan, raskas vs. lievä synti. Edellinen johtaa rakkauden hyveen/pelastuksen armon menettämiseen, jälkimmäinen vain haavoittaa sielua.

Jolkkonen luettelee kuolemansynneiksi ne, mitä ainakin nykyään kutsutaan seitsemäksi pääsynniksi: ylpeys, ahneus, kateus jne. Näiden sijaan nykyään kuolemansynnit määritellään tietoisiksi 10 käskyn rikkomuksiksi. Tämä on harvinaisen ongelmallinen oppi, jonka jännitteitä ekumeenisen armo- ja vanhurskauttamisopin kanssa en ole nähnyt tyydyttävästi käsiteltävän. Oppi ohjaa yhä lukuisten katolilaisten teologiaa ja hengellistä elämää.

Luther ei käytä ko. erottelua samassa merkityksessä kuin aikansa katoliset teologit, mutta hän käyttää sitä ohimennen toisessa merkityksessä: ennen kastetta tehdyt teot ovat Jumalan edessä kuolemansyntejä, kun taas kasteen jälkeiset synnit ovat lieviä syntejä, jotka annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Tämä ei vaikuta yhtään paremmalta opilta, ja myöhempi luterilaisuus kai työstikin erilaisen tulkinnan. Asia vaatii lisätutkiskelua.

Jos em. aihe jää kevyesti käsitellyksi, niin sen sijaan erinomaisen ekumeenisen käsittelyn saa klassinen kiista kristityn olemuksellisesta syntisyydestä, kasteen jälkeisestä konkupisenssista. Jolkkonen näkee muotoilujen takana erilaisia painotuksia ja huolia, jotka eivät ehkä ole ristiriidassa ja joita kumpaakin voi ymmärtää. Tärkeimpänä ehkä se, että - toisin kuin yllä käsittelemässäni asiassa - ongelmalla on ”melko vähän käytännön seurauksia” (s. 103).

Peuran pähkinä

Spiritualiteettikirjan kirkkoartikkeli on annettu Simo Peuralle, joka johdattaa lukijansa Lutherin Ison katekismuksen äärelle. Kasteessa liitytään kristikunnan kommuunioon: ”Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä.” (s. 165) Katolilainen kysyy heti: kuinka niin? Lutherhan oli ekskommunikaationsa jälkeen ehtoollisyhteydessä vain joidenkin saksalaisten evankelisten seurakuntien kanssa.

Peura sanoo, että reformaattorin kirkkokäsitystä on usein tulkittu polemiikkia ja jännitteisyyttä korostaen. Peuran mukaan Lutherin kirkkokäsitys pysyi eheänä läpi reformaation ensimmäisten vuosikymmenien kehitysvaiheiden. Luther edustaa vanhakirkollista kommuunioekklesiologiaa, jossa communio merkitsee sekä ehtoollista että kirkkoa.

Kirkko on pyhien kommuunio, mutta Ison katekismuksen mukaan paavikunta ei ole pyhien kommuunio, sillä siellä ei saarnata Kristusta eikä siellä siksi ole myöskään Pyhää Henkeä, joka saa kommuunion aikaan. Tämä on aika erikoinen kärjistys, sillä varmasti eri puolilla paavikuntaa Kristusta saarnattiin, ja olihan paavikunnalla kuitenkin oikea kaste, joka Lutherinkin mukaan liittää pyhäin yhteyteen.

Toisen kirjan artikkelissa luterilais-katolisesta ekumeniasta Peura esittääkin erilaisen näkemyksen: ”katolinen kirkko on Kristuksen todellinen kirkko”, silloinkin ja juuri silloin kun Luther sanoo paavin olevan antikristus. Antikristus ”ei näet halua valtaansa mitään lahkoa vaan todellisen Kristuksen kirkon”. Peura korostaa, että Luther oli ”oman kirkkonsa, katolisen kirkon uudistaja”, joka ei halunnut lähteä siitä eikä ”luoda uutta kirkkoa”. (s. 306)

Tämä jatkuvuuden intention korostus on ekumeenisesti hyvä, mutta se ei riitä koreana sloganina, vaan sitä pitää voida myös koetella. Periaate otetaan usein esiin, mutta yritetäänkö sille olla uskollisia, halutaanko siinä olla johdonmukaisia? Samassa asiayhteydessä Peura kirjoittaa: ”Kun piispat eivät siirry pysyvästi reformaation puolelle, Luther vihkii tehtävään ensimmäiset evankeliset piispat.” (s. 306)

Kyllä kai Luther tiesi, ja Peura varmasti myös tietää, että katolisen kirkon (eikä vain keskiajan, vaan myös kirkkoisien) itseymmärryksen mukaan piispan voi vihkiä vain toinen piispa, ja piispojen on oltava yhteydessä toisiin piispoihin. Tämä ei ole mikään ekstralisä kirkkoon, vaan aivan kirkon konstituution ydintä: kukaan ei voi päättää, että minäpä nyt vihin omat piispani - tai jos päättää, niin se merkitsee efektiivisesti uuden kirkon perustamista.

Toistan, että Peura ja kaikki tämän hetken Suomen ev.-lut. kirkon (SELK) piispat tietävät tämän aivan hyvin, sillä he ovat itse toimineet saman periaatteen mukaan suhteessa Lähetyshiippakuntaan (LHPK). LHPK on tehnyt juuri sen, mitä Luther teki: kun piispat eivät salli tulkintaamme evankeliumista, niin vihitään omia piispoja. LHPK ei ainakaan aluksi halunnut irtiottoa, mutta SELK totesi LHPK:n ottaneen sakramentit omiin käsiinsä, ja pappeja on erotettu.

Tässä siis katolinen haaste SELK:lle: jos haluatte puolustaa Lutheria ja olla johdonmukaisia, niin teillä ei pitäisi olla mitään LHPK:ta vastaan. Ette kai halua olla uusia ”Leo kymmenensiä”? Jos taas haluatte pitää kiinni siitä, että vihkimyksen ja sakramenttien ottaminen omiin käsiin on skismaattista ja ei-oikeutettua, niin sanoutukaa irti Lutherin toimista ja kirjoittakaa paavi Franciscukselle, ettette enää halua jatkaa luterilaista skismaa.

Vähän vanhurskauttamisesta

Yllä tarkoitukseni ei ollut piikitellä Peuraa ja muita piispoja vaan nostaa esiin vakava kysymys ekumeenisesta ja teologisesta johdonmukaisuudesta. Peuralle haluan antaa erityistä kiitosta siitä, kuinka hyvin hän kirjoittaa vanhurskauttamisopista ja YJV:stä yllä mainitussa artikkelissa luterilais-katolisesta ekumeniasta sekä artikkelissa itse vanhurskauttamisopista.

Peura toteaa YJV:n merkityksen olevan niin valtaisa siksi, että se on ylipäätään ensimmäinen luterilais-katolinen asiakirja, johon kumpikin osapuoli on virallisesti sitoutunut - millään muulla dokumentilla ei toistaiseksi ole samanlaista asemaa.  Peura tunnustaa, että julistukseen sisältyy ”omat ongelmansa”, mutta sen periaatteellista merkitystä ”ei tule väheksyä”. (s. 310) Juuri näin!

Peura analysoi, että YJV:ssä Lutherin teologialla ja välillä myös suomalaisella Luther-tulkinnalla on ollut merkittävä rooli. Katolis-luterilaiset vastakkainasettelut voidaan usein murtaa nimenomaan Lutherin teolgialla, joka on vanhurskauttamisopissa erilaista kuin myöhempien luterilaisten tunnustuskirjojen oppi. Peter Mannsin sanoin katolilaiset voivat pitää Lutheria ”isänä uskossa”, kirkon opettajana, jolta voimme ammentaa apostolista oppia.

Peura toteaa vielä aivan oikein, että vanhurskauttamista koskevaa yhteistä näkemystä täytyy vielä laajentaa ja vahvistaa. Suomalaisen Luther-koulukunnan teologinen panos tulee ilmi Peuran vanhurskauttamisoppia koskevassa erillisessä artikkelissa.

Ensinnäkin vanhurskauttamisoppi on nähtävä klassisen kristinuskon trinitaarisessa viitekehyksessä eikä ainoana teologisena kriteerinä. Toiseksi vanhurskauttamisopin kantavana perusideana on uskossa läsnä oleva Kristus. Kristus-uniota on pidetty katolisena jäänteenä Lutherin ajattelussa, tai sitten se on selitetty vanhurskauttamisen seuraukseksi, mutta suomalaisen koulukunnan mukaan se on kantava perusidea, joka ratkaisee monia ongelmia.

Olli-Pekka Vainio käsittelee spiritualiteettikirjassa joitain ongelmia, joihin Kristuksen läsnäoloon perustuva vanhurskauttamisoppi voi tuoda avun. Tiivistettyään väitöskirjansa löydöksiä Vainio osoittaa, kuinka unio cum Christo -ajatus voi ratkoa useita kristittyjä vaivaavia kysymyksiä uskosta ja kasteesta, uskon synnystä ja ihmisen osasta, pyhityksestä sekä mahdollisen ”henkikasteen” tarpeellisuudesta.

Unio-ajatus vaikuttaa mielestäni ekumeenisesti oikein lupaavalta, mutta kriittisiäkin kysymyksiä herää. Peura ja kumppanit toistavat toistamistaan, kuinka Kristus-yhteydessä Jumala lahjoittaa uskovalle kaikki hänen lahjansa kuten rakkauden, kärsivällisyyden, ilon, rauhan, toivon jne. Sitten kuitenkin todetaan, että Kristuksen läsnäolo on ”salattua” eikä se ole mitenkään aistein havaittavissa ja että uudistus on vasta ”alkavaa”.

Mielestäni pitäisi miettiä, mitä Kristus-yhteydessä luvataan tapahtuvan, jos sanoille ei sitten pystytä antamaan katetta. Mitä ihmettä on sellainen rakkaus, ilo, rauha, jne., jota ei voi mitenkään havaita? Tai jos sanotaan, että itse Kristusta ei voi havaita mutta vaikutukset kylläkin, vastaako empiirinen todellisuus teologista teoriaa? Onko teoria sellainen, että itse asiassa kenet tahansa voi selittää sen piiriin sopivaksi? Onko unio vain sanahelinää?

