Hyviä uutisia

Sain luettua Aarne Toivasen väitöskirjan Dikaiosyne-sanue Paavalin kielenkäytössä (Helsinki 1975). Kirja ei ole helpointa mahdollista luettavaa, mutta ainakin yksi asia siitä käy harvinaisen selväksi: Paavalin vanhurskausterminologia on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja selvää.

Toivasen väitöskirja herättää äärimmäiseen varovaisuuteen Raamatun tekstien käytössä, sillä samalla sanalla voidaan samankin kirjoittajan teksteissä tarkoittaa monenlaisia asioita. Kun tähän lisätään Raamatun sisäisten eri kirjoittajien keskinäiset erot sanojen käytössä, on suhtauduttava hyvin varauksellisesti yksityisiin mielipiteisiin ja pelkistäviin esityksiin siitä, mitä “Raamattu (tai Paavali) opettaa vanhurskauttamisesta”.

Toivanen tutkii dikaiosyne-sanuetta (dikaios, dikaioo, jne eli vanhurskas, vanhurskauttaa jne) seitsemässä semanttisessa kentässä (laki, tuomio, evankeliumi, armo, sovitus, hyvät teot, muita merkityssuhteita) ja etsii sanojen merkitystä mm. konteksteissa esiintyvien vastakohtaparien avulla. Lisäksi Toivanen selvittää sanueen konteksteja (apologia, tuomiopuhe, pelastuksenjulistus, eksegeesi, pareneesi), tyylitasoja (revelaatiotyyli, pleonastinen tyyli, legaalityyli, arkityyli) ja kieliopillisia rakenteita.

Hän päätyy toteamaan, että “eri tutkijat ovat tavallisesti omaksuneet yhdelle merkityskentälle kuuluvia piirteitä ja tulkinneet niiden avulla sanueen kaikki muut esiintymät” (s. 182-183). Kanta, jonka mukaan “sanueen kaikissa nomini- ja verbijohdoksissa säilyisi kaikkialla samoja merkityspiirteitä, ei ole osoittautunut oikeaksi” (s. 183).

Mielenkiintoisia yksityiskohtia

Poimin tähän muutamia Toivasen kiinnostavia löytöjä sen kummemmin niitä systematisoimatta. Ensinnäkin Toivanen huomioi, että Paavalin tapa käyttää sanuetta “on toisinaan lähellä juutalaisen yhteisön yleisiä tottumuksia”, tästä esimerkkinä Room. 2:5 ja 2. Kor. 9:9-10. Toisaalta myös hellenistisessä ympäristössä tunnettuja merkityksiä esiintyy: näistä esimerkkeinä Room. 5:7 ja Fil. 4:8. (s. 182)

Toivanen tarjoaa myös katolisen apologetiikan näkökulmasta hyödyllisiä huomioita. Vanhurskauttaa-verbistä Toivanen kirjoittaa, että se “kuuluu johto-opillisesti kausatiivisiin eli aiheutusta ilmaiseviin verbeihin” (s. 106), ja että “ainakaan ahtaasti forensinen ei tee oikeutta sanueen verbille annetulle merkitykselle” (s. 154). Tässä yhteydessä Toivanen tukeutuu kontekstin tarjoamiin lähivastineisiin: hina dikaioothoomen ek pisteos saa lähivastineekseen hina teen hyiothesian apolaboomen ja hina teen epangelian tou pneumatos laboomen (Gal. 2:16, 3:24 ja 3:14, 4:5).

Room. 5:1-2 saa myös mielenkiintoisen käsittelyn: “Painopiste ei enää sijoitu ‘uskomista’ merkitsevälle lekseemille… Verbin juridinen konnotaatio ei ole vahva ja sen kontekstissa saama assosiaatioaineisto on luonteeltaan kultillista ja liturgista (di’ hou, proagoogee eis teen kharin).” (s. 156) Tämä antaa tukea sille, että Paavali kuvaisi näissä jakeissa kasteen armoon siirtymisen vaikutuksia. Alaviite lisää, että tekstiin sisältyy liittymäkohtia VT:n porttiliturgioiden kielenkäyttöön.

1. Kor. 6:11 saa Toivaselta nimityksen “katolisen vanhurskauttamisopin ‘locus classicus’” (s. 162). Kohtaan sisältyvän ilmaisun tarkoituksena on Toivasen mukaan “osoittaa kasteen aikaansaama ‘muutos’”, ja siihen liittyy “kontekstin johdosta myös moraalisia konnotaatioita” (s. 162). Lopuksi on kiinnostavaa huomata, että yksi Toivasen merkityskentistä on “hyvät teot”. Tässä Toivanen käsittelee kohtia 2. Kor. 9:9-10, Fil. 1:11, Room. 6:12-21 ja Room. 14:17.

“Sanue esiintyy muutaman kerran korpuksessa myös semanttisessa kentässä, jonka muodostavat ‘hyväntekemistä’, ‘lähimmäisenrakkautta’ tms. merkitsevät sanat. Niiden semanttisena subjektina on aina ‘ihminen’ ja vastakohtina ‘moraalista rikkomusta’, ‘pahetta’ (adikia, hamartia, jne) tms. merkitsevät sanat. Tässä kentässä esiintyy kuitenkin ainoastaan sanueen substantiivijohdos, jota kaikissa tapauksissa on käytetty ihmisen ominaisuuden nimenä.” (s. 167)

Tämä vain muistutuksena niille, jotka vastaisivat kysymykseen “Mitä on raamatullinen/paavalilainen vanhurskaus?” sulkemalla pois kaikki hyvät teot automaattisesti ja absoluuttisesti, kokonaan ja kaikissa merkityksissä. Dikaiosyne-sanue on monimutkainen ja suurta tarkkuutta vaativa haaste.