Ratzinger-raportti
Italialainen toimittaja Vittorio Messori julkaisi vuonna 1985 ensimmäisen Joseph Ratzinger -haastattelukirjan nimeltä The Ratzinger Report. Myöhemmin saksalainen toimittaja Peter Seewald teki Ratzingerin/Benedictus XVI:n kanssa vielä kolme haastattelukirjaa. Messori puolestaan julkaisi haastattelukirjan myös Johannes Paavali II:n kanssa, ja se on käännetty suomeksikin (WSOY) nimellä Uskalla toivoa.
Tässä artikkelissa tarkastelen Ratzinger-raporttia, joka aiheutti valtaisan kohun vuonna 1985, jolloin vietettiin myös piispainsynodia Vatikaanin II konsiilin päättymisen 20-vuotisjuhlana. Juhliminen tosin ei liene paras termi ilmaisemaan tuolloista tunnelmaa – kirkko oli nimittäin kriisissä.
Näin uskalsi sanoa ainakin Ratzinger, ja piispainsynodin ympärillä ja yhteydessä Ratzinger-raportista kysyttiin niin paljon, että kardinaalin oli tokaistava medialle, että kyseessä on synodi konsiilista, ei kirjasta!
Jatkuvuuden hermeneutiikka
Ratzinger esittelee myöhemmin kuuluisaksi tulleen jatkuvuuden hermeneutiikkansa jo tässä vuoden 1985 kirjassa. Se sai myös piispainsynodin puolelleen: synodihan painotti, että Vatikaani II:ta on tulkittava koko tradition ja aiempien konsiilien valossa. Ratzinger kieltää muuttuneensa progressiivisesta konservatiiviseksi, sen sijaan hän toteaa muiden muuttuneen yltiöliberaaleiksi.
Ratzinger sanoo halunneensa aina pysyä uskollisena kirkon nykyhetkelle, joka on Vatikaani II. Hän ei halua haikailla menneisiin eikä rynnätä kärsimättömästi tulevaan. Hän ei tykkää termeistä prekonsiliaarinen ja postkonsiliaarinen: on vain yksi kirkko, ja Vatikaani II:ta ylläpitää sama auktoriteetti, joka ylläpitää Trentoa ja Vatikaani I:tä. Jatkuvuudessa ei ole murrosta, loikkia eikä repeämiä.
Ratzinger vastustaa kahta ääripäätä: restauraatiopyrkimystä eli pyrkimystä menneen palauttamiseen. Ratzinger sanoo selvästi: kirkko menee eteenpäin, se ei voi mennä taaksepäin. Toisaalta Ratzinger haluaa palauttaa eli restauroida oikean balanssin, sillä konsiilin jälkeen kirkossa on menty aivan liian pitkälle, suorastaan vaarallisille harhapoluille.
Ratzingerin mukaan kriisin juuret ovat ekklesiologiassa. Kirkko on alettu ymmärtää klubina, inhimillisenä järjestönä, jota voidaan muuttaa tarpeiden mukaan. Moderni ihminen ei enää osaa nähdä kirkon takana olevaa jumalallista mysteeriä.
Kirkko on enemmän kuin jäsenensä. Yksipuolinen Jumalan kansa -painotus uhkaa unohtaa Uuden testamentin tärkeän lisän: kirkko on Kristuksen ruumis. Se ei ole meidän vaan hänen. Ratzinger ei väsy toistamasta: kirkko tarvitsee pyhimyksiä, ei managereita.
Epäjatkuvuuksia ja epäonnistumisia
Ratzinger näyttää kuitenkin muuttaneen mieltään tai painotuksiaan ainakin kysymyksessä piispainkonferensseista. Nyt hänen kantansa niihin on kriittisempi kuin kirjassa Theological Highlights of Vatican II.
Katolinen kirkko ei ole kansallisten kirkkojen kokoelma, vaan se perustuu piispalliseen struktuuriin, jossa jokainen yksittäinen piispa liittyy universaaliin piispainkollegioon. Ratzinger paljastaa myös muuttaneen kantaansa myönteisemmäksi suhteessa Maria-hartauteen ja Rooman kuuriaan.
