Hyviä uutisia

Jos Antti Nylén on ehdolla Suomen Chestertoniksi, niin Kari Kuula on tarjolla Suomen Lewisiksi.  Kirjapajan julkaisema Kotona kristinuskossa (2012) menee samaan sarjaan C. S. Lewisin  Tätä on kristinusko -klassikkokirjan kanssa. Kuulan kirjasta tuskin tulee samanlaista klassikkoa, mutta erittäin lukemisen arvoinen se kyllä on samasta syystä kuin Lewisinkin kirja: jos haluaa tietää, kuinka itseään älykkäänä pitävä nykyihminen voi olla kristitty.

Kuula eroaa Lewisistä ennen kaikkea siinä, että hän on taustaltaan akateeminen teologi, ja se näkyy kirjassa. Kuulan kääntymiskertomus ei etene ateismista teismin kautta kristinuskoon, vaan pikemminkin hihhuliuskovaisuudesta akateemisen skeptisyyden kautta melko perinteiseen kristinuskoon. Tästä lisää huomenna areiopagi.fi:ssä ilmestyvässä toisessa kirja-arvostelussani samaisesta kirjasta.

Kyllä, Kuulan kirja ansaitsee useamman kirja-arvostelun ja katsauksen. Siinä on niin paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja kommentoitavaa. Areiopagin arvostelussa käsitellään mm. teologisen tiedeuskovaisuuden kysymyksiä, tässä artikkelissa taas tarkastelen Kuulan kirjaa blogin teeman mukaisesti katolisen uskon ja opetuksen näkökulmasta.

Katolinen Kuula

Kotona kristinuskossa ilahduttaa katolista lukijaa monella tavoin. Kuula sanoo yrittäneensä kirjoittaa “yleiskristillisessä hengessä ja kiertää kirkkokunnallisia erityiskorostuksia niin pitkälle kuin mahdollista” (s. 269). Siis Lewisin tyyliin “pelkkää kristinuskoa” (Mere Christianity). Yleistä, yhteistä, katolista kristinuskoa. Samoin kuin Lewis on noussut katolilaisten suureen suosioon, Kuulakin ansaitsee katolista kiitosta, vaikkakin myös kritiikkiä. Mutta sitä myöhemmin.

Vaikka Lewisin ja Kuulan kirkot ovat reformaation perillisiä (Lewis oli anglikaani, Kuula on luterilainen pastori), kumpikaan ei paukuta reformaation tunnuslauseita “yksin uskosta” tai “yksin Raamattu”. Itse asiassa Lewisin kristinuskon tiedetään olleen joiltain osin hyvinkin katolista, hän mm. kävi ripillä ja uskoi kiirastuleen. Kuulallakin on avoimia sympatioita katolisuutta kohtaan, ja ne tulevat kirjassa esiin muutamassa yhteydessä.

Kun Kuula toisessa luvussa esittelee ainekset, joista hän meinaa leipoa kristinuskon kakun, niitä on viisi: kokemus, Raamattu, traditio, opetusvirka ja järki. Tämä lisää Raamattuun neljä muuta lähdettä, ja katoliseen Raamattu-traditio-opetusvirka -kolmikkoon vielä järjen ja kokemuksen, jotka kyllä nekin ovat katolista teologiaa paljon muovanneet.

Opetusvirkaa käsitellessään Kuula nostaa esiin Katolisen kirkon katekismuksen, jota “voi suositella kenelle tahansa kristinuskosta kiinnostuneelle”. Sen “tarkkaan mietitty teksti on teologisesti kaunista”, ja se tarjoaa Kuulalle apua ja vastauksia vaikeisiin ongelmiin. Kuula kuljettaa läpi kirjan mukanaan “pyhäpäivän demonia”, joka latelee vastaväitteitä kristinuskoa vastaan. Käsitellessään teodikean eli Jumalan oikeudenmukaisuuden (tai pahuuden) ongelmaa Kuula kirjoittaa:

