Hyviä uutisia

Paavi Benedictus XVI:n yllättävä ero on jo laajalti uutisoitu. Useampi asiantuntija on jo ehtinyt kommentoida, että paavin tärkeimmäksi perinnöksi jäänevät hänen kirjansa, erityisesti Jeesus-trilogia, jonka hän sai valmiiksi vuonna 2012. Kirjoitettuani jo osasta 1 ja osasta 2 päätän nyt trilogian esittelyn kolmannen osan arviointiin. Sivunumerointi perustuu englanninkieliseen laitokseen Jesus of Nazareth - The Infancy Narratives (New York: Image 2012).

Oikeastaan ei pitäisi edes puhua kolmannesta osasta, sillä Ratzinger itse selittää johdannossa, että kyse on pikemminkin “eteishuoneesta” kahteen aiempaan osaan. Tässä osassa kerrotaan Jeesuksen syntymään liittyvistä asioista, osa 1 taas kertoo Jeesuksen elämästä, osa 2 kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Käsillä oleva kirja on kolmikon pienin, vain 127-sivuinen.

Silti uskaltaisin sanoa, että kolmas kirja on vähintään yhtä hyvä ja arvokas kuin kaksi edellistä. Sen kääntäminen suomeksi on vähintään yhtä tarpeellista kuin aiempien (Edita julkaisi ensimmäisen, Perussanoma julkaisee toisen pääsiäiseksi). Yliopistoteologiassa kun on vuosikymmenet opetettu “tieteellisenä” totuutena tai historiallis-kriittisen tutkimuksen “tuloksena”, että joulukertomukset ovat satuja, hurskaasti sepitettyjä taruja.

Metodista

Alkuun on jälleen sanottava pari sanaa metodista, kun kerran Ratzinger itsekin siihen aina palaa. Hänen mukaansa eksegeesissä on kaksi vaihetta: kirjoittajan intention selvittäminen ja sitten sen soveltaminen nykyaikaan. Nykyajan huomiointi ei suinkaan vähennä menneen tutkimisen vakavuutta tai vastuullisuutta, vaan lisää sitä (s. xi).

Teoria näkyy myös käytännössä. Esimerkiksi Ratzingerin eksegeesi Jes. 7:14:sta on paljon vastuullisempi ja syvällisempi kuin suomalaisen valtavirran liberaalieksegeettien (s. 46-51), vaikka hän uskaltaakin soveltaa sitä lopulta Matteuksen tavoin Jeesukseen.

Historiallisuudesta

Ratzinger argumentoi, että Luukas sai tietonsa joulun tapahtumista “perhetraditioista”. Hän viittaa Mariaan tradition säilyttäjänä (Luuk. 2:19, 51). Miksi Luukas olisi keksinyt tämän, ellei sille ollut mitään pohjaa eikä siitä tiedetty mitään? Jos vedotaan näiden traditioiden myöhäisyyteen (kuten helsinkiläinen eksegetiikka mieluusti tekee), Ratzinger sanoo sen selittyvän luontevasti Marian ja hänen läheistensä harkitsevaisuudella: näitä tapahtumia ei voitu julkistaa Marian elinaikana. (s. 16)

Ratzinger myöntää, että Luukkaan ja Matteuksen kertomukset ovat teologisen tulkinnan värittämiä, mutta silti heidän tarkoituksensa oli kirjoittaa “historiaa, todellista historiaa, joka oli oikeasti tapahtunut” (s. 17). Entä sitten neitseestäsyntyminen? Onko tämä yliluonnollinen ihme myös “historiaa”, vaiko pelkkää teologista tulkintaa?

Ratzinger ottaa tämän kysymyksen käsittelyyn “kaikessa vakavuudessa” (s. 51). Luotuaan katsauksen uskonnonhistorialliseen tulkintaan Ratzinger toteaa, ettei se löydä todellisia paralleeleja evankeliumien neitseestäsyntymiskertomuksille. Erot ovat liian perusteellisia (s. 52).

Ratzinger kysyy lopulta: “Onko se, mitä tunnustamme uskontunnustuksessa, siis totta?” Vastaus on yksiselitteinen “kyllä”. Neitseestäsyntyminen ja ylösnousemus ovat kompastuskiviä modernille hengelle, sillä Jumala tunkeutuu niissä materiaalisen maailman alueelle. Ratzinger sanoo, että kyseessä on Jumalan jumaluus: kuuluuko materiakin hänelle? (s. 56-57)

Tiedotusvälineiden turhanpäiväisyydet

Tiedotusvälineet nostivat esiin kaksi asiaa tästä kirjasta, kun se julkaistiin. Molemmat esitettiin ikään kuin paavi olisi skandaalinomaisesti (tai sankarillisen edistyksellisesti) myöntänyt virheitä kristillisessä traditiossa: ajanlaskun alun virheellisyyden ja eläinten puuttumisen seimen ääreltä joulukertomuksessa.

Ei voi muuta kuin onnitella sekulaaria mediaa täydellisestä huomion harhauttamisesta. Näitä kahta mainittua asiaa sivuavat kohdat ovat kirjassa totaalisen epäolennaisia. Ensimmäinen on vain sivulause (s. 62) osana taitavaa historiallista selvitystä verollepanosta.

Toinen on vain johdanto siihen, että VT:n ja UT:n lukeminen toistensa valossa johti “aukon täyttämiseen” - siinä missä lehdet kyselivät, pitäisikö seimet nyt uudistaa, Ratzingerin mukaan yksikään seimi ei ole kokonainen ilman härkää ja aasia! (s. 69)

Lopuksi

Jeesus-trilogian kolmas kirja on niin täynnä historiallisia ja teologisia helmiä, ettei tiivistäminen ja parhaiden palojen valikoiminen ole helppoa. Mainitsen vain muutamia suosikkejani ruokahalun herättämiseksi: Ratzingerin selitykset Jeesuksen sukuluetteloista (s. 6-11), syntymästä Betlehemissä (s. 65-66) sekä idän tietäjien vierailusta (s. 89-107) ovat mahtavaa luettavaa.

Kirjan viimeinen luku käsittelee Jeesuksen käyntiä temppelissä 12-vuotiaana. Sitä selittäessään Ratzinger kiteyttää ajattelunsa seuraavasti: “Jeesuksen vapaus ei ole liberaalin vapautta. Se on Pojan vapautta, ja siksi se on todella hartaan ihmisen vapautta.” (s. 120-121) Vapaus on yhteyttä Jumalaan, Isän tahtoon, ei velvollisuuksien puutetta.

Jos tässä Ratzinger kuulostaa liberaaleja kritisoivalta konservatiivilta, siteerataan lopuksi vielä “liberaalia” lausetta, johon Ratzinger kirjansa päättää. Hän sanoo, ettei Jeesuksen ihmisyyden ja jumaluuden suhdetta voi lopulta määritellä, se jää mysteeriksi. Taas saa Khalkedon epäsuorasti kyytiä. Mutta ydintotuus säilyy, ja kirjan alussa esitettyyn kysymykseen Jeesuksen identiteetistä on saatu vastaus: “hän on tosi ihminen ja tosi Jumala, kuten kirkon usko sen ilmaisee” (s. 127).

This entry was posted on helmikuu 18, 2013 at 07:01 and is filed under Jumala ja Jeesus, Raamattuteologia, Teologia. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.