Moderneja marttyyreja - Ragheed ja Seija
Täytän perjantaina 3.6. 30 vuotta, ja ajattelin kirjoittaa tänään jotain ko. päivään liittyvää ja astetta henkilökohtaisempaa.
Eilen sunnuntaina kävin Roomassa messussa Santa Maria in Cosmedin -nimisessä kirkossa Circo Massimon (Circus Maximus) kupeessa. Paitsi että kirkko on historiansa ja ”sisustuksensa” puolesta yksi Rooman helmiä, se on lempipaikkojani ikuisessa kaupungissa myös monikielisen liturgiansa takia: bysanttilaiskatolinen (melkiitti-)liturgia toimitetaan osin kreikaksi, osin arabiaksi, osin italiaksi.
Kun kävin kyseisessä kirkossa ensimmäistä kertaa helmikuussa, minuun kolahti syyrialaisen papin kehotus seuraavan sunnuntain kulkuetta varten. Tarkoitus oli, että kirkkokansa voisi tuoda kulkueeseen pyhimysten reliikkejä, mutta kuuluisien pyhimysten massareliikkien (kuten pala Johannes Paavali II:n tai Padre Pion kaapua) lisäksi pappi kehotti tuomaan mahdollisten sukulaismarttyyrien reliikkejä. Niin.
Marttyyrius on lähi-idän kristityille tuttu todellisuus. Meille sen vakavuus on vasta pikku hiljaa alkamassa valjeta. Tässä artikkelissa haluaisin kertoa kahdesta modernista marttyyrista, jotka kummatkin ovat minulle omalla tavallaan läheisiä: Ragheed Ganni ja Seija Järvenpää. Ragheed oli irakilainen, Seija suomalainen. Molemmat ammuttiin kuoliaaksi siksi, että he olivat kristittyjä: Ragheed Irakin Mosulissa 2007, Seija Afganistanin Heratissa 2014.
Käänsin Ragheedin marttyyrikuolemasta artikkelin Rakastakaa toisianne! -lehden toiseen numeroon vuonna 2013. Seijan marttyyrikuolemasta sen sijaan kirjoitti kokonaisen kirjan Seija-äitini serkku Jukka Sariola, emerituspiispa Yrjö Sariolan poika. Jukka voitti kirjallaan Ystäväni Seija (Uusi Tie 2015) Vuoden kristillinen kirja -palkinnon. Seija oli Jukan läheisin ystävä. Ragheed sen sijaan oli Rooman-kotini Lay Centren läheinen ystävä.
Ragheedin tarina
Ragheed Ganni syntyi Mosulissa 1972. Hän opiskeli ensin insinööriksi, minkä jälkeen hän lähti Roomaan opiskelemaan teologiaa. Ragheed asui Roomassa opiskellessaan Irish Collegessa, jossa myös Lay Centre tuolloin sijaitsi, ja Ragheed vietti usein messua Lay Centren yhteisölle. Ragheed sai lisensiaatin ekumeenisesta teologiasta Angelicum-yliopistosta 2003, minkä jälkeen hän palveli jonkin aikaa Ruotsissa ennen paluutaan Irakiin.
Lay Centren väki muistaa Ragheedin ja hänen tahtonsa palata kansansa keskelle vaaroista huolimatta. Myös Santa Maria in Cosmedinin irakilainen diakoni tunsi Ragheedin hyvin. Ragheed palasi kotikaupunkiinsa Mosuliin, joka on nykyään ISIS-järjestön viimeinen suuri Irakin-tukikohta. 3.6.2007 messun jälkeen asemiehet pysäyttivät Ragheedin seurueineen ja kysyivät, miksei Ragheed ollut totellut käskyä sulkea kirkkoa.
Ragheed vastasi: ”Kuinka voisin sulkea Herran huoneen?” Asemiehet käskivät seurueessa olevaa naista pakenemaan ja vaativat miehiä kääntymään islamiin. Kun he kieltäytyivät, asemiehet avasivat tulen. Ragheed yhdessä kolmen alidiakoninsa kanssa tapettiin puhuttelevasti Pyhän Kolminaisuuden sunnuntaina. Kolminaisuus otti Ragheedin luokseen merkkipäivänään.
Ennen kuolemaansa Ragheed totesi: “On päiviä, kun olen hauras ja täynnä pelkoa, mutta kun pidän käsissäni eukaristiaa ja sanon ’Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin’, tunnen itsessäni hänen voimansa. Hän heittää haasteen terroristeille ja pitää meidät yhdessä hänen loputtomassa rakkaudessaan. He voivat yrittää ottaa meiltä elämän, mutta eukaristia antaa sen meille takaisin.”