Kun pyhäpäivän demoni oikein ahdistaa minua teodikean probleemalla, tapanani on selailla jotakin aihetta käsittelevää kirjaa. Melko usein silmäilen Katolisen kirkon katekismusta, koska siinä esitellään kristikunnan virallinen vastaus ongelmaan. (s. 142)

Kuula nojaa myös vahvasti Vatikaanin II kirkolliskokouksen uskontoteologiaan heti kirjansa alkupuolella, jo neljännessä luvussa (lukuja on yhteensä 18). Tämä on erittäin mielenkiintoinen strateginen liike luterilaiselta pastorilta. Tapanahan on ollut esitellä kristinusko jotenkin seuraavasti: 1) Jumala on 2) Kristus on lihaksitullut ja ylösnoussut Jumala 3) Erityiskysymyksiä etiikan ja teologian alalta. Tähän muottiin menevät esimerkiksi suuret yleiskristilliset apologeetat C. S. Lewis ja William Lane Craig.

2000-luvulla ollaan kuitenkin niin tietoisia uskonnollisen moninaisuuden ongelmasta, että se lienee yksi ensimmäisistä esteistä kristinuskoa pohtivan mielessä. Sen sijaan, että yksi viimeisistä luvuista puolustaisi kristillistä eksklusivismia, Kuula ottaa käänteisen strategian ja asettaa lukijan eteen heti kättelyssä Vatikaanin II:n konsiilin inklusivistisen uskontoteologian.

Tätä voidaan minusta pitää valistuneen modernin kristinuskon näkemyksenä. Saan itse paljon iloa sen avaruudesta ja inklusiivisuudesta. Voitan sillä myös pyhäpäivän demonin hyökkäykset. Kun hän syyttää uskoani kapeakatseisuudesta, paukutan häntä päähän katolisella katekismuksella. (s. 61)

Traditio ja Raamattu

Toinen nerokas veto Kuulalta on rehellinen suhtautuminen kristinuskon historialliseen olemukseen, Raamattuun ja traditioon, vaikka tässä kuten edellisessäkin aiheessa “yksityiskohdista ja muotoiluista voidaan väitellä”. Kuula kirjoittaa auki poikkeuksellisen suorasanaisesti, ettei “kristinusko ole yhtä kuin historiallisen Jeesuksen persoona ja opetus” ja ettei Kristus “julistanut valmista kristinuskoa” (s. 168 ja 181).

Jeesus ei “lyönyt kortteja pöytään ja opettanut valmista kristinuskoa vaikka tähän tapaan: ‘Kuulkaa, te olette oppineet, että Jumala on  yksi. Pitää paikkansa. Mutta samalla hänessä on kolme persoonaa (…) Minä olen yksi noista kolmesta. Nimeni on Poika. Nuo kaksi muuta ovat Isä ja Pyhä Henki. Minä olen tullut ihmiseksi elääkseni ihmisen elämän. Kerron miksi, kuunnelkaa tarkasti.’ Ja sitten tulee perusteellinen kristologian luento,  joka jatkuu pelastusopin kurssilla ja etenee siitä seurakuntaa, etiikkaa ja eskatologiaa käsitteleviin teemoihin. Mitään tällaista Jeesus ei puhunut. Miksi?” (s. 168)

Kuula vastaa taas pitkän sitaatin arvoisesti:

Tämä ei ole niin kummallista kuin äkkiseltään saattaa kuulostaa. Kristinusko nimittäin koostuu kahdesta erilaisesta aineksesta, historiallisista tapahtumista ja niille annetuista teologisista tulkinnoista. Historiallisista tapahtumista tärkeimmät ovat Jeesuksen syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus. Niille ei kuitenkaan voi antaa teologisia selityksiä etukäteen, vaan niiden on ensin tapahduttava. Vasta kun Jeesuksen koko maanpäällinen elämä on käyty läpi, on mahdollista kertoa ja ymmärtää, minkälainen Jumalan Poika hän on. Kristinusko saattoi syntyä vasta ‘perustajansa’ kuoleman jälkeen. Jo ensimmäiset kristityt tajusivat tämän työjärjestyksen. (s. 181)

