Metsä kirkkoni olla saa
Lainasin kirjastosta kerta heitolla kaksi Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen kirjaa, kun ajattelin antaa hänellekin mahdollisuuden kontribuoida jotain suomalaisen teologian blogiprojektiini. Oikeastaan tänään esiteltävä kirja Metsä kirkkoni olla saa (Kirjapaja 2009) oli ensimmäinen, johon kiinnitin huomioni.
Tästä kirjasta kirjoitan mieluusti paljon myönteisemmin kuin viime viikolla arvioidusta Uskon kintereillä -kirjeenvaihdosta. Vaikka teologinen ja hengellinen anti on edelleen melko ohutta, yritys on hyvä ja suunta oikea. Lyhyessä 80-sivuisessa kirjassa on joidenkin mainioiden ajatusten ja leppoisten kertomusten lisäksi kauniita Sepo J.J. Sirkan ottamia luontokuvia.
Metsä suomalaisten kirkkona
Kirjan nimi tulee Immi Hellénin laulusta Paimenpoika, jonka viimeinen säkeistö kuuluu:
”Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täällä palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.”
Riekkisen mukaan suomalaiselle ”metsä on se paikka, jossa perimmäisten kysymysten selvittelyä viime kädessä käydään”. Hellénin paimenlaulu, joka tunnetaan myös sen alkusanoista ”Jäi toiset aamulla nukkumaan”, julistaa sanomaa ”Luojan suuresta luontokirkosta”. Tämä sanoma rohkaisee lähtemään erätulille ja lupaa ”hengellistä hoitoa ja hiljentymistä, jota nykyajan kiireisen elämänmenon keskellä aivan erityisesti tarvitsemme”. (s. 9–10)
Luonnossa liikkuminen ”avartaa ymmärrystä ja avaa silmät huomaamaan elämän kauneuden ja tarkoituksenmukaisuuden” (s. 43). Tavallinen luonnossaliikkuja ei välttämättä tajua mitään teologisista hienouksista, mutta ”luonnon keskellä Jumalan puhuttelu kyllä kuullaan ja häntä kiitetään” (s. 50). Nuotion äärellä voi mietiskellä tai keventää taakkoja, se on parhaimmillaan ”kohtaamispaikka, rippituoli ja rukouskammio” (s. 51).
Riekkinen kertookin yhden herkimmistä kokemistaan hetkistä tapahtuneen ”ollessani kauan sitten koirani kanssa nuotiolla”. ”Aamupakkanen oli jäädyttänyt vesipisarat puiden oksiin, ilma oli tyyni, taivas sininen ja sää aurinkoinen. (…) Kuului ainoastaan tulen huminaa ja makkaran pihahtelua nuotion loimussa, muutoin oli hiljaista. (…) Kädet menivät kuin itsestään ristiin, ja minä kiitin Luojaa.” (s. 65)
Tämä on kuitenkin vasta tausta, sitten se vasta tapahtui: kaksi joutsenta lensi auringonnousun suunnasta, ja päästyään nuotion kohdalle n. 30 m etäisyydelle ne päästivät mahtavan huudon, joka oli ”kuin ratsuväen fanfaari (…) kuin tuhatpäisen seurakunnan yhteen ääneen lausuma aamen” (s. 65). Riekkinen puhuu pyhästä hetkestä, Pyhyyden kosketuksesta, jollaisia ”jokaisella eränkävijällä varmasti on” (s. 67).
Tämän pitäisi resonoida suomalaisessa sydämessä. Monen olisi varmasti hyvä tehdä seuraava pieni omantunnontutkiskelu: ”Oletko tarpeeksi usein muistanut pyrkiä luonnon muovaamaan kirkkoholviin, joka varsinkin suomalaiselle miehelle on merkittävä hiljentymis- ja rukouspaikka?” (s. 59–61)
Kalastajien ja metsästäjien pyhimyksiä
Muinaissuomalaisessa uskossa Tapio oli metsän isäntä ja Ahti veden haltija. Kun kristinusko tuli Suomeen, se pyrki kristillistäään ja ottamaan mukaan vanhoista uskomuksista sen, mitä pystyi. Esimerkiksi kalamiesten piirissä tuttu sanonta ”Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja!” on rukous, ei Ahdille, vaan Kristuksen kanssa hallitseville kalastaja-apostoleille (Andreas ja Pietari). (s. 12–13)
Pyhimykset ohjaavat meitä Riekkisen mukaan luonnon kunnioittamiseen ja ”kokonaisvaltaiseen elämän ymmärtämiseen” (s. 13). Pyhä Eustachius tunnetaan metsästäjien suojeluspyhimyksenä Vähästä-Aasiasta jo toiselta vuosisadalta (s. 15). Eustachius oli alun perin pakana, nimeltään Placidus, ja hän koki Paavalin Damaskon tie -kokemusta muistuttavan ilmestyksen.