“Normaalina aikana kaikkea pidetään tavallisena, ja unohdamme suurimman lahjan, joka meille on annettu. Ironisesti terroristiväkivallan ansiosta tajusimme todella, että juuri eukaristia, kuollut ja ylösnoussut Kristus antaa meille elämän. Tämä saa meidät kestämään ja toivomaan.”
Roomassa Ragheedia kunnioitetaan modernin aikamme marttyyrina. San Bartolomeo all’Isola -kirkossa ja Irish Collegessa on kummassakin reliikkeinä puolet Ragheedin stoolasta, ja Irish Collegessa on myös uusi mosaiikki, jossa Ragheed on kuvattu yhdessä muiden yhteisölle tärkeiden pyhimysten kuten pyhän Patrickin kanssa.
Itselleni Ragheed tuli läheiseksi, kun san Bartolomeon kirkossa tajusin hänen kuolleen syntymäpäivänäni 3.6. - kuolinpäiväähän kutsuttiin varhaisessa kirkossa juuri (taivaalliseksi) syntymäpäiväksi. Lisäksi kävin juuri Pyhän Kolminaisuuden sunnuntaina Irish Collegessa messussa ja katsomassa Ragheed-mosaiikkia, mutta en tiennyt, että hänet oli surmattu juuri ko. juhlapäivänä. Ragheedista tuli minulle uusi esikuva ja taivaallinen ystävä.
Seijan ja Jukan tarina
Ilman Seija Järvenpään tarinaa kertomukset moderneista marttyyreista ja heidän kunnioituksestaan saattaisivat jäädä suomalaiselle yleisölle vieraiksi. Vuonna 2014 Suomea ja erityisesti sen kristillisiä piirejä ravisteli tieto kahden suomalaisen avustustyöntekjän murhasta Afganistanissa. Seijan tarina on tullut tunnetuksi Jukan menestyskirjan ansiosta, josta voi lukea lisää tästä, tästä ja tästä. Jukka on kirjoittanut kaksi muutakin kirjaa (ks. tämä ja tämä).
Kirjan alkuosasta käy selvästi ilmi, että Seija Järvenpää oli oikeastaan Jukka Sariolan nuoruudenrakkaus. Seijalla ei kuitenkaan ollut Jukkaa kohtaan vastaavia tunteita, ja tilanne olikin melko ongelmallinen, sillä Seija oli yksi vaikeaa lihasvammaa sairastavan Jukan avustajista. Avustajan hommiin kuuluu auttaa myös kaikkein intiimeimmissä ja noloissakin tilanteissa, joita ”normaali” terve ihminen saa pitää yksityisasianaan.
Jukka sai kuitenkin rukousvastauksena vapautua ihastuneisuudestaan Seijaan, ja heidän syvä ystävyyssuhteensa jatkui loppuun asti. Erityisen koskettavaa oli lukea siitä, kuinka Seija - toisin kuin muut - näki Jukan vammaisuuden läpi hänen persoonaansa. Samoin kirjaa lukeva huomaa heti, että erikoisen ulkomuodon takana piilee aivan tavallinen - ellei jopa tavallista herkempi ja terävämpi - tunteva ja ajatteleva ihminen.
Avustajan ja avustettavan roolit kääntyivät paradoksaalisesti päälaelleen, kun Seija Järvenpää lähti lähetystyöhön Viroon ja myöhemmin avustustyöhön Afganistaniin useaan otteeseen, ensin Talebanin aikana ja sitten sen jälkeen. Jukka pyöritti nyt Kansanlähetyksen lähettämän Seijan avustusrinkiä, välitti hänen kirjeitään työn tukijoille ympäri Suomea.
Seija oppi Afganistanissa darin kieltä ja johti paikan päällä projekteja, jotka pyrkivät parantamaan paikallisten ihmisten elinoloja alkaen aivan perustavanlaatuisesta vessahygieniasta. Naimattomana ja koulutettuna länsimaisena naisena Seija edusti Afganistanissa ”kolmatta sukupuolta”, naista, joka teki miesten töitä.
Kun Seija palasi Afganistaniin vallanvaihdon jälkeen, katukuva oli muuttunut, parrat oli ajettu, pukeutuminen oli länsimaistunut ja elintaso parantunut. Myös teknologian uutuudet muuttivat elämää: Skype toi mukanaan mahdollisuuden olla yhteydessä koti-Suomeen ja Jukkaan uudella tavalla. Jukka teki elämästään vammaisena 12 min esityksen, jolla Seija mykisti yleisönsä afganistanilaisella klinikalla.
