Hyviä uutisia

Joseph Ratzingerin toinen kuuluisa ja erinomainen teologinen kirja on Truth and Tolerance (Ignatius Press 2004, alkup. Glaube-Wahrheit-Toleranz 2003), Totuus ja suvaitsevaisuus. Ratzingerin aiheena ovat kristinusko ja maailmanuskonnot, ja kirja on julkaistu vain vähän ennen paaviksi valitsemista. Aihe kuin aihe, Ratzinger tuntuu olevan teologisessa keskustelussa yksi merkittävimmistä nimistä. Tämä postaus käsittelee kirjan ensimmäistä osaa.

Kuten kirjan nimi enteilee, Ratzinger haluaa vastata kysymykseen siitä, onko kristinusko suvaitsematon esittäessään itsestään eksklusiivisia totuusväitteitä kuten että pelastus tulee ainoastaan Jeesuksen kautta (ks. Ap.t. 4:12). Paljon suvaitsevaisemmalta tuntuu esimerkiksi uushindulainen opetus kaikkien uskontojen yhtäläisestä totuudesta ja kyvystä johtaa ihminen mystiseen kokemukseen.

Ratzinger mainitseekin, että sekulaarirelativistien lisäksi hindulaisetkin kritisoivat ankarasti Uskonopin kongregaation vuonna 2000 julkaisemaa Dominus Jesus -asiakirjaa Kristuksen ja kirkon universaalista pelastustehtävästä.

Syytteeseen suvaitsemattomuudesta ja ylimielisyydestä Ratzinger vastaa esittämällä kysymyksen totuudesta: mutta entä jos se on totta? Voiko ja saako totuudesta enää puhua? Ylimielisyysargumenttihan toimii toiseenkin suuntaan: uushindulainen korottaa hengellisen kokemuksen absoluutiksi ja relativisoi kaiken muun.

Vaikka Ratzinger puolustaa kristinuskon eksklusiivisuutta yllä mainitussa mielessä, hän ei edusta soteriologista eksklusivismia eli näkemystä, jonka mukaan vain katolilaiset tai kristityt voisivat pelastua.

Itse asiassa hän sanoo (hieman hämmästyttävästi), ettei kukaan taida nykyään kannattaa tiukkaa eksklusivismia ja että vaihtoehdoiksi jäävät inklusivismi ja pluralismi. Hän kuitenkin kritisoi uskontoteologian supistamista pelastuskysymykseen ja peräänkuuluttaa kunnioitusta Jumalan mysteeriä kohtaan: onko meidän välttämättä luotava teoria siitä, miten Jumala voi pelastaa ei-kristittyjä?

Uskonto ja kulttuuri

Ratzinger huomauttaa terävästi, ettei sellaista asiaa olekaan kuin usko ilman kulttuuria (usko synnyttää kulttuuria ohjaamalla elintapoja) ja että nykyistä maallistunutta läntistä sivilisaatiota lukuun ottamatta aina ja kaikkialla uskonto on ollut olennainen osa kulttuuria. Tästä kuitenkin nousee missiologinen ongelma: voiko kulttuuri vaihtaa uskontoa menettämättä samalla omaa olemustaan?

Tehtävä olisi mahdoton, jos kristinusko olisi muille uskonnoille ja kulttuureille kokonaan vieras. Jos taas kulttuureita yhdistää yhteinen ihmisluonto, ja jos kristinusko on totuus ihmisestä, kulttuurien ja kristinuskon välillä on sisäinen linkki, jonka ansiosta kulttuurit voivat todella tulla omaksi itsekseen Kristuksessa. Kristinuskon on suhtauduttava aiempaa positiivisemmin muihin uskontoihin, kun taas niiden on tultava näkemään oma Kristukseen suuntaava luonteensa.

Ratzinger vastustaa termiä “inkulturaatio”, aivan kuin kulttuurisesti neutraali usko asetettaisiin uskonnollisesti neutraaliin kulttuuriin - pikemminkin pitäisi puhua interkulturaalisuudesta tai kulttuurien kohtaamisesta. Kulttuurit ovat avoimia muutoksille ja puhdistumiselle, kohtaamalla toisiaan ne voivat kehittyä. Kohtaamalla kristinuskon ne voivat kokea “pääsiäisen”. Sen sijaan kohtaamalla valistuneen ja teknologistuneen läntisen kulttuurin (joka on erottanut uskon puhtaasti sisäiseksi ja kulttuurin puhtaasti ulkoiseksi asiaksi) niille käy päinvastoin.

Esimerkiksi Ratzinger ottaa voodoon. Hän sanoo sen olleen syvimmiltään pääsiäismysteerin ennakointia, siihen kuului sakramentaalisia elementtejä kuten initiaatio ihmisyyteen, kahden sukupuolen avioliitto, syntien anteeksianto.

