Hyviä uutisia

Ensi sunnuntaina 28.2. vietetään Kalevalan päivää. Vuonna 2001 sain kaksiosaisen Suomi-Karjala-seuran julkaiseman Kalevala-painoksen joululahjaksi isoäidiltäni saatesanoilla ”’ikilahja’, jonka arvo vain kasvaa!” Kalevalan lukeminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi, ja urakka sai odottaa vuosia. Vasta reilu vuosi sitten sain pitkän lukuprosessin päätökseen, ja vasta nyt pääsen siitä jotain kirjoittamaan.

Kalevalaa ei nykysuomalaisen tosiaankaan ole helppo lukea. Se sisältää paljon vanhoja ja vieraita sanoja, ja runomuotoinen esitys tekee juonen seuraamisesta entistä hankalampaa. Pääosin päätinkin keskittyä nauttimaan itse runoudesta. Lähes koko eepoksen ajan hyräilin kalevalamittaa mielessäni. Kalevalan tunnelmaan voi päästä vaikka kuuntelemalla tuttua sävelmää hetken Youtubesta.

Youtube on muutenkin hyvä lähde Kalevalan opiskeluun, jos kansalliseepos tuntuu kovalta palalta. Englannintaitoisille erityisen hauska ja opettavainen on australialaisen Scott Sandwichin vajaa 10-minuuttinen Kalevala-tiivistelmä Suomen lumisessa metsämaisemassa. Tästä taas pääsee katsomaan suomalaista Kalevala-musikaalia.

Koska en tosiaan ensilukemalla voi sanoa hirvittävän paljon sisäistäneeni Lönnrotin Kalevalan asiasisällöstä, tutustuin myös kansantajuisempiin ja helppolukuisempiin Kalevala-kirjoihin. Voinkin lämpimästi suositella Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevalaa ja Mauri Kunnaksen vähän vapaampaa tulkintaa, Koirien Kalevalaa. Viime vuonna ilmestyi sitten se, mitä moderni Kalevala-lukija kaipaa: SKS:n upea Kalevala ja opas sen lukemiseen.

SKS:n uutuuskirjassa on heti alussa hyödyllinen suhdekartta Kalevalan keskeisistä henkilöistä ja lopussa havainnollinen esitys Kalevalan juonesta. Lisäksi mukana on tiivistelmät kaikista 50 runosta, vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin, hyödyllinen sanasto, paikka- ja henkilöhakemistot, Kalevala-kirjallisuuluettelo ja nettilinkkejä - sekä tietysti itse Kalevala kauniisti painettuna. Erittäin korkeasti suositeltava opus joka kotiin.

Kristillisvaikutteinen Kalevala

Kun Elias Lönnrot julkaisi Kalevalan 1800-luvulla, se oli sekä kansallinen että kansainvälinen sensaatio. Kalevala käännettiin pian useille kielille, ja käännökset ovat jatkuneet meidän aikoihimme. Viimeisimpänä Kalevala on käännetty valkovenäjäksi ja vienankarjalaksi (2015). Kalevala nousi siis 1800-luvulla maailman suurten eeposten ja mytologioiden joukkoon - vähän samoin kuin aiemmin käsitelty mayojen Popol Vuh.

Jotkut ajattelivat aluksi Kalevalan olevan alkuperäistä muinaissuomalaista materiaalia, mutta tosiasiassa Lönnrotin Karjalassa 1800-luvulla keräämät runot heijastavat vuosisatojen kuluessa muotoutunutta suomalaista kansanuskoa, suomalaisen muinaisuskon ja kristinuskon yhdistelmää. Jos Kalevala olisi puhtaasti pakanallinen, niin se tuskin tuntisi pejoratiivista pakanakäsitettä niin kuin 17. runossa: ”Ui siellä, paha pakana, / Kosken kuohuja kovia”.

Eräät merkittävät Lönnrotin haastattelemat runonlaulajat olivat Karjalan ortodokseja, ja Kalevalassa onkin havaittavissa historiallisen katolis-ortodoksisen kristinuskon kannalta kiinnostavia elementtejä kuten suomalaisen ukkosenjumalan kristillinen theosis ja laulut ”Marjatasta”, joka on karjalainen tulkinta Neitsyt Mariasta.