24.7. 2014 Seija oli ollut kollegansa Kaijan kanssa ostoksilla, kun paluumatkalla taksin viereen ilmestyi aseilla varustettuja moottoripyörämiehiä. Kun Kaijaa oli ammuttu, Seija ehti käskeä kuskia ajamaan äkkiä sairaalaan. Tämän jälkeen oli Seijan vuoro. Jukka kertoo koskettavasti murskaavasta tiedosta, muistotilaisuudesta ja ystävien suuresta mutta jaetusta surusta.
Modernit marttyyrit
Jukan veli, kuvataiteilija ja pastori Ilkka Sariola, niin ikään Seijan ystävä, maalasi vuonna 2014 Hiljaisen lauantain krusifiksin, joka on ollut sittemmin näytteillä useammassakin paikassa. Krusifiksissa Seija Järvenpään kuva on Kristuksen jalkojen juuressa yhdessä muiden suurten pyhimysten ja marttyyrien kanssa, aivan niin kuin Ragheed Irish Collegen mosaiikissa.
Seija ja Ragheed muistuttavat meitä siitä, että marttyyrius ja pyhyys, siis toisin sanoen itsensä antaminen loppuun asti Jumalalle ja lähimmäisille, ovat yhtä ajankohtaisia ja mahdollisia tänään kuin aiempinakin vuosisatoina. Kuten Jukka Sariola joissain haastatteluissaan korosti, Seija ei ollut mikään yli-ihminen. Hän oli tosi ihminen. Sitä lopulta on pyhyys: mukautumista totisen ihmisen, uuden ja viimeisen Aadamin kaltaisuuteen.
Vaikka jotkut pyhimykset ovatkin olleet monella tapaa poikkeuksellisia, he ovat silti kaikki olleet oikeita ihmisiä kaikkine tunteineen ja turhautumisineen. Modernin ajan suuristakin pyhistä kuten Johannes Paavali II:sta ja äiti Teresastakin monet aikalaiset voivat todistaa, että he olivat mitä suurimmassa määrin inhimillisiä ja monin tavoin hyvin ”tavallisia”.
Sitäkin enemmän on tuntemattomia, arkisia pyhimyksiä, jotka synneistään huolimatta palvelevat ja rakastavat loppuun asti. Näin tekivät Ragheed ja Seija, ja siksi heitä syystä muistellaan ja kunnioitetaan esimerkkeinä meille vielä matkalla oleville, eikä vain kristityille, vaan kaikille uskoville ja hyvän tahdon ihmisille, jopa koko maailmalle.
Päätänkin lyhennettyyn ja valikoituun suomennokseen muslimiprofessori Adnan Mokranin avoimesta kirjeestä Ragheed Gannille 4.6.2007 (Ragheedin kuoleman jälkeisenä päivänä). Tapasin Mokranin täällä Lay Centressä, hän opettaa islamia paavillisessa arabian kielen ja islamin tutkimuksen instituutissa. Koko kirjeen ja lisää Ragheedin kuolemasta voi lukea englanniksi täältä.
Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen:
Ragheed, veljeni,
Anteeksi, etten ollut kanssasi, kun rikolliset avasivat tulen sinua ja veljiäsi vastaan. Luodit, jotka lävistivät puhtaan ja viattoman ruumiisi, ovat lävistäneet sydämeni ja sieluni. Olit yksi ensimmäisistä ihmisistä, jonka tapasin tultuani Roomaan. Teit minuun vaikutuksen viattomuudellasi, ilollasi, puhtaalla ja lempeällä hymylläsi, joka oli aina kasvoillasi.
En koskaan unohda pappisvihkimystäsi. Kyyneleet silmissäsi sanoit minulle: ”Tänään olen kuollut itselleni.” En ymmärtänyt sitä heti, tai ehken ottanut sitä niin vakavasti kuin olisi pitänyt. Mutta tänään, marttyyrikuolemasi kautta, ymmärrän. Veresi ei vuotanut turhaan, rakas Ragheed. Olet siunannut sillä Irakin maan. Taivaasta hellä hymysi valaisee yömme pimeyden ja julistaa meille parempaa huomista.
Avainsanat: marttyyri, Ragheed Ganni, Seija Järvenpää
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Vastaa