Hyviä uutisia

Tämä väittely käytiin Hyviä uutisia- apostolaatin perustajan (nimimerkki fineca) ja Luther-säätiön edustajan (nimimerkki Kyttyrä) välillä http://www.uskojarukous.net - foorumilla joulukuussa 2006. Molemmilla on avauspuheenvuoro, 3 vastauspuheenvuoroa sekä loppupuheenvuoro. Fineca aloittaa ja puolustaa katolista näkemystä, jonka Trenton kirkolliskokous kaanoneissaan esittää.

fineca: Puheenvuoro 1.

+Laudetur Iesus Christus

Väittelymme aiheena on ”Onko teoilla sijaa vanhurskauttamisessa?”, ja puolustan katolista eli kysymykseen myönteisesti vastaavaa kantaa. Vastapuoleni on pyytänyt minua puolustamaan Trenton kirkolliskokouksen kaanoneita raamatullisin argumentein, ja se onkin alkupuheenvuoroni päämäärä.

Kysymyksessä olevat Trenton kirkolliskokouksen kaanonit ovat seuraavat:

“Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon kirottu”. (Kaanon 9)

“Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai niin, että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon kirottu.” (Kaanon 11)

Vastapuoleni mukaan nämä pyhän kirkolliskokouksen lausunnot ovat ”pahimman laatuisia harhoja”. Näin hän totesi aiemmassa keskustelussa ja jatkoi, että hän ei ”osaa nähdä miten esim. fineca selviytyisi tuosta haasteesta, jonka nuo kaksi ylläsiteeraamaani Trenton kirkolliskokouksen päätöstä hänelle asettavat. Millaisen apologian hän loisi puolustellakseen niitä uskottavasti?” Ydinkysymyksen hän asetteli seuraavasti: ”Miksi hän, joka edustaa luterilaista oppia, ’yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden’ pitää kirota? Perustele Raamatulla!”

Perustellakseni Trenton kaanonien raamatullisuuden minun on ensin osoitettava, että on raamatullista kirota väärän vanhurskauttamisopin levittäjät. Toiseksi on todistettava, että Raamattu todella opettaa katolista eikä luterilaista vanhurskauttamisnäkemystä. Näistä kahdesta premissistä seuraa johtopäätös, että luterilaisen vanhurskauttamisopin levittäjien kiroaminen on raamatullista.

Ensimmäinen premissi: On raamatullista kirota väärän vanhurskauttamisopin julistajat.

Raamatullinen perustelu: ”Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme — vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli — hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:7-9)

Paavali tekee tässä hyvin selväksi, että kuka tahansa, joka levittää apostolisesta evankeliumista poikkeavaa evankeliumia, saa apostolisen kirouksen päälleen, olkoon se sitten enkeli, minä itse, Luther, Calvin tai kuka tahansa. Trento kuulostaa siis aivan Raamatulta, toisin kuin protestanttisuus, joka ei pidä itseään erehtymättömänä uskon totuuden opettajana Paavalin ja katolisen kirkon tavoin.

Joku saattaa vastustaa, että Paavalin kirous liittyi evankeliumiin eikä vanhurskauttamiseen, mutta olemme vastapuoleni kanssa samaa mieltä siitä, että ”evankeliumi merkitsee olennaisesti juuri vanhurskauttamista, ja vanhurskauttaminen tarjoaa näin ratkaisevan arviointiperusteen sille, ovatko kirkon opetukset ja rakenteet evankeliumin mukaisia” (sitaatti vastapuoleni Internet-sivustolta: http://www.netikka.net/demarcation/vanhurskaus.htm).

Toinen premissi: Raamattu tukee Trenton lausuntoja vanhurskauttamisesta.

Kaanon 9: Ihminen ei tule vanhurskaaksi pelkästään uskosta ilman mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta. Vastapuoleni kirjoittaa kotisivuillaan: ”Vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamista Kristuksen tähden” Raamattu kuitenkin antaa muitakin kriteerejä syntien anteeksiantamiseksi kuin uskon: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.” (Ap.t. 2:38)

Alkukielen kielioppi kertoo, että tässä kaksi tekijää (kääntymys ja kaste) aiheuttavat yhteisen seurauksen (syntien anteeksi antaminen). Pietari ei sanonut: ”Uskokaa vain”, vaan: ”Kääntykää ja ottakaa vastaan kaste”. Koska kääntyminen ja kastautuminen ovat tekoja, on teoilla ilmiselvästi sijaa syntien anteeksi antamisessa.

Itse asiassa myös usko on teko:”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.” (Joh. 6:28) Tässä tulee vastaan tärkeä seikka, nimittäin se, että vanhurskauttavat teot eivät ole ihmisen omista voimistaan Jumalan armosta erillään tekemiä tekoja, vaan ensisijaisesti Jumalan armon vaikuttamia tekoja, jotka toki vaativat ihmisen tahdon yhteistyön. Siispä esimerkiksi usko, katumus ja kaste ovat tekoja, joilla on sijaa vanhurskauttamisessa.

Kaanon 11: Vanhurskauden armo ei ole pelkkä Jumalan suosiollisuus, vaan myös ihmisen sydämeen vuodatettu Pyhän Hengen rakkaus. Vanhurskaus ei ole vain Kristuksen vanhurskauden meidän osaksemme lukemista, vaan meidän todellista vanhurskaiksi tulemista.
Raamatullinen perustelu: ”Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen” (Room. 5:5). Paavali opettaa kuten Trento, että Jumalan elämä tulee todella sisimpäämme Pyhän Hengen kautta.

Jumala ei vain teeskentele Kristuksen tähden, että meissä ei ole syntiä (hän ei vain peitä sontaa lumella, kuten kuuluisa vertaus sen esittää), vaan hän todella poistaa synnin sisimmästämme tulemalla itse tilalle. Tämä käy ilmi Raamatun käyttämistä sanoista vanhurskauttamisen ja syntien anteeksiannon yhteydessä: ”pyyhkiä pois” (Ap.t. 3:19, Ps. 51:3, Jes. 43:25), ”pestä puhtaaksi” (Ps. 51:4, 1. Kor. 6:11), ”ottaa pois” (Joh. 1:29), ”pestä pois” (Ap.t. 22:16), ”puhdistaa” (Hes. 36:25, 1. Joh. 1:7).

Armo ei ole pelkästään Jumalan subjektiivinen ominaisuus (suosiollisuus), vaan hänen objektiivinen elämänsä, josta tulemme osallisiksi ja jossa voimme kasvaa. Raamatussa armo esiintyy myös tässä erityisen katolisessa merkityksessä: ”Yhä runsaampana tulkoon osaksenne armo” (2. Piet. 1:2), ”sydän saa vahvistusta armosta” (Hepr. 13:9), ”vielä suurempi on se armo, jonka hän antaa” (Jaak. 4:6), ”jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme” (Hepr. 4:16).

Johtopäätös

Raamattu osoittaa, että syntien anteeksi antamiseksi eli vanhurskauttamiseksi tarvitaan muutakin kuin pelkkää uskoa ja opettaa, että Jumalan rakkaus todella vuodatetaan sydämiimme ja että synti todella pyyhitään pois. Raamattu kiroaa myös ne, jotka levittävät väärää vanhurskauttamisoppia. Siispä kasassa on uskottava raamatullinen apologia sen puolesta, että Trenton kirkolliskokous on raamatullinen ja että se on oikeassa.

+Gloria Patri et Filio et Spiritui Sancto

Kyttyrä: Puheenvuoro 1.

Lähden omassa luterilaisen vanhurskauttamisopin apologiassa liikkeelle luterilaisen po. opin shibboletista, ”vanhurskaus on yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.” Näin ollen on tekojen vaatiminen uskon lisäksi tai sen ohella suljettava pois vanhurskauttamisen artiklasta. Näin sen vuoksi, että Raamattu kautta linjan tukee tätä käsitystä. Room. 3. 20-24.

20. sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.
21. Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia,
22. se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.
23. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla
24. ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.

Näemme siis Raamatun asettavan uskon suorastaan tekojen vastakohdaksi. Tämä seikka, että vanhurskautus tapahtuu uskosta, ilman lain tekoja, on luterilaisen opin pääuskonkohta, jonka perusteella kirkko joko seisoo tai kaatuu. Jos vanhurskauttamisen artiklaan sekoitetaan tekoja, kielletään samalla armon yleisyys Gratia universalis ja rajataan armo käsittämään vain niitä, jotka ovat antropologisista (ihmislähtöisistä) edellytyksistä käsin joko valmistautuneet armon vastaanottamiseen tai ovat siihen luontaisesti soveliaampia kuin toiset. Raamattu pitää kuitenkin kiinni opista armon yleisyydestä ja sulkee siten teot vanhurskautuksen ulkopuolelle.

19. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. 2. Kor. 5:19.

29. Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Joh. 1:29.

