Ortodoksisuus
Ortodoksisella kirkolla on luterilaisen kirkon ohella Suomessa virallinen asema kansalliskirkkona, ja siihen kuuluu reilu 1 % Suomen väestöstä. Monet perinteistä kristillisyyttä etsivät protestantit päätyvät lähestymään ortodoksikirkkoa, ja useita mietityttääkin kysymys katolisen ja ortodoksisen kirkon eroista. Nämä historialliset kirkot viettävät samoja sakramentteja, molemmilla on apostolinen piispuus ja lähes identtinen usko. Miksi kirkot eivät ole yhtä? Vaikka yhteistä on paljon eikä toivo ykseydestä ole sammunut, tiellä kohti yhdistymistä on välttämätöntä kohdata myös eroavaisuudet. Tässä artikkelissa tutkimme ortodoksisuutta katolisesta näkökulmasta.
Filioque, 1054 ja suuri skisma
Yksinkertaistettuna katolisen ja ortodoksisen kirkon historiallinen eroaminen esitetään usein niin, että kirkot riitaantuivat siitä, lähteekö Pyhä Henki vain Isästä vai Isästä ja Pojasta (lat. filioque). Vuonna 1054 kirkot sitten julistivat toisensa kirkonkiroukseen ja erosivat. Vaikka sekä filioque että vuosi 1054 olivat merkittäviä idän ja lännen kirkkojen historiassa, on suuren skisman tarina todellisuudessa paljon monimutkaisempi.
Lännen ja idän kirkkojen vieraantumiseen toisistaan vaikuttivat monet kulttuurilliset, poliittiset, maantieteelliset ja psykologiset tekijät. Idän ja lännen mentaliteetti ja kieli erosivat toisistaan, kommunikaatio ei ollut yhtä vaivatonta kuin nykyään, liturgiset traditiot kehittyivät eri suuntiin, islamin nousu heikensi joidenkin itäisten patriarkaattien asemaa, Konstantinopolin kasvu toi kitkaa kysymykseen Rooman piispan asemasta jne.
Filioque ei ole ykseyden kannalta suuri ongelma katoliselle kirkolle, koska alkuperäisessä Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa Pyhän Hengen todettiin lähtevän Isästä, ja katolinen kirkko pitää tätä toki edelleen totena (ks. Joh. 15:26). Kuitenkin jo 400-luvulta alkaen eli pian Konstantinopolin vuoden 381 kirkolliskokouksen jälkeen alettiin tunnustaa, että Pyhä Henki lähtee Isän lisäksi myös Pojasta.
Jeesus sanoi Isän lähettävän Pyhän Hengen (Joh. 14:16,26), mutta heti perään hän sanoi, että Pyhän Hengen lähettäjä olisikin Jeesus itse (Joh. 15:26, 16:7). Jeesus sanoi myös, että ”sen, minkä [Pyhä Henki] teille ilmoittaa, hän saa minulta” (Joh. 16:14). Raamattu kutsuu Pyhää Henkeä synonyymisesti sekä Jumalan Hengeksi että Kristuksen Hengeksi (esim. Room. 8:9). Pyhää Henkeä kutsutaan myös sekä Isän että Pojan Hengeksi (Matt. 10:20, Gal. 4:6).
Katolilaiset ja ortodoksit voivat myös löytää yhteisymmärrystä varhaisten kristittyjen kuten Tertullianuksen ja Origeneen kirjoituksista, joiden mukaan Henki lähtee Isästä Pojan kautta. Katolinen kirkko näet ymmärtää sanan filioque tarkoittavan juuri tätä – ongelmaa ei siis tarvitse olla. Monet ortodoksit ovatkin nykyään sitä mieltä, että filioque ei varsinaisesti ole ykseyden este.
Kirkkojen ero ei oikeastaan astunut voimaan vuonna 1054. Tuolloin paavin lähetti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa henkilökohtaisesti kirkonkiroukseen, mutta kyseiset ekskommunikaatiot eivät koskaan koskeneet koko kirkkoja. Toisaalta kirkot olivat vieraantuneet toisistaan jo aikaisemmin vuosisatojen saatossa, mutta toisaalta idän ja lännen kristityt eivät vielä pitkään vuoden 1054 jälkeenkään olleet tietoisia mistään varsinaisesta kirkkojen välisestä erosta. Skismaan liu’uttiin ajan kuluessa, ja välillä kokoonnuttiin sovitusyrityksiin katolisen kirkon ekumeenisiin kirkolliskokouksiin.
