Hyviä uutisia

”Tänään alkoi viimeinen työvuoteni Helsingin piispana. Sen tietävät vain Rouva, työnohjaaja ja yksi ystävä.” (s. 11) Lähdön aika (WSOY 2011) on kirja siitä, kuinka emerituspiispasta tuli emerituspiispa.

Eero Huovinen päätti pitää kirjaa viimeisestä piispavuodestaan, ja tuloksena on persoonallinen ja mukaansatempaava 335-sivuinen päiväkirja. Luvut etenevät kuukausittain syyskuusta 2009 syyskuuhun 2010.

Kirja antaa hyvän kuvan siitä, mitä piispan arkeen kuuluu (enimmäkseen tapaamisia  ja kokouksia), mutta se sisältää myös Huovisen henkilökohtaisia mielipiteitä kuumistakin kysymyksistä. Tähän esittelyyn valikoin omasta mielestäni mielenkiintoisimpia juttuja.

Katolisia ja ekumeenisia juttuja

Kirjan alkupuolella kerrotaan tapahtumasta, jossa itsekin olin paikalla (ja jossa muistan myös lyhyesti sanoneeni käsipäivää Huovistelle), nimittäin katolisen piispan Teemu Sipon vihkiäisistä Turussa 5.9.2009. Vihkijänä oli Karl Lehmann, Huovisen esikuva, joka on ”filosofis-teologisesti oppinut, seuraa ajan virtauksia, ymmärtää elämän haurautta”, jota saksalainen media haastattelee mielellään ja jonka ”nauru kuuluu ja tempaa mukaansa”. (s. 22–23)

Huovinen tapasi Lehmannin ennen vihkimystä sakastissa. ”Tarkkaan hän kyseli suomalaisista teologeista ja erityisesti vanhasta ystävästään professori Tuomo Mannermaasta, joka ei ollut jaksanut matkustaa Oulusta paikalle.” Saarna puolestaan oli ”tyypillistä Lehmannia, sisällöltään vahva, vaikka olikin puolta lyhyempi kuin meikäläiset puheet”. (s. 23)

”Ekumeenisia aiheita Lehmann lähestyi myönteisellä otteella. Apostolista seuraantoa eli suksessiota hän ei rajoittanut vain piispan virkaan, vaan ymmärsi sen ’laajassa merkityksessä’, tavalla, jonka luterilaisetkin saattavat omaksua. Kyse on siitä, että evankeliumin totuus säilyy ja esitetään vakuuttavasti aikamme ihmisille. Ollaan samassa ketjussa, joka alkoi Jeesuksesta. ’Olemme monessa asiassa lähellä Suomen luterilaista kirkkoa – ja toisella tavalla lähellä myös ortodoksista kirkkoa. Täällä elää yhä vahva kansankirkko.'” (s. 23–24)

Huovista puhutteli kaunis liturgia, muun muassa yksityiskohta, jossa piispa joutui luterilaisittain ”sanan alle”, kun diakonit pitivät avattua evankeliumikirjaa vihittävän pään päällä. Luterilaiseen vihkijäismessuun nähden katolinen versio oli ”liturgialtaan ja rukouksiltaan rikkaampi”. (s. 24)

Reformaation päivää 31.10.2009 Huovinen vietti Augsburgissa, jossa hän oli ollut myös kymmenen vuotta aiemmin, kun allekirjoitettiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (YJV). Huovinen kertoo olleensa mukana, kun YJV:tä muokattiin Würzburgissa Saksassa: ”Kädenvääntöjä käytiin enemmän luterilaisen ryhmän sisällä kuin kirkkojen välillä.” (s. 93)

Nyt kymmentä vuotta myöhemmin ohjelmassa oli kolme juhlaesitelmää, joista viimeisen piti kukas muukaan kuin ”Mainzin kardinaali Karl Lehmann, sama mies, joka syyskuun alussa vihki Teemu Sipon piispaksi”. Jälleen Lehmann osasi olla optimistinen. Lopuksi hän kiitti nimeltä läsnäolevia ja ”mainitsi julistuksen valmistumiseen vaikuttaneiden joukossa myös Huovisen Helsingistä”. (s. 94)

