Scott Hahnin evankeliointimanuaali

Scott Hahn tehtailee kirjoja tiheään tahtiin. Helmikuussa esittelemäni Hahnin ”uusin” ei suinkaan enää ole uusin. Keväällä julkaistu Evangelizing Catholics (Our Sunday Visitor) on alaotsikonsa mukaan uuden evankelioimisen käsikirja.  Se on aiheensa puolesta harvinaisen ajankohtainen ja sopiva kirja tälle blogille.

”Uusi evankelioiminen” tai ”uusi evankeliointi” on kuuma katolinen ilmiö, joka puhuttaa myös protestantteja. Hahn selittää, että uuden evankelioimisen siemenet kylvettiin 1950-luvulla, kun nimekkäät katoliset teologit kuten Jean Daniélou ja Henri de Lubac halusivat asettaa evankeliumin ja sen julistuksen (kerygman) jälleen siihen keskipisteeseen, joka sillä on Uudessa testamentissa. (s. 18)

Vatikaanin II kirkolliskokous nappasi kiinni tästä virtauksesta ja käytti lopullisissa dokumenteissaan sanaa ”evankeliumi” 157 kertaa. Vertailun vuoksi edellinen konsiili, Vatikaani I, mainitsi evankeliumin tasan kerran. Vatikaani II:n paavi Paavali VI otti teemasta vaarin ja kiersi ensimmäisenä paavina julistamassa evankeliumia kaikilla mantereilla.

Termi ”uusi evankelioiminen” tulee kuitenkin Johannes Paavali II:lta. Hän mainitsi sen ensimmäistä kertaa Puolassa vuonna 1979, mutta se huomattiin kunnolla vasta toisella kerralla, kun hän puhui siitä Haitissa latinalaisen Amerikan piispoille neljä vuotta myöhemmin. (s. 21)

Paavi Benedictus XVI toi uuden evankelioinnin kirkon huomion keskipisteeseen kutsumalla koolle piispainsynodin tästä aiheesta lokakuussa 2012. Nyt paavi Franciscuksen aikana uusi evankeliointi on jo täydessä vauhdissa, ja hänen apostolinen kehotuskirjeensä Evankeliumin ilo näyttää tietä. Kirjassaan Scott Hahn tekee oman osuutensa mission popularisoinnissa.

Kutsu kaikille

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee kutsua evankeliointiin. Hahn noteeraa hyvin tunnetun ongelman: on paljon katolilaisia, jotka eivät ole sisäistäneet evankeliumia. He eivät tunne uskoa, jonka todistajiksi heidät on kutsuttu. Eivätkä he voi innokkaasti jakaa sitä, mitä eivät henkilökohtaisesti tunne.

”Kun tunnet Jeesuksen – kun tiedät, kuka hän on, mitä hän on tehnyt puolestasi – on vaikeaa olla pakahtumatta ilosta. (…) Haluat kertoa ihmisille Jeesuksesta. Haluat kertoa ihmisille hänen kirkostaan. Haluat kertoa heille opetuksesta, armosta, pyhistä, sakramenteista ja kaikesta, mitä olet löytänyt ja mikä on muuttanut elämäsi. Et voi sille mitään. Se vain pulppuaa sydämestäsi.” (s. 29)

Hahn käsittelee myös yleistä tekosyytä, jonka varjolla katolilaiset eivät evankelioi. He ajattelevat, että heidän elämänsä esimerkki on tehokkaampi tapa evankelioida kuin sanallinen todistus. Onko elämäsi todistus tosiaan niin voimakas ja liikuttava, että ihmiset voivat vain katsoa sinua ja tietää kaiken tarvittavan Jumalasta, Kristuksesta, kirkosta, synnistä, armosta, pyhityksestä ja pelastuksesta? (s. 35)

Yksi syy uskon jakamiseen on se, että siinä samalla tulee evankelioineeksi itseäänkin. Kun kohtaa muita ja heidän kysymyksiään, joutuu pakostikin miettimään asioita entistä perusteellisemmin ja oppimaan uutta. Uskoa ei voi säilyttää, ellei sitä anna eteenpäin ja jaa muiden kanssa. Hahn korostaa, että evankeliointi ei ole vaihtoehto vaan jokaisen kastetun ja konfirmoidun kristityn kutsu.

Uuden evankelioinnin uudet kujeet

Kirjan toinen osa käsittelee uuden evankelioinnin metodeja. Raamattuteologina Hahn ottaa ensin oppia ensimmäisiltä evankelistoilta. Matteukselta hän ottaa esiin evankeliumin alusta (1:23) ja lopusta (28:20) sanoman Kristuksesta - Jumala meidän kanssamme, maailman loppuun asti. Tehtävämme ei ole julistaa filosofiaa, teologiaa eikä edes ”neljää hengellistä lakia” vaan persoonaa, Kristusta.