Kaikki ihmiset ovat siis tulleet sovitetuiksi yksin Kristuksen teossa. Jos tämän teon oheen yritetään sijoittaa perusteeksi jotain, joka on meitä itseämme, meissä tai nousee meistä itsestämme, kielletään armon yleisyys. Armon yleisyyden kieltäminen taas johtaa puolestaan subjektivismiin, jossa pelastusvarmuus saavutetaan (tosiasiassa ei saavuteta) nojautumalla kokemuksiin, omaan uskoon jne. On selvää, että näin menettelemällä johdutaan ainaiseen epävarmuuteen, ainaiseen itsetarkkailuun. Jos sen sijaan pysytään tiukasti Raamatun ilmoituksessa armon yleisyydestä, voidaan pelastuksesta olla varmoja objektiivisin kriteerein ja merkein, merkein joita ovat sakramentit, kaste ja ehtoollinen. Jos oppi armon yleisyydestä turhennetaan ei jäljelle jää mitään varmaa, jonka perusteella ihminen voisi katsoa olevansa vanhurskas, otollinen Jumalalle. Evankeliumiltakin olisi ”siivet poikki”, sillä mikä olisi sellainen evankeliumi, joka koskisi vain harvoja ja valittuja, jota ei kuitenkaan voisi uskossa varmuudella omata omalle kohdalleen,vaan pelastus jäisi subjektiivisten arvelujen varaan?

Edelleen jos pelastuksen katsotaan olevan teoista syrjäytetään Kristus.

En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut. Gal. 2:21.

Tästä selviää, että Raamattu tukee vankasti luterilaista oppia vanhurskautuksesta asettamalla Kristuksen sen ainoaksi perusteeksi juuri kuten tuon luterilaisen shibboletin jälkimmäinen osa, ”yksin Kristuksen tähden” väittää. Apostoli Johannes kirjoittaa kirjeessään:

7. Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. 1. Joh. 1:7.

Tämä Raamatun paikka ilmaisee kiteytetysti sen, ettei meitä puhdista synnistä kuin yksinomaan Jeesuksen Kristuksen veri. Ei ole siis mitään muuta uhria, kuin se mikä annettu on. Hebrealaiskirje ilmaisee asian seuraavasti:

5. Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: ”Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit;
6. polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt.
7. Silloin minä sanoin: ’Katso, minä tulen - kirjakääröön on minusta kirjoitettu - tekemään sinun tahtosi, Jumala’.”
8. Kun hän ensin sanoo: ”Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin,
9. sanoo hän sitten: ”Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen.
10. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan. Hebr. 10: 5-10.

Miten sitten olisi suhtauduttava niihin moniin lausumiin joissa Raamattu opettaa vanhurskautusta teoista? Näissä paikoissa tarkoitetaan kuitenkin aina vanhurskautusta ihmisten edessä. Vanhurskautus Jumalan edessä tapahtuu sen sijaan aina ilman tekoja. Ulkonaiset teot ovat kyllä merkkejä siitä, että ihminen on myös vanhurskas Jumalan edessä, eli hänellä on usko. Ne eivät kuitenkaan ole mikään tae tästä, vaan niiden perusteella voidaan ainoastaan parhaimmillaankin olla subjektiivisessa mielessä varmoja vanhurskautuksesta. Takuulla varmoja, eli objektiiviseen tietoon perustuvaa varmuutta meillä ei voi olla.
Raamattu siis esittää nämä teot uskon hedelmänä, sen vaikutuksena, seurauksena, ei ehtona.

Summa summarum: Kaikki denominaatiot (kirkkokunnat), jotka tekevät teoista vanhurskautuksen ehdon ovat joutuneet pois Kristuksesta ja langennet yhdessä galatalaisten kanssa lain orjuuteen, josta evankeliumi tahtoisi heidät vapauttaa. On kuitenkin lähes aina niin, että tekojen oppi on sikäli syvään juurtunut niissä denominaatiossa, joissa siihen pitäydytään, ettei vavahduttavallakaan evankeliumin julistuksella sitä voida juurittaa pois.

fineca: Puheenvuoro 2.

+JMJ

Päämääräni vastauksessani vastapuoleni avauspuheenvuoroon on kritisoida raamatullisesti vastapuoleni puolustamaa luterilaista oppia siitä, että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta ja puolustaa katolista oppia siitä, että ihmisen teoilla on sijansa vanhurskauttamisessa. Ensiksi minun on osoitettava, että Raamattu ei opeta vanhurskauttamista ”yksin uskosta” sekä vastattava vastapuoleni esittämiin väitteisiin päinvastaisesta. Toiseksi minun on osoitettava, että Raamattu opettaa katolista näkemystä, jonka mukaan ihmisen teoilla on osansa vanhurskauttamisessa. Täten voimme päätyä johtopäätökseen, että luterilainen kanta on epäraamatullinen ja hereettinen.

Raamattu ei opeta vanhurskauttamista ”yksin uskosta”

Vastapuoleni väitti, että ”Raamattu kautta linjan tukee” luterilaista ”yksin uskosta” - vanhurskauttamisoppia, jonka perusteella teot on ”suljettava pois vanhurskauttamisen artiklasta”. Hän siteerasi Room. 3:20-24 todisteena väitteelleen ja sanoi Raamatun asettavan uskon suorastaan tekojen vastakohdaksi. Todellisuudessa asia ei suinkaan ole näin, vaan kyseessä on perustavanlaatuinen Paavalin sanojen väärinymmärtäminen. Ensimmäisen paavin inspiroitu varoitus Paavalin kirjeistä on paikallaan: ”Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.” (2. Piet. 3:16) Roomalaiskirjeen 3. luvussa Paavali opettaa, että ihminen tulee vanhurskaaksi uskosta eikä lain teoista, mutta hän ei koskaan sano ihmisen tulevan vanhurskaaksi yksin uskosta.

”Lain teot” (kr. erga nomou) viittaavat Mooseksen lain eli Tooran käskyihin (kuten ympärileikkaus yms.), joiden noudattamista jotkut varhaisista kristityistä pitivät välttämättöminä pelastukselle (Ap.t. 15:1). Tämä on harvinaisen selvää roomalaiskirjeen kontekstista. Opetettuaan, etteivät lain teot vanhurskauta, vaan usko, Paavali kysyy: ”Vai onko Jumala pelkästään juutalaisten Jumala? Eikö hän ole myös muiden kansojen Jumala? On toki”. (Room. 3:29) Paavalin tarkoitus on opettaa, että juutalaisella lailla ei ole mitään tekemistä kristittyjen vanhurskauttamisen kanssa: ”Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle.” (Gal. 5:3-4) Samoin siteerattu Gal. 2:21 koskee juutalaista lakia.

Paavali siis opetti, että ihmisen ei tule noudattaa Mooseksen lakia pelastuakseen. Tämä ei kuitenkaan millään muotoa sulje pois kristillisen laupeuden ja kuuliaisuuden tekojen sijaa vanhurskauttamisessa, ja niistä käymme tätä väittelyä. On turhaa siteerata armon ulkopuolisten juutalaisen lain tekojen tarpeettomuutta ylipäänsä kaikkien hyvien tekojen tarpeettomuuden todistamiseksi. Voittaakseen väittelyn vastapuoleni pitäisi näyttää, missä Raamattu opettaa, että millään teoilla ei ole mitään sijaa vanhurskauttamisessa, ja että vanhurskauttaminen on yksin ja ainoastaan uskosta. Hän törmää väkisin siihen ylitsepääsemättömään esteeseen, että edes luterilaisten suosikkiapostoli Paavali ei yhdistänyt ainuttakaan kertaa sanoja ”yksin” ja ”uskosta”, vaikka hän käytti kumpaakin sanaa erittäin ahkerasti pitkin Uutta testamenttia. Pyhällä Hengellä oli tähän syynsä.

Armo, teot ja pelastusvarmuus

Ennen kuin tutkimme Raamatun todistusta, on syytä tehdä selväksi muutama seikka katolisesta pelastusnäkemyksestä. Kun vastapuoleni puhuu tekojen asettamisesta vanhurskauden ehdoksi tai näkökulmasta, jonka mukaan pelastus on teoista, tätä polemiikkia ei ole syytä tulkita todenmukaiseksi esitykseksi katolisen kirkon kannasta. Trenton kirkolliskokous kiroaa myös ne, jotka väittävät, että vanhurskauden voi ansaita omilla teoillaan ilman Jumalan armoa. Kirkko uskoo yhdessä Raamatun kanssa, että vanhurskauttaminen on yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Vanhurskauteen vaikuttavat teot eivät nouse meistä itsestään ja siten tee tyhjäksi Kristuksen työtä, vaan ne nousevat nimenomaan siitä armosta, jonka Kristus on meille voittanut. Toisaalta ne vaativat myös meidän yhteistyömme. Paavali kirjoitti: ”tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa.” (Fil. 2:12-13) Tässä käy selvästi ilmi, että Paavali ei aseta ihmisten tekoja ja Jumalan työtä vastakkaisiksi. Hän käskee ihmisiä työskentelemään pelastuakseen, mutta samalla huomauttaa Jumalan olevan se, joka saa aikaan nämä pelastavat teot. Juuri näin katolinen kirkko opettaa.