Myös Ruotsin ja Suomen luterilais-katolisen dialogiryhmän raportti Vanhurskauttaminen kirkon elämässä (VKE) mainitaan Huovisen päiväkirjassa, kun hän pääsi esittelemään sitä sekä Roomassa että Ruotsissa. Roomassa paavi Benedictus XVI selaili sisällysluetteloa kiinnostuneena. Huovinen paljastaa, että ”varsinaiset kirjoittajat olivat Ruotsin katolilaisia ja Suomen luterilaisia”, sillä Ruotsin (lut.) kirkko on ”teologisesti etääntynyt omista historiallisista juuristaan”. (s. 250–251)

Huovinen saikin tilaisuuden piikittää Ruotsin kirkkoa, kun hän oli kertomassa VKE:stä Södertäljessä Ruotsin ekumeeniselle neuvostolle 11.3.2010. Huovinen vertasi luterilaisten ja katolilaisten suhdetta eronneeseen aviopariin, joka halusi palata yhteen. ”Pientä koiruutta oli mielessäni, kun puhuin svenssoneille. Kun käytin vertausta avioliitosta, puhuin – kuin ohimennen – miehen ja naisen halusta sopia vanhat riidat. Kätketty sivuviesti Ruotsin arkkipiispalle siitä, ketkä muodostavat avioliiton.” (s. 204)

Avioliitto ja piispakollegat

Avioliitto- ja parisuhdeasiat ovat kirjassa esillä myös suomalaisessa kontekstissa. Jo kirjan alkupuolella Huovinen huokaisee: ”Piispainkokouksen esityslistalla oli jälleen kerran kysymys parisuhteiden siunaamisesta.” Hän jatkaa: ”Olen pyrkinyt puhumaan tästä asiasta vain harvoin, etten antaisi sille suhteettoman suurta tilaa.” (s. 29)

Huovinen on valinnut viisaasti. Kristinusko on Suomessa jo aivan liiaksi profiloitunut homovastaisuudeksi, ja teologiset ydinasiat jäävät liian usein pimentoon. Tässä kirjassa käy kuitenkin selväksi, mitä Huovinen avioliittoasiasta ajattelee.

”Jos avioliitto halutaan irrottaa miehen ja naisen välisestä vastavuoroisuudesta, silloin on kyse isosta kulttuurisesta muutoksesta. Silloin ei enää ole kysymys vain yksilön kunnioittamisesta, vaan perustavammasta antropologisesta muutoksesta. Ihmisenä olemisen keskeisiä ja luovia perusjännitteitä ovat niin sukupuolten kuin sukupolvien väliset suhteet. Naisen ja miehen välinen vastavuoroisuus on inspiroiva ja hyödyllinen todellisuus, ihmisyyteen kuuluva olennainen peruspiirre.” (s. 33)

Ruotsin kirkon päätös ”laajentaa” avioliittokäsitystä saa Huoviselta kritiikkiä. Samoin hän kritisoi yksittäisiin raamatunjakeisiin keskittyjiä siitä, että he eivät näe metsää puilta. Jälleen naulan kantaan:

”Jos avioliittokäsitystä halutaan ’laajentaa’, on ainakin Raamatun ja historian valossa paljon helpompi ehdottaa moniavioisuutta kuin miehen ja naisen välisestä vastavuoroisuudesta luopumista. Sen verran yleisempää polygamia on ollut. Minulle ne Raamatun kuusi yksittäistä jaetta, jotka torjuvat homoseksuaalisuuden, ovat toisarvoisia sen rinnalla, mitä läpi historian kulkeva luomisteologinen ajatus sanoo miehen ja naisen perussuhteesta.” (s. 84)

Uskaliasta ja kunnioitettavaa on se, ettei Huovinen pelkää kritisoida liberaalimpia piispakollegoitaan. (Kirjan ilmestyessä Huovinen oli jo turvallisesti eläkkeellä.) Osansa saavat Espoon Mikko Heikka, Kuopion Wille Riekkinen ja arkkipiispa Kari Mäkinen. 1.12.2009 Huovinen pahoittelee Heikan HS-kolumnia parisuhteiden siunaamisen puolesta. ”Mikon kirjoituksessa oli irtioton maku.” (s. 131)

Huovinen sympatiseeraa Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan ”epäkollegiaalisuudesta ärtynyttä” vastinetta ja toteaa, että Mikko Heikan tekstit ”ovat usein brändiorientoituneita”. ”Hän kantaa huolta siitä, millainen kirkon imago on ja mitä ihmiset meistä kulloinkin ajattelevat.” Heikan teologisissa perusteluissa on entisen dogmatiikan professorin mukaan ”toivomisen varaa”. (s. 131)