DSC04783

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit
Tags: , , ,

Comments: Be the first to comment

Kari Kopperi: Ristin rakkaus

9.11.2015

Jatkamme huomiseen Martinpäivään valmistautumista ja suomalaisen Luther-tulkinnan esittelyä vielä toisella postauksella. Yhdeltä viime viikolla esitellyn kirjan kirjoittajista, TT Kari Kopperilta, ilmestyi tänä vuonna Kirjapajan julkaisemana kirja nimeltä Ristin rakkaus - Matka Lutherista suomalaiseen seurakuntaelämään.

Kirjan takakansi lupaa vahvalta teologiselta pohjalta (Lutherista) ponnistavaa ajankohtaista puheenvuoroa ”uskosta, kirkosta ja seurakunnasta”. ”Kirkon yhteisestä perinnöstä ponnistava luterilaisuus ei ole synkkää ja harmaata, kuten usein väitetään, vaan aikaansa seuraavaa elävää kristillisyyttä.”

Ekumeniikan dosentti Kopperi mainitsee erityiseksi vaikuttajakseen luonnollisesti Tuomo Mannermaan. Seurakuntakokemusta hän on saanut omasta luterilaisesta lapsuudenseurakunnastani, Rekolan seurakunnasta, jossa kävin kerhot ja esikoulut (kuulumatta tietenkään varsinaisesti Rekolan seurakuntaan).

Kopperi sanoo esipuheessaan yrittävänsä sanoittaa luterilaisen teologian ydintä ajallemme ymmärrettävällä tavalla ja ottavansa kantaa ajankohtaisiin asioihin luterilaisena teologina. Aikomus kuulostaa lupaavalta. Juuri tällaista teologista kirjallisuutta tarvitaan ja pitääkin tehdä. Seuraavassa luomme katsauksen siihen, miten Kopperi onnistuu.

Luther ja reformaatio

Kopperi esittelee Lutherin sanomalla heti alkuun suomalaisen Luther-koulukunnan hengessä, että opinnoissaan ”hän oppi tuntemaan keskiajan filosofiaa ja teologiaa sekä renessanssin humanismin uusia aatteita” (s. 13). Lutherin ajatukset pohjautuivat usein häntä edeltäneeseen traditioon: taustalla voidaan tunnistaa mm. myöhäisskolastiikkaa, augustinolaista teologiaa, saksalaista mystiikkaa ja devotio moderna -liikkeen ihanteita. (s. 23)

Kopperin kuvaus reformaation vaiheista taas tulee taatusti monelle lukijalle aivan puun takaa. Heti tulee mieleen VY-asiakirjan pointti siitä, että voimme vaikuttaa siihen, mitä ja miten historiasta kerromme. Kopperin pointin voisi tiivistää siihen, ettei reformaatiossa ollut kyse niinkään teologiasta kuin rahasta ja vallasta.

Luther laati väitöstilaisuuteen antiskolastisia teologisia teesejä syyskuussa 1517, mutta niistä ei seurannut mitään. Vähän myöhemmin julkaistut kuuluisat aneteesit sen sijaan aiheuttivat huolta, sillä velkaantunut Mainzin arkkipiispa ei halunnut menettää aneista saatavia rahoja, eikä paavikaan. Luther oli nyt uhka, joka piti hiljentää.

Augustinolaissääntökunta järjesti kolmivuotiskokouksessaan Heidelbergissä 1518 disputaation, jossa Luther puolusti teesejään menestyksellisesti. Koko läntistä kristikuntaa jakava myllerrys oli kuitenkin alkanut, eikä prosessia voinut enää keskeyttää. Luther oli astunut vaaralliselle maaperälle alkaessaan puhua rahasta.

Tuohon aikaan hengelliset johtajat (kuten piispat) saattoivat olla myös maallisia johtajia (kuten vaaliruhtinaita). Toisaalta poliittiset päättäjät kuten kuninkaat toimivat myös hengellisinä auktoriteetteina ja olivat ”kiinnostuneita omien alueidensa hengellisestä elämästä” - siksi ei ole mitään ihmeellistä siinäkään, että Henrik VIII tai Kustaa Vaasa julistautuivat valtakuntansa kirkon johtajaksi ja asettuivat reformaation puolelle. (s. 15)

Lyhyenä arviona Kopperin tulkinnasta sanottakoon, että rahan, vallan ja politiikan huomioiminen on varmasti tärkeä korjausliike reformaation tulkinnassa, ja se pistää asioita uuteen perspektiiviin. Toisaalta nousee mieleen kysymys, onko Kopperi liikaa lukemassa oman aikamme arvoja 500 vuoden takaiseen tilanteeseen.

Vaikuttaa myös siltä, että painotukset ovat välillä vähän vinksallaan: Henrik VIII:ta ja Kustaa Vaasaa motivoivat kyllä enemmän valta ja raha kuin hengellisyys, kun taas paavin Lutherille lähettämässä uhkabullassa Exsurge Domine (1520) huoli on nimenomaan teologinen eikä taloudellinen. Kopperin versiossa (kenties tahattomasti) katoliset johtajat ovat kiinnostuneista vain rahasta, kun taas reformaation puolelle asetuttiin hengellisistä syistä.

Luther ja luterilaisuus

Luterilainen teologi Kopperi tunnustaa avoimesti heti alkuun, että joissain asioissa Luther ”selvästi erehtyi tai edusti hyvin ongelmallista mielipidettä” (s. 23). Silti hän oli tuottelias kirjoittaja, jolla on ollut ratkaiseva merkitys kristikunnalle ja erityisesti luterilaisuudelle. Paavalilta ja Augustinukselta saatu ydinlöytö oli, että ”Jumala pelastaa ihmisen yksin uskosta ja yksin armosta”, pelastus on ”kokonaan lahjaa, sitä ei voi ansaita” (s. 25).

Lutherin kuoleman jälkeen luterilaisuus hajaantui kiistoihin, mutta 1577 luterilaiset saivat tuotetuksi Yksimielisyyden ohjeen (Formula Concordiae, FC), joka kuuluu luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Jos Luther ei ollut erehtymätön, niin eivät ole Kopperin mielestä tunnustuskirjatkaan, vaan ne sisältävät ”muutamia kiisteltyjä teologisia näkemyksiä” kuten ns. lain kolmannen käytön, joka on ”Lutherille vieras” (s. 33).

Tunnustuskirjat eivät ole sisällöltään yhtenäinen kokoelma, niissä on paljon ”aikasidonnaisia teologisia kiistakirjoituksia, ja paikoitellen kokoelmaan sisältyvät tekstit ovat teologisilta näkemyksiltään ristiriitaisia” (s. 34). Tämä vaikuttaa terveeltä nykyluterilaiselta asenteelta tunnustuskirjoihin, paljon realistisemmalta kuin joidenkin tunnustuksellisten luterilaisten kanta, jonka mukaan tunnustuskirjat ovat jollain ihmeen konstilla aina oikeassa.

Kopperin mukaan tunnustuskirjojen lukijan on etsittävä niiden ydintä, ja itse hän löytää sen vanhan kirkon tunnustusten lisäksi Augsburgin tunnustuksesta ja Lutherin katekismuksista. Niissä on esitetty luterilaisen uskonkäsityksen perusteet, muu on lähinnä kommentaaria. (s. 34)

Tunnustuskirjoille on ominaista vetoaminen ”vanhan, jakamattoman kirkon yhteiseen opetukseen”, toisin sanoen ”luterilaisuus pyrki edustamaan alkuperäistä katolista kristinuskon tulkintaa” (s. 34). Luterilaisen käsityksen mukaan opin ”varsinainen auktoriteetti” on Raamattu, mutta se ei sulje pois muita auktoriteetteja kuten uskontunnustuksia, kirkkoisiä ja tunnustuskirjoja (s. 35) - tässä ollaan kyllä onnellisen kaukana sola scripturasta.

Luterilaisella teologialla on ongelma: pitäisikö sen nojata enemmän Lutheriin vai tunnustuskirjoihin? Kopperi toteaa, että tunnustuskirjoja on niiden kiistaluonteen vuoksi helppo tulkita ”protestanttisesta näkökulmasta”, jolloin sivuutetaan ”läntisen kristikunnan yhteinen patristinen ja keskiaikainen teologinen perintö” (s. 38). Kopperi itse liittyy perinteeseen, jossa luterilaisuuden ydintä haetaan lähinnä ”Lutherin teologian avulla” (s. 39).

Ristin rakkaus

Mitä sitten on se kirjan kannessa komeileva ”ristin rakkaus”? Kopperi avaa tutkimusaihettaan eli ristin teologiaa esittelemällä Lutherin Heidelbergin disputaatiossa (1518) puolustamia teesejä ja kertomalla ristin teologian moderneista sovellutuksista. Sitten hän siirtyy etiikkaan ja lähimmäisenrakkauteen, ja siellä risti ja rakkaus kohtaavat Mannermaalla maustettuna.

”Paradoksaalisella tavalla ristinteologinen ajattelu johtaa lähimmäisenrakkauden ytimeen. Tämä avautuu Lutherin näkemyksestä, jonka mukaan Kristus asuu kristityn uskossa. Tämä läsnäolo vaikuttaa niin, että kristitty on osallinen itse Jumalan rakkaudesta ja alkaa tehdä samanlaisia tekoja kuin Kristuskin teki. (…) Näin kristillinen lähimmäisenrakkaus on suoraa jatkoa Kristuksen tekemälle sovitukselle ja lunastukselle.” (s. 86)

Muistaakseni Tampereen emerituspiispa Juha Pihkala kiitti kirja-arviossaan Kopperia juuri tästä linkistä uskon ja etiikan välillä. Ne kun on luterilaisessa maailmassa usein erotettu liiaksi toisistaan jommankumman tappioksi (ja rappioksi). Nyt Kopperi jatkaa, että kirkon olemus on Kristuksen vaikuttama ”keskinäinen rakkaus”, joka näkyy ”konkreettisina rakkauden tekoina”. Lähimmäisenrakkaus on ”olennainen osa kristillistä uskoa” (s. 87).