Ykseydestä jopa sovittiin alustavasti sekä 1200-luvun että 1400-luvun kirkolliskokouksissa (Lyonsissa ja Firenzessä), mutta kaikki ortodoksiset patriarkaatit eivät koskaan yksimielisesti hyväksyneet näitä konsiileja, joten niiden ykseyspyrkimykset eivät lopulta olleet menestyksekkäitä. Firenzen unionista luovuttiin lopullisesti Konstantinopolissa 1450-luvulla turkkilaisten valtaajien vaikutuksesta, joten Konstantinopolin patriarkaatin pysyvä ero Roomasta ei itse asiassa ole paljon protestanttista reformaatiota vanhempi.
Useat itäiset ja myös orientaaliset kirkot ovat kuitenkin sopineet ykseydestä Rooman kanssa 1100-luvulta alkaen aina 1900-luvulle saakka. Nämä kirkot ovat säilyttäneet itäiset liturgiset traditiot, ja katolisessa kirkossa onkin lukuisia erilaisia itäisiä riituksia latinalaisen tradition ohella. Katolis-ortodoksisessa ekumeniassa on edistytty huomattavasti viime aikoina. Vuonna 1965 poistettiin vuoden 1054 pannajulistukset, ja 2000-luvun alussa kirkkojen johtajat ovat tehneet toistensa luokse historiallisia vierailuja. Myös teologinen dialogi on päässyt uudelleen käyntiin. Molempien osapuolten on siis aika rukoilla entistä enemmän ykseyden puolesta. Samalla on kuitenkin kohdattava kirkkoja vielä erottavat tekijät.
Paavi, patriarkat, kirkolliskokoukset
Tärkein ero katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä on varmasti käsitys paavin asemasta kristikunnassa. Katolisen kirkon mukaan Rooman piispa on apostoli Pietarin seuraajana koko kirkon johtaja ja ylin paimen, kun taas ortodoksisen näkemyksen mukaan Rooman piispa on ”ensimmäinen vertaistensa joukossa” – paaville kuuluu lähinnä vain jonkinlainen kunnia-asema eikä mitään kirkon hallintoon tai uskoon liittyvää lopullista auktoriteettia.
Ortodoksien mukaan jakautumattomassa Kristuksen kirkossa ylin dogmaattinen valta oli kirkolliskokouksilla, ja niiden ohella kirkossa hallitsi ns. pentarkia eli Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkat. Kun kirkot erosivat, ortodoksit tähdentävät, että Rooma yksin irtaantui näiden viiden patriarkaatin yhteydestä, kun taas loput patriarkaatit pysyivät skismankin jälkeen keskinäisessä ykseydessä. Siksi ortodoksinen kirkko on Kristuksen kirkko, ja katolinen kirkko on skismassa.
Ortodoksinen kanta vääristelee kuitenkin kiistattomia historiallisia faktoja. Ensinnäkin koko pentarkia on myöhempi kehitys – Kristus ei perustanut sitä olennaiseksi osaksi kirkkoaan, vaan se tuli suosituksi vasta 500-luvulla idässä keisari Justinianuksen vaikutuksesta. Sitä ennen kaikilla vuosisadoilla paavit olivat jo harjoittaneet suoraan Kristukselta saatua ja Pietarilta perittyä universaalia hallinto-oikeuttaan kirkossa ja mm. vaatineet tilille muiden patriarkaattien harhaoppisia patriarkkoja, jotka eivät olleet koskaan kuulleetkaan mistään pentarkiateoriasta.
Ensimmäisellä vuosisadalla paavi Klemens puuttui kirjeellään Korintin kirkon hallinnollisiin asioihin, toisella vuosisadalla paavi Viktor päätti ekskommunikoida ne, jotka eivät suostuneet seuraamaan Rooman kirkon perinnettä pääsiäisenvieton ajankohdasta, kolmannella vuosisadalla paavit Kornelius, Stefanus ja Dionysius osoittivat, että Rooman piispalla oli kirkossa lopullinen auktoriteetti hallinnollisissa ja uskonopillisissa asioissa, ja neljännellä vuosisadalla itäiset piispat vetosivat paavi Juliukseen ja paavi Damasukseen ja heidän auktoriteettiinsa puuttua myös idän hallinnollisiin asioihin.
