Jenni Vartiaisen syntymäpäivä ja sanoma
Tämän viikon perjantaina on Jenni Vartiaisen syntymäpäivä, ja sen kunniaksi ajattelin palata aiheeseen, josta kirjoitin tällä blogilla kokonaisen artikkelisarjan kolmisen vuotta sitten: Jenni Vartiaisen jumaluusoppiin. Tällä kertaa yksi artikkeli riittää, ja toivon sen myös olevan hieman kypsempää materiaalia kuin kolmen vuoden takainen kirjoitteluni.
Jennin uusi albumi Terra (2013) myi hetkessä tuplaplatinaa ja nousi Suomen virallisen albumilistan ensimmäiseksi. Lokakuussa 2014 julkaistiin platinapainos, joka sisältää kolme uutta kappaletta. Terra päättää trilogian, jonka aiemmat osat ovat Seili (2010), jota siis käsittelin vuonna 2011, ja Ihmisten edessä (2007).
Trilogia havainnollistaa selvää elämänkatsomuksellista kehitystä: Terra-levyn ostaja saa lukea, että vuonna 2012 Jennille ”kirkastui kokonaiskuva albmista ja elämästä yleensä”. Onkin hedelmällistä seurata ja tulkita Jenni Vartiaisen laulujen sanomaa tästä perspektiivistä.
Ihmisten edessä ja ihmisen ongelma
Jennin esikoisalbumi kuvaa karua kokemusmaailmaa, joka lienee hyvinkin tuttua (liian) monelle nykysuomalaiselle: rikkinäisiä ja vääränlaisia rakkaussuhteita, pettämisiä, eroja, murheita, turhuuden tunnetta, yksinäisyyttä, dokausta, vihaa ja pelkoa.
Albumin kollektiivinen ”minä” kuitenkin ”kaipaa valoon”, hänen vereensä on ”kirjoitettu iäisyys” (Tuhannet mun kasvot), hän haluaa ”rakastaa tosissaan” (Kerro miltä se tuntuu). Elämässä ei nimittäin ole mieltä ilman rakkautta: ”Niin täydellisen turhalta / tää kaikki tuntuu ilman rakkautta” (Mustaa kahvia).
Ihmisten edessä on albumi ”murheellisile sydämille / kärsiville, kaipaaville / petetyille, jätetyille / raskaan taakan kantajille” (Malja). Tässä vaiheessa vastaus on kuitenkin vielä hapuileva: ”siemaus jumalaa / pyhää humalaa” on kyllä oikeilla jäljillä, mutta Augustinuksen sanoin res (asia, kohde) ja signum (merkki, symboli) menevät väärinpäin. Tämän laulun ”malja” ja ”viini” eivät vielä auta muuhun kuin ”eilisen” poispyyhkimiseen.
Paavalia mukaillen voisi sanoa, että humala ei ole tosi jumala, vaan Jumala on tosi humala: ”Älkää juopuko viinistä (…) vaan antakaa Hengen täyttää itsenne” (Ef. 5:18). Terra-levyn Selvästi päihtynyt -biisin sanoilla on siis myös täysin oikeaoppinen teologinen ulottuvuutensa: ”Vain sinusta olen selvästi päihtynyt / tähän elämään uudestisyntynyt”.
Terra ja todellinen rakkaus
Terra sisältää joitain samanlaisia keskeneräisen rakkauden ja ihmisyyden elementtejä kuin Ihmisten edessä, mutta se on kaiken kaikkiaan paljon kypsempi ja havainnollistaa selvästi sitä alussa mainittua kirkastunutta kokonaiskuvaa elämästä.
Tämä kuva on ennen kaikkea vankalla teologisella pohjalla: maailmalla on ”Luoja”, ja aristoteelis-tomistisesti voisi jopa sanoa, että ihmiset ja asiat ovat teleologisesti eli päämäärätietoisesti luotuja jotakin varten (esim. ”junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan”).
Terra-albumin ”minä” lupaa heti ensimmäisessä kappaleessa murtautua vapauteen, siirtää vuoria ja tehdä kaikkensa rakkauden eteen (Muistan kirkkauden). Myöhemmin hän laulaa etsineensä lempeä ”about miljoona kertaa” (Tyttövuodet), mutta nyt vasta ”ensimmäistä kertaa tiedän tämän kestävän”.
Kestävän rakkauden salaisuus paljastuu lopulta Terran teologisessa huipentumassa, sen viimeisessä kappaleessa (ellei bonusraitaa lasketa) Minä sinua vaan. Laulaja ei tahdo turhaan kuluttaa suurta R-sanaa, jota ihmiset toistelevat ”kuin mantraa” ja kenties näin vain vähentävät sen voimaa.
Tämä tuo heti mieleen juutalaisten tavan olla lausumatta ääneen Jumalan nimeä ja sen, että Uuden testamentin mukaan Jumala on Rakkaus (1. Joh. 4:16). Jenni tuokin meidät sanomattoman ja lausumattoman jumalallisen rakkauden mysteerin äärelle ja antaa siitä niin musiikillisesti, runollisesti kuin teologisestikin koskettavan kuvauksen. Se kannattaa kuunnella ja katsoa musiikkivideolta (2:48-3:32):
”Kuin karhuemo pentujaan / ja Luoja luomiaan, niin / minä sinua vaan. / Vaik leipä loppuis, vesikin, / yksi pysyis kuitenkin: / minä sinua vaan. / Ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan.”
Tässä on ymmärretty, että kestävä ja todellinen rakkaus on osallisuutta siihen rakkauteen, jolla Luoja rakastaa luotujaan. Se on jumalallista rakkautta, joka ei ole riippuvaista tunteista, joka on väkevämpi kuin kuolema ja joka pysyy uskollisena, vaikka toinen osapuoli ei pysyisikään (ks. 2. Tim. 2:13):
”Ja jos joku päivä / sinä enää et, / sittenkin ois mulla / selvät sävelet. / Vaihtokauppaa käyvät / toiset tunteillaan, / minä tiedän että / sua ainiaan.”
Yhdistelemällä vähän Tuomas Akvinolaista, Jenni Vartiaista ja suomalaista Luther-tutkimusta, voitaisiin sanoa, että tässä on ymmärretty analogia entis (Jumalan ja ihmisen olemisen ja rakastamisen verrattavuus), joka toisaalta edellyttää myös jonkinlaista reaalis-onttista partisipaatiota (aitoa ja olemuksellista osallistumista) Jumalan elämään.
Pulmallinen platinapainos
Ainoa asia, joka jää eksplikoimatta, on se, kuinka tähän partisipaatioon ja kestävään rakkauteen oikein päästään. Albumien ”minä” osoittaa ensin elämän mielettömyyden ja kurjuuden ilman tosi rakkautta, päättää sitten etsiä sitä ja saa sen omistamisesta lopulta varmuuden, mutta sen saavuttamisen keinot jäävät hieman hämärän peittoon.
Asiaa monimutkaistaa se, että lokakuussa julkaistun platinapainoksen kolmen uuden laulun sanat kertovat jälleen kerran rakkauteen liittyvistä epäilyksistä ja parisuhteen päättymisestä. Wikipedian mukaan Jenni ja hänen tuottajansa Jaakko Immonen erosivat avoliitosta syyskuussa 2014, siis vain vähän ennen näiden laulujen julkistamista.
Heijastavatko laulujen sanat tässä suhteessa Jennin omaa kokemusta, sitä en tiedä. ”Sydän kysyy ja saa kysyä / Se saa syyttää sekä epäillä / Jatkan vailla vastauksia”, niin kuin Jenni laulaa laulussa Susta enkelit pitävät huolta. Oliko Terran löytö sittenkään oikea löytö, vai oliko kyse väärästä varmuudesta? Onko 1. Kor. 13:7 oikeassa? Kuten Eden kysyy, ”se kaikenko kärsii / kaikessa, uskoo, toivoo, / ja kestää…”?
On palattava analogian ja partisipaation juurille. Yksin Jumala on ikuinen, samoin hänen rakkautensa; ihminen taas voi vain enemmän tai vähemmän jäljitellä Jumalaa ja osallistua hänen elämäänsä ja rakkauteensa. Ainoastaan Jumala voi vankkumatta sanoa: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut” (Jer. 31:3). Meidän ihmisten taas tulee ”pyrkiä” siihen rakkauteen, josta 1. Kor. 13 puhuu (ks. 1. Kor. 14:1).
Miten me sitten saavuttaisimme tuon rakkauden? Emme ainakaan kokeilemalla aina vain uutta väliaikaista partneria, siis käymällä tunteilla vaihtokauppaa, kuten jo opimme. Mielenkiintoinen yksityiskohta kappaleessa Tyttövuodet on se, että herääminen hauraan ja kestävän rakkauden väliseen eroon tapahtuu nähtävästi (joidenkuiden toisten) ”häissä”. Tai ainakin häät tarjoavat kontekstin ja virikkeen asian pohdinnalle.
Tässä piilee erittäin syvällinen pointti, joka voi auttaa arvostamaan sitä, miksi katolisessa teologiassa korostetaan avioliiton sakramentaalisuutta ja elinikäisyyttä. ”Häissä” solmitaan sakramentti ja luodaan peruuttamaton side, toisin sanoen aviopuolisoiden välinen rakkaus siunataan sillä jumalallisella rakkaudella, jolla ”Luoja luomiaan” - ikuisella rakkaudella, joka oikeasti ”meidät yhdistää” (Eden) niin, ettei sitä enää sovi ihmisen rikkoa (ks. Mark. 10).
Näin ymmärrettynä avoliiton ja avioliiton välinen ero on loputtomasti enemmän kuin pelkkä ”i”-kirjain. Mutta avioliitto ei tietenkään ole ainoa sakramentti eikä ainoa ovi jumalallisen rakkauden valtamereen. Meillä on myös Minä sinua vaan -kappaleeseen harvinaisen sopivasti vesi (kaste) ja leipä (ehtoollinen, eukaristia). Jälkimmäiseen kuuluu myös Malja-laulun hämärästi ennakoima ”viini”.
Eukaristisen maljan ”viini” on tietysti Kristuksen veri, joka ei pyyhi pois vain eilispäivää vaan kaiken syyllisyyden (ks. 1. Joh. 1:7), vaikka kuinka olisi inhimillisesti puhuen ”tehnyt paljon anteeksiantamatonta” (Muistan kirkkauden). Kristuksen vesi puolestaan tyydyttää hengen janon (Joh. 4:14), ja hänen leipäänsä syövälle luvataan ikuinen elämä (Joh. 6:48-58).
Viimeinen sana
Mikä siis on Jenni Vartiaisen sanoma? Mielestäni se on aivan sama kuin pyhän paavi Johannes Paavali II:n ydinsanoma:
”Ihminen ei voi elää ilman rakkautta. Ihminen pysyy itselleen käsittämättömänä olentona, hänen elämällään ei ole tarkoitusta, ellei rakkaus ilmoita hänelle itseään, jos hän ei kohtaa rakkautta, jos hän ei kosketa sitä eikä tee siitä jollain lailla omaansa, jos hän ei löydä elävää osallisuutta siihen.” (Redemptor Hominis 10)
Jennin lauluista käy myös koskettavasti ilmi, kuinka inhimillinen rakkaus ei itsessään lopulta riitä, vaikka se voikin antaa maistiaisia Rakkaudesta isolla R:llä. Rakkaus täydellistyy vasta sitten, kun se tulee osalliseksi Luojan äärettömästä rakkaudesta.
Siksi Johannes Paavali II jatkaa, että ihmisen on ”ikään kuin astuttava sisään Kristukseen koko persoonassaan”. Jennin sanomasta puuttuu ainoastaan tämän toteuttamisen mekanismi, minkä vuoksi se jää alttiiksi aina uudelle särkymiselle, ja juuri siksi sitä on täydennettävä sakramenteilla: vedellä, leivällä ja viinillä: Kristuksen ruumiilla ja verellä.
Mutta totta on toki myös se, että Jumalan rakkaus on paljon sakramenttejakin suurempi, eikä hän ole niihin sidottu. Vaikka jäisimme sakramenttien ulottumattomiin, Jumalan rakkaus ympäröi meitä silti joka hetki. Hän itse laulaa meille ikuista rakkauslaulua, ja hänelle jää meidänkin elämästämme viimeinen sana:
”Vaik leipä loppuis, vesikin, / yksi pysyis kuitenkin: / minä sinua vaan. / Ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan.”
Avainsanat: Jenni Vartiainen, rakkaus
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Vastaa