Kopperi korostaa Lutheria seuraten, että kirkko on ”yhteisö, jonka jäsenet ovat toinen toisilleen Kristuksia” (s. 131). Tämän toteuttaminen käytännössä merkitsee sen pohtimista, ”mitä lähimmäiset tarvitsevat elämän konkreettisissa tilanteissa” (s. 131). Virkamiesmäinen kirkkokäsitys on ”hyvin kaukana siitä luterilaisesta käsityksestä, että kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö” (s. 133).

Kirkon tehtävä on ”toimia niin, että ihmiset uskaltaisivat uskoa Jumalaan ja rakastaisivat lähimmäisiään”. Tämä tarkoittaa muun muassa pyrkimystä ”poistaa erilaisia uskon esteitä” (s. 137). Tarvitaan myös ”suomalaisia kontekstuaalisen teologian muotoja”, ”eräänlaista pienen ihmisen teologiaa, joka puhuttelee tavallista suomalaista ihmistä ja vastaa ymmärrettävällä tavalla hänen kysymyksiinsä” (s. 134).

Kirkon työssä on tärkeää ehkäistä jähmettymistä ja itsensä toistamista. Täytyy hankkia jatkuvasti uutta osaamista, ammentaa ”hyvistä lähteistä, että voi jakaa hyvää toisille” (s. 189). Tämä on myös blogini ideana: lukea ja esitellä hyvää materiaalia, ammentaa ja jakaa siitä jatkuvasti uutta inspiraatiota. Vaikka Kopperin kirjassa oli minulle paljon vierasta ja epäkiinnostavaa, pidän sitä silti hyvänä lähteenä, josta voi ”jakaa hyvää toisille”.

9789522882134

Kategoriat: Etiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria, Luther ja luterilaisuus, Suomalaiset teologit
Tags: , , , ,

Comments: Be the first to comment

Eero Huovinen ja Elävä dogma

8.9.2014

Suomi-projektini yhtenä tärkeänä osana on etsiä ja esitellä suuria suomalaisia teologeja. Suomessa on tuhansia teologeja, mutta vain harvat oikeasti tekevät julkista ja konstruktiivista teologiaa. Omalla alallani ei totisesti ole ruuhkaa: varsinaisia dogmatiikkoja tai systemaattisen teologian kokonaisesityksiä on vain kaksi. Antti Pietilä kirjoitti sellaisen 1930-luvulla ja Osmo Tiililä 1950-luvulla.

Vaikka täysimittaisia dogmatiikkoja ei olekaan viime aikoina kirjoitettu, dogmatiikkaa on silti harjoitettu eri muodoissa. Luonnollisin paikka aloittaa etsintä on tietysti cathedra, sekä yliopistollinen että kirkollinen sellainen. Toisin sanoen katse kohdistuu dogmatiikan professoreihin ja piispoihin. On yksi elävä tapaus, jossa nämä katedrat vieläpä yhdistyvät: Eero Huovinen.

Eero Huovinen oli Helsingin yliopiston dogmatiikan professori vuosina 1990–1991 (vuosina 1982–1990 hän oli systemaattisen teologian apulaisprofessori) ja Helsingin hiippakunnan piispa vuosina 1991–2010, siis käytännössä kaksi täyttä vuosikymmentä. Huovinen on lisäksi ollut luterilaisena johtajana luterilais-katolisissa ekumeenisissa dialogeissa sekä kansainvälisellä (VY) että paikallisella (VKE) tasolla. Hänen käsialaansa on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus.

Huovinen on siis kiistatta yksi suomalaisen teologian ja kristillisyyden suurnimistä. Seuraavaksi aloitankin sarjan artikkeleita Eero Huovisesta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Näkökulmana on erityisesti suhde katolisuuteen, joka tulee Huovisen kirjoissa usein tavalla tai toisella esille. Esittelen ensin kirjan Huovisen akateemiselta kaudelta 1980-luvulta, tulevina viikkoina keskityn populaarimpaan kirjallisuuteen 1990- ja 2000-luvuilta.

Elävä dogma

Elävä dogma – teologisia tutkielmia ja sovellutuksia (STKSJ 155, Helsinki 1987) on kokoelma Huovisen teologisia artikkeleita eri aiheista. Kirjassa Lähikuvassa Eero Huovinen (johon palataan lähiviikkoina) kerrotaan tähän kirjaan liittyvä anekdootti (s. 58).

Presidentti Mauno Koivisto oli poliittisista syistä jättänyt tulematta Huovisen piispaksivihkimiseen, mutta myöhemmin presidenttipari kutsui Huoviset syömään. Huovinen vei tuliaisiksi Elävän dogman, jota Koivisto lupasi ainakin selailla. Hetken kirjaa lehteiltyään presidentti ilmoitti, että ”taidanpa lukeakin sitä”.

Eikä ole mikään ihme, että presidentti kiinnostui. Jo esipuheessa Huovinen jättää lähtemättömän merkin lukijan muistiin täräyttämällä seuraavanlaisen totuuden: ”dogmaattinen työskentely on välttämätöntä, elämä ei”. ”Elämä itsessään on yksinkertaisesti sellaista, että se vaatii dogmaattisten kysymysten asettamista.” (s. 5)

Huovinen kertoo kirjassa olevien artikkelien syntyneen elämän itsensä asettamien kysymysten hedelmänä. Huovinen siteeraa johdannoksi Karl Barthia, ”Baselin leijonaa”: ”Teologeina meidän tulee puhua Jumalasta. Mutta me olemme ihmisiä emmekä sellaisina voi puhua Jumalasta. Meidän tulee tietää molemmat, se että meidän pitää ja että emme voi, ja juuri siten antaa kunnia Jumalalle. Tämä on meidän ahdistuksemme. Kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä.” (s. 6)

Huovinen ei joistain sympatioista huolimatta kuitenkaan ole mikään varsinainen barthilainen. Itse asiassa kirja alkaa Barth-kritiikillä. Huovinen siteeraa edeltäjänsä Seppo A.  Teinosen arviota Barthin yli 9000-sivuisen Die Kirchliche Dogmatik -pääteoksen viimeisestä niteestä:

”Barth on paljastanut karvansa: omista väitteistään huolimatta hän on spiritualisti.” ”Barthin suurella kirjalla on väärä nimi: se ei ole ’kirchliche Dogmatik’ eikä missään tapauksessa ’Die kirchliche Dogmatik’, vaan vain Die Privat-Dogmatik von Karl Barth.” (s. 11)

Küng-kiista

Karl Barthin lisäksi Huovinen käsittelee toistakin sveitsiläistä teologia. Jos Karl Barth on omanlaisensa lintu reformoidussa teologiassa, niin Hans Küngistä voi sanoa samaa katolisen teologian puolella. Huovinen teki Küngistä väitöskirjansa, ja tässä kirjassa Küngille on omistettu kaksi artikkelia. Niistä minua kiinnostaa tässä ensimmäinen, joka käsittelee Küngin aikaansaamaa kiistaa kirkon ja paavin erehtymättömyydestä.

Asia kiinnostanee katolilaisten ja Huovisen lisäksi myös muita luterilaisia, sillä vuosien 1870 ja 1950 ”infallibiliteetti- ja assumptiodogmit olivat omiaan repimään auki reformaation aikaisia haavoja ja osin myös jyrkentämään läntisten kirkkokuntien keskeisiä kiistakysymyksiä”. Küngin erehtymättömyysoppia kritisoiva kirja Unfehlbar? (1970) vaikuttikin katolisessa kirkossa ”pommin tavoin”. (s. 23)

Kuten Huovinen toteaa, jotain kirjan herättämän keskustelun laajuudesta kertoo se, että kevääseen 1973 mennessä kirjan johdosta oli julkaistu ”ainakin 7 kirjaa, 4 teologisten aikakauslehtien erikoisnumeroa ja 138 artikkelia, joiden lisäksi oli 46 muuta resensiota” (s. 24).

Küng pitää selvänä, että kirkon opetusviran monet historialliset erheet ovat hyvin tunnettuja. Hänen kirjamittaisen kritiikkinsä mukaan infallibiliteettiä eli erehtymättömyyttä parempia termejä ovat indefektibiliteetti ja perenniteetti (luopumattomuus, pysyvyys), ja hänen perusratkaisunsa mukaan kirkko tulee sille annettujen lupausten nojalla pysymään totuudessa ”erheellisistä lauseista huolimatta” (s. 25).

Küngin pääkriitikko oli Karl Rahner, joka ei halunnut puuttua ”Küngin esille nostamiin kirkon historian kuluessa tapahtuneisiin erehdyksiin, joiden olemassaolon Rahnerkin myöntää”. Sen sijaan Rahner keskittyy Küngin perusteesiin, joka on hänen mielestään ”vastoin koko katolista teologiaa” ainakin sitten reformaation ja varsinkin vastoin Vatikaanin I ja II konsiileja. Küngin kanssa ei voi enää argumentoida yhteisellä katolisella pohjalla, vaan ikään kuin ”liberaalin protestantin” tai ”skeptisen filosofin” kanssa. (s. 27)

Küngin mukaan Rahner taas ei tee tarpeeksi selvää eroa katolisen ja  ”roomalaisen” opin välillä. ”Kuurian käsitys kirkon opista ja aito katolinen traditio ovat eri asia.” Küngin mukaan riidan pohjana ovat erilaiset teologiset metodit: Rahner ei argumentoi ”Raamatulla eikä katolisella traditiolla, vaan lähinnä ’praktisen järjen välttämättömyydellä'” ja ”transsendentaalisella metodilla”.