Toisaalta Matteuksen evankeliumi sisältää myös oppitunnin kirkon välttämättömyydestä. Kirkko mainitaan kahdessa avainjakeessa, 16:18 ja 18:17. Ne auttavat ymmärtämään, että ”valtakunta”, josta evankeliumi puhuu, on yhtä kuin kirkko: ”Eihän Kristus antanut Pietarille kahta eri duunia, kun hän sanoi hänelle: ’Tälle kalliolle rakennan kirkkoni’ ja sitten ’Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet'” (Matt. 16:18-19).

Evankeliumi on Kristus, mutta se on myös hänen ruumiinsa, kirkko. Kirkko on Jumalan liittoperhe, ja siinä on niin paljon sisaria ja veljiä tutustuttavaksi, että suorastaan päätä huimaa! Siinä on myös sakramentit, ja niitäkin Hahn kutsuu meidät julistamaan, tällä kertaa evankelista Johanneksen inspiroimana. Pelkkä usko ei riitä (Joh. 2:23–25), yliluonnolliseen elämään tarvitaan myös kastetta (3:5) ja eukaristiaa (6:54).

Hahn ottaa oppia myös varhaisten vuosisatojen kristityiltä, jotka onnistuivat käännyttämään todistuksellaan Rooman valtakunnan. Viitaten Rodney Starkin kirjaan The Rise of Christianity Hahn osoittaa, kuinka kristittyjen huoli naisista ja lapsista teki brutaalissa kulttuurissa vaikutuksen ja uudisti sen sisältäpäin. Ei tarvittu niinkään äänekästä katuevankeliointia kuin esimerkillisiä ystäviä ja perheitä.

Hahn kiinnittää huomiota kristillisen kodin tärkeyteen evankelioinnin ensimmäisenä paikkana. Uskonnonopetus koulussa ei useinkaan riitä, eikä se riitä alkuunkaan, jos koulussa opittua ei vahvisteta jokapäiväisessä elämässä kotona. Kristillisen kodin on oltava rakkauden ja rukouksen paikka, ja messun tulisi olla myös perhe-elämän keskipiste.

Kun Hahn kääntää katseensa kodin ulkopuolelle, hän tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia maallikkoapostolaattiin. Vatikaani II:n kutsu maallikkoapostolaattiin (erityisesti asiakirjassa Apostolicam Actuositatem) ymmärrettiin konsiilin jälkeen usein aivan nurinkurisesti. Maallikoille haluttiin liturgisia tehtäviä, kun taas papit ja sääntökuntalaiset maallistuivat.

Kirkon liturgiaa ei tule maallistaa, vaan maailma tulee jumalallistaa, ja tämä on erityisesti maallikoiden tehtävä, niiden kristittyjen, jotka ovat keskellä maailmaa. Seurakuntapappi ei koskaan pääse kaikkialle sinne, minne tavallinen seurakuntalainen menee päivästä toiseen. On maallikoiden tehtävä viedä Kristus maailman kaikkiin kolkkiin, keskelle maallisia askareita.

Lopuksi muutama konkreettinen sana keinoista. Paras kaikista on ystävyys, sillä ystävyys luo luottamusta ja avaa mahdollisuuksia syvälliselle keskustelulle ja todistukselle. Mutta nykyään on käytettävä hyväksi myös kaikkia moderneja tiedotusvälineitä, sosiaalista mediaa ym. Lisäksi Hahn mainitsee kirkolliset maallikkoliikkeet, jotka tekevät paljon hyvää työtä.

Sanoma

Kirjan kolmannessa osassa Hahn keskittyy itse evankeliumin sisältöön. Viimeiset luvut käsittelevät siis ongelmaa (syntiä), ratkaisua (sovitusta), lahjaa (liittoa) ja vastausta (rakkautta).

Perisynti on yksi uuden evankelioimisen perusongelmista, moderni ihminen kun ei enää usko Aatamiin, Eevaan ja puhuviin käärmeisiin. Hahn esittää asian niin, että kun Raamattu kertoo Jumalan puhaltaneen henkensä ihmiseen ja tehneen hänestä elävän olennon (1. Moos. 2:7), se tahtoo sanoa, että Jumala puhalsi ihmiseen alussa Henkensä, yliluonnollisen elämän.

Vaikka Aadamin ja Eevan piti ”kuolla” (1. Moos. 2:17) kielletyn hedelmän syömisen jälkeen, he eivät kertomuksen mukaan silti heti menettäneet fyysistä, luonnollista elämäänsä. Sen sijaan he menettivät Jumalan Hengen, yliluonnollisen elämän. He kuolivat hengellisesti.