Ratzinger pahoittelee katekeesin tilaa. Lapset oppivat Q-lähteen kristologiasta ilman että he olivat koskaan kuulleetkaan apostolisesta uskontunnustuksesta. On hyvä muistaa, että Katolisen kirkon katekismuksen idea syntyi vasta vuoden 1985 piispainsynodissa, joten tämän kirjan aikana sitä ei ollut. Ratzinger korostaa katekismusperinteen merkitystä katekeesissa: sen pitäisi koostua credosta, sakramenteista, rukouksesta ja kymmenestä käskystä.
Ratzinger kiinnittää haastattelussa huomiota mm. feminismin, vapautuksen teologian ja lahkojen leviämisen ongelmiin. Toisaalta hän näkee paljon toivoa spontaanisti syntyneissä kirkollisissa liikkeissä kuten karismaattisessa uudistuksessa, neokatekumenaalisessa tiessä, focolaressa ja muissa vastaavissa. Hän korostaa myös arvokkaan ja kauniin liturgian merkitystä laajasti levinneitä väärinkäytöksiä vastaan.
Apologeettisesta näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen toteamus on Ratzingerin lause, jonka mukaan ainoa tehokas apologia kirkon puolesta on sen pyhimykset ja sen tuottama taide. Ne todistavat Herrasta paljon paremmin kuin apologeettien keksimät nokkelat oikeutukset kaikille kirkkohistorian pimeille puolille. Ratzinger sanoo myös, että jos teologi on sokea kauneudelle, se vaikuttaa välttämättä hänen teologiaansa.
Kohti ykseyttä?
Kirjan alussa Ratzinger sanoi kanoniseen oikeuten vedoten, että harhaoppia on yhä olemassa. Messori kuitenkin mainitsee kirjan loppupuolella, että joidenkin mukaan Luther voisi tänään aivan hyvin opettaa katolisessa yliopistossa. Vai pitäisikö Luther tänäänkin kutsua keskusteluun Uskonopin kongregaatioon? Ratzinger hymyilee ja vastaa myöntävästi: tänäänkin meidän pitäisi keskustella hänen kanssaan hyvin vakavasti. Syynä on jälleen ekklesiologia: Luther asetti yksilön kirkon yläpuolelle ja väheksyi kirkon jumalallista perustusta.
Ekklesiologisen eron takia Ratzinger on myös valitettavasti melko pessimistinen kristittyjen yhdistymisen mahdollisuuksien suhteen. Lähentymistä on tapahtunut puolin ja toisin, ja Ratzinger sanoo nauttivansa ystävyydestä syvästi hengellisten protestanttisten veljien kanssa.
Katolinen kirkko kuitenkin uskoo kristinuskon perustajan halunneen kirkkoonsa apostolisen suksession, joka on ehdoton edellytys todelliselle pappeudelle ja eukaristialle. Protestantit eivät voi tätä hyväksyä.
Ortodoksien kanssa tilanne on vain näennäisesti helpompi: vaikka apostolinen suksessio, pappeus ja eukaristia ovat kunnossa, ortodoksit pitäytyvät autokefalian ajatukseen, jonka mukaan paikalliskirkot ovat itsenäisiä. He eivät voi hyväksyä, että paavi eli Rooman piispa on universaalin kirkon ykseyden periaate ja keskus. Inhimillisesti puhuen Ratzinger ei näe, kuinka täydellinen ykseys olisi saavutettavissa.
Ratzingerin mukaan Raamattu on kokonaisuutena luettuna “katolinen” – jos hyväksymme sen kokonaan, hyväksymme samalla kirkkoisät ja tavan, jolla he sitä lukivat. Kirkkoisiltähän olemme perineet ajatuksen Raamatusta Jumalan ilmoituksena, sen kaanonin rajat sekä tavan lukea sitä esimerkiksi eri lailla kuin gnostilaiset. Näin astumme sisään katoliseen maailmaan.
Eikä tämä ole vain katolinen apologeettinen argumentti: luterilaisen liberaalieksegeetin Rudolf Bultmannin oppilas Heinrich Schlier löysi katolisuuden jo Uudesta testamentista. Siellä näkyy jo idea elävästä kirkosta, jolle Herra on jättänyt elävän sanansa. Sen sijaan ajatus, jonka mukaan Raamattu on arkeologinen fossiili, hajanainen kokoelma “lähteitä”, ei löydy mistään Raamatusta. Näin ollen sisäinen johdonmukaisuus vei Schlierin katoliseen kirkkoon.
Vastaa