Hyviä uutisia

Katolisvastaista kirjallisuutta ei suomeksi ole kovin paljon, mutta on kuitenkin. Pikku hiljaa tarkoitukseni on käydä esitettyjä haasteita läpi ja vastata niihin kykyni mukaan. Ensimmäisenä käsittelyvuorossa on Eugênio Giovenardin omaelämäkerrallinen romaani Kielletty mies (Os Filhos do Cardeal 1997, suom. Hilkka Mäki. LIKE 2001). Giovenardi on Brasiliassa asuva pappeuden jättänyt ja suomalaisen kanssa naimisiin mennyt entinen fransiskaani(kapusiini-)munkki.

Teoksen uskottavuudesta

Kirjan suomentaja on itse kirjailijan vaimo. Esipuheessa hän vakuuttaa, että kirjassa ei liioitella, päinvastoin joitain asioita oli pakko tiivistää ja toisia jättää pois. Kirjaa lukiessa tosiaan joskus mietityttää, onko kyseessä todellisuus vai jälkeenpäin väritetty dramatisointi. Toisaalta nämä eivät välttämättä sulje toisiaan pois - saman faktan voi nähdä kovin erilaisista näkökulmista. Tämä jäikin lopulliseksi vaikutelmakseni ja vastauksekseni. Kirja on katolilaiselle haastavaa, rankkaa ja jopa vaarallista luettavaa, mutta toisaalta oma kokemus on lähes kaikessa päinvastainen. Saatanakin uskoo Jumalaan, mutta on silti Valheen Isä. Sama todellisuus voi olla toiselle vihattava, toiselle rakastettava.

En siis lähde kritisoimaan kirjaa epäilemällä tapahtumien faktuaalisuutta vaan annan alussa esitetyn vakuuttelun puhua puolestaan ja hyväksyn väitteen luotettavuudesta. Silti en voi olla ihmettelemättä sitä, että kirjassa on lukuisia peruskömmähdyksiä katolisessa terminologiassa siitä huolimatta, että kääntäjä on kirjoittajan vaimo ja että apuna on käytetty “suomenkielentaitoista roomalaiskatolisuuden tuntijaa, joka pyysi ettei hänen nimeään mainittaisi” (vapaa lainaus suomentajan esipuheesta).

Esimerkkejä tästä mainitakseni nihil obstat oli jätetty muotoon “nada obsta”, Pyhän Ristin Johanneksen nimeä ei osattu kääntää vaan hän oli San Juan de la Cruz, neitseestäsyntyminen sekoitettiin tahrattomaan sikiämiseen, lievät synnit käännettiin heikkoudensynneiksi ja tabernaakkeli pyhäinjäännöslippaaksi! Tämän lisäksi näyttää siltä, että latinan “verbien akkusatiivimuodot” oli kömpelö yritys kääntää ACI eli accusativus cum infinitivo-rakenne suomeksi (samassa kontekstissa mainittiin absoluuttinen ablatiivi).

Asian ydin

Kun kirjan lukee, huomaa heti, että kyseessä on kokonaisvaltainen hyökkäys katolisuutta vastaan. Kirkkoa ja sen hierarkiaa, moraalia ja dogmeja mollataan suorasti tai epäsuorasti kannesta kanteen. On kuitenkin paljon monimutkaisempaa yrittää miettiä, esittääkö kirja varsinaisesti mitään argumenttia katolisuutta vastaan tai tarjoaako se yhtään perusteltua järkisyytä hylätä mitään kirkon oppia. Lähinnä kyse on vain nolojen asioiden kertomisesta ja yleisluontoisesta sarkasmista, joka ei sinänsä mitenkään liity siihen, onko kirkolla jumalallista auktoriteettia tai ovatko sen opit tosia.

Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita neitseestäsyntyminen, jota Giovenardi ivaa muutamaan otteeseen käyttämällä graafista kieltä Pyhän Hengen siittämistoiminnasta ja pilkkaamalla kirkon dogmaattisuutta, jolla se vaatii lapsiansa uskomaan opin ilman itsenäistä tutkimista tai ajattelua. Olen kuitenkin joulun tienoilla kirjoittanut kolme artikkelia tästä aiheesta, jotka kaikki puhuvat päinvastaisen puolesta: asiaa saa ajatella ja on ajateltu itsenäisestikin, eikä tämän tarvitse kumota kirkon näkemystä vaan päinvastoin.

Itsetyydytyksen ongelma

Ehkä näkyvin ja kantavin teema Kielletty mies-kirjassa on ihmisluonnon taipumus seksuaalisuuteen ja selibaatin epäluonnollisuus. Giovenardi kertoo jatkuvasti omista sekä muiden pappien ja sääntökuntalaisten seksuaalisista kiusauksista, ajatuksista, houkutuksista ja lankeemuksista. Erityisesti itsetyydytyksen ongelma tuntuu vaivanneen Giovenardia. Seuraavat sitaatit kuvaavat tunnelmaa:

“Tullakseen papiksi oli tapettava ja haudattava joku. Puhuttiin vanhasta ihmisestä, hänen intohimoista ja synneistään… Jumalan silmä oli kaikkialla… käymälässä se vahti sukupuolisuuden ilmentymiä; vuoteessa se tarkasti, ettei kukaan harjoittanut itsesaastutusta…” (s. 31)

“[Paholainen] kätkeytyi ovien taakse, vuoteiden alle ja varsinkin kylpyhuoneisiin, joissa se suoranaisesti ärsytti poikien ruumista, jotta he katsoisivat toistensa alastomuutta, koskisivat itseään pitempään kuin oli tarpeellista ja mieltyisivät yksinäiseen nautintoon.” (s. 34)

“Hillitsemätön, riippumaton voima ilmoitti itsestään milloin mieli. Penikseni liikkui ja kohosi sopimattomina hetkinä, ja jouduin noloon tilanteeseen tovereitteni edessä. Usein heräsin keskellä yötä kasteltuani pyjamani, mieleeni nousi muistoja naisen kasvoista, paljastuneesta rinnasta, viettelevistä katseista. Ne tuntemukset eivät näköjään laantuneet, päin vastoin (sic), ajan mittaan ne kasvoivat, voimistuivat, vaativat huomiota ja tavallaan vaalimistakin. Kokeiltuani muutaman kerran masturbointia ymmärsin, että kyseessä oli se mistä (sic) rehtori tiheään käytti nimitystä yksinäinen pahe.” (s. 57-58)

“[Masturbaatio] oli aiheuttanut [toiselle ex-papille] viikottaisia ahdistuksia ja masennuksia ja saanut hänet kiitämään rippi-isän luokse keskiyöllä tai polvistumaan maissinjyvien päälle, turhaan, sillä uupuneenakin, petettyään itseään pikarukouksilla, voi Pyhä Neitsyt!, hyvä Jeesus, päästä minut kiusauksesta!, hän tunsi tahmean nesteen noruvan reisiensä välissä.” (s. 239)

Pohdintaa

Ei välttämättä ole helppoa vastata siihen, miksi Jumala kieltäisi sellaista, mihin ihmisluonto on niin taipuvainen, eikä välttämättä ole helppoa ymmärtää, miksi kirkko arvostaa selibaattia ja luonnonmukaisuutta (esim. ehkäisykysymys), kun selibaatti itse vaikuttaa niin epäluonnolliselta. Eikä ole helppoa hyväksyä, ettei Jumalan armo näytä aina voittavan taistelua, vaikka siihen turvauduttaisiinkin.