Paavali kehotti filippiläisiä työskentelemään peläten ja vavisten pelastuakseen, eikä hän suinkaan käskenyt heitä nauttimaan pelastusvarmuudestaan, josta vastapuoleni niin paljon kirjoitti ilman minkäänlaisia viittauksia Raamattuun. Samassa kirjeessä Paavali osoitti, ettei hänelläkään ole varmuutta pelastuksestaan, vaan hänen täytyy pyrkiä taivaaseen kuten kaikkien muidenkin: ”Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista.
En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen” (Fil. 3:11-14)

Teoilla on sijansa vanhurskauttamisessa

Lopuksi tutkimme tärkeintä raamatullista todistetta siitä, että ihminen tulee vanhurskaaksi uskon lisäksi myös teoista. Kyseessä on Jaakobin kirjeen 2. luku, jossa lukee seuraavaa: ”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? … Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton? Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi. Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta…Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös usko ilman tekoja on kuollut. (Jaak. 2:14, 19-24, 26)

Vihdoinkin olemme löytäneet kohdan, jossa Raamattu käyttää sanoja ”yksin uskosta” (ainoastaan uskosta)! Jaak. 2:24 jääköön kaikkien mieleen Lutherin voitokkaan iskulauseen raamatullisena todisteena…nimittäin kumoavana todisteena, sillä se asettaa iskulauseen eteen negatiivin ja sanoo nimenomaan, että ihminen ei tule vanhurskaaksi yksin uskosta. Miksi tätä väittelyä ylipäänsä käydään, kun Raamattu on puhunut selvästi, että ihminen tulee vanhurskaiksi teoista eikä yksin uskosta, ja kun toisaalta Raamattu ei koskaan sano vanhurskauttamisen olevan yksin uskosta? Miten luterilaiset voivat puolustaa teologiaansa tämän järisyttävän raamatullisen kompastuskiven edessä? Tarjolla on lähinnä kaksi vaihtoehtoa: rehellinen ja epätoivoinen.

Luther valitsi ensimmäisen ja kommentoi Jaakobin kirjettä seuraavasti: “Pyhän Jaakobin kirje on tosiasiassa todella vähäarvoinen kirje…sillä siinä ei ole mitään evankeliumin luontoista…” (Esipuhe Uuteen testamenttiin, 1546) ja “Ensinnäkin se on täysin pyhää Paavalia ja muuta Raamattua vastaan, kun se lukee vanhurskauden tekojen ansioksi…” (Esipuhe Jaakobin kirjeeseen, 1546) Tämän näkemyksen ongelma on se, että on hieman omituista olla kristitty, joka pitää omia pyhiä kirjoituksiaan vähäarvoisina ja ristiriitaisina. Luther halusikin johdonmukaisesti poistaa Jaakobin kirjeen Raamatusta.

Vastapuoleni viittasikin jo selvästi avauspuheenvuorossaan toiseen vaihtoehtoon, nimittäin Jaakobin kirjeen sanoman vesittämiseen. Jaakob sanoo, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta, mutta Kyttyrä yhdessä Uuden testamentin vuoden 1992 kääntäjien kanssa sanookin, että ei Jaakob tarkoitakaan, mitä sanoo, vaan oikeasti hän vain tarkoittaa, että ihminen ”osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” (Jaak. 2:24 KR 1992)

Ongelma on, että alkuperäiskielen tekstissä ei ole sanaa ”osoittautuu”, vaan kyseessä on sama vanhurskauttamisverbi kuin Paavalillakin - apostolit puhuvat aivan samasta asiasta. Itse kontekstissa ei ole mitään, mikä viittaisi siihen, että kyse ei oikeasti ole pelastumisesta vaan siitä, miten muut ihmiset voivat todeta jonkun muun vanhurskaaksi (kuten vastapuoleni haluaisi asian olevan). Päinvastoin Jaakob tekee selväksi, että kyse on pelastumisesta: ”Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?” (Jaak. 2:14)

Jaakob ottaa esimerkiksi Aabrahamin, jonka teot eli Iisakin uhraaminen vaikuttivat yhdessä hänen uskonsa kanssa vanhurskauttamiseksi. Onpa outo esimerkki vanhurskaudesta ”ihmisten edessä”, kun yksikään ihminen ei ollut näkemässä kyseistä Aabrahamin tekoa! Aabrahamin mukana olleet palvelijatkin jätettiin kauemmaksi näköpiirin ulottumattomiin (1. Moos. 22:5), eivätkä he tienneet mitään Aabrahamin urheasta vanhurskauttavasta teosta. On aivan selvää, että Jaakob puhuu todellisesta vanhurskaudesta, jonka saavuttamiseksi ei riitä yksin usko.

Samoin kuin protestantit yleensä, vastapuoleni keskittyi muutamiin jakeisiin, jotka opettavat, ettei kristityn tarvitse pelastuakseen noudattaa juutalaista lakia, ja sivuutti sillä verukkeella kaikki tekoihin liittyvät raamatunkohdat toissijaisina antamatta kuitenkaan yhtään raamatullista perustetta sille, että nämä kohdat todella tulisi ymmärtää, kuten hän väittää. Katolinen kirkko sen sijaan hyväksyy täyssydämisesti koko Raamatun todistuksen - vanhurskauttaminen on mitä totisimmin uskosta, mutta ei yksin uskosta.

”In te, Domine, speravi, non confundar in aeternum.”

Kyttyrä: Puheenvuoro 2.

Vastapuoleni pääkritiikki kohdistuu kahteen asiaan, luterilaiseen ”yksin uskosta” väitteeseen sekä siihen, ettei Paavali muka tarkoittaisikaan lailla kaikkea lakia, vaan ainoastaan juutalaisten lakia. Siksi keskityn nyt vastaamaan näihin syytöksiin, sekä sanon vielä sanasen lopuksi tuohon filippiläiskirjeen kohtaan.

Yksin Uskosta

Olen ollut tietoinen siitä, että katoliset teologit voisivat jotenkin suostua meidän kanssamme laihaan sopuun vanhurskauttamisopista, jos me vain jättäisimme sanan sola (yksin) pois. Sana sola on kuitenkin luterilaiselle itseymmärrykselle luovuttamaton ja sillä tahdotaan tähdentää sitä, ettei vanhurskaus tule osaksemme uskosta ja jostain muusta, joko siitä mitä me teemme tai olemme uskon ohella, vaan nimenomaan ”yksin uskosta.”

Vastapuoleni asettaa perikatoliseen tapaan Jaakobin kirjeen pääargumentiksi sitä vastaan, ettei vanhurskaus tulisi yksin uskosta, vaan myös lain teoista. Siksi on syytä kommentoida noita katolisen osapuolen esiin nostamia Raamatun jakeita Jaakobin kirjeestä ja osoittaa, ettei Apostoli Jaakob suinkaan asetu Apostoli Paavalin vastustajaksi noissa jakeissaan, vaan tukee Paavalin käsitystä vanhurskauttamisesta. Sanoohan näet Jaakob kirjeensä alussa (Jaak.1:18) meidän syntyvän uudesti evankeliumin vaikutuksesta, emmekä siis tekojen ansiosta.

Kääntääkö siis Jaakob ”lehteä” vähän myöhemmin kirjeessään ja alkaakin opettamaan tekojen vanhurskautta noissa vastapuoleni esille nostamissa jakeissa? Ei suinkaan, vaan Jaakob hyökkää tässä ainoastaan ”kuollutta uskoa” vastaan, niin kuin hän itse sitä nimittää. Hän hyökkää sellaista uskoa vastaan, joka on pelkkää pään tietoa Jumalasta so. sellaista tietoa, joka voi olla riivaajillakin. (Jaak. 2:19). Olihan tuollaista kuollutta uskoa juutalaistenkin keskuudessa, sellaista uskoa, joka ei tehnyt ”parannuksen soveliaita hedelmiä.”

Jaakob tahtoo saada sanotuksi kuulijoilleen, että tuollainen usko on kuvittelua ja oikea usko näkyy väistämättä teoissa. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana, eikä käännettävä ”kelkkaa” katolisten tavoin ja ajateltava, että nuo uskon hedelminä olevat teot saisivat aikaan vanhurskauttamisen, vaan ne ovat ainoastaan osoituksena jo tapahtuneesta vanhurskauttamisesta.