Küngin mukaan Rahner on itse harjoittanut kaikkein eniten sellaista ”spekulatiivista” tulkintaa, jossa dogmien sanamuoto on säilytetty mutta sisältö on käännetty päälaelleen. Omaksi metodikseen Küng ilmoittaa ”historiallisen menetelmän”, jossa kirkkohistorian faktat otetaan vakavasti. (s. 28)

Rahner vastasi keskittymällä jälleen suureen teoreettiseen erimielisyyteen. Rahnerin mukaan katolisessa teologiassa on ”kaksi tapaa argumentoida: fundamentaaliteologinen ja dogmaattinen”. Edellisessä lähdetään ikään kuin tyhjän päältä, jälkimmäisessä taas kirkon aktuaalisesta uskontietoisuudesta. Sen on tosin myönnettävä Raamatun ja tradition normatiivisuus, mutta katoliselle teologialle ominaista on pitää lähimpänä lähtökohtana opetusviran definioimia dogmeja. Rahner tunnustautuu tällaiseen argumentaatiotapaan ja haluaa sen mukaisesti työskennellä kirkon ”syteemi-immanenttina” teologina. (s. 29)

Keskustelu laajeni ja jatkui. Paderbornin systemaatikko Heribert Mühlen, joka oli Vatikaanin II konsiilissa asiantuntijana, totesi varsin ekumeenisesti: ”Se, joka ei selvästi tunnusta eikä selvästi kiellä oppia paavin erehtymättömyydestä sen vuoksi, että se merkitsee hänen eksistentiaaliselle uskontoteutukselleen joko vähän tai ei mitään, voi täysin (durchaus) olla kommuunioyhteydessä Rooman kirkon kanssa” (s. 31–32). Myös Saksan piispainkokouksen kanta oli Küngin suhteen ”pastoraalinen, vaikkakin selvästi torjuva”.

Huovisen artikkeli on peräisin vuodelta 1974. Tuolloin ei vielä tiedetty, miten Küngin teesien kävisi. ”Suurin vaikeus Küngin ajatusten kohdalla lieneekin siinä, miten ne voisivat tulla hyväksytyiksi katolisen kirkon sisällä. Toistaiseksi ei ole näkyvissä, miten laajaa kannatusta Küng kirkkonsa piirissä nauttii.” (s. 33) Küngin missio canonica eli kirkollinen opetustehtävä peruttiin vuonna 1979, mutta häntä ei julistettu ekskommunikoiduksi eikä erotettu pappeudesta.

Luterilais-katolisia teemoja

Ensimmäisen reformoitua ja katolista teologiaa käsittelevän osan jälkeen alkaa toinen osa, joka käsittelee luterilaisen teologian kysymyksiä. Küng-tutkimuksen jälkeen Huovinen siirtyikin omalla urallaan Luther-tutkimuksen pariin. Ensimmäisenä on artikkeli Lutherin ”synergismistä” ja uskon tekojen ”ansiollisuudesta”. Tätä artikkelia on hyödynnetty myös myöhemmässä paikallisessa lut-kat-dialogiraportissa.

Luterilais-katolisen ekumenian kannalta mielenkiintoisin artikkeli koskee paaviutta. Aiheen käsittelyä helpottaa, että ”Suomessa on täyttynyt Lutherin toive: ’Jos olisi olemassa järkeviä paavilaisia, heidän kanssaan voisi ystävällisesti keskustella…'” (s. 84)

Huovisen mukaan luterilaisista lähtökohdista on mahdollista sanoa, että ”paavi Rooman piispana on osallinen jumalalliseen oikeuteen perustuvista tehtävistä” (s. 88). Teologisesti ei myöskään liene estettä sille, että Rooman piispat ”Pietarin seuraajina” muodostaisivat ketjun, ”joka ilmentäisi kirkon näkyvää ja historiallista luonnetta” – kysymyksessä on vain sama ajatus, jota Suomen arkkipiispat ovat korostaneet ”sanoessaan olevansa Henrikin istuimen nykyisiä haltijoita” (s. 91).

Huovisen loppupäätelmä on huomionarvoinen:

”Luterilainen traditio ei siis aseta ekumeeniselle dialogille sellaista ennakkoehtoa, että roomalaiskatolisen kirkon olisi luovuttava paaviudesta. Pelkällä olemassaolollaan paavius ei ole kirkon ykseyden este. Pikemminkin luteriainen traditio toivoo uudistunutta paaviutta, joka palvelee evankeliumia ja joka luopuu sellaisista historian aikana kertyneistä painolasteista, jotka estävät evankeliumin vapautta.” (s. 92)

Pakko kysyä: Alkaisiko paavi Franciscus pikku hiljaa kelvata?

Lopuksi: kuolemattomuuden lääke

Kirjan loppupuolella on vielä erinomainen ja hauskakin artikkeli eukaristiasta kuolemattomuuden lääkkeenä. Sitä sopii siteerata loppukevennykseksi ja ehkä loppuhartaudeksikin. ”Jumala ei ole vain pilven longalta huhuileva megafonin käyttäjä, vaan hän on tullut itse paikan päälle, tänne alas.”

Lutherin ehtoolliskäsitystä pilkattiin aikoinaan siitä, että hän palvoi ”leivottua Jumalaa”. Huovisellakin on kuulemma rationalistisia ja spiritualistisia päiviä, jolloin hän ajattelee Lutherin olleen ”hullu munkki ja ainakin jumalanpilkkaaja”: ”Järki sanoo, ettei tuollainen vanhentunut metafysiikka ole Immanuel Kantin jälkeen enää mahdollista”. (s. 219)

Lutherin ja Huovisen mukaan ihminen elää kahdenlaista elämää, hengellistä ja psykofyysistä. Hengellinen on vain ihmiselle tyypillistä. ”Apina, sika ja kissa eivät käy kirkossa eivätkä pääse taivaaseen.” Psykofyysistä elämää sen sijaan elävät eläimetkin. ”Apina, sika ja kissa elävät myös tätä elämää, vaikkakin paljon tyhmemmin kuin ihminen, jolla on järki päässä.” (s. 221)

Hyvä uutinen on se, että ehtoollisessa on ”tuplaelämä” eli pelastus sekä hengelliselle että psykofyysiselle ihmiselle. Lutherin sanoin se ”auttaa sinua ja antaa elämää sekä sielulle että ruumiille” (s. 222). Lutheriltakin löytyy siis idea, jonka itse löysin kirkkoisä Irenaeukselta: sakramentit ruumiin pelastajina.

Irenaeuksen tavoin Luther liittää sekä eukaristian että kasteen myös ruumiin pelastukseen. Hän neuvoo ajattelemaan näin: ”jos olen kastettu, olen samalla saanut vakuutuksen: minä pääsen autuuteen ja saan iankaikkisen elämän niin ruumiin kuin sielun puolesta” (s. 224).

Huovinen muistuttaa kuitenkin, että on ”hurmahenkien puuhaa ajatella” ihmisen voivan tulla kokonaan terveeksi tässä ajassa. Se toteutuu vasta taivaassa.

”Taivaassa kainalosauvat kolisevat nurkkaan. Insuliinipistoksia ei tarvita. Taivaassa halataan ilman pelkoja ja epäilyjä. Taivaan diagnoosi: täysin terve.” (s. 223)

220px-Eero_Huovinen

Kategoriat: Dogmatiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalaiset teologit
Tags: , , , , , , ,

Comments: Be the first to comment

Mitä ajatella Suomen ev.-lut. kirkosta? Osa 1: luterilaiset

25.8.2014

Haluaisin jatkaa viime aikoina esittelemieni ekumeenisten asiakirjojen viitoittamalla tiellä ja miettiä sitä, mitä Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta tulisi ajatella. Kirjoitan kahdessa osassa sekä luterilaisille että katolilaisille. Tällä viikolla pohdin luterilaista itseymmärrystä, ensi viikolla käsittelen sitten katolista näkökulmaa.

Tänään aiheena on siis se, mitä luterilaisten pitäisi ajatella omasta kirkostaan ja itsestään kristittyinä. Voi tietysti tuntua kummalliselta, että ”ulkopuolinen” eli katolilainen kirjoittaa siitä, mitä luterilaisten pitäisi itsestään ajatella. Ehkä olisi parempi ilmaista asia niin, että esittelen vain sitä, mitä luterilaisten parhaat teologit jo nyt ajattelevat.

Teologian tohtori ja Turun Mikkelinseurakunnan pastori Juho Sankamo on pannut merkille blogissaan, että johtavat luterilaiset teologit kautta linjan vastaavat yhteen ääneen, että luterilaisuus on katolisuutta. On ehkä yllättävää, että juuri katolinen itseymmärrys yhdistää toisiinsa ”liberaalit” kansankirkolliset teologit ja ”konservatiiviset” tunnustukselliset luterilaiset.

Katolisuutta kaikille

Aloitetaan katsaus kansankirkollisista teologeista. Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen kirjoittaa kirjassaan Pappi? (Helsinki: WSOY 2001) sivulla 238: ”Luterilainenkin voi uskoa, että kirkko on uskontunnustuksen mukaisesti ’katolinen’, siis kaikkialla elävä ja kaikkiin asioihin ulottuva yhteisö.” Tampereen emerituspiispa Juha Pihkala totesi asian minulle kerran vielä selväsanaisemmin: omasta mielestään luterilaiset ovat katolilaisia.

Kirkkohistorian emeritusprofessori Pentti Laasonen painottaa kirjassaan Yhteisellä tiellä luterilaisen päätunnustuksen Confessio Augustanan (CA) eli Augsburgin tunnustuksen (1530) sanoja: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti.”

Laasonen toteaa katolista Peter Mannsia mukaillen, että reformaation kulun ”kohtalokas vastakkaisuus” johti Roomasta erilleen, mutta samalla ”apostolinen usko ja perintö säilytettiin” (s. 12). Ero Roomasta ja sen yhteydessä olevasta katolisesta kirkosta ei ollut mikään voitokas vapautuminen vaan pikemminkin tragedia, joka heti haastaa ja velvoittaa ykseyspyrkimyksiin eli ekumeniaan. Neuvottelujahan käytiin jo 1500-luvulla, vaikkakin epäonnistuneesti.