Ensin Ukko. Kalevalan runoudessa tämä muinainen säiden herra on epäilemättä kristinuskon vaikutuksesta samaistettu ylimpään olentoon ja Luojaan. Ensimmäinen runo rukoilee: ”Oi Ukko ylijumala, / Ilman kaiken kannattaja! / Tule tänne tarvittaissa, / Käy tänne kutsuttaessa, / Päästä piika pintehestä, / Vaimo vatsanvääntehestä!” 9. runo puhuu Ukosta Luoja-Jumalana: ”Oi Ukko, ylinen luoja, / Taivahallinen jumala!”

Luoja ymmärretään samassa runossa kaikkivaltiaaksi, hyväksi ja armolliseksi, ja sen tunnustaa muinainen jumalhahmo Väinämöinenkin, joka Kalevalassa on alentunut tietäjäksi: ”Tuoltapa aina armot käyvät, / Turvat tuttavat tulevat, / Ylähältä taivahasta, / Luota luojan kaikkivallan.” Väinämöinen jatkaa suorastaan paavalilaisesti: ”Jumalass’ on juoksun määrä, / Luojassa lopun asetus, / Ei uron osoannassa, / Vallassa väkevänkänä.”

Marja ja Maria

Sitten Marjatta. Kuinka neitseellinen sikiäminen sanoitetaan suomalaisittain? Miksi Neitsyen nimi on Maria/Marjatta? Suomen kieli tarjoaa vastauksen: Maria tulee raskaaksi marjasta, puolukasta. ”Marjatta, korea kuopus, / Meni matkoa vähäsen. / Meni marjan katsantahan, / Punapuolan poimintahan.” (50. runo) Neitseellinen sikiäminen tapahtuu kalevalaisittain seuraavasti:

"Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille,
puhtahilta polviloilta heleville helmasille.
Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa;
siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä,
kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti.
Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe." (50. runo)

Samoin kuin Uudessa testamentissa (ja Koraanissa), Marian siveys joutuu kyseenalaiseksi: ”Voi sinua Hiien huora! / Kenen oot makaelema! / Ootko miehen naimattoman / Eli nainehen urohon!” Toisin kuin Uudessa testamentissa, mutta samoin kuin apokryfikirjallisuudessa (ja Koraanissa), Jeesus puhuu vauvana (”Puhui poika puolikuinen, / kaksiviikkoinen kajahui”) ja tuomitsee Väinämöisen, joka halusi hänet (Herodeksen tavoin) tappaa.

Kalevalan täyttymys

Kalevalan preparatio evangelica saa täyttymyksensä, kun Väinämöinen joutuu lähtemään ja Marjatan pojasta tulee Karjalan kuningas: ”Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi.” (50. runo) Suomi kohtasi Vapahtajansa, Väinämöinen vahvempansa. Toisaalta voi kuvitella, että 1940-luvulla monet maanpakoon joutuneet karjalaiset saattoivat samastua Väinämöiseen. Väinämöisen rukous saa nyt uuden painon: 

”Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme,
hyvin ain’ eleäksemme, kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa!” (43. runo)

Monien tapauksessa tämä toive on toteutunut, monien muiden tapauksessa ei. Jonkin verran voimme itse vaikuttaa, mutta kaikki ei kuitenkaan ole omissa käsissämme: siksi rukous. Samalla paljon muutakin Kalevalan perinnöstä on vielä avoimena. Pois lähtenyt Väinämöinen jätti kristillisellekin Suomen kansalle ”soreaksi soitoksi” ja ”ikuiseksi iloksi” kansallissoittimen, ”kantelon”, ja sen mukana kalevalaisen runouden suuret laulut (50. runo).

Miten mahtaa olla kalevalaisen runouden laita 2010-luvun Suomessa? Kuinka moni osaa soittaa kanteletta, kuinka moni ymmärtää kalevalamittaa eli suomalaista runomittaa? Taitavat olla melko harvassa. Itse tutustuin kalevalamittaan vasta viime vuonna, ja tänä vuonna olen päättänyt opetella vähän kanteletta. Jotain täytyy tehdä, että ura urkenisi ”laajemmille laulajoille, runsahammille runoille”, ”nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa”. Otatko saman haasteen vastaan?

This entry was posted on 22.2.2016 at 09:00 and is filed under Kirjaesittelyt ja -arviot, Musiikki, Suomalainen kulttuuri. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: Kalevala