Jos vanhurskauttamisen katsottaisiin tulevan tekojen ansiosta, niin mistä kukaan voisi tietää olevansa vanhurskas, eli mistä tiedettäisiin, että nyt tekojen määrä tai laatu on ylittänyt vanhurskauttamiskynnyksen?
Ei, Jumala ei ole jättänyt meidän pelastumistamme noin hataralle perustalle, vaan on laskenut sille paljon vankemman perustan, perustan joka ei järky; ”vanhurskaus on yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.”

Mitä lakia Paavali tarkoitti?

Vastapuoleni väittää Paavalin tarkoittaneen Mooseksen lakia siten, ettei pelastuneen tarvitse noudattaa Mooseksen lakia vanhurskautuakseen. Vastapuoleni on kuitenkin se, joka tässä keskustelussa on esittänyt, että ylipäätään lakia on noudatettava vanhurskautuakseen, joten mitähän lakia hän mahtaa tarkoittaa? Tässä yhteydessä herää kysymys Paavalin erään toisen tekstinkohdan tiimoilta:

19. Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä;
20. sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto. Room. 3:19.

Jos siis Paavali tarkoittaa ainoastaan juutalaisten lakia, niin kuinka ”koko maailma” voisi tulla syylliseksi sen perusteella Jumalan edessä. Ei, jokaisella ihmisellä on eettinen moraalitaju ja siten tietoisuus oikeasta ja väärästä, olkoonkin, että tuo tietoisuuden määrä ja taso saattaa vaihdella huomattavastikin eri kulttuuritaustoista ja sosiaalisista ehdollistumisista johtuen, muutoinhan ihmistä olisi mahdotonta saada havaitsemaan sitä, että hän on rikkonut Jumalan lain. Laki on siis eräänlainen mittatikku, joka tekee tehtäväänsä ihmisen ja Jumalan välissä ja osoittaa ihmiselle kuin ihmiselle hänen oikean paikkansa suhteessa Jumalaan, niin hyvin juutalaiselle kuin pakananallekin hänen oman paikkansa. Lain tehtävänä on siis näyttää ainoastaan se, ettei ihminen voi sitä täyttää, eli tulla teoista vanhurskaaksi. Tämähän on juuri se asia, jota koko väittelymme koskee!

Fil. 2: 12-13.

”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte;
sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.”

Koska siis Jumala vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemisen on sen luonnollisena näkyvänä seurauksena tietenkin myöskin ahkeroiminen vavistuksella ja pelolla pelastuaksemme, eli kysymyksessä on uskon, ei lain teko, sillä jotain ansaitaksemme. Vavistuksen ja pelon saa aikaan Jumalan läheisyyden kokeminen, sillä emmehän ole vielä päässeet vapaaksi lihastamme.

Vanhurskautus on siis ”yksin uskosta”, yksin Kristuksen tähden.”

fineca: Puheenvuoro 3.

+IHS

Ensiksi haluaisin huomauttaa, että vastapuoleni ei ole esittänyt yhtään raamatullista perustelua kumotakseen alkupuheenvuoroni väitteitä:
1. Että harhaoppisten kiroaminen on raamatullista
2. Että uskon lisäksi vaaditaan muutakin yhteistyötä ihmisen taholta syntien anteeksi saamiseksi, nimittäin kääntymys ja kaste (Ap.t. 2:38)
3. Että usko itsessään on teko (Joh. 6:28). Miksi tämä teko ei syrjäytä Kristusta? Miksi sitten muut armon teot syrjäyttäisivät Kristuksen, jos nekin ovat Jumalan antamasta uskosta nousevia (Fil. 2:12-13)?
4. Että vanhurskauden armo ei ole pelkkää Jumalan suosiollisuutta, vaan myös Pyhän Hengen sydämeen vuodattama ja sydäntä vahvistava rakkaus (Room. 5:5, Hepr. 13:9, jne.)
5. Että vanhurskauttamisessa kyse on todellisesta synnin pois pesemisestä eikä pelkästä peittämisestä, kuten Luther opetti (Ps. 51:4, 1. Kor. 6:11, Hes. 36:25, 1. Joh. 1:7, Ap.t. 22:16, Ap.t. 3:19, Ps. 51:3, Jes. 43:25)

Odotan vastapuolelta raamatullisia vastauksia ja vasta-argumentteja jokaiseen edellä mainittuun kohtaan, jos hän haluaa uskottavasti puolustaa kantaansa Trentoa vastaan. Väittelyä ei voiteta hiljenemällä vaikeista kohdista.

Tässä vastapuoleni vastauksen kritiikissä keskityn hänen argumentteihinsa Jaakobin ja Paavalin kirjeiden merkityksestä. Ensin pyrin osoittamaan, että jo esittämäni tulkinta Jaakobista pitää, ja toiseksi keskityn tutkimaan Paavalin opetusta lain teoista ja vanhurskaudesta.

Jaakob ja yksin uskosta

Vastapuoleni yritys välttää Jaakobin kirjeen päivänselvää opetusta jatkuu tällä kertaa kolmannella protestanttisella selitysyrityksellä, jonka olemassaoloa en paljastanut edellisessä vastauksessani siinä toivossa, että siltä vältyttäisiin. (Tämä selitys vain siksi, että sanoin protestanttien reagoivan Jaakobiin lähinnä kahdella tavalla - todellisuudessa tapoja on vielä lisää - mikä sinänsä kertoo jo jotain.)

Tämä ”kuollut usko” - selitys ei ole edellistä vähemmän epätoivoinen, sillä rehellinen vilkaisu itse Jaakobin tekstiin riittää tekemään asiasta selvän. On selvää, että Jaakob ei näe mitään vikaa itse uskossa, josta hän puhuu, (vs. vastapuolen väite että hän tuomitsee ”kuolleen uskon”), vika on sen sijaan siinä, että uskoon ei lisätä tekoja vanhurskauttamiseksi.

Jotta asia tulisi selväksi, siteeraan Jaakobin kirjeen kohdan vaihtamalla sanan ”usko” sanoihin ”kuollut usko”, jotta huomattaisiin, kuinka absurdia on väittää, että Jaakob puhuisi kuolleesta uskosta: ”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan kuolleen uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi kuollut usko voi häntä pelastaa?…Sinä uskot kuolleella uskolla, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat…Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että kuollut usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista kuollut usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi. Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan kuolleesta uskosta…Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin myös kuollut usko ilman tekoja on kuollut.” (Jaak. 2:14,19,21-24,26)

Tässä tulkinnassa on useita ongelmia:
Jae 14: Kukaan ei haluaisi kehuskella kuollutta uskoaan, eikä Jaakobin tarvitsisi argumentoida, ettei moinen usko vanhurskauta.
Jae 19: Jaakob kehuisi tässä kuollutta uskoa.
Jae 22: Aabrahamin kuollut usko toimisi tekojen kanssa, ja teot täydellistäisivät kuolleen uskon
Jae 24: Jaakob sanoisi tässä, että ihminen vanhurskautetaan teoilla ja kuolleella uskolla
Jae 26: Jaakob esittäisi järjettömän ja tautologisen väitteen, että kuollut usko ilman tekoja on kuollut. Kuollut uskohan on kuollutta jo itsessään.

Vastapuoleni viittasi myös jakeeseen 1:18 todistaakseen Jaakobin opettaneen meidän syntyvän uudesti evankeliumin vaikutuksesta eikä siis tekojen ansiosta. Ensinnäkin, teksti ei varsinaisesti sano mitään tuollaista, vaan: ”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollaksemme hänen luotujensa esikoiset.” Sanaa ”evankeliumi” ei esiinny, ja vaikka esiintyisikin, vastustajani olettaa teologisesta puolueellisuudestaan, että evankeliumi automaattisesti sulkee pois teot, mikä on kehäpäätelmä, sillä juuri se hänen on tässä väittelyssä todistettava.

Jaakob edustaa päinvastaista kantaa juuri seuraavissa jakeissa: ”Sentähden pankaa pois kaikki saastaisuus ja kaikkinainen pahuus ja ottakaa hiljaisuudella vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi teidän sielunne pelastaa. Mutta olkaa sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne.” (Jaak. 1:21-22) Tässäkin on selvää, että sanan uskossa vastaanottaminen ei riitä, vaan on myös taisteltava syntiä vastaan ja tehtävä, mitä sana vaatii. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että Jaakob ei ole missään ristiriidassa Paavalin kanssa, sillä Paavali ei koskaan opettanut vanhurskauttamista yksin uskosta.

