Elämme nyt erittäin jännittävää aikaa kirkon historiassa. Paavi Franciscus on pannut tuulemaan. Suurimmat odotukset kohdistuvat nyt lokakuussa pidettävään piispainsynodiin, joka käsittelee perhettä ja avioliittoa. Vatikaanista satelee tietoja, joiden perusteella historiallisia uudistuksia olisi vihdoin luvassa.
Viime viikolla Vatikaanin uutisia välittävä uutistoimisto Zenit.org kertoi tulevan piispainsynodin yleissihteerin kardinaali Lorenzo Baldisserin todenneen, että kirkon on ”päivitettävä” opetuksensa avioliitosta. Baldisseri on paavi Franciscuksen läheinen ystävä, ja paavi on itse pyytänyt saada pitää synodin avauspuheenvuoron.
Lisäksi tiedetään, että kardinaali Walter Kasper, joka kuuluu paavin suosikkiteologeihin, on avoimesti muutosten kannalla. Sen sijaan Uskonopin kongregaation prefekti Gerhard Müller julkaisi L’Osservatore Romanossa artikkelin, jossa hän puolusti kirkon nykykäytäntöä ja piti muutoksia mahdottomina. Tämä konservatiivinen artikkeli julkaistiin suomeksi myös Fides-lehdessä.
Müller ei kuitenkaan ole paavi. Kardinaali Kasper muistutti, että ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta Uskonopin kongregaatio vastusti useita konsiilin lopulta hyväksymiä opetuksia. Samoin paavi Franciscuksen kokoamaa kahdeksan kardinaalin komissiota johtava kardinaali Maradiga näpäytti Mülleriä ja antoi ymmärtää, että hänkin tulee vielä näkemään asian uudessa valossa. Wienin kuuluisa kardinaali Schönborn on sanonut olevansa varma, että Franciscuksen aikana nähdään muutos.
Tässä on kuitenkin heti varottava samaistamasta katolisen kirkon tämänhetkistä avioliittokeskustelua Suomen tämänhetkiseen avioliittokeskusteluun. Lokakuun piispainsynodi ei ole muuttamassa avioliittoa sukupuolineutraaliksi, siitä ei tarvitse nähdä päiväunia eikä painajaisia. Katolisen kirkon uudistusmieliset progressiivit olisivat hekin Suomen keskustelussa konservatiiveja.
Mistä katolisen kirkon avioliittokeskustelussa sitten on kyse? Ennen kaikkea sietämättömästä nykytilanteesta, jossa eronneet ja uudelleenavioituneet eivät saa osallistua ehtoolliselle. Teoriassa oppi menee niin, että koska ero ja uudelleenavioituminen on Jeesuksen mukaan yhtä kuin aviorikos, nämä henkilöt elävät julkisynnissä eivätkä siksi voi vastaanottaa sakramentteja.
Tällä hetkellä tästä tilanteesta on muutama ”ulospääsy”. Joko eroaa uudesta puolisosta, katuu, menee ripille ja pääsee taas ehtoolliselle. Tai sitten suostuu elämään uuden puolison kanssa, varsinkin jos ero ei ole viisas ratkaisu (esim. jos on lapsia), kuin ”veli ja sisar” eli ilman seksiä. Kolmas vaihtoehto on tutkituttaa kanonisesti aiempi avioliitto ja toivoa, että se mitätöidään.
Siinä siis teoria ja vähän käytäntöä. Viimeisten vuosikymmenien yhteiskunnalliset muutokset ovat kuitenkin tehneet asiasta paljon monimutkaisemman. Länsimaissa esimerkiksi avioliitolla ja avoliitolla ei monestikaan nähdä olevan suurtakaan eroa, ja avoliitot ovat hyvin yleisiä. Avoliitossa elävät katolilaiset eivät tietenkään saa teoriassa mennä ehtoolliselle, avioliitossa olevat saavat.
Asia vaikeutuu, kun mietitään avioeroja ja avoeroja. Menneet avoerot eivät nimittäin vaikuta mitenkään tulevan aviopuolison ehtoollisen saamiseen, avioerot sen sijaan luovat sille automaattisen esteen. Asia tulee erityisen kipeäksi käännynnäisten kohdalla. Jos avoliitosta eronnut naimisissa oleva henkilö kääntyy katolilaiseksi, hän pääsee mutkitta ehtoolliselle, jos taas avioeronnut naimisissa oleva kääntyy, hän ei pääse sakramenteille.
Ongelmalliseksi tilanteen tekee tietysti se, että jotkut ovat saattaneet solmia siviiliavioliiton keveimmin perustein kuin toiset avoliiton. Joidenkin avoliitot voivat olla tarkoitusperiltään hyvin vakavia ja avioliiton kaltaisia, puolisot eivät vain usko avioliittoinstituutioon (ei ihme, kun avioerot ovat niin helppoja ja yleisiä). Jotkin avioliitot voivat sen sijaan perustua puhtaasti taloudellisiin syihin.
Vielä koomisemmaksi tilanne muuttuu, jos katolilainen on ollut siviilinaimisissa. Kirkko ei tällä hetkellä hyväksy katolilaisten siviiliavioliittoja, mutta ne ovat koko ajan yleisempiä. Katolilainen, joka on ollut siviilinaimisissa, saanut lapsia, ja eronnut, on täysin vapaa menemään kirkossa naimisiin ja ehtoolliselle. Sen sijaan luterilainen, joka on ollut siviilinaimisissa, on oletuksellisesti pätevästi naimisissa eikä saa mennä uusiin naimisiin (eikä ehtoolliselle, jos on jo uudelleennainut).
Ehkä pahin tilanne on silloin, kun katolilaiseksi haluaa kääntyä kastettu luterilainen, jonka puoliso, joka ei halua kääntyä, on ollut aiemmin naimisissa. Tällöin tämä henkilö, joka ei itse ole eronnut ja joka meni eronneen kanssa naimisiin ei-katolisena aikanaan, voi liittyä kirkkoon muttei sen sakramentaaliseen elämään, mikä on sekä teologisesti että pastoraalisesti hyvin ongelmallista. Ei-katolinen puoliso ei todennäköisesti halua katoliseen kanoniseen tuomioistuimeen eikä innostune ”veli ja sisar” -ajatuksestakaan.
Kuten sanottu, monesti liitoissa on lapsia, ja olisi absurdia vaatia nykyisten perheiden hajottamista vaikkapa pakana-aikaisten (en nyt tässä enää puhu luterilaisista – avioliiton pätevyyden oletus pätee myös kastamattomiin, jotka ovat menneet siviilinaimisiin) aiempien liittojen takia. Monissa maissa näiden kanoninen tutkiminen on täysin mahdotonta tai sietämättömän hidasta, kun kanonisen lain tohtoreita on vain vähän (jos ollenkaan joissainpäin maailmaa) ja eroja paljon.
Joku voisi tietysti vedota Jeesuksen sanoihin perheiden hajoamisesta hänen takiaan: isä poikaa vastaan, tytär äitiään vastaan, tms. Mutta tässä on tietysti kyse Jeesukseen uskomisesta eikä keskiajalta peräisin olevan kanonisen lain noudattamisesta. Apostolit olisivat tuskin saaneet yhtään paikalliskirkkoa perustettua, jos heillä olisi ollut samat säännöt kuin meillä tänään. Olihan pakanamaailma täynnä eronneita ja uudelleennaineita.
Kääntymyksestä pitäisi voida seurata oikeasti uusi alku niin kuin ennen vanhaan. Paavi Franciscuksen sanat hänen ohjelmallisessa kehotuskirjeessään Evankeliumin ilo (47) tulevat todennäköisesti hyvin tutuiksi lokakuun piispainsynodin väittelyissä: eukaristia ei ole palkinto täydellisille vaan lääke ja ravinto heikoille. Paavi kehotti tämän jälkeen rohkeisiin pastoraalisiin päätöksiin: kirkon tulee jakaa armoa eikä säädellä sitä, kirkossa on paikka jokaiselle kaikkien ongelmiensa kanssa.
Jää nähtäväksi, kuinka piispat tarkkaan ottaen ratkaisevat ongelman ja mitä muutoksia synodi saa aikaan. Joka tapauksessa elämme jännittäviä ja historiallisia aikoja. Piispoilla on vaikea tehtävä edessään. Vaikuttaa siltä, että synodista on luvassa jonkinlainen ”pikku-Vatikaani II”, tai ”Vatikaani II ½”. Rukoillaan piispojen ja tulevan sydonin tulosten puolesta.