Lapuan emerituspiispa Yrjö Sariola painottaa kirjassaan Tunnustuksessa pysyen (Helsinki: Kirjaneliö 1981) Augsburgin tunnustuksen ekumeenista luonnetta: ”Jos olemme uskollisia tunnustukselle, oivallamme, että ekumeenisuus ei ole ylimääräinen lisä tai uutuus, vaan olennainen osa kirkkomme elämää.” (s. 22)

Ekumeeninen asiakirja Vastakkainasettelusta yhteyteen (2013) tiivistää luterilaisen itseymmärryksen seuraavasti:

”Koska luterilaiset uskovat, että he kuuluvat yhteen Kristuksen ruumiiseen, he korostavat, että heidän kirkkonsa ei ole saanut alkuansa reformaatiosta (-). He ovat päinvastoin vakuuttuneita siitä, että luterilaisten kirkkojen lähtökohta on helluntain tapahtumassa ja apostolien julistuksessa. Heidän kirkkonsa saivat kuitenkin erityisen muotonsa reformaattoreiden opetuksesta ja aikaansaannoksista. Reformaattorit eivät halunneet perustaa uutta kirkkoa, eivätkä he oman käsityksensä mukaan myöskään tehneet niin. He tahtoivat uudistaa kirkon ja he onnistuivat saavuttamaan sen omalla vaikutusalueellaan, vaikkakin erehdyksiä tehden ja harha-askelia ottaen.” (VY 222)

Tunnustukselliset luterilaiset esimerkiksi evankelisessa herätysliikkeessä yhtyvät katoliseen itseymmärrykseen. Juho Sankamo siteeraa SLEY:n entisen toiminnanjohtajan Reijo Arkkilan sanoja kirjassa Euangelium Benedictum (Kauniainen: Perussanoma 2013):

”Tunnustuksellinen luterilaisuus ymmärtää perusolemuksensa aidoksi katolilaisuudeksi. Tunnustuksellinen luterilaisuus on siis katolilaisuutta sanan oikeassa merkityksessä. Tätä tulisi enemmän painottaa. Haluamme liittyä vanhan kirkon isien opetuksiin. Evankelinen katolilaisuus on meille hyvin sopiva nimitys. Tunnustuksellinen luterilaisuus ja aito katolilaisuus ovat haastamassa koko Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa palaamaan Jumalan sanan apostoliselle kalliopohjalle. Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon!” (s. 227)

Vastaavasti Lähetyshiippakunnan pastori Wille Huuskonen on antanut blogilleen nimeksi Evankelinen ja katolinen. Blogilla on nimeä selittävä sivu, joka toteaa tärkeäksi näkökohdaksi sen, etteivät luterilaiset ”ole tuoneet kirkkoon mitään uutta oppia” vaan seuranneet sitä uskoa, ”jota apostolit ovat julistaneet ja josta myös kirkon varhaiset ja parhaat isät todistavat”.

Kirkon ei voida Huuskosen mukaan ajatella langenneen apostolien jälkeen 1500-vuotiseen pimeyteen, vaan se on Kristuksen lupauksen mukaisesti säilynyt läpi vuosisatojen. ”Kaikkina aikoina on elänyt kristittyjä kilvottelijoita, joiden elämään ja kirjoituksiin tutustumalla on tunnistettavissa se Henki, joka sanan kautta puhaltaa ja todellinen katolinen usko, joka ylittää ajan ja paikan.”

Seurauksia

Luterilaisten katolisesta itseymmärryksestä seuraa monia tärkeitä näkökohtia. Ensinnäkin tällainen itseymmärrys avaa luterilaisille koko kristillisen tradition rikkaudet, kaikkien vuosisatojen kristillisten kirjoittajien aarteet. Koko katolinen traditio on myös luterilaisten omaisuutta. On niin paljon uutta opittavaa – ei muuta kuin lukemaan ja löytöjä tekemään!

Toiseksi, kuten kävi ilmi, katolisella itseymmärryksellä on ekumeenisia seurauksia. Roomalaiskatolisuutta ei ole nähtävä vieraana vihollisena vaan veljenä. 1500-luvulla tapahtui traaginen konflikti, ja sen seuraukset kestivät vuosisatoja, mutta meillä on pitkä yhteinen menneisyys ja yhteinen huoli kirkon katolisuudesta tänä päivänä. Katolilaisille luterilaisten katolisen itseymmärryksen ei pitäisi olla uhka vaan ilonaihe ja suuri ekumeeninen mahdollisuus.

Kolmanneksi luterilaisten katolisella itseymmärryksellä pitäisi olla seurauksia kirkollisen päätöksenteon kannalta. Päätöksenteossa pitäisi ottaa katolisuus huomioon ratkaisevana kriteerinä. Jos luterilaisista lähteistä ei löydy yksiselitteistä vastausta, tulisi laajentaa perspektiiviä kaikkien mantereitten ja vuosisatojen kirkkoon. Samoin itseymmärryksen ja katolisuuden tulisi näkyä kirkollisessa opetuksessa, saarnoissa, rippikouluissa, kirkon nettisivuilla jne.

Neljänneksi seurauksia on myös kirkon ”strategian” kannalta. Sen sijaan että houkuteltaisiin maallistuneita kirkon jäseniä tekemään kirkosta omannäköisensä, tulisi tehdä ihmisistä kirkon näköisiä eli katolisia, yleismaailmallisia kristittyjä. Rakennemuutosten ja kaikenlaisten tempausten sijaan voitaisiin reippaasti syventyä omaan kristilliseen identiteettiin ja kertoa ihmisille innostavalla tavalla liturgiasta, sakramenteista, Raamatusta, kirkosta, kirkkoisistä, ekumeniasta – siitä mikä on ja pysyy.

Viidenneksi ja viimeiseksi sopisi toivoa, että luterilaiset entistä laajemmin löytäisivät katolisuuden yhdistävänä periaatteena ”liberaali-konservatiivi” -akselilla. Eivätkö Suomen ev.-lut. -kirkon piispat, SLEY, Lähetyshiippakunta ja kumppanit voisi päästä sopuun, jos he istuutuisivat rauhassa katolisen pöydän ääreen miettimään sitä, kuinka katolisuutta voisi ja tulisi Suomessa toteuttaa. Skismojen sijaan voitaisiin kenties perustaa kirkonsisäisiä personaaliprelatuureja tai -ordinariaatteja roomalaiskatolisen esimerkin mukaan.

Lopuksi

Mitä siis Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvan suomalaisen tulisi ajatella kirkostaan? Pentti Laasosen mukaan on hyväksyttyä ja jopa ”selviö” puhua ”Suomen kirkon 850-vuotisesta historiasta” (s. 32). Suomen luterilaisten ei siis tulisi ajatella kirkkonsa syntyneen vasta 500 vuotta sitten reformaatiossa, vaan sen historia ulottuu katoliselle keskiajalle.

Kristuksen kirkko ei kuitenkaan voi olla vain Suomen kirkko. Viimeisen sanan saakin emerituspiispa Yrjö Sariola, jonka viisaan neuvon soisi juurtuvan niin Suomen ev.-lut. kirkon rivijäseniin kuin sen päättäviin elimiinkin:

”Ensinnäkin meidän tulisi varoa sitä, ettemme ajautuisi itseriittoiseen suomalais-kansalliseen kirkollisuuteen, joka pimentää kirkon katolisen luonteen. Vaikka toki on syytä puhua ’suomalaisesta kristillisyydestä’, kristillisyytemme on kuitenkin aina kirkon yhteistä uskoa.” (s. 21)

SAM_9469

Kategoriat: Luther ja luterilaisuus
Tags: , ,

Comments: 1 kommentti

Vastakkainasettelusta yhteyteen

28.7.2014

Tätä asiakirjaa on vaikea hehkuttaa tarpeeksi. Paras on ilmaista. Viime vuonna julkaistu Vastakkainasettelusta yhteyteen – Luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset viettävät yhdessä reformaation muistoa 2017 (VY) on luettavissa ilmaiseksi (klikkaa edellä) netistä, ja kirjamuodossakin se maksaa vain 10€.

Koska asiakirjaa ei kuitenkaan mainosteta eikä myydä suurissa kirjakaupoissa, se on jäänyt melko tuntemattomaksi. Toistaiseksi siitä näkyy olevan suomalaisessä blogosfäärissä vain yksi esittely. Nyt on toisen aika. Olen lukenut tekstin tänä kesänä alusta loppuun kahdesti, ja siitä riittäisi kerrottavaa kokonaisen artikkelisarjan verran.

Ennen kuin mennään asiakirjan sisältöön, pari sanaa sen tekijöistä: kyseessä on kansainvälinen luterilais-katolinen ykseyskomissio, joka alkoi toimia Vatikaanin II konsiilin jälkeen ja on sittemmin julkaissut useita yhteisiä dokumentteja, mm. Malta-raportti (1971) ja viimeisimpänä The Apostolicity of the Church (2006).

Ykseyskomission luterilaisena puheenjohtajana on emerituspiispa Eero Huovinen Suomesta, muut jäsenet ovat ympäri maailmaa. Katolisena puheenjohtajana taas toimi piispa Gerhard Müller, joka on nykyisin Uskonopin kongregaation prefekti. Komission suurena haasteena on tuoda heidän saavuttamansa tulokset suuren kansan tietoisuuteen, ettei konsensus jäisi vain ekumeniaeksperttien asiaksi.

Miksi viettäisimme yhdessä reformaation muistoa?

Asiakirjan alaotsikko yhteisestä reformaation muistelusta saattaa herättää katolilaisissa epäilyksiä – miksi juhlisimme yhdessä kirkon jakaantumista? VY 9 tunnustaakin heti alkuun, että monet katolilaiset yhdistävät sanan ”reformaatio” kirkon jakautumiseen, kun taas monet luterilaiset liittävät sen evankeliumin uudelleen löytymiseen, uskonvarmuuteen ja vapauteen.

Asiakirja kertoo, että aiemmat reformaation satavuotisjuhlat ovat olleet molemmille osapuolille tilaisuuksia korostaa vastakkaisuuksia, syyttää toista osapuolta ja oikeuttaa itsensä (VY 5). Nyt on kuitenkin edessä ensimmäiset ekumenian aikakauden satavuotissynttärit, ja 50 vuotta luterilais-katolista dialogia vaatii ”uutta lähestymistapaa” (VY 8).

