Hyviä uutisia

Ensi lauantaina on Timon nimipäivä ja samalla ”sopivasti” Eurooppa-päivä, joten arvatkaapa, kenelle tämän viikon postaus menee.

Suomalaisena katolilaisena ei voi olla kiinnostumatta siitä, että yksi Suomen johtavista poliitikoista, Perussuomalaisten puheenjohtaja, on avoimesti katolilainen. Tämä on merkittävä seikka sekä Suomen katolisen historian että Suomen poliittisen historian kannalta.

Timo Soini kirjoittaa uskostaan kokonaisen luvun verran kirjassa Maisterisjätkä (Tammi 2008, käyttämäni pokkaripainos vuodelta 2011). Siinä hän sanoo kuuluvansa niihin, ”joiden mielestä usko ilman tekoja on kuollut, ja sen vuoksi usko näkyy myös poliittisessa ajattelussani” (s. 138).

Soini mietti sekä uskontoa että politiikkaa hyvin paljon jo 14-15-vuotiaana, ja ”noina aikoina muodostuneet poliittiset ja uskonnolliset perusmielipiteeni ovat säilyneet lähes muuttumattomina” (s. 139).

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkemykset eivät pysyneet yhtä vankkoina. Soini mainitsee kaksi kimmoketta, jotka ajoivat häntä kohti roomalaiskatolista kirkkoa. Ensinnäkin Soinia vaivasi se, ettei abortista käyty julkista keskustelua. Hän ymmärsi, että käsky ”älä tapa” koskee myös syntymättömiä lapsia (s. 140).

Toiseksi Soini pettyi luterilaisen kirkon naispappeuspäätökseen. ”Maksoin siitä myös sen hinnan, mikä maksaa piti. Tajusin, että minun on lähdettävä luterilaisesta kirkosta, kysymys oli enää ajankohdasta.” (s. 141)

Soinin Irlanti-kokemukset

Soinin kääntymysprosessiin liittyy olennaisesti myös eräs salaperäinen kokemus Irlannissa vuonna 1985. Hän oli kavereittensa kanssa Killarney-nimisessä paikassa ja kävi siellä Pyhän Marian katedraalissa. Soini lumoutui paikasta ja palasi seuraavana aamuna ”kuin magneetin vetämänä” (s. 143).

Annan Soinin kertoa loput, tai sen mitä suostuu kertomaan:

”Astuin kirkkoon, painoin toisen polven lattiaan ja tein ristinmerkin, kuten olin aikaisemmin nähnyt muiden tekevän, ja menin penkkiin rukoilemaan. Olin siinä kaikessa rauhassa jonkin aikaa, nousin ylös ja katselin kirkon lasimaalauksia ja Kristus-symboleita, kun luokseni tuli katolinen nunna.

En tiedä oliko kirkossa lisäksemme ketään muuta, en nähnyt enkä kuullut. Tuon kohtaamisen ja päivän jälkeen tie katoliseen kirkkoon siirtymiseen oli selvä, vaikka täyteen kirkon yhteyteen minut otettiin vasta toukokuussa 1988.”

”En halua tarkemmin kertoa nunnan kanssa käydystä keskustelusta tai muusta kirkossa vahvasti kokemastani Kristuksen läheisyydestä, mutta sen voin sanoa, että Pyhän Marian katedraalissa tapahtui sellaista, joka on leimannut minut loppuelämäkseni. Suhtaudun siihen hyvin levollisesti.” (s. 143)

Soinin uskontiehen liittyy toinenkin tärkeä Irlanti-kokemus, nimittäin vierailu hänen ystävänsä Gillian O’Dwyerin perheen luona. Tämä tapahtui siis jo myöhemmin, kirkkoonoton jälkeen. Timo tutustui Gillianin isoäitiin Elleniin, joka kävi Timon kanssa ”aivan huiman, tuntikausia illasta aamuvarhaiseen kestäneen keskustelun uskosta ja elämästä” (s. 145).

Keskustelussa ”maailma selkeni”, se oli ”uskomaton uskon yö”, ja Timo oppi Elleniltä ”valtavan paljon”. ”Kuulen vieläkin Ellenin minulle usein toistamat, kannustavat sanat: ’Elä rohkeasti Timo, rohkeasti.'” (s. 145) Ellen opetti Timoa varautumaan pettymyksiin mutta luottamaan samalla tinkimättömästi Jumalaan.

Suomalainen ja katolilainen

Soini on melko lailla täydellinen sankari blogille, jonka teemana on suomalaisuus ja katolilaisuus, aivan riippumatta siitä, mitä politiikasta ajattelee. Soini kirjoittaa, että katolilaisuus ”ei nyt ole kovin tyypillistä perussuomalaisuutta” (s. 145), mutta samalla paradoksaalisesti hän on itse herra perussuomalaisuus ja samalla katolilainen.

”Suomalainen mies katsoo usein, että uskonto kuuluu nuorille tytöille ja vanhoille mummoille. Tiedän kokemuksesta, että raavaan miehen ei ole helppo puhua uskonnosta ja uskosta ja siihen liittyvistä tunteista. Jossakin vaiheessa, kun asia on tarpeeksi selvä, ei enää välitä mitä muut ajattelevat. Pelko poistuu. Poliittisesti asia menettää merkityksensä. On siis samantekevää, tuleeko vai meneekö ääniä.” (s. 146)

Tästä sitaatista käy hienosti ilmi, kuinka uskon vaikeudet voikin nähdä positiivisena, ”äijämäisenä” haasteena. Kova äijä ei välitä, mitä muut ajattelevat, vaan seisoo sen takana, minkä oikeaksi näkee. Vastaavanlainen asenne ilmenee Soinin suhteessa rippiin: ”Ensimmäinen rippi otti todella koville. (…) Rippi sopii minulle, siitä on leikki kaukana. Haluan pitää kaikessa lyhyet tilivälit. Tämä pätee sekä suhteessa Jumalaan että ihmisiin.” (s. 143)

Soini auttaa siis ymmärtämään, että katolilaisuus voi olla täysin suomalainen juttu, jopa perussuomalaisen äijän juttu. Katolinenhan tarkoittaa yleismaailmallista, kirkko on ylikansallinen, kaikkien kansojen kirkko, myös suomalaisten. Soini kirjoittaa: ”Sydämestäni toivon, että kirkko voisi olla yhtä suuri ilon lähde kaikille muillekin kuin se on ollut minulle.” (s. 146)

Soinilla on myös selvä näkemys siitä, mikä kirkko on ja mistä sen antama ilo tulee: ”Kristillinen kirkko ei voi olla mikään yleishumanistinen kaiken ymmärtäjä tai supistua diakonialaitokseksi. Kristinuskon ydinhän on Kristuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Sen joko uskoo tai ei.” (s. 146)

Lopuksi siteeraan kahta mielestäni tärkeää pointtia, jotka Soini kristinuskon luonteesta esittää. Ensinnäkään ollakseen oikea kristitty ei tarvitse olla tehnyt mitään kertaluontoista henkilökohtaista uskonratkaisua. Toiseksi omatekoisia jumalia ei ole olemassa, eikä omakeksimällä uskonnolla pitkälle pötkitä:

”Ei minulla ole mitään uskoontulon päivämäärää, enkä pidä koko käsitteestä. Kristitty on Kristuksen seuraaja, vikoineen, puutteineen ja epäilyineen. (…) Uskoni on kirkon uskoa. En oikein ymmärrä, mikä usko on uskoa omalla tavallaan. Ei se ainakaan kristinuskoa ole.” (s. 139-140)

This entry was posted on 4.5.2015 at 12:05 and is filed under Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen katolisuus. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: Timo Soini