Vastauksia kysymyksiin

Ensin haluaisin vastata vastapuoleni kysymykseen siitä, miten kukaan voisi tietää olevansa vanhurskas, eli mistä tiedettäisiin, että nyt tekojen määrä tai laatu on ylittänyt vanhurskauttamiskynnyksen? Ongelma ponnahtaa takaisin sen esittäjälle, sillä juurihan hän sanoi, että oikea usko tuottaa tekoja, joten voimme kysyä takaisin: Milloin teot ylittävät ”oikean uskon” kynnyksen, kuinka monen hyvän teon jälkeen ihminen voi tietää, että hän uskoo todella vanhurskauttavalla uskolla eikä vain ”kuolleella” uskolla? Vastapuoleni ei myöskään esittänyt yhtään raamatullista syytä siihen, että meidän todella pitäisi voida tietää olevamme vanhurskaita. Meillä voi olla moraalinen varmuus siitä kasteemme, katumuksemme ja uskomme perusteella, mutta absoluuttista varmuutta ei ole. Paavali itse todisti filippiläiskirjeessä 3:11-14 pelastusvarmuuden puutteesta, mihin vastapuoleni ei vastannut, ja sama toistuu 1. Korinttilaiskirjeessä: ”ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra.” (1. Kor. 4:4)

Vastapuoleni kysyi myös, että mitähän lakia meidän pitää noudattaa? Vastaan, että Kristuksen lakia, jälleen yhdessä Paavalin kanssa: ”Voittaakseni ilman lakia eläviä olen näille ollut kuin eläisin ilman lakia, vaikka en olekaan Jumalan lakia vailla — onhan minulla Kristuksen laki.” (1. Kor. 9:21) Ero Kristuksen lain ja vanhan liiton lain kanssa on se, että uusi laki on armon laki, uskon laki (Room. 3:27), vapauden laki (Jaakob jopa käyttää tätä sanaa ja sanoo meidän tulevan tuomituksi sen perusteella: Jaak. 2:12).

Paavali, laki, ja yksin uskosta

Paavali käyttää sanaa ”laki” useassa merkityksessä, joskus juutalaisesta seremoniaalisesta laista, joskus yleisestä moraalilaista, joka on ilmoitettu kymmenessä käskyssä. Tämä laki on kuitenkin kirjoitettu pakanoidenkin sydämeen (Room. 2:15), ja omassatunnossaan he tietävät rikkoneensa sitä. Kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja siksi laki tuomitsee koko maailman. Paavali opettaa, että lain teot eivät voi vanhurskauttaa, sillä ihminen ei voi asettaa Jumalaa lailliseen ikuisen elämän maksamisen velkaan hyvillä teoillaan. Kaikki hyvä tulee alun perin aina Jumalalta, ja ihminen on joka tapauksessa tehnyt syntiä, joten ihminen on aina se, joka on Jumalalle velassa.

Paavali opettaa, että Jumalan armosta ja uskosta pääsemme pois lain alta ja pelastumme. Katolinen kirkko on samaa mieltä. Mutta: ”Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan…” (Room. 3:31) Samaisesta Roomalaiskirjeestä, jota vastapuoleni on siteerannut oppinsa tueksi, käy selvästi ilmi, että Paavali ei opettanut ihmisen pelastuvan yksin uskosta, vaan armon vaikutuksesta tehdyt rakkauden ja kuuliaisuuden teot ovat tarpeellisia ja ne palkitaan ikuisella elämällä, ei lain velvoituksesta, vaan Jumalan armeliaasta lupauksesta:

”Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen. Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen…” (Room. 2:6-10)

”Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen…Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään.” (Room. 14:10,12)

”Nyt se [evankeliumi] on saatettu julki ja annettu ikuisen Jumalan käskystä profeetallisissa kirjoituksissa tiedoksi kaikille kansoille, jotta ne johdettaisiin uskoon ja kuuliaisuuteen.” (Room. 16:26)

Kysykäämme itseltämme, olisiko Paavali kirjoittanut näitä, jos hän olisi todella uskonut ja opettanut luterilaista ”yksin uskosta” - teologiaa.

Fil. 2:12-13 ja loppulause

Parhaat palat lopuksi. Kommentoidessaan siteeraamiani Paavalin sanoja Fil. 2:12-13 vastapuoleni ymmärsi vihdoin katolisen kannan ja selitti loistavasti sen, mitä itse en nähtävästi onnistunut tarpeeksi selvästi selittämään! Siteeraan suoraan: ”Koska siis Jumala vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemisen on sen luonnollisena näkyvänä seurauksena tietenkin myöskin ahkeroiminen vavistuksella ja pelolla pelastuaksemme, eli kysymyksessä on uskon, ei lain teko, sillä jotain ansaitaksemme.” Amen Amen Amen!!! Katolinen kirkko tuomitsee ja kiroaa sellaisen harhaopin, joka väittää ihmisen pystyvän lain teoilla ansaitsemaan ikuisen elämän (Trenton kaanon 1). Kirkko opettaa, että teot, jotka koituvat pelastukseksi (ns. ansiot), tulee ensisijaisesti laskea Jumalan armolle (vaikka toki meidän yhteistyöllämme on teoissa sijansa, olemmehan vapaita), ja siksi ikuisen elämän ”ansaistevat” teot ovat armon tekoja, eivätkä lain tekoja. Raamattu tuomitsee lain teot, katolinen kirkko yhtyy tuomioon. Raamattu ei sano ”yksin uskosta” - joten katolinen kirkko ei myöskään. Raamattu sanoo ”ei ainoastaan uskosta” - katolinen kirkko tekee samoin.

Kuinka paljon selvempi asia enää voisi olla? Mitä Raamattu ylipäänsä voisi sanoa vakuuttaakseen luterilaisen, jos luterilainen ei suostu uskomaan, että vanhurskaus on myös teoista eikä ainoastaan uskosta edes silloin, kun Raamattu nimenomaisesti ja selvin sanoin opettaa niin? (Jaak. 2:24)

Iltarukouksemme on tänään, että näiden selvien todisteiden valossa Hesekielin sanojen ei tarvitsisi toteutua lukijoidemme kohdalla…

”Vaikka heillä on silmät, he eivät näe, vaikka heillä on korvat, he eivät kuule” (Hes. 12:2)

”Sancta Maria, spes nostra, sedes sapientiae, ora pro nobis”

Kyttyrä: Puheenvuoro 3.

Vastapuoleni koettaa semanttisella kikkailulla saada sympatiat puolelleen tässä väittelyssä ja ehkä siinä onnistuukin, mutta minä en aja takaa sympatioita, vaan totuutta salatuimpaan saakka ja siksi käyn hänen kestämättömiin väitteisiinsä ja niiden takana oleviin argumentteihin käsiksi. Hän halusi huomauttaa, etten ole muka kumonnut hänen seuraavia väitteitään ja tahtoi minun perustelevan niitä raamatullisesti. En jäsentele tämän kierroksen tekstejäni erittelemällä niitä erityisin väliotsikoin, koska lainaukset toiminevat hyvin tälläisen jäsentelyn sijassa.

Lainaus:
Että harhaoppisten kiroaminen on raamatullista

Tästä en ole alun pitäenkään ollut erimieltä, vaan pidän harhaoppisten kiroamista raamatullisena, joten mitä perustelisin?

Lainaus:
Että uskon lisäksi vaaditaan muutakin yhteistyötä ihmisen taholta syntien anteeksi saamiseksi, nimittäin kääntymys ja kaste (Ap.t. 2:38)

Kaste on Jumalan teko, ei ihmisen. Eihän siinä ihminen tee mitään, vaan on vain passiivinen Jumalan lahjan vastaanottaja.

38. Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Apt. 2:38.

Jos taas sanot kävelemistä kasteelle teoksi, niin se ei kuitenkaan ole ansiollinen teko siten, että kävelemällä saataisiin synnit anteeksi, vanhurskauduttaisiin. Synnit saadaan anteeksi nimenomaan kasteessa, eikä sitä edeltävin, eikä seuraavin ansiollisin teoin. Samoin on kääntyminenkin jo Jumalan vaikuttamaa, eikä mikään ansiollinen teko, jonka Jumala muka olisi velvollinen korvaamaan meille antamalla pelastuksen.

34. Sillä kuka on tuntenut Herran mielen? Tai kuka on ollut hänen neuvonantajansa?
35. Tai kuka on ensin antanut hänelle jotakin, joka olisi tälle korvattava? Room. 11: 34-35.

Lainaus:
Että usko itsessään on teko (Joh. 6:28). Miksi tämä teko ei syrjäytä Kristusta? Miksi sitten muut armon teot syrjäyttäisivät Kristuksen, jos nekin ovat Jumalan antamasta uskosta nousevia (Fil. 2:12-13)?”

Usko ei ole mikään teko, vaan Jumalan lahja:

”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja -
ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” Ef. 2:8-9.

Usko on siis Jumalan lahja ja pelastuksen vastaanottamisen väline, eikä pelastuksen ansaitseva/ansiollinen syy. Me emme siis voi sanoa, että ihminen julistetaan vanhurskaaksi sen tähden, että hän uskoo. Usko ei voi saada aikaan sitä, mikä on ollut totta jo ennen uskoa, syntisen vanhurskauttaminen. Kuitenkin yksin usko, välineellisenä, ei ansiollisena syynä on vanhurskauttamisen väline, koska se ottaa vastaan jo valmiin pelastuksen. Helluntailaiset, kalvinisit ja muut reformoidut sekä Katolinen Kirkko tekevät uskosta kuitenkin vastoin raamattua pelastuksen ansiollisen syyn. Uusi käännös kääntää tuon jakeen vielä paremmin:

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.”

