Hyviä uutisia

Jatkamme siitä, mihin viime viikolla jäimme. Paavali Juustenin piispainkronikka toi meidät keskiajalta reformaatioon; nyt Simo Heinisen erinomainen Turun piispat Pyhästä Henrikistä Mikko Juvaan (Edita 2008) tutustuttaa meidät luterilaisen Suomen paimeniin. Uskallan väittää, että Heinisen kirja ja oma Vatikaani II-kirjani kuuluvat samaan sarjaan: tylsä nimi mutta erittäin luettava, viihdyttävä ja sivistävä sisältö. Suosittelen!

Juusten: Agricolan perintö 

Viime viikolla lopetin Agricolaan, koska Juustenin piispainkronikan kertomus Juustenista itsestään ei tietenkään voi kattaa kirjoittajansa koko elämää. Mieluummin siis aloitan Juustenista Heinisen kanssa. Turun piispa Martinus Skytte vihki Paulus Juustenin (Heininen suosii latinalaisia nimimuotoja) papiksi jo ennen säädettyä 24 vuoden ikää, jottei häntä riistettäisi kesken kaiken kruunun palvelukseen. (s. 64)

Kuten jo viime viikolla mainittiin, Juusten saapui Wittenbergiin opiskelemaan vuonna 1543. Seuraavan vuoden lokakuussa suomalaispoika osallistui ”ruotsalaisten opiskelijoiden illanvietossa puhjenneeseen tappeluun, jossa hän sai tikarinviillon kasvoihinsa”. (s. 64) Suomessa Juusten peri Agricolalta Turun katedraalikoulun rehtorin viran vuonna 1548, ja 1544 hänet vihittiin Viipurin piispaksi. (s. 65)

Agricolaa Turun piispana seurannut suomea osaamaton ummikko Petrus Follingius erotettiin virastaan toukokuussa 1563, ja Juusten pääsi nousemaan Turun piispanistuimelle. Hän kirjoitti suomenkielisen messun ja katekismuksen sekä latinankielisen postillan ja piispainkronikan. Juusten jatkoi Agricolan jalanjäljissä myös siinä, että hänetkin lähetettiin Venäjälle rauhanneuvotteluihin, mutta niistä ei tullut mitään. Iivana Julma vain nöyryytti vieraitaan. (s. 66)

Juusten laati vielä vuoden 1573 pappeinkokoukseen hiippakuntasäännöt. Niistä käy ilmi reformaation sekä myönteinen että kielteinen vaikutus. Paavillinen koreus, nurkkamessut, pyhiinvaellukset ja aneet olivat mennyttä ja ”kristinusko on saanut ikään kuin uudet kasvot”. Toisaalta kirkkorakennukset olivat rapistuneet, ja niiden kalleudet oli viety. ”Piispa varoitti vaipumasta epätoivoon, kiroamasta virkaansa saati sitten eroamasta siitä.” (s. 67)

Kesällä 1574 Juusten osallistui arkkipiispanvaaliin, antoi äänensä katolismielisen kuninkaan Juhana III:n suosikille Laurentius Petri Gothukselle ja allekirjoitti kuninkaan laatiman Nova Ordinantian, joka sisälsi Juhanan liturgisten näkemysten mukaisia täydennyksiä kirkkojärjestykseen. Juusten ehti vielä vihkiä arkkipiispan 1575, mutta kuoli pian kotiin palattuaan. (s. 67) Tämän jälkeen piispanistuin oli vapaana yhdeksän vuotta.

Sorolainen: ”paavillisuudesta” ”puhdasoppisuuteen”

Erään Juustenin piispainkronikan täydennetyn käsikirjoituksen mukaan piispanistuimen täyttämättömyys johtui ”roomalaisesta liturgiasta” - kyse oli juuri edellä mainitusta Juhana III:n jumalanpalvelusjärjestyksestä, jonka koko nimi oli ”Katolisen ja oikeauskoisen kirkon mukainen Ruotsin kirkon liturgia” (s. 68). Se tuli tunnetuksi Punaisen kirjan nimellä, ja se olikin ”jyrkille luterilaisille punainen vaate” (s. 69).

Teologiaan perehtynyt ja puolalaisen prinsessan nainut Juhana III neuvotteli paavinistuimen kanssa valtakuntansa paluusta katolisen kirkon yhteyteen. Hän halusi kuitenkin säilyttää asemansa Ruotsin kirkon johdossa, sallia pappisavioliiton ja ehtoollisviinin jakamisen maallikoille. Yhteys ei toteutunut, mutta Juhana piti kiinni katolismielisestä liturgiastaan ja täytti piispanistuimet sen kannattajilla. (s. 69)

Arkkipiispa vihki 1583 neljä piispaa, voiteli heidät öljyllä ja antoi heille sauvan sekä hiipan. Kaksi vihityistä oli suomalaisia: Mikael Agricolan poika Christian tuli Tallinnan piispaksi ja Laitilan kirkkoherran poika Ericus Erici sai Turun piispanviran. Nämä ”paavillisen” vihkimyksen saaneet piispat vannoivat uskollisuutta kuninkaalle ja lupasivat viettää tuomiokirkoissaan latinankielistä messua ja voidella öljyllä papiksi vihittävät. (s. 69)

Kuten tiedetään, Juhana III:n kuoltua hänen veljensä Kaarle-herttua sai Upsalan kokouksessa 1593 vahvistettua luterilaisuuden Ruotsin viralliseksi uskonnoksi. Kokous tuomitsi Juhanan liturgian ”paavillisena”, ja sen hyväksyneet piispat saivat esittää anteeksipyyntönsä. Turun piispa Ericus Erici joutui ikävään välikäteen: hän halusi olla uskollinen katoliselle Sigismund-kuninkaalle, Juhanan pojalle, mutta samalla oli seurattava Upsalan päätöstä.

Kun piispa ryhtyi vuodesta 1595 ”Upsalan hengen” mukaisiin liturgisiin uudistuksiin, hän joutui ongelmiin. Suomen marski Klaus Fleming ihmetteli piispan kevytmielisyyttä, ”joka muuttaa mielensä niin usein, yhtenä vuonna tätä, toisena tuota”, ja vanhoillinen kansa reagoi vahvasti muutoksia vastaan. ”Parissa seurakunnassa pitäjänmiehet heittivät muutoksiin ryhtyneet pappinsa vanhaan tapaan kirkonaidan yli.” (s. 70)

Kun Kaarle-herttuan joukot lopulta päihittivät Sigismundin joukot, piispa ja puolet Suomen kirkkoherroista joutuivat vuoden 1600 Linköpingin valtiopäivillä vastaamaan syytöksiin paavillisuudesta. He selvisivät sakoilla, ja Sorolainen pääsi jatkamaan Turun piispana aina vuoteen 1625 asti (näin ollen hänen piispuutensa kattaa pidemmän ajanjakson kuin kenenkään toisen, 42 vuotta - tosin joidenkin vuosien vankeustauolla).

Kirjalliseksi perinnöksi Sorolainen jätti ensimmäisen suomenkielisen postillan, joka sisältää 2000 sivua ja 85 pitkää saarnaa. Seuraavaa suomenkielistä postillaa saatiin odottaa yli 200 vuotta. Heininen siteeraa lopuksi postillasta hauskaa kohtaa sunnuntaivelvollisuuden problematiikasta: ”Perkele tekee heidän sydämeens tämänkaltaiset ajatukset: Mitä sinä nyt kirkkoon menet, kova ilma nyt on ja pitkä matka, parempi on ettäs kotona olet”. (s. 71)

Rothoviuksesta Ruotsin ajan loppuun

Sorolaista seurasi Isaacus Rothovius, ”Ruotsin Bobrikov” eli kuninkaan luottomies, jonka tehtävä oli ”ohjata Suomen kirkko samoille raiteille emämaan kanssa” (s. 75). Rothovius, joka ei osannut suomea, joutui riitoihin Turun porvarien kanssa: ”Sinä et ole meidän pappimme (…) vaan ennemmin halveksit ja olet saarnassasi kutsunut meitä suomalaisia koiriksi ja sioiksi.” (s. 78)

Rothoviuksen merkittäviin aikaansaannoksiin kuuluu aloite (yhdessä Per Brahen kanssa) Turun kuninkaallisen akatemian eli yliopiston perustamiseksi sekä raamatunsuomennoskomitean henkiinherättäminen niin, että ensimmäinen suomenkielinen kokoraamattu ilmestyi 1642. (s. 77-78)

Rothoviuksen seuraaja oli Aeschillus Petraeus eli tohtori Eskil. Hän oli mm. opiskellut Johann Gerhardin johdolla ja väitellyt Upsalassa aiheesta ”suuri Antikristus, joka on Rooman paavi”. Hän osasi suomea ja julkaisi 1649 ensimmäisen suomen kieliopin. (s. 80)

Eskiliä seurasi Johannes Terserus, joka on jäänyt historiaan mielenkiintoisesti ”harhaoppisena” piispana. Terserus sai kimppuunsa akatemian teologian professorin Enevaldus Svenoniuksen, joka oli ”eräänlainen 1600-luvun Osmo Tiililä, joka katsoi oikeudekseen ja velvollisuudekseen toimia puhtaan luterilaisen opin ylimpänä valvojana” (s. 84).

Svenonius syytti Terseruksen katekismusta kalvinilaisesta harhaopista siksi, että piispa oli taipuvainen selittämään Kristuksen tuonelaan astumisen vertauskuvallisesti (!). Terserus joutui Tukholman valtiopäiville, missä hänen näkemyksensä tuomittiin, ja hän joutui eroamaan Turun piispan virasta 1644. Kuitenkin jo vuonna 1671 Terserus valittiin Linköpingin piispaksi, ja hänet haudattiin 1678 Linköpingin tuomiokirkkoon. (s. 85-86)

Seuraavaksi Turun piispanistuimella istuivat peräkkäin Johannes Gezelius vanhempi ja nuorempi, isä ja poika. Vanhempi julkaisi katekismuksen Yksi paras lasten tavara (1666) ja pani alulle laajan viisiosaisen raamatunselitysteoksen, josta tuli valmistuttuaan ”Ruotsin vallan aikaisen Turun Akatemian suurin tieteellinen saavutus” (s. 89).

Nuorempi Gezelius opiskeli Oxfordissa ja Cambridgessa syyriaa ja arameaa mm. John Lightfootin johdolla, ja Pariisissa hän kuunteli modernin raamatuntutkimuksen pioneeria Richard Simonia. Gezelius käänsi ruotsiksi pietismin perusteoksen Pia desideria mutta joutui sitten nokitusten radikaalipietistien kuten Lars Ulstadiuksen kanssa. Piispa päätyi pietismin leppymättömäksi vastustajaksi. (s. 93, 96)

Turun piispojen joukkoon mahtui myös turhamaisia luonteita. Herman Witte kiisteli kuninkaan hovissa toisen saarnaajan kanssa siitä, ”kumman tuoli sijoitettiin paremmalle paikalle” (s. 101), ja yliopiston rehtorin kanssa hän riiteli niin, että se kuului ”kauas kadulle” (s. 104). Myöhemmin Jacob Haartman otti tuomiokapitulissa esille tärkeän kysymyksen: piispantuoli piti ”aikaisemmasta poiketen sijoittaa muista erilleen näkyvämmälle paikalle”. (s. 126)

Lopuksi mainittakoon Ruotsin ajan Turun piispoista kolme tieteilijää: Johannes Browallius, Carl Fredrik Mennander ja Jacob Gadolin. Harmiksi suuri osa Browalliuksen tuotantoa tuhoutui Turun palossa, mm. teos, ”jossa monin perustein ja esimerkein osoitettiin, että ruotsi ja suomi ovat muiden eurooppalaisten kielten kantaäitejä” (s. 113). Browallius teki myös aloitteen uudesta raamatunkäännöksestä, josta lopulta muotoutui vuoden 1776 Biblia. (s. 116)

Mennander taas tekee vaikutuksen kirjastollaan ja kielitaidollaan. Hän oli ”valtakunnan merkittävimpiä bibliofiileja, jonka kirjasto käsitti yli seitsemäntuhatta nimekettä, pääasiassa teologiaa, mutta myös filosofiaa, historiaa, luonnontieteitä ja antiikin kirjallisuutta. Teoksia oli pyhien kielten lisäksi ranskaksi, saksaksi, englanniksi, espanjaksi, hollanniksi, italiaksi, puolaksi, norjaksi, ruotsiksi, viroksi ja suomeksi.” (s. 119) That’s my man!

Kolmas tieteilijäpiispa Gadolin väitteli Newtonin optiikasta ja oli viimeinen, joka ”pystyi vielä yhdistämään luonnontieteen ja teologian”, sillä seuraavassa sukupolvessa ne jo eriytyivät (s. 128-129). Gadolin oli viimeinen kokonaan Ruotsin vallan aikaan sijoittuva piispa. Hän kuoli vuonna 1802.

Tengströmistä taivaallisiin mysteerioihin

Mitä kirkko teki, kun venäläiset miehittivät Turun 23.3.1808? No, piispa otti ylipäällikön ”vastaan kaupungin portilla ja tervehti tätä ranskankielisellä puheella” (s. 130). Jacob Tengström oli ensimmäinen autonomian ajan Turun piispa (ja nyt myös Suomen arkkipiispa!) sekä modernin suomalaisen kirkkohistoriantutkimuksen isä. Hän mm. kirjoitti elämäkerran edeltäjistään Rothoviuksesta ja Terseruksesta. (s. 135)

Skippaan Melartinin ja siirryn hänen seuraajaansa Edvard Bergenheimiin, ”kirkkoruhtinaaseen”, jonka kissatkin kuulemma naukuivat ranskaksi. Bergenheim, joka ei ollut ennen pappisvihkimystään opiskellut teologiaa, oli pisimpään Suomen arkkipiispana. Hän kovisteli herännäisiä laittomista kokouksista ja vertasi matkoja Paavo Ruotsalaisen (”juopottelusta oikeuteen haastetun rutivanhan ukon”) luo katolisiin pyhiinvaelluksiin. (s. 142-144)