400-luvulla paavin hallinnollisesta ja uskonopillisesta ylivallasta ei ollut enää pienintäkään epäilystä. Paavi Celestinus uhkasi ekskommunikoida Konstantinopolin patriarkan Nestoriuksen, ja Efesoksen kirkolliskokous hyväksyi Celestinuksen päätöksen vallinneessa kiistassa. Paavi Leo Suuri puolestaan mitätöi arvovaltaisesti myöhemmän Efesoksen ryövärikonsiilin ja kirjoitti Khalkedonin kirkolliskokouksen yksimielisesti hyväksymän määritelmän oikeasta uskosta Jeesuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta. Itä oli varhaisilla vuosisadoilla täynnä harhaoppisia piispoja ja kirkolliskokouksia – vain paavin kirkolliskokoukset ylittävä valta saattoi ratkaista oikeaoppisuuden voiton, ja näin tapahtui kerta toisensa jälkeen.
Oppi ekumeenisten kirkolliskokousten korkeimmasta arvovallasta on epähistoriallisuutensa lisäksi käytännöllisesti ongelmallinen. Kuka määrittelee, mitkä kirkolliskokoukset ovat olleet ekumeenisia? Katolinen vastaus on, että kirkolliskokoukset ovat ekumeenisia, koska ylin paimen eli paavi on hyväksynyt ne ekumeenisiksi, mutta ortodoksit eivät pidä katolisen kirkon 8.–21. ekumeenista kirkolliskokousta sitovina. Heidän mukaansa vain seitsemän ensimmäistä kirkolliskokousta on ollut ekumeenisia, koska ”koko kirkko” on tunnustanut ne sellaisiksi. Tämä näkemys ei kuitenkaan ole lainkaan vakuuttava.
Miksi ei samalla kielletä kaikkia paitsi kahta ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta, kuten idän assyrialainen kirkko tekee? Orientaaliortodoksit puolestaan hyväksyvät kolme ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta. Jokainen ryhmä voi vedota omaan erimielisyyteensä todistaakseen, että ”koko kirkko” ei ole asiasta samaa mieltä. Miksi todellinen kirkko saattoi kokoontua edellä mainittujen skismaattisten ryhmien eron jälkeen myöhempiin kirkolliskokouksiin, mutta nyt se ei enää onnistu? Kirkolliskokoukset eivät ole mitään ilman paavia, ja ortodoksiset kirkot tietävät sen.
Esimerkiksi Nikean kirkolliskokous 300-luvulla ei onnistunut lopettamaan areiolaisuuden harhaoppia, eikä Raamattu eikä traditio eivätkä piispat yhdessäkään pystyneet lopettamaan 400-luvun kiistaa Jeesuksen persoonasta ja luonnoista. Viisi patriarkkaa eivät koskaan olisi voineet yhdessä johtaa kirkkoa sen enempää kuin kaikki piispat yhdessäkään, sillä usein kirkkohistoriassa suuri osa piispoista ja jopa patriarkoista oli itse harhaoppisia – poikkeuksena aina Rooman piispa, joka kerta toisensa jälkeen pelasti kirkon harhaopeilta.
Myöskään Raamatusta ei löydy tukea käsitykselle pelkästä kunnia-asemasta. Jeesuksen valtakunnalle tällainen ajatus on vieras – kunnia merkitsee kristinuskossa palveluvirkaa: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan…” (Matt. 20:26–28) Paavin kunnia-aseman on siis merkittävä myös palvelemista, ja kuinka muuten paavi palvelisi kuin kaitsemalla Kristuksen laumaa, ruokkimalla sitä oikealla opilla, sitomalla ja vapauttamalla sekä vahvistamalla veljiään oikeassa uskossa (Joh. 21:15–17, Matt. 16:19, Luuk. 22:32)? Paavi on opettaja ja paimen, ei vain kumarruksen ja hurrauksen kohde.
Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen
Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat yhtä mieltä siitä, että kirkon tuntomerkit ovat Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen”. On kuitenkin vaikeaa puhua ortodoksisesta kirkosta yksikössä, kun siltä puuttuu näkyvän ykseyden merkki (koko kirkon yhdistävä pää eli paavi) - asia on pikemmin niin, että on monia paikallisia ortodoksikirkkoja. Dogmaattinen uskonyhteys eri ortodoksisten kirkkojen välillä rakoilee teologisten erojen vuoksi. Ortodokseilla ei ole keinoa pitää ekumeenista kirkolliskokousta, koska he eivät ole paavin yhteydessä. Kirkolla ei ole elävää opetusvirkaa, joka voisi ottaa auktoritatiivisesti kantaa uusiin uskoa ja moraalia koskeviin kysymyksiin.