Raamattu siis aivan suoraan sanoo, ettei pelastus perustu ihmisen tekoihin! Vastapuoleni kuitenkin sitkaasti väittää vastoin raamatun kiistatonta todistusta, että se perustuu tekoihin.

Lainaus:
Että vanhurskauden armo ei ole pelkkää Jumalan suosiollisuutta, vaan myös Pyhän Hengen sydämeen vuodattama ja sydäntä vahvistava rakkaus (Room. 5:5, Hepr. 13:9, jne.)

Eli tällä katoliset tahtovat sanoa, että rakkaus yhdessä tekojen kanssa (synergismi) aikaansaa pelastuksen. Tämä tuli jo edellisessä kappaleessa kumotuksi, jossa sanoin raamattua mukaellen, ”ettei pelastus perustu tekoihin.” Muutoinkin olen käsittääkseni raamatun suorasanaisen ilmoituksen mukaisesti tämän vastapuoleni väitteen tässä debatissa kumonnut, joten lisäargumentointi ei liene tarpeen?

Lainaus:
Että vanhurskauttamisessa kyse on todellisesta synnin pois pesemisestä eikä pelkästä peittämisestä, kuten Luther opetti (Ps. 51:4, 1. Kor. 6:11, Hes. 36:25, 1. Joh. 1:7, Ap.t. 22:16, Ap.t. 3:19, Ps. 51:3, Jes. 43:25)

Luther opettaa, että synti otetaan pois omaltatunnolta uskon kautta, mutta sitä ei kuitenkaan hävitetä minnekään, vaan vanha ihminen jää meihin ja niin me olemme samalla kertaa sekä syntiset, että vanhurskaat, simul iustus et peccator. Tämän asian todistelemiseksi en kuitenkaan voi hakea tähän Lutherin tekstejä, koska sovimme, että argumentoisimme vain raamatun teksteillä.

Sitten tullaan siihen semanttiseen kikkailuun, josta mainitsin tämä kolmannen sektioni alussa. Vastapuoleni lausuu seuraavia väitteitä koskien Jaakobin kirjettä ja koettaa harhauttaa minut luulemaan, että pelastus olisi sittenkin teoista:

Lainaus:
Tämä ”kuollut usko” - selitys ei ole edellistä vähemmän epätoivoinen, sillä rehellinen vilkaisu itse Jaakobin tekstiin riittää tekemään asiasta selvän. On selvää, että Jaakob ei näe mitään vikaa itse uskossa, josta hän puhuu, (vs. vastapuolen väite että hän tuomitsee ”kuolleen uskon”), vika on sen sijaan siinä, että uskoon ei lisätä tekoja vanhurskauttamiseksi. Jotta asia tulisi selväksi, siteeraan Jaakobin kirjeen kohdan vaihtamalla sanan ”usko” sanoihin ”kuollut usko”, jotta huomattaisiin, kuinka absurdia on väittää, että Jaakob puhuisi kuolleesta uskosta: ”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan kuolleen uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi kuollut usko voi häntä pelastaa?

Kuten tästä näkyy vastapuoleni vaihtaa taitavasti, josta pisteet hänelle, asiat päälaelleen tempulla, joka ei kuitenkaan ole mikään muu kuin semanttinen, vailla loogisuutta. Onhan näet päivän selvää, ettei Jaakob voinut sanoa ”Mitä hyötyä veljeni siitä on jos joku sanoo itsellään olevan kuolleen uskon, sillä eihän sellaista kait kukaan olisi tullut hänelle sanomaan? Mitä sellaisella sanomisella olisi tavoiteltu? Tämä lienee käyty tällä läpi ja semanttinen temppu on paljastunut.

Sitten taas semanttiset temput jatkuvat tai ei ehkä aivan niinkään, vaan uskon vastapuoleni vain yksinkertaisesti erehtyvän tarkoitusperistäni väittäessään:

Lainaus:
”Koska siis Jumala vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemisen on sen luonnollisena näkyvänä seurauksena tietenkin myöskin ahkeroiminen vavistuksella ja pelolla pelastuaksemme, eli kysymyksessä on uskon, ei lain teko, sillä jotain ansaitaksemme.” Amen Amen Amen!!!”

Vastapuoleni sanoo minun muka tällä virkkeelläni tukevan aivan suoraan katolista oppia! Päinvastoin! Minähän nimenomaan olen tarkoittanut lain teoilla ansiollisia tekoja, siis tekoja joilla pyritään ansaitsemaan pelastus ja uskon teoilla tekoja, jotka tehdään ilman ansaitsemistarkoitusta. Tämä tekojen kahtia jako oli minulla mielessäni kirjoittaessani tuon yllä olevan lauseen, jota vastapuoleni siteerasi. En siis millään muotoa tarkoittanut, että uskon teoilla ansaitaan jotain ja niinhän päätinkin tuon virkkeeni sanoessani ”kysymyksessä on uskon, ei lain teko, sillä jotakin ansaitaksemme.”
——-
No niin tämä puheenvuoro päättyy minun osaltani siihen, että totean Trenton kiroustuomiot raamatun yksiselitteisen sanan vastaisiksi ja tunnustaudun ilolla luterilaisten oppi-isieni shibbolettiin ”yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.”

fineca: Puheenvuoro 4.

+Omnes cum Petro ad Jesum per Mariam

Tässä viimeisessä vastauspuheenvuorossani tarkoitukseni on vastata edellisen puheenvuoron argumentteihin sekä esittää muutama kysymys vastapuolelle vastattavaksi hänen viimeisessä vastausvuorossaan.

Otin esille harhaoppisten kiroamisen, koska vastapuoli kysyi aiemmassa keskustelussa, miksi Trenton piti kirota luterilaiset ja käski minua perustelemaan se Raamatulla.

Vastapuoleni kirjoitti, että kaste ja kääntymys ovat Jumalan vaikuttamia tekoja. Täten hän vain vahvisti kantaani, joka on, että vanhurskauttaminen ei tapahdu yksin uskosta. En koskaan sanonut, että vanhurskauttaminen on uskosta ja ihmisten teoista, tai uskosta ja lain teoista. Vanhurskautus on yksin Jumalan armosta, mutta siihen liittyy uskon lisäksi myös tekoja, jotka ovat ensisijaisesti Jumalan tekoja, mutta vaativat ihmisen tahdon suostumuksen.

Vastapuoleni sanoi, että kääntyminen ei ole mikään ansiollinen teko, jonka Jumala muka olisi velvollinen korvaamaan meille antamalla pelastuksen. Tässä hän jälleen kerran väärinymmärtää tai tahallaan vääristelee (toivottavasti ei) katolista oppia, joka on, kuten jo todettu, että kukaan ei voi asettaa Jumalaa velalliseksi, kukaan ei voi itsessään ansaita ikuista elämää Jumalalta (Kaanon 1). Room. 11:34-35 kuvaa tätä osuvasti, samoin Room. 4:4-5.

Latinaksi käännetty ”meritum” merkitsi kreikassa lähinnä palkkiota, ja katolinen ansio-oppi tarkoittaakin varsinaisesti palkkio-oppia, ja siksi kirkko huolellisesti opettaa, että vain Kristus voi sanan varsinaisessa merkityksessä ansaita Jumalalta mitään. Se, että Jumala palkitsee meidän tekomme ikuisella elämällä, ei perustu siihen, että Jumalalla olisi siihen velvollisuus, vaan siihen, että Jumala on itse luvannut niin, vannonut itsensä kautta tekevänsä niin (Hepr. 6:10-15), ja siksi palkkio perustuu Jumalan omaan rehellisyyteen, luotettavuuteen ja hyvyyteen.

Room. 2:6-7: ”Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan. Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän…”
Hepr. 6:11: ”Eihän Jumala ole epäoikeudenmukainen, ei hän unohda teidän tekojanne eikä rakkauttanne…”

Vertaus on paikallaan: 1) Työntekijä ansaitsee työllään palkan, työnantaja maksaa työstä palkan. 2) Työnantaja lupaa työntekijälle palkkion jostain työprojektista työsopimuksen ulkopuolella, ja maksaa sen, koska on uskollinen sanalleen, eikä siksi, että työsopimus velvoittaisi häntä. Tilanne 1) ei ole mahdollinen ihmisen ja Jumalan välillä, koska ihmisellä ei ole Jumalan edessä ansiota. Tilanne 2) on kuitenkin Raamatun opettama totuus, jota luterilaiset eivät suostu näkemään vaan sekoittavat sen jatkuvasti tilanteeseen 1).

Mielenkiintoinen veto vastapuoleltani oli Jeesuksen opetuksen kieltäminen luterilaisen teologian perusteella. ”Usko ei ole mikään teko”, sanoo Kyttyrä. Usko on Jumalan teko, sanoo Jeesus (Joh. 6:28). Eräs huomionarvoinen asia on myös se, että vastapuoleni ei ole kertaakaan siteerannut Jeesusta koko väittelymme aikana. Tämä todennäköisesti siksi, että Jeesus opetti johdonmukaisesti tekojen välttämättömyyttä pelastumisessa (Matt. 7:21, 19:17-21, 25:31-46, Joh. 5:28-29). On ironista, että kristityt sivuuttavat oman teologiansa kustannuksella Kristuksen opetuksen pelastumisesta, kun kuitenkin Kristus on uskomme mukaan lopullinen Jumalan ilmoitus ja kaikkien Tuomitsija.

Vastapuoleni siteerasi myös vihdoin protestanttien suosikkijaetta: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8-9) Katolinen kirkko ei tee uskosta pelastuksen ansiollista syytä, ja kaikki kalvinistit varmaan kääntyisivät haudassaan, jos kuulisivat kyseisen väitöksen itsestään. Katolinen kirkko opettaa myös, että usko on Jumalan lahja, että pelastus on lähtöisin Jumalasta eikä ihmisistä ja että pelastus ei perustu ihmisten tekoihin, vaan Kristuksen armoon.

Vastapuoleni vääristelee jatkuvasti kantaani sanomalla, että väitän pelastuksen perustuvan tekoihin. Se, mitä todella väitän, lukee heti edellä siteerattua protestanttista suosikkikohtaa seuraavassa jakeessa, jonka vastapuoleni luonnollisesti jätti siteeraamatta: ”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” (Ef. 2:10) Alustavan vanhurskauttamisemme jälkeen meidän on tehtävä vielä hyviä tekoja kasvaaksemme ja pysyäksemme vanhurskaudessa sekä saadaksemme omaksemme luvatun ikuisen elämän.

Tämä johtaakin minut esittämään vastapuolelleni kysymyksen: Onko vanhurskauttaminen hetken asia, joka tapahtuu kerralla, vai onko se prosessi kuten pyhittyminenkin? Väitän, että se on pyhittymisen kanssa identtinen prosessi, joka saa alkunsa uskosta ja kasteesta ja päätöksensä tuomiopäivänä. Teoilla ei ole sijaa alustavan vanhurskauttamisen tai pelastuksen ansaitsemisessa, mutta sen jälkeen on, kuten Jaakob opettaa. Todisteeksi ottakaamme esimerkiksi Aabraham. 1. Moos. 15:6 sanoo: ”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.” Kuitenkin Hepr. 11:8-10 opettaa, että Aabrahamilla oli elävä usko jo 1. Mooseksen kirjan 12. luvun tapahtumissa. Tämän lisäksi Jaakob opettaa, että Aabraham tuli vanhurskaaksi viedessään Iisakin uhrialttarille (Jaak. 2:21-22), mikä tapahtui 1. Mooseksen kirjan 22. luvussa. Siispä vanhurskauttaminen on prosessi.

Kotisivuillaan vastapuoleni sanoo, että pyhitys tulee erottaa vanhurskauttamisesta ja että pyhitys seuraa vanhurskauttamista. Tässä valossa pyytäisin vastapuolta selittämään 1. Kor. 6:11: ”mutta te olette vastaanottaneet peson (KR 1992 teidät on pesty puhtaiksi), te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.” Miksi pyhitys tulee Raamatussa ennen vanhurskauttamista, jos pyhitys kerran seuraa vanhurskauttamista?

Tässä jakeessa Paavali ilmaisee saman asian usealla tavalla, hän rinnastaa pyhityksen ja vanhurskauttamisen, koska ne ovat identtisiä. Protestantit tykkäävät siteerata menneen ajan ilmauksia vanhurskaudesta ja pelastuksesta osoittaakseen niiden olevan hetkellisiä tapahtumia, mutta Raamattu puhuu pelastuksesta ja vanhurskauttamisesta myös jatkuvina ja tulevina realiteetteina: Fil. 2:12, Gal. 5:5, Room. 13:11. Koska emme vielä ole lopullisesti vanhurskautettuja emmekä pelastettuja, Raamattu kehottaa meitä: ”Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut.” (Hepr. 10:36) Uskon lisäksi lopulliseen pelastukseen tarvitaan siis myös kestävyyttä ja Jumalan tahdon täyttämistä.

”Non nobis, Domine, non nobis, sed nomini Tuo da gloriam”

Kyttyrä: Puheenvuoro 4.

Tarkastelen ensin vastapuoleni viimeiseksi esittämiä kysymyksiä ja etenen siitä hänen viestinsä alkupuolen kysymyksiin, koska näitten loppupuolen kysymysten vastaukset valottavat mielestäni hyvin myös näitä alkupuolen kysymyksiä.

Lainaus:
Tämä johtaakin minut esittämään vastapuolelleni kysymyksen: Onko vanhurskauttaminen hetken asia, joka tapahtuu kerralla, vai onko se prosessi kuten pyhittyminenkin?…

Vanhurskauttaminen on hetken prosessi. Sinä hetkenä kun usko on olemassa, on ihminen täysin vanhurskas, eikä voi sen vanhurskaammaksi tulla. Pyhittyminen on erotettava vanhurskauttamisesta sen seuraukseksi. Raamattu kuitenkin käyttää ”termiä pyhitys” sekä laajassa merkityksessä, jolloin se käsittää sekä pyhittymisen, että vanhurskauttamisen, sanalla sanoen koko Pyhän Hengen työn, sekä suppeassa merkityksessä, jolloin pyhittymisellä käsitetään vain vanhursrkautumisen seurausta. Tästä laajassa merkityksessä käsitettävästä pyhityksestä on kysymys esim. juuri tuossa mainitsemassasi 1. Kor. 6:11 kohdassa. Samoin esim. myös Hebr. 10:10. Suppeammassa merkityksessä pyhityksestä puhutaan esim. 1. Tess 4: 3-7.

3. Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta,
4. että kukin teistä tietää ottaa oman vaimon pyhyydessä ja kunniassa,
5. ei himon kiihkossa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne;
6. ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on kaiken tämän kostaja, niinkuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet.
7. Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen.

Jos näet vanhurskauttaminen olisi pitkällinen prosessi, niin mistä ikinä ihminen voisi tietää olevansa vanhurskas? Ei mistään, vaan hänen täytyisi vaipua epätoivoon. Siitä, että pyhityksellä tarkoitetaan laajemmassa merkityksessä sekä hetkellistä tapahtumaa, vanhurskauttamista, että jatkuvaa tapahtumista so. koko Pyhän Hengen työtä käyköön argumenttina vaikka tuo Hebr. 10:10.

”10. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.”

Tässähän pyhitys esitetään jo menneenä tapahtumana, aivan samoin kuin tuossa vastapuoleni esille ottamassa Korinttolaiskirjeen paikassa. Selvennyksen vuoksi tehtäköön vielä tällainen kahtiajako vanhurskautuksen ja pyhityksen välillä, vanhurskautus on ihmiseen kohdistuvaa Jumalan tomintaa ja pyhitys suppeammassa merkityksessä käsitettynä Jumalaan kohdistuvaa ihmisen toimintaa. Jälkimmäinen ei koskaan tule täydelliseksi tässä ajassa, kun sen sijaan ihminen on täällä ajassa joko uskosta vanhurskas tai ei lainkaan vanhurskas. On myöskin huomattava, ettei pyhityskään suppeammassa merkityksessä käsitettynä ole ihmisen työtä, vaan Jumalan työtä, joten siitäkin on kaikki ansiollisuus riisuttava pois.

Lainaus:
…Tilanne 1) ei ole mahdollinen ihmisen ja Jumalan välillä, koska ihmisellä ei ole Jumalan edessä ansiota. Tilanne 2) on kuitenkin Raamatun opettama totuus, jota luterilaiset eivät suostu näkemään vaan sekoittavat sen jatkuvasti tilanteeseen 1)

Tällainen ajatusjuoksu on seurausta juuri pyhityksen ja vanhurskauttamisen käsittämisestä identtisiksi asioiksi, toistensa synonyymeiksi. Ensiksi vastapuoleni sanoo, aivan oikein, että ”vain Kristus voi sanan varsinaisessa merkityksessä ansaita Jumalalta mitään,” mutta heti perään turhentaa tämän sanoessaan, että ”Jumala palkitsee meidän tekomme ikuisella elämällä.”