Huovinen kommentoi myös Wille Riekkisen ja Kari Mäkisen poisjääntiä piispojen 2008 julkaisemasta kannanotosta Rakkauden lahja. Riekkisen kanssa Huovinen on eri mieltä luomiskertomuksen eksegeettis-dogmaattisista sovellutusmahdollisuuksista, ja Mäkisen ajattelu aiheuttaa seuraavanlaisia kriittisiä kysymyksiä:

”Tekee mieli kysyä, riittääkö tuskan kantaminen kirkon rooliksi. Eikö pitäisi puhua myös hyvästä elämästä ja näyttää suuntaa sitä kohti? (…) Antoiko kirja liikaa vastauksia pyrkiessään sanomaan, mitä kirkko rakkaudesta ja seksuaalisuudesta opettaa? Onko kirkolla mahdollisuus puhua Jumalan tarkoituksista ilman, että se ’ottaa Jumalan paikan’?” (s. 219)

Riekkistä Huovinen kritisoi laajemminkin sooloilusta. Hän on usein ollut poissa piispainkokouksista, mikä on haitannut yhteisymmärryksen rakentamista. ”Toisinaan on käynyt myös niin, että Wille on yhteisissä palavereissa ollut hiljaa, mutta on sitten yksinään tullut ulos julkisuuteen yksilöllisellä tavallaan. Kun lehdet ovat kysyneet, hän on saattanut savolaiseen tyyliin kommentoida toisten piispojen vastuuseen kuuluvia asioita tai pappeja. Oma linja on ohittanut yhteisen suunnan.” (s. 26–27)

Huovisen mukaan alkuvuosi 2010 oli ”jännitteinen ja yhteisiin päätöksiin sitoutumisessa oli toivomisen varaa”. Kesäkuun lopulla kaikki Suomen piispat olivat yhdessä pohjoismaisessa piispainkokouksessa. ”Koska ohjelma oli väljä, Kari Mäkiselle ehdotettiin parikin kertaa, että käyttäisimme tilaisuutta hyväksemme ja istuisimme alas puhumaan kotimaan haasteista, uskonnonopetuksesta ja parisuhteista.” (s. 292)

Mäkinen lupasi ensin järjestää palaverin, mutta peruutti sitten: ”Puhutaan syyskuussa.” Huovinen, jolle syyskuu merkitsi jo eläkepäiviä, ilmaisee turhautumisensa diplomaattisesti: ”Koko laumasta huolehtiminen ei ole helppoa.” (s. 292)

Henkilökohtaisuuksia ja hauskuuksia

Huovinen ei toki ajattele itsekään olevansa täydellinen piispa. On silti mielenkiintoista huomata, mihin suuntaan itsekritiikki kohdistuu. Huovinen on mielestään ollut pikemminkin liian veltto kuin kuin liian tiukka. ”Lähtöseuroissa” tuomiorovasti Matti Poutiainen tunnusti toivoneensa joskus Huoviselta lujempaa teologista kannanottoa.

”Oikeaan, mutta kipeään paikkaan Matti osui. Olen ehkä joskus ollut liian varovainen. (…) Monesti olisi pitänyt olla suorempi ja lujempi.” (s. 126) Sama itsekritiikki toistuu vielä toistamiseen: ”Siitä minua voi arvostella, että kanteluasioissa saatan sanoa liian lempeästi ja viitteellisesti ne sanat, joilla pappeja haluan ohjata.” (s. 287)

Viimeksi mainitussa sitaatissa taustalla on Terho Pursiaisesta tehty kantelu. Pursiainen oli saarnannut, että neitseestäsyntyminen on ”ongelmallinen kohta ajattelevan ihmisen näkökulmasta” ja että uskontunnustusta ei pidä ymmärtää ”kirjaimellisesti todeksi”. (s. 286)

Huovinen kutsui Terhon käymään ja kävi hänen kanssaan ”tiiviin teologisen debatin”, jonka jälkeen Huovinen kirjoitti tuomiokapitulille selostuksen ja arvion asiasta. ”Yritin tulkita Terhon ajatuksia parhain päin. (…) Vaille kriittisiä kommentteja en Terhoa kuitenkaan jättänyt.” (s. 286)

Selostuksen lopulla oli ”sekä riveillä että rivien välissä” viitteitä olennaisesta: ”Pidän tärkeätä sitä, että me kaikki papit saarnoissamme johdatamme seurakuntalaisia Jumalan salaisuuksien äärelle ja puhumme niistä sellaisella uskon äidinkielellä, joka auttaa ihmisiä tunnistamaan Jumalan ihmeet ja suuret teot.” (s. 287)

Kun ”alkuvoimainen ja lahjomaton” Sammeli Juntunen, ”oppinut Luther-tutkija”, kritisoi Huovista Sana-lehdessä siitä, että hän päästi Purhiaisen varoituksetta, Huovinen noteerasi kolumnin ja siteerasi sitä päiväkirjassaan: ”Jos niin hyvä teologi kuin Eero Huovinen ei edes tällaiseen puutu, ei opin puhtaus tosiaan ole merkittävää.” (s. 302)

Huovinen selittää haluttomuutensa lehtipolemiikkiin ja opillisiin kurinpitotoimiin. Hän kirjoitti Juntuselle privaattiviestin. ”Rangaistusten tie ei kuitenkaan ole ratkaisu. Voimapolitiikan sijasta tarvitaan avointa ja toisia kunnioittavaa keskustelua.” Huovinen ja Juntunen sopivat, ”että emme jätä toisiamme, vaikka emme kaikesta olleetkaan samaa mieltä”. (s. 303)

Huovinen kertoo myös eräästä hauskasta tapauksesta, jossa häntä arvosteltiin julkisesti oikein kirkon keskikäytävältä. Huovinen oli aloittanut saarnansa epävarmasti ja liian hiljaa, ja ”kirkon perältä keskikäytävälle nousi nainen, joka vaativalla äänellä huusi jotakin” (s. 290–291). Tarina jatkuu:

”Kirkkoväki varmaan ajatteli, ett joku hurskas häirikkö on ottanut profeetan roolin. Tajusin kuitenkin heti, että Rouvahan siellä kehottaa puhumaan riittävän kuuluvalla äänellä. Kerroin kansalle, kuka huutaja oli ja ettei minulle kukaan muu täällä kirkossa uskalla esittää huomautuksia.” (s. 291)

Toinen hauska juttu koskee uudeksi Luterilaisen maailmanliiton presidentiksi valittua Munib Younania. ”Seuraavat seitsemän vuotta liittoa johtaa suomea puhuva palestiinalainen.” (s. 308) Younan opiskeli teologiksi Suomessa 1970-luvulla. ”Kun hän tulee vastaan, hymy  on leveä ja syli avoin: ’Terrrve, jätkä!'” (s. 212)

Luterilaisen maailmanliiton kokouksesta tulee vielä yksi hauska tarina. Chicagolainen, miltei kaksimetrinen Emanuel Grantson piti kerran rukouksen, jonka keskellä Huovinen putosi kärryiltä. ”Leveä englanti vaihtui minulle oudoksi kieleksi ja kuulin – elämäni ensimmäistä kertaa – uskonnollista kielilläpuhumista.” (s. 85–86)

Seuraavana päivänä Huovinen halusi varmistaa asian ja kysyi Grantsonilta henkilökohtaisesti: ”Puhuitko sinä eilen kielillä?” Vastaukseksi Emanuel puhkesi ”hurjaan hyrinään” ja sanoi: ”Enhän toki, minä vain käytin afrikkalaisen isoäitini murretta.” (s. 86)

Viimeisen hauskan sanan saa itseoikeutetusti Seppo A. Teinonen, jonka tunnuslause oli: ”Se edistyy, joka eristyy.” Tätä oppia hän tarjoili niille, joiden sosiaalinen palo hidasti tutkimuksen edistymistä. ”Teinonen tuli maanantaiaamuisin Jokioisista tiedekuntaan, hoiti luennot, seminaarit, vastaanotot, oppilaat ja kertoi vitsit. Palatessaan tiistaina iltapäivällä maalle hän toivotti kollegoille ’hyvää viikonloppua’.” (s. 116)

This entry was posted on 13.10.2014 at 07:51 and is filed under Ekumenia, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalainen katolisuus, Suomalaiset teologit, Teologia. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: avioliitto, Eero Huovinen, ekumenia, Kari Mäkinen, Karl Lehmann, Mikko Heikka, Seppo A. Teinonen, Teemu Sippo, Wille Riekkinen