Onko Kristuksen tahto todella se, että hänen kirkkonsa pystyisi turvautumaan sen ratkaisevaan ja ylimpään ykseyden säilyttävään opilliseen auktoriteettiin vain olemassaolonsa 800 ensimmäisen vuoden aikana? Onko kirkko, joka on Kristuksen ruumis, Jumalan suunnitelmassa maailman loppuun asti elinvoimainen totuuden pylväs ja perustus, vai onko se kenties halvaantunut ruumis ilman päätä?
Mitä kirkon katolisuuteen tulee, varhaisilla vuosisadoilla apostolista kirkkoa kutsuttiin katoliseksi, kun taas sen uskoa kutsuttiin ortodoksiseksi. Katolinen merkitsee uskontunnustuksessa universaalia, kaikenkattavaa tai yleistä. Ortodoksikirkko kalpenee katolisen kirkon rinnalla katolisuusvertailussa, sillä se on rajoittunut lähinnä muutamaan etniseen ryhmään itäisessä Euroopassa ja pienissä osissa Aasiaa ja Afrikkaa, kun taas katolinen kirkko on sekä jäsenmäärältään että levinneisyydeltään valtavasti laajempi.
Katolinen kirkko kattaa myös sekä läntisen että itäisen liturgisen tradition, kuten aiemmin tuli ilmi. Kun ortodokseilla on pelkkä itäinen traditio ja protestanteilla (niillä, jotka ovat säilyttäneet jotain perinteisestä kristillisestä liturgiasta) pelkkä läntinen, katolisen kirkon yli 20 riituksessa on säilynyt kirkon koko liturginen perinne. Täten katolinen kirkko on myös jumalanpalveluselämässään todella katolinen.
Mitä kirkon apostolisuuteen tulee, ortodoksikirkko on selvästi yhtä apostolinen kuin katolinenkin kirkko siinä mielessä, että molemmilla on pätevä apostolinen piispainsuksessio. Apostolisuus merkitsee kuitenkin myös sitä, että kirkko on säilyttänyt apostolien uskon. Eräs vakava ortodoksinen poikkeama apostolisesta uskosta on näkemys avioliitosta. Ortodoksit voivat erota ja mennä uudelleen naimisiin kolmanteen avioliittoon asti, mutta ei enempää. Tällä käytännöllä ei ole mitään perusteita apostolisessa traditiossa, ja se on täydessä ristiriidassa Jeesuksen opetuksen kanssa (Mark. 10:2–12).
Ortodoksikirkko ei myöskään ole onnistunut uskollisesti ja äänekkäästi puolustamaan perinteistä kristillistä opetusta tietyistä moraalisista kysymyksistä kuten ehkäisystä. Sen sijaan koko maailma tietää ja tuntee katolisen kirkon kannan, jota paavi on pelottomasti julistanut maallistuvalle yhteiskunnalle aina, kun tarve on vaatinut. Ortodoksikirkko odottaa hiljaa, että ihmiset löytäisivät sen, kun taas katolinen kirkko toteuttaa uskollisemmin Kristuksen käskyä julistaa evankeliumia kaikille kansoille ja opettaa ihmisiä noudattamaan kaikkia Kristuksen opetuksia (Matt. 28:18–19).
Onko siis todennäköistä, että Kristuksen kirkko on se osapuoli, joka on erossa siitä piispasta, jonka primaatin molemmat tunnustavat? Kirkko, joka sallii sellaista, jonka Kristus ja apostolit selvästi kielsivät ja joka on rajoittunut muutamiin kansalliskirkkoihin, joilla ei aina ole keskinäistä yhteyttä ja jotka eivät ole voineet kokoontua kirkolliskokouksiin yli 1000 vuoteen?
Onko todella niin, että skismaattinen osapuoli on se, joka on täyttänyt lähetyskäskyn ja kirkon tuntomerkkien vaatimukset paremmin sekä pysynyt ykseydessä johtavan piispanistuimen kanssa – ainoan, joka ei jakautumattoman kirkon aikana joutunut harhaoppisten käsiin?
Onko Kristuksen suunnitelma kirkkoansa varten ortodoksinen malli, jossa on parikymmentä autokefaalista ja autonomista laumaa, joilla on kaikilla omat paimenensa, mutta ylintä ja yhteistä uskonopillista ja hallinnollista ykseyttä takaavaa paimenta ei ole lainkaan? Ei suinkaan, vaan ”on oleva yksi lauma ja yksi paimen” (Joh. 10:16).
Explore posts in the same categories: Katolinen apologetiikka, Ortodoksisuus
Vastaa