On tärkeää nähdä, että kristinuskon syntyrakenne on tällainen. Silloin evankeliumeista ei etsitä epärealistisesti valmista dogmatiikkaa. Kuula ei siis etsi kristinuskoa vain Raamatusta vaan kysyy neuvoa koko pitkältä uskontraditiolta. “En osaa ajatella, että Jumala olisi siunannut pelkästään raamatulliseen ajanjaksoon osuvan teologisen prosessoinnin ja jättänyt sitten ihmiset oman luovuutensa varaan (…) Uskon, että pohtiessaan kolminaisuutta, kristologiaa ja muita opinkohtia kristikunta on keskustellut Totuuden Hengen kanssa.” (s. 185)

Kuula ymmärtää katolilaisten ja ortodoksien tavoin Raamatun olevan kirkon kirja. Uskontraditio “on synnyttänyt Raamatun, joten se myös tulkitsee sitä kirkkaimmin”. Raamattu ja traditio “kulkevat käsi kädessä, ehkä vielä niin että traditio näyttäisi johtavan matkaa”. Protestanteillakin käytännössä oma traditio sanoo viimeisen sanan, kukin kirkkokunta tulkitsee Raamattua tunnustuksensa valossa kotiinpäin. “Näin myös luterilaiset, jotka nimeävät liikkeensä erään 1500-luvun kirkon uudistajan mukaan, mikä on paraatiesimerkki siitä, ettei protestantismikaan nojaa yksin Raamattuun”. (s. 255)

Jos Kuula on tasapainoinen käsitellessään traditiota ja Raamattua yhdessä, niin horjunta alkaa siinä, kun hän käsittelee pelkkää Raamattua. Kuulan “epätavallisen kriittisen” asenteen selittää se, että “protestantismin saarnatuoleissa on liioiteltu huimasti Raamatun valovoimaa”. Suuret sanat ovat korottaneet Raamattua kirjana niin että “lautanen ja pizza ovat vaihtaneet paikkaa”. “Sanansaattajasta on tullut sanoma. Astiasta itse asia.” (s. 236)

Visio on hyvä ja analyysi oikea, mutta lääke saattaa silti olla liian vahvaa. Ymmärrän kyllä yskän: dogmaatikkona minulla on eräänlainen viha-rakkaussuhde dogmeihin, ja Kuulalla eksegeettinä vaikuttaa olevan sama juttu Raamatun kanssa. Nyt hän vuodattaa kaiken paperille, ajoittain erittäin osuvasti, välillä taas ehkä hieman yliampuvasti. Esimerkkejä:

Raamattu esittää asiansa sekavasti ja vaikeaselkoisesti. Keskeiset teologiset ideat käydään läpi pinnallisesti ja lyhyesti. Jumalan olemassaoloa ja uskonnollisen elämänkatsomuksen mielekkyyttä ei perustella millään nykyihmistä vakuuttavalla tavalla. Asioita painotetaan muutenkin kummallisesti. Monet uskon avainkysymykset kuitataan lyhyesti, ikään kuin ne eivät olisi mitenkään tärkeitä. Selviöihin ja saman toistoon sen sijaan tuhlataan luvattoman paljon kallista palstatilaa. (s. 234)

Lisäksi siinä on arveluttavaa tavaraa, etenkin Vanhassa testamentissa. Sotia ja väkivaltaa, joskus Jumalan nimissä ja toisinaan hänen käskystäänkin. Oikeustajumme vastaisia käskyjä ja käytäntöjä. Kohtuuttomia rangaistuksia pienistä rikkomuksista. Pitkät listat mielivaltaista puhtautta, ruokia ja uhreja koskevia säädöksiä. Raamattu on siis melko kehno teos. Se opettaa huonosti Jumalasta ja jumalallisista asioista. (s. 235)