Asiakirjan lopussa kuvataan kauniisti sitä, mitä tuleva muistelu ei ole: ”Kun luterilaiset kristityt vuonna 2017 viettävät reformaation alkamisen 500. merkkivuotta, he eivät silloin juhli lännen kirkon jakautumista. Kukaan teologisesti vastuullinen henkilö ei voi juhlia kristittyjen eroa toisista kristityistä.” (VY 224)

Vähintään yhtä koskettava on VY 221:ssä esitetty syy sille, miksi katolilaisten pitäisi olla mukana reformaation muistelussa luterilaisten kanssa. VY 220 muistuttaa Vatikaani II:n opettaneen, että luterilaiset tulevat kasteessa liitetyksi Kristuksen ruumiiseen (UR 3). Tämän pohjalta VY 221 siteeraa 1. Kor. 12:26:n opetusta Kristuksen ruumiinjäsenten yhteenkuuluvuudesta ja toteaa:

”Mikä koskettaa ruumiin yhtä jäsentä, koskettaa kaikkia muitakin. Tästä syystä luterilaiset kristityt, muistellessaan tapahtumia, jotka johtivat heidän kirkkonsa omaan olemassaolon muotoon, eivät tahdo viettää tätä muistoa ilman katolisia kanssakristittyjään. Muistellessaan molemmat yhdessä reformaation alkua he ottavat oman kasteensa vakavasti.”

Mutta kuinka voisimme muistella ja viettää reformaation tapahtumia yhdessä, jos meillä on niistä aivan erilaiset versiot? Luterilaisille evankeliumin löytänyt Luther toi valon pimeän rappiokirkon keskelle, kun taas katolilaisille kapinallinen munkki nosti itsensä kirkon yläpuolelle ja johti koko läntisen kirkon ja Euroopan jakautumiseen. Voimmeko edes kertoa yhteistä tarinaa? Voimme, sanoo VY.

Yhteinen kertomus

VY 16 toteaa, että vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa, sen läsnäolo nykyhetkessä on muutettavissa. Meillä on nykyään hyviä syitä kertoa historiamme uudella tavalla. Keskiajan historian tutkimus on osoittanut, ettei myöhäiskeskiaika ollut täysin pimeä eikä täysin valoisa, vaan ”suurten vastakohtien” aika, ja kirkko oli ”kaikkea muuta kuin monoliittinen yhteisö” (VY 19–20).

1900-luvun katolinen Luther-tutkimus vapautui yksipuolisen negatiivisesta ajattelusta ja paljasti mm. yhtymäkohtia Lutherin ja Tuomas Akvinolaisen välillä. Vatikaani II:n uudistusten valossa katolilaiset voivat tänään ”arvostaa Martti Lutherin uudistuspyrkimyksiä ja suhtautua niihin avoimemmin kuin aikaisemmin näytti mahdolliselta” (VY 28).

Vastaavasti luterilaiset ovat dialogissa katolilaisten kanssa oppineet ”torjumaan yksipuoliset tunnustukselliset lähestymistavat ja harjoittamaan enemmän itsekritiikkiä” (VY 31). Näin ollen asiakirjan 3. luvussa luterilaiset ja katolilaiset esittävät nyt ensimmäistä kertaa näin korkealla tasolla yhteisen kertomuksen reformaatiosta.

Yhteinen kertomus alkaa anekiistasta. Lutherin 95 teesiä eivät suinkaan olleet uuden kirkon ohjelmanjulistus, vaan niiden tarkoituksena oli saada aikaan akateeminen väittely. Lutherin maine levisi kuitenkin nopeasti, samoin epäilykset hänen oikeaoppisuudestaan. Lutherin toivoman debatin sijaan hän sai vastaan uhkavaatimuksen: peru sanasi tai tule ekskommunikoiduksi.

Vielä vuosi teesien jälkeen Luther vakuutti olevansa yksimielinen Rooman kirkon kanssa ja opettavansa sen opetuksen puitteissa. Kun paavi Leo X päätti vuonna 1520 toimia Lutherin ekskommunikoimiseksi, Luther poltti paavin bullan ja alkoi lopulta pitää paavia Antikristuksena. Ekskommunikaatiosta huolimatta monet katoliset papit pitivät Lutherin käsitystä evankeliumista puoleensavetävänä ja pyrkivät sisällyttämään sen julistukseensa. Vasta vuonna 1535 reformaattorit järjestivät omia pappisvihkimyksiään.

Luterilainen Augsburgin tunnustus vuodelta 1530 pyrki esittämään, ettei sen opissa ole ”mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua”. Tuonaikaiset ”ekumeeniset” oppineuvottelut eivät kuitenkaan lopulta tuottaneet yhteisymmärrystä.

Yllä olen vain tiivistänyt yhteisen kertomuksen joitain pääpiirteitä. Lisäksi kerrotaan uskonsodista ja Trenton konsiilista, mutta viimeiseksi VY 90 luo katsauksen Vatikaani II:een, jonka toimenpiteiden valossa Trenton jättämää perintöä tulee nyt tarkastella (eikä siis toisinpäin!). Polemiikin ilmapiiri on jätetty taakse, ja 50 vuodessa on päästy pitkälle yhteisymmärryksen tiellä.

Yhteinen usko

Dokumentin 4. luku käsittelee Lutherin teologian pääpiirteitä ja sitä, missä näissä kysymyksissä nykyään ekumeenisen dialogin ansiosta mennään. Luku paljastaa hämmästyttävän yksimielisyyden, jonka ekumeeniset dialogit ovat saavuttaneet perinteisissä kiistakysymyksissä.

Ensimmäinen käsiteltävä kysymys on oppi vanhurskauttamisesta. Asiakirja esittelee ja syventää konsensusta, joka saavutettiin Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista (YJV, 1999). YJV:n konsensuksen valossa ”jäljelle jäävät erot kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa siitä, miten vanhurskauttaminen ymmärretään, voidaan sallia”. Näin on päästy yli lähes puoli vuosituhatta kestäneistä kiistoista ja vastakkainasetteluista. (VY 139)

1500-luvulla katolis-luterilaiset dialogiyritykset tyssäsivät ehtoollisoppiin. VY-dokumentissa esitellään ekumeenisten dialogien tuloksena merkittävä yksimielisyys ehtoollisopista. Eukaristiassa Kristus on ”läsnä ruumiissaan ja veressään leivän ja viinin merkkien alla”, ja hän on läsnä ”Ristiinnaulittuna” niin, että ehtoollinen on todella ”ristintapahtuman todellista läsnä olevaksi tekemistä”. Jälleen jäljellä olevat erot eukaristisen uhrin hienouksien ymmärtämisessä ”ovat sallittavia sekä katolilaisten että luterilaisten puolelta” (VY 159).

Kysymyksessä virasta on päästy eteenpäin, vaikka luterilaisen viran tunnustus on vielä yksi ”jäljellä olevista kysymyksistä” (VY 176). Yksimielisyys on saavutettu viran jumalallisesta alkuperästä, papin tehtävistä (sananjulistus ja sakramenttien jakaminen), pappisvihkimyksen kaavasta (kätten päällepaneminen, Pyhän Hengen lahjojen pyytämisen rukous), viran jaosta paikalliseen ja alueelliseen. Kirkon apostolisuus on ensisijaisesti uskollisuutta evankeliumille, jota virka palvelee.

Osittainen luterilaisen viran tunnustaminen on mahdollista sen perusteella, että se on de facto kyennyt täyttämään tehtävänsä ”säilyttäessään kirkon totuudessa” niin, että lähes 500 vuotta reformaation jälkeen katolilaiset ja luterilaiset saattoivat yhdessä allekirjoittaa YJV:n. Paljon eroavuuksia viran ymmärtämisessä jää kuitenkin vielä voimaan, mm. naispappeus ja paavius.

Lopuksi VY käsittelee Raamattua ja traditiota. Sola fiden lisäksi sola scriptura oli yksi reformaation sloganeita. Nyt voidaan kuitenkin todeta yhteisymmärryksen (jota asiakirja selittää tarkemmin) olevan niin laaja, että erilaiset korostukset ”eivät sellaisinaan vaadi pitämään yllä kirkkojen nykyistä jakautuneisuutta” (VY 210).

Kutsu katumukseen

Asiakirjan viides luku on vaikuttava kutsu katumukseen. Reformaation merkkivuosi muistuttaa monista kipeistä asioista, ja niitäkin on käsiteltävä. Luterilaiset toteavat koskettavasti, että he häpeävät ja valittavat syvästi Lutherin juutalaisista esittämiä ”turmiollisia ja halventavia lausumia”. Luterilaiset eivät myöskään enää yhdy Lutherin näkemykseen, ”jonka mukaan paavi on Antikristus”. (VY 229)

Vastaavasti katolilaiset ja luterilaiset yhdessä tunnustavat, että 1500-luvun teologit molemmilla puolilla ”liioittelivat ja karrikoivat vastustajiensa ajatuksia saadakseen heidät näyttämään naurettavilta”. Sitten seuraa kaikista puhuttelevin kohta: ”Yhä uudestaan he rikkoivat kahdeksannen käskyn, joka kieltää antamasta väärää todistusta lähimmäisestä.” (VY 233)

Vastakkainasettelujen kärjistäminen siirtyi sukupolvelta toiselle. ”Tässä asiassa molemmilla osapuolilla on täysi syy katua ja valittaa tapaa, jolla he kävivät väittelyjään.” (VY 233) Dokumentti viittaa joidenkin paavien, erityisesti Johannes Paavali II:n, sekä Luterilaisen maailmanliiton esittämiin anteeksipyyntöihin. Viimeksi mainittu kehottaa pyrkimään ”selvään, rehelliseen ja rakkaudelliseen kieleen kaikissa keskusteluissamme” (VY 236).

Tältä pohjalta dokumentin kuudes luku esittää viisi ekumeenista toimintaohjetta. 1500-luvun ”taistelu on ohi”, ja katolilaisten ja luterilaisten tulisi ”aina aloittaa ykseyden eikä jakautumisen näkökulmasta”. Tämä asennoituminen vaatii ”sydämen jatkuvaa kääntymystä”. Toisen ohjeen mukaan katolilaisten ja luterilaisten on suostuttava ”jatkuvaan muutokseen toisen kohtaamisen ja molemminpuolisen uskontodistuksen kautta”.