Toisaalta monelle herkälle sielulle yllä siteeratut kohdat ovat varmasti etovia ellei suorastaan pahennusta herättäviä. Vaikuttaa siltä, että jokin toinen ääni ihmisluonnossa tunnistaa yllä kuvatun kuvottavaksi ja vääristyneeksi. Molemmat puolet taitavat olla samaa mieltä ainakin yhdestä asiasta: jotain on pielessä. Tehtävä on selvittää, ovatko kaikki seksuaaliset viettimme hyviä ja niiden vastustaminen epäluonnollista ja pahaa, vai ovatko viettimme kenties vinossa ja täten itsehillintää vaativia.

Kysymyksen asettaminen on jo melkein siihen vastaamista. Onhan selvää, ettei siitä hyvää seuraa, jos ja kun ihminen antautuu kaikille himoilleen ja houkutuksilleen. Ei ole vaikeaa tunnistaa ihmisen tilaksi sitä, mitä perisyntioppikin sanelee: ihmisessä on taipumus pahaan (concupiscentia), paha himo.

Emme ehkä tiedä, miksi se on juuri sellainen kuin on, haluaisimme sen ehkä olevan heikompi tai vähemmän seksuaalisuuteen vaikuttava, mutta emme voi asian todellisuudelle mitään. Selvitettäväksi jää, mitkä taipumukset ja teot ovat hyviä ja mitkä huonoja.

Itsetyydytyksen tapauksessa kristillinen perinne ja katolisen kirkon yhä tänäänkin pätevä opetus sanelee, että masturbaatiota on pidettävä “itsessään vakavasti väärin suuntautuneena tekona”, koska seksuaalinen nautinto on “moraalisesti vääristynyttä silloin, kun sitä etsitään irrotettuna sen elämää antavasta ja rakkautta lisäävästä päämäärästä” - “seksuaalisen kyvyn käyttäminen aviollisen yhtymisen ulkopuolella on olennaisessa ristiriidassa tämän kyvyn päämäärän kanssa”. Kirkko tosin lisää, että erinäiset tekijät voivat vähentää moraalista syyllisyyttä (Katolisen kirkon katekismus 2351-2352).

Tässä on kaksi vaihtoehtoa: joko meillä on Jumalan opetus asiasta tai sitten ei. Jälkimmäisessä tilanteessa olemme hukassa, ensimmäinen vaihtoehto taas asettaa meidät valinnan eteen. Valinta on seuraavanlainen. Ensimmäinen vaihtoehto on, että ihminen olettaa nykyisen tilansa olevan perustila ja omien mieltymystensä tai järkeilynsä sanelevan, mikä on kulloinkin oikein tai väärin. Tällöin kirkon dogmaattisuus näyttää kauhealta ja moraalisäännöt epäluonnollisilta, ja vapaus löytyy ruumiin viettien seuraamisesta.

Toinen vaihtoehto on, että ihminen tunnustaa, että syntiinlankeemuksessa hän, joka “ei tuntenut häpeää”, menetti autuaan luonnollisen tilansa ja joutui vääristyneiden epäluonnollisten viettien ja häpeän valtaan. Ihminen huomasi olevansa alasti ja peitti itsensä. Seksuaalisuuden luonnollisuus oli rikkoontunut. (ks. 1. Moos. 2-3) Tämän elämän loppuun asti pysymme lihamme puolesta tässä tilassa - Giovenardin ongelma oli hänen omien sanojensa mukaan, että hän luotti lapsellisesti siihen, että papinkaapu takaisi sisäisen hyveellisyyden ja suojelisi näkyvää ja näkymätöntä ihmistä (s. 221-222).

Katolilainen tunnustaa, että Kristus haluaa palauttaa meidät tilaan, joka oli “alussa” (ks. Matt. 19) - armon avulla meillä on velvollisuus ja mahdollisuus palata kohti tilaa, jossa me olemme oman ruumiimme herra eikä päinvastoin. Tässä valossa naimattomuus “valtakunnan tähden” (Matt. 19) näyttäytyykin kauniina valintana hypätä tämän elämän aviollisen yhteyden ja rakkauden yli suoraan senkin päämäärään, yhteyteen ja rakkaussuhteeseen itsensä antavan Jumalan kanssa.