Kuulan mukaan Raamattua “ei kannata lukea ilman myöhemmän teologian tarjoamaa kommentaaria”, muuten “jää hyödyntämättä vuosisataisen ajattelun hyvät löydöt”. Raamattua ei voi lukea “puhtaalta pöydältä”, vaan sitä luetaan “aina jonkin etukäteen omaksutun ennakkoymmärryksen valossa”. Raamattu ei ole “parasta luettavaa kristinuskosta kiinnostuneelle etsijälle”, sillä se ei ole kristinuskon käsikirja. Vanhassa testamentissa kristinuskoa ei ollut olemassakaan, Uudessakin saamme siitä vain murusia. (s. 239-241)

Kuula muistuttaa aivan oikein, että Raamatun antaminen kristinuskosta kyselevän käteen on vasta 1800-luvun herätysten “villitys”. “Sitä ennen etsijälle annettiin katekismuksia ja hartauskirjoja ja enemmän kiinnostuneille teologian oppikirjoja. Ennen kirjapainotaitoa taas ani harvoilla oli mahdollisuus lukea ylipäätään mitään, vaan suurin osa kuuli kristinuskosta muiden kertomana.” (s. 242) Raamatulla on silti ainutlaatuinen arvonsa: se todistaa niistä historiallisista tapahtumista, jotka panivat kristinuskon alulle.

Kerettiläinen Kuula

Kuten joistain aiemmista sitaateista ehkä kävi ilmi, Kuula ei pelkää suhtautua kristilliseen traditioon (itse-)kriittisesti. Raamatun inspiraatiota tai virheettömyyttä Kuula ei puolustele eikä juuri edes pohdiskele. Hän uskaltaa rohkeasti sanoa, että Raamatussa on “monenlaisia puutteita, keskeneräisyyksiä ja suoranaisia virheitäkin - ei vain historiaa ja maailmankuvaa koskevissa asioissa, vaan myös teologiassa ja etiikassa” (s. 237).

Joku varmaan haluaa tässä vaiheessa kysyä, mistä Kuula osaa erotella Raamatun virheet ja onko kenties hänen ymmärryksensä virheetön. Moista Kuula ei tietenkään väitä, vaan hän kertoo heti kirjan alussa esittävänsä “välitilinpäätöksen” eli sen, mihin hän on tähän asti mietinnöissään päässyt.

Esimerkiksi sovitusopin laajassa käsittelyssään Kuula kritisoi terävästi perinteisiä sovitusopillisia malleja ja sitoutuu vain hyvin ohueen sovitusoppiin, jossa Kristuksen ristillä ei ole “mitään erityistä pelastusfunktiota” (s. 224). Hän on silti avoin mahollisuudelle vakuuttua vielä tulevaisuudessa “jostakin teologisesti runsaammasta sovitusopillisesta mallista” (s. 217).

Uskoisin, että katolinen sakramentaalinen ja Kristus-yhteyttä painottava teologia voisi olla Kuulalle tässä avuksi. Yhteiskristillisen vision takia sakramenttien käsittely jää kirjassa ymmmärrettävästi vain ohueksi sivuteemaksi. Sen sijaan ihmettelen Kuulan Paavali-tutkimuksessa niin keskeisen Kristus-yhteyden puuttumista tämän kirjan keskiöstä.

Mutta sitten siihen heresiaan. Miksi Kuulan kirja on kerettiläinen? Joku voisi tietysti halutessaan laatia pitkän listan erimielisyyksistään Kuulan kanssa, mutta itse nostan esille vain yhden selvän harhaopin, jota Kuula (kenties tietämättään) kirjassa viljelee jopa neljään otteeseen.

Harhaopilla tarkoitan tässä klassisen kristinuskon eli ns. jakamattoman kirkon ekumeenisessa kirkolliskokouksessa harhaoppiseksi tuomitsemaa näkemystä. Totta puhuen minulla ei oikeasti ole mitään intohimoja kyseisen opin puolesta tai sitä vastaan, mutta vastuullisessa teologisessa arviossa se on mielestäni nostettava esiin varsinkin, kun Kuula kuitenkin pyrkii selittämään vanhojen konsiilien julistamaa kolminaisuusoppia ja kristologiaa.

Yhdessä opinkohdassa Kuula ei kerro, että hän esittää päinvastaisen näkemyksen kuin virallinen oppitraditio. Joko Kuula ei ole asiasta tietoinen, tai sitten hän on kysymyksestä tradition kanssa eri mieltä ja haluaa lukijan omaksuvan oman poikkeavan näkemyksensä. Tiedän Kuulan lukeneen sen verran dogmihistoriaa, etten jaksa uskoa ensimmäistä vaihtoehtoa, mutten oikein jaksa uskoa toistakaan.

No mikä se nyt sitten oikein on, kerro jo! Selvä, selvä: Kotona kristinuskossa edustaa monotelitismiä (t. monoteletismiä). Tämän opin mukaan Jeesuksella oli yksi tahto, tahto siis liitettiin monotelitismissä persoonaan. Monotelitismi tuomittiin harhaopiksi kuudennessa ekumeenisessa konsiilissa Konstantinopolissa (v. 680-681).

Niin ortodoksien, katolilaisten kuin luterilaistenkin kunnioittaman kirkkoisän Maksimos Tunnustajan muotoileman oikeaksi hyväksytyn opin mukaan Kristuksella oli kaksi tahtoa, inhimillinen ja jumalallinen. Tahto siis liitettiin luontoon, ei persoonaan. Näin ollen Jumalalla on yksi tahto, joka on yhteinen kaikille kolmelle persoonalle eli Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle.

Kuula kirjoittaa Kristuksesta: “Hänessä on yksi persoona, yksi tahto, yksi toimija.” (s. 187) Seuraavalla sivulla hän vielä esittelee “kristikunnan pääuoman” näkemystä, jonka mukaan “jumalihminen on yksi persoona, mieli, tahto ja toiminnan keskus” (s. 188). Jumalasta Kuula kirjoittaa: “On kolme samansuuntaista tahtoa, kolme tietoisuuden keskusta, kolme toimijaa - näitä kaikkia kutsutaan termillä persoona.” (s. 100) “Mutta samalla hänessä on kolme persoonaa, tahtoa, ajatusta ja toiminnan keskusta.” (s. 168)

Lopuksi

Samalla kun odotamme, ehtiikö Kuula perua sanansa ennen kuin joku ilmoittaa hänet tuomiokapituliin, voimme mietiskellä Kuulan kirjan käytännön antia. Pääasiassa intellektuaalisesti suuntautuneen kirjan mukaan kristinusko on kuitenkin pohjimmiltaan käytännöllinen uskonto. “Sitä tehdään enemmän kuin mietitään.”

Mitä sitten on Kuulan kristinusko? Sen voi tiivistää kolmeen koohon: kunnia, kiitos ja kasvu. Jumalaa kunnioitetaan, koska hän on Jumala, häntä kiitetään kaikesta siitä, mitä hän on meille antanut, ja hänen yhteydessään kasvetaan ihmisinä. Siinä samalla saa myös nauttia elämästä, joten ehkä reseptiin voi lisätä vielä sen neljännen koon: kakku. Iso ja maukas suklaavadelmakakku.

Sama vielä Kuulan sanoin ja Lewisin hengessä:

Kristinuskon tekemisen voi ilmaista kolmella lauseella. Jumalalle annetaan kunnia ja kiitos. Lähimmäiselle osoitetaan palvelevaa rakkautta. Elämästä nautitaan ja yritetään kasvaa hyväksi ihmiseksi. Tätä on kristinusko. (s. 287)

Nyt kun C. S. Lewisin juhlavuotta on vielä jäljellä, suosittelen tutustumaan Kuulan Lewis-henkiseen kristinuskoon, vaikkei se aivan omaksi kodiksi lopulta kelpaisikaan.

This entry was posted on elokuu 5, 2013 at 02:01 and is filed under Raamattu ja traditio, Teologia, Uskontoteologia. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.