Kolmas ohje kehottaa uudelleen sitoutumaan näkyvän ykseyden etsimiseen ja sen miettimiseen, mitä tämä käytännössä merkitsee. Tarvitaan myös kärsivällisyyttä, koska ”tie voi olla odotettua pidempi”. Neljännen ohjeen mukaan luterilaisten ja katolilaisten tulisi ”yhdessä löytää uudelleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin voima omalle ajallemme” – uuden evankelioinnin periaate siis.

Viides ohje jatkaa samalla linjalla ja kehottaa katolilaisia ja luterilaisia yhdessä todistamaan Jumalan armosta julistamalla evankeliumia ja palvelemalla maailmaa. Asiakirja toteaa vielä lopuksi, että reformaatiota muistellaan oikein, kun luterilaiset ja katolilaiset kuulevat yhdessä evankeliumin ja ”antavat itsensä tulla kutsutuksi uudelleen yhteyteen Herran kanssa” (VY 245).

kansi_vastakkainasettelusta_yhteyteen_2013_rajattu.jpg-202x291

Kategoriat: Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Teologia
Tags: , ,

Comments: 5 kommenttia

Kristityn vapaudesta

4.10.2010

Nyt olen vihdoin lukenut Martti Lutherin kuuluisan teoksen Kristityn vapaudesta vuodelta 1520, evankelisluterilaisen todistajaseuran kustantamana suomenkielisenä julkaisuna (1970). Kyseessä on aivan reformaation alkuajoilta peräisin oleva hyvin lyhyt kirjanen, joka koostuu kahdesta osasta ja 30 teesistä.

Aiheena on luterilaisuuden ydin eli vanhurskauttaminen yksin uskosta sekä lain ja evankeliumin erottelu. Pääteesi on, että uskovana kristitty on vapaa herra yli kaiken, uskosta vanhurskas ja laista vapaa. Mutta toinen pääteesi on samaan aikaan se, että kristitty on velvollinen palvelemaan kaikkia ja tekemään hyvää.

Tämä selittyy lain ja evankeliumin erottelulla: evankeliumi lupaa kaikki lahjat ilmaiseksi, ja yksin usko omistaa ne. Laki sen sijaan neuvoo, miten tulee elää, mutta sitä ei saa sekoittaa pelastukseen, jonka antaa yksin evankeliumi uskon kautta. Laki ohjaa ruumista tässä elämässä, evankeliumi antaa sielulle Kristuksen. Jumalaa kohtaan velvollisuutemme on usko, ihmisiä kohtaan rakkaus.

”Sillä vapaa kristitty sanoo näin: minä paastoon, rukoilen, teen sitä ja tätä käskettyä, en sentähden, että minä tarvitsen taikka että pyydän niiden avulla tulla hurskaaksi tahi autuaaksi, vaan minä teen sen ja kärsin sitä paavin, piispain, seurakunnan tahi kanssaveljeni, herrain mieliksi, esimerkiksi ja palvelukseksi, niinkuin Kristuskin on paljon suuremman palveluksen tehnyt ja kärsinyt minun hyväkseni, jota hän paljon vähemmän tarvitsi.” (s. 37)

Katolisuutta, luterilaisuutta, mannermaalaisuutta, kalvinismia?

Lutherin pelastusoppi tässä teoksessa on mielenkiintoinen sekoitus elementtejä, jotka myöhemmin on ehkä mielletty tiukasti eri koulukuntien ajatuksiksi. Luther käyttää katolilaistenkin paljon käyttämää vertausta sielun jumalallistumisesta: ”Millainen sana on, sellaiseksi sielukin tulee siitä; samaten kuin rautakin tulee yhdistyksestä tulen kanssa tulipunaiseksi.” (s. 12)

Tuomo Mannermaan perustama suomalainen Luther-koulukunta tuntuu saavan tukea tästä teoksesta, kun Luther opettaa vanhurskauttamisen olevan myös reaalista vanhurskaaksi tekemistä, ei tosin katolisessa mielessä (että sieluun vuodatettaisiin Jumalan pyhittävä armo) vaan seuraavassa:

”Kun Jumala sitten näkee, että sielu antaa hänelle totuuden, niin hänkin toisaalta kunnioittaa sielua ja pitää sen hurskaana ja totisena; ja se onkin sellaisen uskon kautta hurskas ja totinen. Sillä sehän on oikeus ja totuus, että pidät Jumalan oikeana ja totisena, ja se tekee oikeaksi ja vanhurskaaksi, kun se on totta ja oikein, että Jumalalle annetaan totuus.” (s. 13)

Vaikka tässä vaikuttaa siltä, että vanhurskaus on pelkkää uskolla Jumalalle kaiken kunnian antamista, Luther jatkaa käyttäen hyväkseen ajatusta uniosta: Usko saa aikaan sen, että sielu tulee ”yhdistetyksi” Jumalan kanssa ja ”pyhäksi, vanhurskaaksi, totiseksi, rauhalliseksi, vapaaksi ja täyteen kaikkea hyvää” (s. 11). Tapahtuu ”iloinen vaihto”: sielu saa ”lahjaksi ylkänsä Kristuksen iankaikkisen vanhurskauden” (s. 14).

Mielenkiintoisia opillisia yksityiskohtia ovat vielä seuraavat: ”työt tekevät ihmisen hurskaaksi tahi pahaksi ihmisten edessä, se on, ne osoittavat ulkonaisesti, kuka on hurskas taikka kuka on paha” (s. 29, enemmän kalvinismilta kuulostava ajatus), ”sen mukaan kuin hän on uskossa taikka epäuskossa, ovat hänen työnsä hyviä taikka pahoja” (s. 28), paremmaksi ja pyhemmäksi kristityksi tuleminen tapahtuu vain uskon lisääntymisestä (s. 27), Jumala loi Aatamin hurskaaksi eikä hänen tarvinnut töiden kautta tulla vanhurskaaksi (s. 26, contra kalvinismi).

Kritiikkiä

Lutherin teoksessa on vielä paljon hyvää ja katolista, tai ehkä jopa hyvää ja luterilaista (ei sanan myöhemmässä merkityksessä vaan siinä, että Luther tuon ajan katolisena pappina esitti hyviä teologisia painotuksia, jotka olivat monilta katolilaisilta jääneet pimentoon). Muutamassa asiassa Luther menee kuitenkin metsään.

Ensinnäkin Luther yksinkertaistaa ja karikatyrisoi vanhurskauttamiskysymystä ja hänen kanssaan vastakkaisia näkemyksiä siitä, aivan kuin olisi vain kaksi tietä, uskonvanhurskaus ja se, ”että he pyytävät ilman uskoa töiden kautta tulla hurskaiksi ja autuaiksi” (s. 25). Olisi kyllä hyvin kummallista ajatella voivansa tulla autuaaksi ilman uskoa, sillä autuus on jo uskonnollinen käsite ja edellyttää uskoa.

Lutherin suurimmat ongelmat ovat kuitenkin kolmessa keskeisessä erottelussa: ruumis ja sielu, laki ja evankeliumi, kristillinen elämä ja pelastus (autuus, hurskaus). Lutherin mukaan vain evankeliumi (uskon kautta) tekee sielusta autuaan. Hyviä tekoja ja askeesia taas pitää harjoittaa siksi, että ihmisen ruumis jää vielä tähän maailmaan ihmisten keskelle, ja sen vuoksi on elettävä hyvää kristillistä elämää.

Tämä erottelu ja selitysmalli on tyypillisen luterilainen siinä mielessä, että se tulee Lutherilta eikä Jeesukselta tai apostoleilta. Uudessa testamentissa hyvät teot liitetään usein ikuisen elämän saavuttamiseen ja aivan realistisessa mielessä, ei lain ”toisen käytön” tarkoituksessa (jotta ihmiset vain huomaisivat kykenemättömyytensä). Lisäksi pelastus koskee koko ihmistä eikä pelkkää sielua.

Pelastushistorian puute

Tämä väärä erottelu johtaa Lutherin opettamaan, että Raamatussa kaikki lupaukset muodostavat Uuden testamentin, kun taas kaikki käskyt muodostavat Vanhan testamentin (s. 10-11). Ongelma vain on se, että oikeasti Vanha testamentti ja Uusi testamentti eroavat toisistaan pelastushistoriallisesti - Vanha (joka sisältää sekä käskyjä että lupauksia) valmistaa Uuteen (joka sisältää sekä armoa että käskyjä).

Vaikuttaa siltä, että Luther ei lainkaan sisäistänyt pelastushistorian keskeistä käsitettä, Paavalille, Luukakselle, Johannekselle ja Irenaeukselle niin tärkeää punaista lankaa. Lutherin punainen lanka on toinen: kaikki käskyt ovat lakia eivätkä liity pelastukseen, kaikki lupaukset ovat evankeliumia, joka yksin uskon kautta tekee autuaaksi. Tämä erottelu on syvällä luterilaisten sydämessä, eivätkä monet tule ajatelleeksi, että kyseessä on ei-raamatullinen, Lutherin keksimä malli tulkita Raamattua.

Apostolisten kirjoittajien ja kirkkoisien malli oli toinen: Jumala toimii ensin historiassa, tekee ihmeitä ja vapauttaa kansansa, antaa vapauden ja uuden elämän. Tämä vapaus ja uusi elämä tuovat kuitenkin mukanaan myös velvollisuuksia ja käskyjä, ja meidän on Jumalan avulla kilvoiteltava loppuun saakka kutsumme mukaan elämisessä. Lopullinen ratkaisu tapahtuu vasta aivan lopussa, kun koittaa tuomio ja kaiken täyttymys.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Soteriologia
Tags: , , , , , ,

Comments: 4 kommenttia

Turhentuuko uskonpuhdistus? Osa 4: Jukka Thurén.

11.1.2010

Jatkan taas pitkästä aikaa artikkelisarjaa, jossa tutkitaan kriittisesti kirjaa Turhentuuko uskonpuhdistus? Viimeksi syyskuussa käsiteltiin Timo Laatoa, nyt vuorossa on Jukka Thurénin artikkeli, jossa yhteistä julistusta tarkastellaan kolmelta kantilta.

Vanhurskauttamisen perustasta

Thurénin artikkeli on erikoisella tavalla ekumeenisen ystävällisyyden ja vastakkainasettelevan polemiikin yhdistelmä. Artikkelinsa ensimmäisessä osiossa Thurén viittaa Schmalkaldenin opinkohtiin, jossa Luther nostaa Room. 4:25:n ja sen taustalla olevan Jes. 53:n kärsivän Messiaan vanhurskauttamisen perustaksi Perkelettä ja (paavilaisia) vastustajia vastaan - jos tästä luovutaan, luterilaiset häviävät. Jos Kristus ei ole kantanut kaikkien ihmisten syntejä ja jos vanhurskaus ei ole häneltä uskossa vastaanotettu lahja, silloin vaihtoehdoksi jää omien ansioiden tie, jonka Paavali ja Luther tuomitsevat (viittaukset koko Gal. ja Ef. 2:8-10).

Thurén kirjoittaa: ”Lutherin sydän on Schmalkaldenissa ollut Jumalan tuomion ja laupeuden paradoksin täyttämä, mutta Tridentinum kuvaa vanhurskauttamista tyynesti ihmisessä tapahtuvana prosessina. Eikö YS [yhteinen selitys] olekin paitsi tyyliltään myös sisällöltään enemmän Trenton kuin Schmalkaldenin linjoilla?” (s. 96)

Uskaltaisin vastata myöntävästi. Thurénkin kuitenkin huomaa YS:nkin viittaavan Room. 4:25:een ja Jes. 53:een, tosin viittaus on ”hämärähköä”. Missä on vika? Kun Trento ja YS ymmärtävät, että ko. jakeet esittävät vanhurskauttamisen objektiivisen perustan (tai causa meritorian), Luther ja luterilainen tunnustus poistaa niiden kustannuksella koko vanhurskauttamista seuraavan subjektiivisen pelastusprosessin.

Toisin sanoen: Kyllä, uskon kautta kasteessa ihminen vanhurskautetaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta. Tähän sopivat Jes. 53, Room. 3-4, jne. Mutta tämän jälkeen kristitty elää Jumalan perheessä hänen säännöillään, tekee hyvää ja/tai pahaa, joista hän ansaitsee joko taivaallisia armopalkkioita tai jumalallisia rangaistuksia kuten armon menettämisen ja/tai ajallisia kurituksia tms. Nyt ollaan jo ihmisessä tapahtuvassa prosessissa, ja siinä missä (kaikki?) nämä teot vaikuttavat lopulliseen vanhurskauttamiseen viimeisellä tuomiolla, on aivan oikein puhua tästä vanhurskauttamisen yhteydessä (niinhän Jaakobkin tekee).

Se, mitä luterilaiset tekevät, ja mitä Uuden testamentin (tai varhaisten vuosisatojen) kristityt eivät koskaan tee, on Jes. 53:een, Room. 3-4:ään yms. kohtiin palaaminen kesken vanhurskauttamisprosessia siinä kuvitelmassa, että kristitty voi missä tahansa vaiheessa elämäänsä aina vain palata uskossa kasteeseen ja levätä siinä ilman että kasteenjälkeisiä syntejä, joihin kristityllä ei ole mitään oikeutta ja joita hän Jumalan armolla voisi välttää, tarvitsisi sovittaa tai hyvittää ripissä, messussa, rukouksessa tai katumusteoissa.

Ansiosta ja kerskauksesta

Toisessa luvussa Thurén argumentoi ansion ja kunnian kuuluvan yhteen niin, että molemmat kuuluvat samalle persoonalle. Argumenttina on, että Paavalin teologiassa ihminen ei voi vanhurskauttamisessa kerskailla vaan antaa kunnian Jumalalle. Tätä linkkiä on sitten sovellettava myöhempään ansio-terminologiaan, jonka oletetaan olevan Paavalin periaatteen kanssa ristiriidassa.

Thurén kuitenkin myöntää itsekin, että Paavali kerskailee kristillisessä elämässään vaikka mistä. Hän huomauttaa kuitenkin, että nämä koskevat Jumalan armon vanhurskauttamisen jälkeen vaikuttamia tekoja. Herätys, juuri niin katolinen kirkkokin opettaa, vanhurskauttamista ennen ihmisellä ei ole mitään ansioita, mutta annettuaan armonsa Jumala kutsuu ihmistä yhteistyöhön. Thurén toteaa myös YS:n (Trenton tavoin) sanovan, että koska vanhurskauttamisen uudistus riippuu Jumalan armosta, emme voi kerskata mistään paitsi Jumalasta.

Thurén viittaa myös Abrahamin esimerkkiin (Room. 4:20-22) - hänen tulkintansa mukaan Jumalalle annetaan kunniaa sillä tavoin, että tunnustetaan oma mitättömyys ja ansiottomuus. Vaikka tässä lienee totuuden siemen, ainakin aluksi, on kysyttävä, eikö Abraham antanut Jumalalle kunniaa nimenomaan vahvalla ja horjumattomalla uskollaan? Eikö Isälle ole suuremmaksi kunniaksi auttaa lapsiaan nousemaan korkeasti hyveellisiksi kuin antaa heidän lojua mitättömyydessä ja kyvyttömyydessä?

Thurén omistaa vielä yhden alaluvun pelastusvarmuudelle ja tyypilliselle luterilaiselle huolenaiheelle ahdistettujen omientuntojen lohduttamisesta. Tässä ei ole kovin paljon sanottavaa, yhteisessä tunnustuksessa ollaan jossain määrin samoilla linjoilla. Katolilaiset tunnustavat Jumalaan luottamisen tarpeellisuuden mutta toisaalta ihmisen heikkouden ja erehtyväisyyden ja sitä kautta tietyn epävarmuuden.

Vaikuttaa hieman siltä, että asian turha ylikorostus luterilaisuudessa johtuu Lutherin omasta kokemuksesta, jota on traditionomaisesti viestitty eteenpäin luterilaisille omilletunnoille. Ratkaisun lisäksi on ehkä saarnattu liikaa myös ongelmaa, niin että se on pakosti luotu ihmisiin.

Usko, kaste ja vanhurskauttaminen

Thurénin artikkelin parasta antia on kolmas luku, jossa hän esittää tärkeän havainnon ja mielenkiintoisen haasteen molemmille osapuolille. Lähtökohtana on näennäisen ylitsepääsemätön kuilu katolisen ja luterilaisen opin välillä: katolilaisten mukaan (aikuisten tapauksessa) ihminen voi ja hänen tulee tehdä yhteistyötä Jumalan kanssa valmistautuakseen vanhurskauttamisen armoon. Luterilaisten mukaan epävanhurskas vastustaa Jumalaa aktiivisesti, ja vanhurskauttaminen tapahtuu monergistisesti, kun Jumala luo ihmiseen uskon.

Ongelma ratkeaa osaksi, kun selvitetään, kenestä oikein puhutaan. Katolilainen puhuu aikuisesta, joka valmistautuu kasteeseen (jossa vanhurskauttaminen tapahtuu) - tällöinhän hänellä on jo usko. Luterilainen taas puhuu ei-uskovasta. Entä uskova ei-kastettu? Thurén ei kiellä kasteen vanhurskauttavan, mutta korostaa ei-kastetun uskovankin olevan vanhurskautettu. Mielenkiintoista kyllä, saman kirjan toinen kirjoittaja Matti Väisänen on hieman eri linjoilla: hän erottelee vanhurskauttavaa kastetta edeltävän ”pelastavan uskon” vaiheen ja kasteenjälkeisen ”pelastetun uskon” vaiheen.

Thurén tunnustaakin: ”Luterilaisten vaikeutena on määritellä kasteen erityistehtävä, jos kerran usko on vanhurskauttanut ihmisen jo ennen kastetta.” Tämä on haaste luterilaiseen suuntaan. Sitten haaste katoliseen suuntaan: ”Katolilaisen tulisi pohtia kysymystä, onko Rm 4:24s:n mukaisesti uskova mutta vielä kastamaton ihminen todella väärässä eli epävanhurskas, vaikka Abraham katsottiin vanhurskaaksi uskon syntymisen hetkestä saakka.” (s. 104)

Kysymys on erittäin hyvä ja pohtimisen arvoinen, ja otan haasteen ilomielin vastaan. Sain tähän kysymykseen hieman lisävaloa lukiessani jesuiittaisä Fernand Pratin The Theology of St. Paul -kirjaa. Prat kommentoi vanhurskaaksi ”katsomisen” verbiä logizesthai:

”With eis, followed by an accusative, the meaning is ’to reckon to someone something for so much.’ Now God, who is just, cannot reckon a thing for less than it is worth; but because he is merciful, he can accept a thing at a price higher than its actual value. It is thus that he imputes faith unto justice, although faith is not justice and is not equivalent to justice… Thomas is right when he says: Dictum est ’reputatum est illi ad justitiam’. Quod consuevit dici, quando id, quod minus est ex parte alicujus, reputatur ei gratis ac si totum fuisset.” (s. 211)

Siispä Jumala armossaan hyväksyy vähäisemmän asian tai osan (usko) ikään kuin se olisi kokonaisuus tai jokin suurempi asia (vanhurskaus), ei siis niin, että usko olisi aivan sama asia tai yhtä arvokas asia kuin vanhurskaus. Tällainen malli voisi hyvin sopia katekumeenien tilanteeseen, sillä heillä ei ole vielä varsinaista vanhurskauden täyteyttä, joka lahjoitetaan kasteessa Pyhän Hengen kautta. Silti heillä on usko, ja silti he ovat jo Jumalan suosiossa (kirkkohan opettaa, että he kuollessaan pelastuisivat tahtomuskasteen kautta), joten Jumalan täytyy lukea heille heidän uskonsa vanhurskaudeksi.

Kategoriat: Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Soteriologia
Tags: , , , , , , , ,

Comments: Be the first to comment

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 503 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: