Hyviä uutisia

Suomen Madridin-instituutin sanoin Maurin Kunnas on ”kirjailija, joka ei esittelyjä juurikaan kaipaa.” Kirjojen keskellä -blogilla sanotaan, että Kunnas on ”varmasti Tove Janssonin ohella tunnetuin suomalainen lastenkirjailija”. Blogimetsä vilisee Kunnas-fanien kirjoituksia. Luen ja kirjoitan -blogin arvio on aika edustava: ”Mauri Kunnas on meidän perheessä selkeä suosikki”.

Syksyllä 2013 Kunnas sai opetusministeriöltä elämäntyöpalkinnon, jonka perusteita siteerataan Lastenkirjahylly-blogilla:

Kirjailija Mauri Kunnas on poikkeuksellisella tavalla tuonut historian lastenhuoneisiin ja päiväkotien lukuhetkiin. Hän on tutustuttanut pienet lukijat ja kuuntelijat myös kirjallisuutemme avainteoksiin Kalevalaan ja Seitsemään veljekseen. Suomen historian lisäksi Mauri Kunnas on vienyt lapset ja heidän vanhempansa niin villiin länteen Puhveli-Billin kanssa kuin ritarimaailmaan kuningas Artturin seurassa.

 Mauri Kunnas arvostaa lukijoitaan. Hän tekee perusteellista taustatyötä ja kuvituksen yksityiskohtia myöten kaikki on tarkistettua. Lopputuloksesta huokuu perehtyneisyys ja voimakas oma kiinnostus aiheeseen, erityisesti kansanperinteeseen ja historiaan.

Kunnaksen kirjat osoittavat, kuinka kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa tietokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Hänen kirjansa ovat paitsi suomalaisen lastenkirjallisuuden klassikoita, ne ovat samalla suomalaisen tietokirjallisuuden klassikoita.

Näinhän se on. Mauri Kunnas on suomalaista kulttuuria parhaimmillaan. Hänestä ei juuri voi olla pitämättä, ellei nyt sitten ole aivan täysi toope. Mutta mistä kumpuaa se kaikki hyvä, mitä Kunnas on meille antanut? Voiko huonosta puusta tulla hyvää hedelmää? Millaiset ovat Kunnaksen juuret? Millainen mies on Mauri Kunnas, mitä piilee kuoren alla, ytimessä, sydämessä?

Vastauksia antaa Lotta Sonnisen ja Mauri Kunnaksen toteuttama haastattelupohjainen henkilökuvakirja Minä, Mauri Kunnas (Otava 2009). Tätäkin kirjaa on hehkutettu blogosfäärissä. Pari esimerkkiä vain. Sivupiiri: ”Huisa kirja, suosittelen kaikille.” Koko lailla kirjallisesti: ”Lisää tällaisia tietokirjoja, kiitos.” Kirjakirppu: ”Tämän luettuani tekee mieli lukaista muutkin omistamani teokset läpi, ja tarkistaa mitä kokoelmastani uupuu..”

Arvostelut ovat innokkaita mutta usein melko pinnallisia. Minua kiinnostaa sukeltaa pintaa syvemmälle, ja puhuttelevimman Kunnas-arvostelun löysinkin tästä kirjasta itsestään. Se on vuodelta 1989, ja sitä siteerataan sivulla 120: ”Mauri Kunnaksen täytyy olla onnellinen ihminen. Pelkkä ammattitaito ei riitä selittämään hänen kirjojensa lämmintä henkeä.” Naulan kantaan.

Ihmettelijä

Avain Kunnaksen persoonaan löytyy kirjan sivulta 80, joka on täynnä ensiluokkaista populaarifilosofiaa. Mauri on ”Kunnaksen poika Vammalasta”, joka ihmettelee ”nykymaailman menoa”, esimerkiksi television kuvaamaa alinomaista ”ahneutta, seksiä ja väkivaltaa” sekä sitä, että ihmiset on ”kahlittu kännykkään ja tietokoneeseen”.

Kunnas kaipaa vanhaa vammalalaista elämänpiiriä, jossa ”tuttuja ja sukulaisia näki koko ajan ilman sen kummempaa kyläänkutsumista”. Nyky-Suomessa, eritoten kaupungeissa, ei ole enää tietoakaan yhteisöllisyydestä: ”voi mennä  puolikin vuotta, ettei tuttujaan ehdi tavata, ne ovat olemassa vain hetken verran kännykässä”.

Kunnas ei ole mikään hedonistinen materialisti eikä naturalistinen skientisti, vaan pikemminkin eksistentialistimystikko, jonka mielestä ”elämä on mysteeri”:

”Vaikka kuinka tutkitaan hiukkasia ja galakseja, ei tyhjentävää vastausta välttämättä saada koskaan. Silti nykyään halutaan kieltää kaikki selittämätön, niin kuin me kaikki olisimme koneita. Ihmistä kohdellaan kuin sorvia! Mutta ei meidän verstaan sorvi Asemanmäessä surrut, kun se sammutettiin, ei se pyrkinyt takaisin käyntiin. Ihmiseen on jostakin tullut elämän kipinä, tarve olla olemassa. Kaikki elollinen kamppailee kuolemaa vastaan. Mikä se kipinä oikein on?”

Tästä tulee väkisinkin mieleen toinen filosofis-teologisesti ajatellut lastenkirjailija, C.S. Lewis ja hänen argumenttinsa, jota siteerasin artikkelissa suosikkikirjastani Ankara armo:

”Jos olet tosiaan materialistisen maailmankaikkeuden tuotos, kuinka et tunne oloasi kotoisaksi siinä? Valittavatko kalat siitä, että meri on märkä? Tai jos ne valittaisivat, eikö se kertoisi vahvasti siitä, että ne eivät ole aina olleet tai eivät aina tulisi olemaan vesieläimiä?”

Filosofiaa on antiikista asti luonnehdittu ihmettelyksi. Kunnas osoittautuukin oikein kunnon elämäntapafilosofiksi. ”Ihmettely” on hänelle ”rakas harrastus” ja ”tapa katsoa maailmaa”. Kunnas pohtii juuri niitä asioita, joiden selvitteleminen on filosofien ja teologien ammatti ja elämäntyö:

”Ihmettelen joka päivä. Kehittelen suuria teorioita maailmankaikkeuden olemuksesta ja ihmisen roolista siinä. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Se kiinnostaa perhanasti.”

Teologista taustaviritystä

Tähän asti olemme liikkuneet pääosin filosofisella maaperällä, mutta teologisiakin taustavireitä on kirjassa havaittavissa sekä riveillä että niiden välissä. Kunnas saattaa puhua elämässään tapahtuneista hyvistä asioista ilmaisuilla kuten ”taivaanlahja” (s. 89), ”ehkä siunausta” (s. 76) ja ”siunaustyyppinen” (s. 90).

Kirjasta käy myös useampaan otteeseen ilmi, kuinka merkittävä teos Raamattu on paitsi hengellisesti, myös kulttuurisesti ja kirjallisesti. Raamatun hengellisestä merkityksestä esimerkkinä toimikoon se, kun Mauri makasi läppäleikkauksen jälkeen viisi viikkoa sairaalassa. Hänellä oli lukemisena ”Uusi testamentti – sen hilpeämpää kirjallisuutta ei sillä hetkellä huvittanut lukea” (s. 39).

Tässä yhteydessä Kunnas sai myös aiheen pohtia luostarielämää. ”Silloin tuli mieleen, että että tällaistakohan on elämä luostarissa: kaikki aika käytetään hengellisiin pohdintoihin eristyksissä muusta maailmasta.” Oletteko panneet merkille, kuinka usein Kunnaksen kirjoissa esiintyy luostareita ja munkkeja?

Kunnas jatkaakin: ”Olisin sopinut hyvin kirjantekijämunkiksi johonkin eurooppalaiseen luostariin, kopioimaan pyhiä tekstejä ja koristelemaan sivut koukeroilla. Sitä paitsi tykkään väljistä kaavuista ja isoista hupuista. Ja gregoriaanisesta kirkkolaulusta.” (s. 39)

Raamatun kulttuurisesta merkityksestä Kunnas sanoo, että ihmiset ”tarvitsevat yhteisiä tekstejä, joihin voi viitata ja joita voi lainata niin että kaikki tietävät, mistä puhutaan. Raamattu on niistä tietysti suurin, ja suomalaisilla sen perässä tulevat Kalevalan ohella Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas.” (s. 137). Samat sanat toistuvat puhuttaessa historian suurista tarinoista. ”Suurin on tietysti Raamattu, siihen verrattuna kaikki muu on nuorta. Kuningas Arthurin taru on heti seuraavaksi suurin.” (s. 148)

Suomalaisten sivistymättömyys suhteessa omaan perinteeseen on kismittänyt Kunnasta ja ajanut hänet popularisoimaan vanhoja klassikoita. Kalevalasta hän tokaisee: ”Meillä on tällainen upea tarusto, eikä kukaan tunne sitä!” (s. 135) No nytpä tuntee. Kunnaksen versiot tunnetaan joissain tapauksissa jo paremmin kuin alkuperäiset:

”Monen lapsen leuka loksahtaa Ateneumissa Gallen-Kallelan Aino-taru-triptyykin edessä: noinko päin se menikin? Eikö se ollutkaan Väinämöinen, joka pakeni Ainon lähestymisyritystä järveen? Mauri käänsi tarinan roolit väärinpäin saadakseen onnettomasti päättyvään alkuperäisversioon huumoria.” (s. 136)

Kunnas on herättänyt henkiin klassikon toisensa perään. Kurikka-lehti kirjoitti Seitsemän koiraveljestä -kirjasta 9.10.2002: ”Aleksis Kiven viimeiset sanat ’minä elän’ käyvät toteen esimerkiksi juuri Kunnaksen kuvakirjan kohdalla.” (s. 166)

Sivulla 171 oleva palkintolista puhuu puolestaan, aina vuoden 1981 Kirjallisuuden valtionpalkinnosta vuoden 2009 Positiivisuuden elämäntyöpalkintoon. Suomen Kuvalehdessä 43/07 kirjoitettiin seuraavaa: ”Koiramäki-kirjat ovat tutustuttaneet lapsia historialliseen maatalous-Suomeen enemmän kuin kulttuurihistorialliset museot yhteensä.” (s. 179)

Keskiaikainen kirkko ja katolinen kollega

Mauri Kunnas on alusta loppuun asti ”Kunnaksen poika Vammalasta”. Usein Kunnas on sijoittanut lapsuutensa maisemia ja Vammalan (tai Tyrvään pitäjän) rakennuksia kirjoihinsa, vaikka Koiramäen varsinaisena mallina onkin toiminut Yli-Kirran talonpoikaismuseo. Koiramäen talven tärkein lähdeteos oli Vammalan kirkkoherran Antero Wareliuksen aikalaismuistelo Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853. ”’Loistava kirja!’ Mauri kehuu.” (s. 118)

Syyskuussa 1997 tapahtui kuitenkin tragedia, kun Tyrvään Pyhän Olavin keskiaikainen kivikirkko tuhopoltettiin. ”’Se kirkko oli Vammalan äiti’, Mauri sanoo. Se oli myös Koiramäen väen joulukirkko, jonka hän oli piirtänyt muun muassa Koiramäen talvi -kirjaan.” (s. 153)

Kunnas tiesi voivansa auttaa. Hän paiski töitä otsa hiessä vajaan kuukauden, ja joulumarkkinoille ilmestyi pieni kirjanen nimeltä Koiramäen joulukirkko. Kirjamyynti ylitti odotukset, ensimmäinen 25 000 kappaleen painos revittiin käsistä, ja toinenkin myytiin loppuun yhdessä hujauksessa. Kirjan myyntituloista kirjailijan ja kustantajan osuus ohjattiin Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennukseen – yli miljoonan jälleenrakennuskuluista noin 170 000 € saatiin kasaan Maurin kirjan avulla. (s. 152–153)

Kunnas pohtii elämäntyötään esimerkillisen nöyrästi ja viisaasti: ”Tiedän tehneeni hyviä juttuja, joista ihmiset tykkäävät, mutta ei se nyt maailman merkityksellisin asia ole. Joskus mietityttää, olenko tehnyt tarpeeksi ihmiskunnan eteen, olenko onnistunut haalimaan ihmisiä hyvän puolelle. Silloin puhuu sisälläni asuva pikkuinen J.V. Snellman. Snellmanhan ajatteli, että ihmisen tehtävä on yrittää tehdä maailmasta parempi paikka.” (s. 54)

Snellmannin lisäksi Kunnaksen esikuviin kuuluu eräs tunnettu suomalainen katolinen käännynnäinen, pilapiirtäjälegenda Kari Suomalainen. Vuonna 1981 Kunnas sai puhelun Suomalaiselta, joka oli saanut Kunnaksen kirjeen, jossa Mauri oli kiittänyt Karia ”vuosikymmenten inspiraatiosta”. (s. 106)

Karilla oli Koiramäki-kirjojen kuvien näytteillepanoa koskeva ehdotus. ”Tietysti suostuin, kun idoli soitti”, Mauri sanoo, ja piirtää kauniin kuvan Suomalaisesta: ”Kari oli herrasmies, herttainen ja huomaavainen hahmo. Tiedän, että joidenkin mielestä hän oli hankala tyyppi, mutta itse en ikinä nähnyt häntä kiukkuisena.” (s. 106)

Myöhemmin Suomalainen ehdotti Kunnakselle pilapiirtäjän työtä Helsingin Sanomissa, ja pienen harkinnan jälkeen Kunnas suostui ja muutti perheineen Turusta Espooseen. Lopulta Kunnas kuitenkin irtisanoutui hyvästä liksasta ja ystävien vastusteluista huolimatta: ”Oli elämäni kurjimpia hetkiä, kun jouduin soittamaan Karille ja kertomaan, että lopetan. Kari suhtautui silloinkin sympaattisesti.” (s. 107)

Lopuksi: Maurin mallisuomalaisuus

Mauri Kunnas edustaa minulle juuri sellaista suomalaisuutta, jota haluan tällä blogilla ajaa. Ensinnäkin sivistynyttä suomalaisuutta, joka tuntee juurensa ja arvostaa suuria suomalaisia klassikoita. Toiseksi – ja tämä seuraa edellisestä – katolis- ja kristillisväritteistä suomalaisuutta, jossa sekä keskiajalla että uudella ajalla, sekä hengellä että kirjaimella, on paikkansa. Kolmanneksi – ja tämä on tärkeintä – sydämen suomalaisuutta, joka on hyvän puolella, ihmisen puolella, rakkauden puolella. Iloista, onnellista suomalaisuutta.

Nostan lopuksi kirjasta kolme pientä käytännön vinkkiä tällaisen ehjän ja kauniin suomalaisuuden edistämiseksi. Ensimmäinen vinkki on parantaa perhe-elämää. Mauri ja hänen vaimonsa Tarja ovat kehittyneet vuosien mittaan saumattomaksi työpariksi (s. 85), mutta työn lisäksi heitä yhdistää aktiivinen kommunikaatio: ”Jotkut tykkää katsoa Salattuja elämiä yhdessä, me taas tykätään puhua. Luetaan lehtiä, kommentoidaan uutisia, paasataan ja rähjätään tai kehutaan asioita.” (s. 39)

Toinen vinkki on estetiikan taju. Mauri ei innostu Alvar Aalto -henkisestä valkoista pintaa ja suoria linjoja suosivasta arkkitehtuurista. ”Edustan koulukuntaa, jonka mielestä kaikkien rakennusten pitäisi olla monimutkaisia. Jos Suomessa olisi tämännäköisiä kaupunkeja, oltaisiin varmasti onnellisempia!” (s. 156)

Viimeinen vinkki on kuolemanpelon voittaminen. Tuoreen kyselyn mukaan yli neljäsosa alle 35-vuotiaista suomalaisista pelkää kuolemaa. Tämä on yksi niistä asioista, joissa uskon kristinuskon tai sen puutteen voivan vaikuttaa voimakkaasti. Uuden testamentin mukaan Kristus tuli ”päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina” (Hepr. 2:15).

Mauri Kunnakselle sanoma meni perille mieleenpainuvalla tavalla, kun hänen Masa-isänsä yllättäen kuoli. Saatuaan tiedon asiasta äidiltään puhelimitse Mauri meni videonauhurin luo. Ajatuksena oli etsiä edellisenä kesänä kuvatulta videolta jokin kohta isästä. Ensimmäiseksi kohdalle osui pätkä, jossa Masa oli juuri menossa uimaan:

”Se seisoi napaansa myöten vedessä ja sanoi ’tää o hianoo, ei tää oo yhtään kylmää!’ Ajattelin, että siinä oli isän viimeinen viesti mulle. Että ei kuolemaa tarvitse pelätä.” (s. 121)