Myöskään Bergenheimin seuraaja ei ollut teologi: Torsten Thure Renvall tuli arkkipiispaksi koulumaailmasta (koulu ja kirkko erotettiin muuten vasta 1870!). Renvallin piispuuteen liittyy se merkittävä seikka, että keisarillisen nimityskirjeen tullessa maan muut (Porvoon ja Kuopion) piispanistuimet olivat vapaana, joten ei ollut piispaa, joka arkkipiispan vihkisi. (s. 148)

Renvall kirjoitti systemaattisen teologian professorille A.F. Granfeltille, että apostolisen suksession historiallinen perusta on ”erittäin epävarma” ja että ainoa ”tärkeä ja oikea perinne on, että apostolin määräyksen mukaan ordinoitu ja oikein kutsuttu pappi (1. Piet. 5:1) suorittaa vihkimisen”. (s. 148) Renvall pyysi siis professoria itseään vihkijäksi. Tämä suostui tyttärensä kertoman mukaan ”vain ahdistusta tuntien”. (s. 150)

Heininen kommentoi: ”Tähän toimitukseen katkesi successio apostolica Suomen kirkossa.” Hän jatkaa, että ekumeenisissa neuvotteluissa anglikaanien kanssa 1930-luvulla suomalaiset korostivat, että kyseessä oli ”ikävä asianhaarain yhteensattuma” (s. 150).

Myöhemmin kirjassa Heininen kertoo, että vuonna 1934 piispa Aleksi Lehtosta oli vihkimässä Turun arkkipiispan Erkki Kailan lisäksi Ruotsin arkkipiispa Erling Eidem, jolloin ”Suomen kirkkoon palasi piispojen apostolinen seuraanto”. Toisin kuin Suomen ev.-lut. kirkon sivuilla väitetään, toimituksessa ei Heinisen mukaan ollut läsnä anglikaanipiispaa. Lehtonen olisi tosin niin halunnut, mutta Kaila tahtoi edetä ekumeniassa hitaasti. (s. 173)

Ekumenian kannalta mielenkiintoinen tapaus on Renvallin välitön seuraaja Gustaf Johansson, Suomen kirkon ”Pius XI”. Johansson sovelsi näet ekumeeniseen liikkeeseen Jeesuksen sanaa ”Mene pois, saatana” (s. 156). Heinisen mukaan ”aika oli ajanut ohi arkkipiispan, joka vanhemmiten muuttui yhä konservatiivisemmaksi” (s. 155). Patriarkka Johansson kuoli 1930 - helpotukseksi niille, joiden ”täytyi ajatella aivan toisin kuin hän”. (s. 157)

Johanssonia seurasi arkkipiispan virassa itsenäisen Suomen ensimmäinen pääministeri (!) Lauri Ingman. Hänet vihittiin virkaan ”uuden korkeakirkollisen muodin” mukaan erittäin juhlallisesti. Ingman piti pakkojäsenyyttä kansankirkon hengen vastaisena ja pyrki uskonnonvapauden toteuttamiseen, ja vuoden 1922 uskonnonvapauslaki olikin hänen suuri voittonsa. (s. 159-162)

Viimeinen tänään käsiteltävä arkkipiispa on Erkki Kaila, sillä uudemmat piispat mahtuvat mukaan ensi viikolla esiteltävään uusimpaan Piispainkronikkaan. ”Erkki Kaila oli Gustaf Johanssonin veljenpoika ja setänsä tavoin oman tiensä kulkija, mutta hänen tiensä ei ollut hänen setänsä tie.” (s. 169)

Kaila oli jo nuorehkona teologina intellektuelli kristinuskon puolustaja ”sen sivistyneitä halveksijoita vastaan sekä kirjallisesti että väittelyissä”. Esimerkiksi Prometheus-yhdistyksessä Kaila yllätti tekemällä eron sovituksen ja sovitusopin välillä ja hämmensi näin vastustajansa. Muutamat papit tosin valittivat Kailan edustavan ”jumalatonta yliopistoteologiaa”. (s. 166)

Kaksi parasta Kaila-juttua ovat hänen vastauksensa Hitlerille ja hänen viimeiset sanansa. ”Kun Hitler vaati Suomea luovuttamaan juutalaisia, Mannerheim kysyi neuvoa Kailalta. ’Ei saa koskea Jumalan silmäterään’, tämä vastasi.” (s. 169) ”Kun hän valvoi viimeistä yötään, tytär kysyi hänen ajatuksiaan. ’Mietiskelen taivaallisia mysteerioita, jotka kohta selviävät.” (s. 170)

This entry was posted on 5.10.2015 at 08:30 and is filed under Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria, Luther ja luterilaisuus, Suomi. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: Eerik Sorolainen, Erkki Kaila, Gustaf Johansson, Paulus Juusten, Suomen kirkko, Turun piispat