Nämä myyttiset muodot kaipaisivat kuitenkin rationaalista keskusta (Logos), jota voodoo ei itse voi tarjota - se kurottaa historiasta tuntemattomaan. Kun voodoo kohtaa teknologiasivilisaation, nämä elementit katoavat ja jäljelle jää vain magia, joka muodostaa toisen, irrationaalisen maailman valistuneen rationaalisen maailman rinnalle.

Tämä johtaa todelliseen pakanallistumiseen, jossa ihminen on erossa Jumalasta ja tuhoaa sekä itsensä että maailman. Ratzinger antaa ymmärtää, että Kristuksen muovaamana voodoolle olisi voinut käydä päinvastoin: Kristus olisi antanut todellisen historiallisen kiintopisteen ja voimanlähteen myyteille kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä intitiaatio- ja avioitumisriiteille, kun taas maagiset henkivoimat olisivat saaneet tehdä tilaa voimakkaammalle ja ihmistä rakentavalle Hengelle.

Kristillinen imperialismi ja uskontojenvälinen rukous

Ratzinger kohtaa seuraavaksi syytteen siitä, että kristinusko ja sen lähetystyö on koko maailman eurooppalaistamista, tietynlaista hengellistä imperialismia. Sitä se olisi, jos kaikki uskonnot olisivat tasa-arvoisia (tähän väliin muistutus atsteekkiuskonnosta ihmisuhreineen) ja yhtä tosia, mutta jos kristinusko kantaa mukanaan Totuutta, sen vieminen jokaiselle ihmiselle ja kaikkiin kulttuureihin on suorastaan velvollisuus. Totuuskysymystä Ratzinger käsittelee kirjan toisessa osassa (siitä lisää sarjan toisessa postauksessa).

Ensin on kuitenkin huomioitava, ettei kristinusko ole eurooppalainen uskonto, sehän tuli Lähi-idästä ja levisi Euroopan lisäksi alusta asti Afrikkaan ja Aasiaan. Vaikka Euroopasta tuli vuosisatojen saatossa kristinuskon keskus, ei Eurooppakaan ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan sen sisällä syntyi useita erilaisia kristillisiä kulttuureja: kreikkalainen ja latinalainen, sitten slaavilainen jne.

Kuuluisaan ja suosittuun väitteeseen kristinuskon hellenisoitumisesta (eli Raamatun uskon muuttumisesta aivan toisenlaiseksi, kun kirkko kohtasi kreikkalaisen filosofian) Ratzinger vastaa huomauttamalla, ettei Raamatun uskon ja hellenismin kohtaaminen tapahtunut vasta Nikeassa vaan jo Raamatun itsensä aikana. Homoousios merkitsi Ratzingerin mukaan Raamatun uskon realismin vahvistamista mytologisia tulkintoja vastaan (Jeesus ei ole vain joku symbolinen Jumalan poika kuten monet taruhahmot, hän on todella yhtä Isä Jumalan kanssa).

Kirjan ensimmäisen osan lopuksi Ratzinger käsittelee uskontojenvälisen rukouksen mahdollisuutta. Hän erottelee moniuskontoisen rukouksen ja uskontojenvälisen rukouksen. Moniuskontoisen rukouksen kuuluisin esimerkki on Assisissa muutamaan otteeseen paavin johdolla järjestetty rukoustapaaminen maailmanrauhan puolesta. Sinne kokoontuivat eri uskontojen edustajat rukoilemaan, mutta kuitenkin jokainen eri paikassa omalla tavallaan.

Ratzinger sanoo moniuskontoisen rukouksen olevan mahdollista, kunhan se ei ole jumalanpalveluksen tavallinen muoto ja kunhan sen yhteyteen liitetään sopivat selitykset siitä, mitä ollaan ja mitä ei olla tekemässä. Sen sijaan uskontojenvälisen rukouksen mahdollisuutta (eri uskontojen edustajat rukoilevat yhdessä) hän epäilee.

Ainakin tulisi olla selvillä siitä, mitä Jumalaa rukoillaan (persoonatonta Jumalaa on turha rukoilla, kun hän ei voi kuulla eikä vastata rukouksiin) - ensimmäinen käsky on totta, erityisesti tällaisessa asiayhteydessä. Samoin tulisi varmistaa, ettei tapaus antaisi mahdollisuutta relativistisille tulkinnoille - jos rukous hämärtäisi Kristuksen, kaikkien pelastajan merkitystä, se ikään kuin osoittaisi väärään suuntaan Jumalan pelastushistorian tiellä.

This entry was posted on syyskuu 10, 2012 at 12:48 and is filed under Ei-katoliset uskot, Teologia. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.