Eustachiuksen näky tapahtui kesken metsästyksen. Siinä hirvi, jonka sarvien välissä kimalteli krusifiksi, sanoi hänelle: ”Miksi vainoat minua, joka olen Kristus, taivaan ja maan luoja, ja joka loin valon ja erotin sen pimeydestä?” Näkyjen jatkuttua aikansa Eustachius perheineen kastettiin kristilliseen uskoon. (s. 15)
Kertomus Eustachiuksesta ”ohjaa ajatukset metsiin ja riistamaille”. ”Siellä arkisen ajon, vaanimisen ja metsästysvietin toteuttamisen keskelläkin Jumala voi meitä puhutella.” (s. 16)
Toinen vastaavanlainen tapaus on 600-700-lukujen taitteessa elänyt pyhä Hubertus. Hän oli kova sotimaan ja metsästämään. Kerran hänkin sai kesken hirvijahdin ihmeellisen näyn. ”Hubertuksen silmien eteen ilmestyi täysin valkoinen saksanhirvi, jonka sarvien välissä loisti häikäisevä risti. Koirat vaikenivat ja pyörivät vikisten kintuissa, kun Hubertus kuuli äänen, joka vaati häntä parannuksen tielle. Tuo kokemus muutti miehen.” (s. 19)
Hubertuksesta tuli lopulta piispa. Sotiminen sai jäädä, mutta metsästyksestä hän ei luopunut. Metsästyksessähän ei ole mitään epäkristillistä. On jopa esitetty, että antaessaan nahkavaatteet Aadamille ja Eevalle ”Jumalan täytyi olla ensimmäinen metsästäjä!” (s. 22) Pyhä Hubertus pääsi jopa Mikael Agricolan rukouskirjan kalenteriin (1544) juhlapäivänään 3. marraskuuta nimellä Hittavainen.
Riekkinen kommentoi: ”Luterilainen pyhimyskalenteri on tunnetusti maailman köykäisimpiä kirjoja. (…) Silti Hubertuksen merkitys läntisessä maailmassa on ollut mainitsemisen arvoinen. Niin pystykorvaluterilaisille kuin luppakorvillekin se muistuttaa, että itse kukin olemme ehkä juuri luonnossa liikkuessamme herkkiä Jumalan puhuttelulle ja kutsulle.” (s. 19)
Lopuksi: intiaanitarina
Lopuksi haluaisin jakaa vielä yhden Riekkisen kertoman tarinan. Eräänä kesänä Riekkinen sai tilaisuuden luennoida Raamatusta Kanadan intiaaneille. Juuri ennen luentoa hänelle kuiskattiin, että ”intiaania ei saa opettaa”. ”Harvoin huolella valmistellut luennot siirtyivät sivuun yhtä vikkelästi kuin silloin. Aikaa uuden valmistelulle oli noin minuutti.” (s. 23)
Riekkisestä tuli kyselijä, ja luentosarjasta tuli ikimuistoinen. Intiaanipäälliköt totesivat, että Raamatusta löytyvät linjaukset ”kestävälle kulutukselle ja elämän kohtuullisuudelle” ovat vakavasti otettava haaste. Toisaalta ”Suuri Henki” oli opettanut saman jo heidän esi-isilleen. Jo ammoin katsottiin karsaasti, jos joku noukki lohia joesta varastoon; sehän oli ahneutta. (s. 25)
Riekkinen sai saman oppitunnin vielä kerran kantapään kautta. Kun hän oli kurssin jälkeen Päällikön kanssa kalassa, he saivat hyvänkokoisen lohen. ”’Jospa vielä pari heittoa, kun se nyt alkaa jo sujua’, yritin esittää. Päällikkö katsoi minua ja totesi, että ’meillähän on jo kala!” (s. 25)
Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen kulttuuri, Suomalaiset teologit, Teologia
Vastaa