Katolinen teologia opettaakin, ettei perisynti ole mikään ”asia” tai ”lisä” ihmisessä, vaan pikemminkin puute, yliluonnollisen elämän puuttuminen. Siksi on harhaanjohtavaa, kun puhutaan ”perisynnin pois pyyhkimisestä” kasteessa ikään kuin perisynti olisi jokin likainen tahra sielussa. Ongelmana ei ole se, mitä ihmisellä syntyessään on, vaan se, mitä hänellä ei vielä ole.

Vaikka ”peri-” poistettaisiin synnin edestä, ei ongelma silti paljon helpottuisi. Synti kun on perinteisesti ymmärretty Jumalan lakien rikkomiseksi, ja sekä Jumala että hänen ”lakinsa” ovat nykyään ihmisten mielissä isoja kysymysmerkkejä. Siksi Hahn tekee meille palveluksen sanoessaan, että synti on paljon enemmän kuin rikottuja lakeja: se on särkyneitä sydämiä ja hajonneita koteja.

Jumalan ”lait” eivät ole mielivaltaa, vaan Luoja tuntee luomakuntansa ja sen, mikä sille on parasta. Syntiä tehdessämme emme niinkään riko Jumalan lakeja, vaan pikemminkin rikomme itsemme yrittäessämme uhmata niitä. Jos eduskunta päättäisi kumota painovoimalain, kansanedustajat putoaisivat silti eduskuntatalon katolta hypätessään.

Mikä sitten neuvoksi synnin ongelmaan? Perinteisesti kristinusko on tarjonnut vastaukseksi Kristuksen synnit sovittavaa ristinkuolemaa, ja teologit ovat esittäneet monia erilaisia teorioita siitä, miten ristinkuolema oikein sovitti synnin.

Tässä vaiheessa Hahn käyttää hetken protestanttisen sijaisrangaistusteorian kritisoimiseen ja esittää Joseph Ratzingeria mukaillen, että Kristuksen työ ristillä pitäisi ymmärtää liittoteologian näkökulmasta ”representatiivisesti” ja ”partisipatorisesti”.

Kristus tarjosi ristillä Isälleen sitä, mitä hän oli Eedenistä asti halunnut: Pojan rakkautta. Eikä Isä voinut olla näkemättä Poikaansa, rakastamatta häntä ja ottamatta hänen uhriaan vastaan. Kristus esikoisena kuoli veljiensä edustajana. Me taas, perheen ja ruumiin jäseninä, olemme osallisia ruumiin pään tekoihin, ja siksi Pojan rakkaus, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus toteutuvat myös meissä.

Mieleen tulee pari havainnollistava kohtaa Paavalilta:

”Me näet päättelemme näin: Kun yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin kaikki ovat kuolleet. Ja hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.” (2. Kor. 5:14–15) ”Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17, ks. myös Room. 8:29 ja 1. Kor. 15:20)

Kun Scott Hahn kerran yritti selittää radiossa eräälle protestanttipastorille, että pelastus on enemmän kuin syntien anteeksisaamista, pastori katsoi häntä hämmentyneenä ja kysyi, mitä Hahn oikein tarkoitti. Hahn selitti, että hän voi antaa mekaanikolleen anteeksi autonkorjausvirheen, mutta se ei tarkoita sitä, että mekaanikko pääsisi Hahnin perheenjäseneksi.

Jumala ei ole vain antanut meille anteeksi, vaan hän on adoptoinut meidät lapsikseen ja antanut meille kaikki lapsen oikeudet – saamme syödä hänen pöydässään, saamme periä hänet! Keskustelun lopuksi pastori tuijotti  Hahnia ja kysyi: ”Miksen ole kuullut tätä koskaan aiemmin?” (s. 141)

Tämä esimerkki havainnollistaa sitä, kuinka kaunis katolinen evankeliumi on, kuinka hyviä uutisia meillä on tarjota ihmisille. On paljon katolilaisia, jotka uskovat Jumalaan mutta eivät ole todella kohdanneet evankeliumia, mutta on myös paljon evankelisia ja evankelikaalisia kristittyjä, joilla on kovin puutteellinen evankeliumi.

Jumala ei tyydy jättämään lapsiaan kaukaiseen maahan, missä he voivat vain uskoa häneen, hän haluaa tuoda heidät kotiin, uuden liiton pöydän ääreen. Eukaristiasta saamme myös joka viikko (ja kenties joka päivä) voiman evankeliointiin. Katolinen evankeliointi lähtee liikkeelle eukaristiasta ja tähtää siihen, sillä siinä meillä on Kristus, ja Kristuksessa meillä on kaikki.

Explore posts in the same categories: Uusi evankeliointi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 450 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: