Kaksi kirjaa magisteriumista
Ensi viikolla aloitan kolmeviikkoisen artikkelisarjan naispappeudesta jatkona taannoisille kirjoituksilleni siitä, mitä Suomen ev.-lut. kirkosta ja sen virasta tulisi ajatella. Sarjan ensimmäisessä osassa käsittelen luterilaista naispappeuskeskustelua Eero Huovisen tutkimuksen pohjalta, toisessa osassa esittelen katolisen kirkon kannan ja argumentit, ja kolmannessa osassa esitän omia teologisia pohdintojani.
Erityisesti tätä tulevaa kolmatta osaa pohjustaen nyt on sopiva hetki esitellä kaksi kirjaa magisteriumista eli kirkon opetusvirasta, jotka luin innoissani viime vuonna. Magisteriumin teologia on suurimpia teologisia kiinnostuksen kohteitani, ja tunsin näitä kirjoja lukiessani olevani Pulkkisen Saulin tavoin ”asian ytimessä”.
Kirjat ovat Avery Dullesin Magisterium: Teacher and Guardian of the Faith (2007) ja Richard Gaillardetzin By What Authority?: Primer on Scripture, the Magisterium, and the Sense of the Faithful (2003). Avery Dulles (k. 2008) oli käännynnäinen, jesuiitta, kardinaali ja yksi USA:n johtavia katolisia teologeja. Richard Gaillardetz puolestaan on katolisen systemaattisen teologian professori Boston Collegessa.
Keskustelun lähtökohta
Magisteriumin teologia on joskus todella hankalaa ja monimutkaista, ja ratkaisemattomia ongelmia riittää vaikka muille jakaa. Tämä johtuu mm. siitä, että kyseessä on melko uusi teologian osa-alue sekä siitä, että kirkon opetusvirka on viime aikoina tehnyt uusia päätöksiä ja erotteluja, jotka ovat muuttaneet perusasetelmaa uudenlaiseksi.
Esim. amerikkalaisen jesuiittateologi Francis Sullivanin perusteos Magisterium vuodelta 1983 on edelleen arvokas, mutta merkittäviltä osin jo auttamattomasti vanhentunut. Vuosina 1989-1998 tapahtui magisteriumin teologian kannalta ratkaiseva uudistus, johon tällä blogilla on viitattu kerran aiemmin kolmisen vuotta sitten.
Uskonopin kongregaatio laati vuonna 1989 uskontunnustuksen Professio Fidei (PF), joka on tarkoitettu kirkon virkaan vihittäville ja kirkollista teologiaa virallisesti opettaville. Se korvasi aiemman Paavali VI:n laatiman uskontunnustuksen, joka puolestaan korvasi aiemman antimodernistisen valan ja uskontunnustuksen. Seuraavana vuonna 1990 Uskonopin kongregaatio julkaisi asiakirjan Donum Veritatis (DV) teologin tehtävästä.
PF:n ja DV:n uutuutena on kirkon opetuksen jakaminen eksplisiittisesti ikään kuin kolmeen lokeroon. Vuonna 1998 Johannes Paavali II teki jaottelun mukaisia lisäyksiä kanoniseen lakiin, ja Uskonopin kongregaatiosta kardinaalit Ratzinger ja Bertone julkaisivat asiaan liittyvän teologisen kommentaarin. Kaikki tämä löytyy englanniksi PF-linkistä yllä. Lisäksi Ratzinger on kommentoinut DV:tä laajemmin kirjassa The Nature and Mission of Theology.
Sekä Gaillardetz että Dulles käsittelevät tätä kolmijaottelua, Gaillardetz enemmän opetuksen ja Dulles enemmän siihen annettavan vastauksen näkökulmasta. Molemmat ottavat kolmen opillisen kategorian lisäksi huomioon myös neljännen, teknisesti ei-opillisen, prudentiaalisen ja disiplinaarisen ohjeistuksen kategorian.
Opin sitovuuden tasot
Gaillardetz esittää opin sitovuuden tasot hyödyllisellä kehäkaaviolla. Korkeimmalla sitovuustasolla tai kehän ytimessä ovat dogmit, sitten tulee definitiivinen eli lopullisesti ratkaistu opetus, sitten auktoritatiivinen opetus, ja viimeiseksi prudentiaaliset kehotukset ja disipliini eli ”kirkkokuri”.
1800-luvulta lähtien ”dogmi” on katolisessa teologiassa merkinnyt hyvin rajatusti sellaista oppia, jonka kirkko asettaa uskottavaksi Jumalan ilmoittamana totuutena, joko paavin tai konsiilin juhlallisen julistuksen tai sitten kaikkien piispojen universaalin yksimielisen opetuksen välityksellä.
Definitiivisen opin kategoria on katolisessa teologiassa nykymerkityksessään peräisin vasta 1980-luvulta. Se sisältää opetuksia, joita kirkko ei varsinaisesti määrittele Jumalan ilmoittamiksi mutta jotka kuitenkin liittyvät ilmoitukseen niin läheisesti, että ne ovat sen säilyttämiseksi ja varjelemiseksi välttämättömiä.
Auktoritatiivisen opin kategoriaan kuuluu opetuksia, joita kirkko opettaa arvovaltaisesti muttei välttämättä lopullisesti. Toisin sanoen on olemassa etäinen mahdollisuus, että tähän kategoriaan kuuluvissa opetuksissa on virheitä. Kolmannen tason opetus ei siis ole erehtymätöntä.
Neljänteen kategoriaan kuuluvat kirkon opetuksen konkreettiset sovellutukset, prudentiaaliset kehotukset ja kirkkokuri. Tällä tasolla katolilaisen tulisi vakavasti harkita sitä, mitä opetusvirka sanoo, mutta hän voi hyvällä omallatunnolla olla kuitenkin myös eri mieltä.
Vaadittu vastaus
Kuten sanottu, Avery Dulles käsittelee samaa aihetta enemmän uskovilta vaadittavan vastauksen näkökulmasta.
Ensimmäisen kappaleen opit (dogmit) on uskottava ”vakaalla uskolla” tai Vatikaani I:n sanoin ”jumalallisella ja katolisella uskolla”. Dogmin itsepäinen ja jatkuva epäileminen tai kieltäminen on harhaoppia, ja sitä vastaava kanoninen rangaistus on ekskommunikaatio.
Toisen kappaleen opit (definitiiviset opetukset) on ”hyväksyttävä” ja niistä on ”pidettävä kiinni” vakaalla ja peruuttamattomalla myöntymyksellä. Jos joku hylkää tähän kategoriaan kuuluvan opin, hän on ristiriidassa ”kirkon opetuksen kanssa”, eikä hän Ratzinger-Bertone-kommentaarin mukaan ole ”täydessä kommuuniossa” kirkon kanssa.
Kolmannen kappaleen opit (auktoritatiiviset opetukset) on otettava vastaan asenteella, joka latinaksi ilmaistaan sanoilla religiosum obsequium. Käännösehdotuksia ovat olleet mm. ”uskonnollinen myöntymys/alistuminen/kunnioitus”. Eri mieltä oleminen ei ole täysin poissuljettua, mutta oletusarvona tulisi olla halu myöntyä.
Neljäntenä käsittelyyn tulevat disiplinaariset ja prudentiaaliset kannanotot. Ne ovat luonteeltaan sellaisia, että ne voivat muuttua. Ne vaativat tottelemista ulkoisessa käytöksessä mutteivät sisäistä myöntymystä.
Sekä kolmannessa että neljännessä kohdassa piispa Dullesin lähestymistapa poikkeaa hieman maallikko Gaillardetzista: edellinen odotetusti korostaa enemmän kuuliaisuuden vaatimusta, jälkimmäinen eri mieltä olemisen mahdollisuutta.
Dissidentit ja heidän rangaistuksensa
Dissidentti tarkoittaa sellaista katolilaista, joka on eri mieltä kirkon virallisen opetuksen kanssa. Onko sallittua olla dissidentti, ja jos on niin missä määrin ja millä lailla? Olen käsitellyt aihetta blogilla kerran aiemmin kolme vuotta sitten, nyt asiaan palataan astetta virallisemmasta näkökulmasta.
DV:n mukaan teologi voi oikeutetusti päätyä olemaan kirkon auktoritatiivisen (3. tason) opetuksen kanssa eri mieltä, mutta hänen tulisi tehdä se harkitusti eikä ryhtyä julkiseen kampanjaan kirkon opetusta vastaan. Joskus teologien erimielisyys virallisen opetuksen kanssa voi jopa johtaa virallisen opin kehitykseen. Dissidentiksi ei kuitenkaan sovi ryhtyä hätiköidysti, vaan asia täytyy punnita huolellisesti sekä intellektuaalisesti että rukouksessa.
Ratzinger ja Dulles kommentoivat DV:tä siihen malliin, että mahdolliset erimielisyydet virallisen opin kanssa tulee tuoda esiin ensin varovasti pienessä piirissä ja sitten ehkä sopivilla kirkollisilla ja akateemisilla foorumeilla, ei siis esim. iltapäivälehdissä. Joskus privaatin ja julkisen raja on kuitenkin häilyvä, ja yksityiseksi tarkoitetut ajatukset saattavat levitä laajempaan julkisuuteen vastoin teologin intentiota. Tällöin hän ei ole siihen syyllinen.
Entä jos katolilainen on dissidentti definitiivisen opin tasolla eli 2. tasolla? Tällaisessa tapauksessa Ratzinger-Bertone-kommentaarin mukaan henkilö ei ole ”täydessä kommuuniossa” katolisen kirkon kanssa. Kirkon näkökulmasta hän on objektiivisesti väärässä, muttei silti harhaoppinen. Häntä ei ekskommunikoida, mutta hänelle voidaan antaa ”oikeudenmukainen rangaistus”.
Kun Uskonopin kongregaatiolta pyydettiin selvennystä siihen, tuleeko tällainen henkilö sulkea sakramenttiyhteydestä, vastaus oli negatiivinen. Tällaisen katolilaisen kommuunio kirkon kanssa on epätäydellinen, mutta hän voi silti osallistua sakramentteihin.
Dogmien (1. taso) osalta teoria on selvä: tämän tason dissidentti on harhaoppinen ja altistuu ekskommunikaatiolle. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö yksilöllä voisi olla vaikeuksia jonkin dogmin hyväksymisessä. Vaikeudet ja kriittiset kysymykset eivät sulje pois uskoa, dogmin kanssa kamppailevan katolilaisen tulisi rukoilla, kysellä, opiskella ja tunnustaa, että kirkko on tässä asiassa Jumalan auktorisoima opettaja.
Esimerkkejä
Mitkä opit sitten kuuluvat mihinkin kategoriaan? Tästä ei ole olemassa mitään kattavaa listaa, eikä aina ole suinkaan helppoa tietää, minkä tason opetuksesta missäkin asiassa on kysymys. Mihin kategoriaan esimerkiksi ehkäisykielto kuuluu? Vastaukseksi on ehdotettu sekä 1., 2. että 3. -tasoa, eikä asiasta tunnu olevan mitään lopullista varmuutta. Teologeilla on vielä paljon työtä tehtävänään. Joitain konkreettisia esimerkkejä on kuitenkin annettu.
Ratzinger-Bertone kommentaari antaa esimerkiksi 1. tason dogmeista mm. seuraavat: uskontunnustuksen kohdat, kristologiset dogmit, mariologiset dogmit, dogmi sakramenttien asetuksesta ja vaikuttavuudesta, Kristuksen substantiaalinen läsnäolo eukaristiassa ja eukaristian uhriluonne, paavin primaatti ja erehtymättömyys, perisynti, sielun kuolemattomuus, Raamatun virheettömyys, ihmisen suoran ja tahallisen tappamisen raskas synnillisyys.
Toisen tason opeista esimerkeiksi annetaan mm. se, että pappisvihkimys on varattu vain miehille. Samalla kommentaari sanoo, että tämä oppi voi periaatteessa nousta ykköstasolle, niin kuin oppi paavin primaatista ja erehtymättömyydestä teki Vatikaani I:ssä. Muita esimerkkejä ovat eutanasian, prostituution ja haureuden moraalinen laittomuus, anglikaanivihkimysten pätemättömyys ja pyhimysten kanonisaatiot.
Kolmannelta tasolta kommentaari ei nimeä yhtään esimerkkiä vaan viittaa yleisesti ei-definitiivisiin opetusviran opetuksiin. Dullesin mukaan tämä johtuu kategorian laajuudesta: tällaisia oppeja on valtavan paljon erilaisia. Niiden auktoriteetin taso vaihtelee myös tämän kategorian sisällä, kunkin opin velvoittavuus käy ilmi asiakirjan luonteesta, kielellisestä ilmaisusta ja siitä, kuinka usein opetusta toistetaan.
Gaillardetz sanoo tähän kategoriaan kuuluvan useita konkreettisia moraaliopetuksia kuten koeputkihedelmöityksen moraalittomuus sekä se, ettei sodassa saa tahallaan iskeä siviilikohteisiin. Esimerkkinä menneen ajan virheellisestä auktoritatiivisesta opetuksesta Gaillardetz mainitsee opin, jonka mukaan lainaaminen koron kera on moraalitonta.
Gaillardetz antaa myös esimerkkejä neljännestä kategoriasta. Siihen kuuluvat vaikkapa Uskonopin kongregaation prudentiaaliset huomautukset joidenkin teologisten kirjoitusten kyseenalaisuudesta sekä kurinpidolliset säännöt kuten pappisselibaatti. Dulles mainitsee myös Ratzingerin esimerkin paavillisen raamattukomission antimodernistisista päätöksistä 1900-luvun alussa. Ne täyttivät aikanaan pastoraalisen tehtävänsä.
Problematisointia ja teesi
Ratzinger-Bertone-kommentaarista nousi aikanaan jonkinmoinen teologis-ekumeeninen kohu. Listan kontroversiaalisuus näkyy ehkä siinä, ettei Gaillardetz kirjassaan tukeudu siihen lainkaan, vaan on paljon pidättyvämpi: ainoana mainittuna esimerkkinä 2. tason opista on hänellä Trenton määritelmä Raamatun kaanonista.
Ratzinger vastasi protesteihin artikkelilla, joka selitti, ettei jonkin opin mainitseminen tässä kommentaarissa jossakin tietyssä kategoriassa antanut ko. opille mitään uutta dogmaattista arvoa. Toisin sanoen ko. kommentaari itse on ”vain” 3. tason asiakirja, eikä edes kovin raskaspainoinen sellainen. Kyseessä oli vain joukko esimerkkejä, ei dogmimääritelmä siitä, mitkä opit kuuluvat minnekin. Luokittelusta saanee olla hyvin perustein eri mieltä.
Suurimmat ongelmat koskevat nähdäkseni ensimmäistä dogmikategoriaa. Käytännössä monet katoliset teologit kieltävät tai vähintäänkin tulkitsevat reippaasti uusiksi siinä mainittuja dogmeja, eikä heille tehdä mitään. Hans Küng jopa kokeili julkista ja itsepäistä paavin erehtymättömyyden kieltämistä, eikä häntä kuitenkaan ekskommunikoitu. Teoria ei siis päde käytännössä.
Dogmien problematiikka heijastuu Gaillardetzin kirjassa. Hän selittää dogmien välittävän meille Jumalan pelastavan totuuden, mutta hän ei mainitse muita esimerkkejä kuin uskontunnustuksen kohdat. Hän tunnustaakin realistisesti, että dogmien joukossa on myös melko teknisiä oppeja menneiltä vuosisadoilta, joilla ei ole kovinkaan paljon merkitystä tämän päivän rivikristitylle.
Sitovien dogmien luettelon sijaan Gaillardetz käsittelee Vatikaani II:n hengessä ”totuuksien hierarkiaa” ja yrittää tulkita mahdollisimman myönteisesti oppia dogmien erehtymättömyydestä ja muuttumattomuudesta. Oppi ei sulje pois dogmien myöhempää uudelleenmuotoilua sopivammalla kielellä. Se lupaa kuitenkin, ettei katseemme harhaudu pois Kristuksesta ja ettei kirkko johda meitä harhaan pelastuskysymyksissä.
Tämä on kaunis yritys, ja jotain tämänsuuntaista varmasti pitäisi ajatella, mutta teorian heikkoudesta kertoo juuri sen kykenemättömyys kohdata konkreettiset esimerkit.
Monet Ratzinger-Bertonen mainitsemat dogmijulistukset eivät varsinaisesti liity pelastukseen, kun taas monet disiplinaariset käskyt (kuten sunnuntaivelvollisuus nykyään ja raamattukomission päätökset aikanaan) esitetään pelastukseen liittyvinä, vaikka ne kuuluvatkin vain neljännelle tasolle ja saattavat periaatteessa hetkessä muuttua.
Tällaiset pohdinnat pakottavat kysymään, onko koko nelijako kovinkaan hyvä idea. Küngin esimerkki osoittaa, että käytännössä ykköstasokin on korkeimmillaan kakkostasoa (hän sai ”oikeudenmukaisen rangaistuksen” eli menetti opetusoikeutensa, muttei pappisvirkaansa eikä sakramenttiyhteyttä).
Toiset asiat, jotka on aikanaan esitetty nykyjaon mukaan pitkälti ykköstason juttuina (inkvisitiohan totesi heliosentrismin harhaoppiseksi - onhan maan liikkumattomuus ja auringon liike sanottu Raamatussa eli ilmoituksessa), selitetään nyt kuuluvaksi kolmos- tai nelostasolle.
Koska nelijakoa ei ole julistettu ykkös- eikä kakkostason opiksi, sitä itseään kohtaan voi olla kunnioittavan kriittinen. DV:n, Ratzingerin ja Dullesin ohjeet dissidenttikysymyksessä ovat hyviä, mutta edellä sanotun valossa niitä ei tarvitsisi yrittää jättää pelkkään kolmanteen lokeroon. Küngin olisi ollut hyvä seurata niitä 1. tasollakin.
Nämä ohjeet yhdessä kolmanteen lokeroon liittyvien hermeneuttisten ohjeiden kanssa voisivat aivan hyvin olla yleispäteviä. Siispä esitän yllä mainitun perusteella ”teesin kuuliaisuudesta magisteriumille”:
Kiinnitä magisteriumin opetuksessa huomiota siihen, kuka sanoo, miten sanoo, missä sanoo, millä perusteilla sanoo, ja osoita kuuliaisuutta sen mukaan. Lähde aina siitä, että kirkko on auktoritatiivinen opettaja, mutta jos et voi olla samaa mieltä, niin ensin rukoile ja yritä kunnolla ymmärtää.
Jos sekään ei tepsi, voit tuoda huolesi muutaman viisaan kollegan tietoon. Katso, miten he reagoivat ja kuuntele heidän neuvojaan. Sitten voit ehkä viedä asian eteenpäin teologiyhteisölle tai kirkolle. Ole kuuliainen opetusviralle ja luota siihen, että jos kyse on oikeasti totuudesta, niin se kyllä lopulta voittaa.
Avainsanat: auktoriteetti, opetusvirka
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Vastaa