Lainaus:
Mielenkiintoinen veto vastapuoleltani oli Jeesuksen opetuksen kieltäminen luterilaisen teologian perusteella. ”Usko ei ole mikään teko”, sanoo Kyttyrä. Usko on Jumalan teko, sanoo Jeesus (Joh. 6:28). Eräs huomionarvoinen asia on myös se, että vastapuoleni ei ole kertaakaan siteerannut Jeesusta koko väittelymme aikana. Tämä todennäköisesti siksi, että Jeesus opetti johdonmukaisesti tekojen välttämättömyyttä pelastumisessa (Matt. 7:21, 19:17-21, 25:31-46, Joh. 5:28-29). On ironista, että kristityt sivuuttavat oman teologiansa kustannuksella Kristuksen opetuksen pelastumisesta, kun kuitenkin Kristus on uskomme mukaan lopullinen Jumalan ilmoitus ja kaikkien Tuomitsija.

No nyt kyllä vastapuoleni yrittää liiskata minut kuin kärpäsen oikein tykillä! Jeesuhan sanoo tuossa uskoa Jumalan teoksi, eikä se siten ole meidän tekomme. Kuten olen jo aikaisemmin kolmannessa puheenvuorossani riittävästi perustellut, usko ole mikään meidän tekomme, josta Jumala palkitsisi meidät.

Vastapuoleni esittää myös hurjan väitteen, etten muka ole kertaakaan siteerannut Jeesusta tässä väittelyssä, koska Jeesus muka opettaa johdonmukaisesti tekojen välttämättömyyttä pelastuksessa. Jeesuksen koko elämä on kuitenkin käsitettävä sijaiselämäksi, elämäksi meidän sijastamme ja puolestamme ja näin hän suorastaan mitätöi kaikki meidän omat tekomme ja kaiken sen mikä meistä irtoaa. Hänhän sanoi vähän ennen kuolemaansa ” ”Se on täytetty” Joh. 19: 30 ja tarkoitti sillä, että kaiken sen, mitä Jumala meiltä ihmisiltä vaatii, hän oli nyt täyttänyt.

Lainaus:
…Alustavan vanhurskauttamisemme jälkeen meidän on tehtävä vielä hyviä tekoja kasvaaksemme ja pysyäksemme vanhurskaudessa sekä saadaksemme omaksemme luvatun ikuisen elämän.

Kuten olen yllä esittänyt, ei meidän ole tehtävä mitään tekoja kasvaaksemme ja pysyäksemme vanhurskaudessa, vaan Jumala saa kaiken tällaisen kasvamisen aikaan vanhurskauttamisen jälkeen, se on siis Hengen hedelmää!

3. Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa,
4. että lain vanhurskaus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan mukaan, vaan Hengen. Room. 8: 3-4.

Lopuksi sanon vielä, että nuo ”väärin ymmärtämiset” joita vastapuoleni arvelee minun tekevän ovat mielestäni molemminpuolisia. Meillä on niin rajusti erilainen lähtökohta raamatuntulkinnallemme, että tulemme väkisinkin, hyvin usein jopa, vastakkaisiin tuloksiin. Tämä ei ole mielestäni väärin ymmärtämistä, vaan ainoastaan erilaisista tulkinnoista johtuva väistämätön tosiasia.

Vanhurskaus on ”yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.”

No niin, nyt on loppukommnettien aika!

fineca: Puheenvuoro 5.

+in nomine Patris et Filii et Spiritus Sancti

Loppupuheenvuorossa ei enää ole tarkoitus esittää uusia argumentteja eikä vastata vastapuolen väitteisiin, vaan summata keskustelu omasta näkökulmasta.

Tässä väittelyssä olemme nähneet, että Raamattu opettaa selvästi uskon lisäksi myös teoilla olevan sijaa vanhurskauttamisessa. Vastapuoleni ei ole esittänyt yhtään hyvää syytä, miksi Jaak. 2:24 ei opeta tätä totuutta. Osoitin, että Jaakob ei selvästikään puhunut vanhurskauttamisesta ihmisten edessä, ja näimme, että on absurdia väittää Jaakobin opettaneen, että ihminen ei tule vanhurskaaksi yksin kuolleesta uskosta.

Emme ole myöskään nähneet yhtään raamatullista perustetta väitteelle, jonka mukaan ihminen tulisi vanhurskaaksi yksin ja ainoastaan uskosta. Olemme nähneet useita kohtia, jotka opettavat lain tekojen turhuuden vanhurskauttamisessa, ja olemme nähneet, että katolinen kirkko on näistä kohdista aivan samaa mieltä. Emme kuitenkaan ole nähneet yhtään raamatullista syytä olettaa, että kristillisillä Jumalan armon vaikuttamilla teoilla ei ole sijaa vanhurskauttamisessa. Päinvastoin olemme nähneet, että Jumala tuomitsee ihmiset heidän tekojensa mukaan ja antaa ikuisen elämän hyvää tekeville, kuten esim. Room. 2:6-7 opettaa. Vastapuoleni on jättänyt tämän ja mainitsemani lukuisat muut samaa totuutta opettavat Raamatun jakeet käsittelemättä kokonaan ja vastannut lähinnä toistamalla luterilaista iskulausetta ”yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden”.

Mitä Jumalan tekoihin tulee, vastapuoli on tunnustanut pelastukselle välttämättömien uskon, kasteen ja kääntymyksen olevan Jumalan tekoja, samoin kuin pelastuksen eteen peläten ja vavisten tekemämme työn. Täten hän on jo osoittanut, että vanhurskaus ei tule yksin uskosta, sillä toki kaste, kääntymys ja työskentely ovat eri asioita kuin usko. Se ei kuitenkaan ole käynyt ilmi, miksi katolisen kirkon opetus Jumalan vaikuttamista pelastukselle tarpeellisista teoista turhentaa ja syrjäyttää Kristuksen sovitustyön, kun taas nämä luterilaisen osapuolen tunnustamat välttämättömät Jumalan teot eivät turhenna ja syrjäytä Kristuksen sovitustyötä.

Olemme saaneet kuulla, että vanhurskauttaminen tapahtuu hetkessä, mutta emme saaneet nähdä yhtään raamatullista vasta-argumenttia todistukselleni Aabrahamin esimerkistä sekä pelastuksen ja vanhurskauttamisen futuuri-ilmaisuista, jotka osoittavat vanhurskauttamisen olevan jatkuva prosessi. Sen sijaan olemme kuulleet paljon perusteetonta puhetta pelastusvarmuudesta, mutta emme saaneet yhtään raamatullista perustetta sille, miksi osoittamani Paavalin lauseet pelastusvarmuuden puutteesta eivät todista kyseisiä pelastusvarmuuspuheita turhiksi ja väittelymme kannalta epäolennaisiksi.

Vastapuoli ei ole useista yrityksistä huolimatta suostunut näkemään eroa lailliseen velvoitukseen perustuvan varsinaisen ansion sekä Jumalan lupaukseen ja uskollisuuteen perustuvan palkkion välillä. Hän on sivuuttanut valtavan raamatullisen todistusaineiston muutaman luterilaisille historiallisesti tärkeän jakeen kustannuksella. Katolisen näkökulman edustajana olen sitä vastoin pyrkinyt osoittamaan, että katolinen oppi hyväksyy ja käsittää Raamatun koko todistuksen eikä turhenna suurinta osaa sen opetuksesta, kuten vastapuoli on joutunut teologisen vakaumuksensa vuoksi tekemään.

Täten voimme todeta, että meillä ei ole yhtään hyvää syytä uskoa luterilaista ”yksin uskosta” - vanhurskauttamisoppia Raamatun perusteella, eikä meillä sen koommin ole yhtään raamatullista syytä torjua Trenton kirkolliskokouksen kaanoneita. Raamattu on puhunut, asia on loppuun käsitelty.

+Pax et bonum

Kyttyrä: Puheenvuoro 5.

Nyt on tullut aika sanoa jotain kokoavaa väittelymme tiimoilta.

Minulle ei oikeastaan jäänyt tästä väittelystä käteeni yhtään mitään, vaan se mitä tiesin katolisuudesta aikaisemminkin, sen tiedän myöskin nyt. Minua suorastaan ihmetyttää etteivät katoliset näe omaa kyvyttömyyttään lunastaa itse itsensä. Minulle kun ajatuskin siitä, että minun olisi teoillani sovitettava itseni on kauhistuttava. Enhän näet voi kuvitella mitään sellaista tekoa, jonka kykenisin tekemään Jumalalle. Jokaisen tekoni näet turmelee vääjäämättä sen taustalla olevat motiivit, näin on myös uskon tekojen laita.

Minun on pakko oppi-isäni Martti Lutherin tavoin rientää viipymättä ristin juurelle sen jälkeen kun olen tehnyt ihmisten silmissä mitä jaloimmankin teon ja pyhitettävä se Kristuksen kautta Jumalalle otolliseksi.

On niin, etteivät katoliset yksinkertaisesti näe sitä, etteivät mitkään teot kelpaa Jumalalle, koska oma luontomme saastuttaa ne. Siksi on aivan turhaa haihattelua kuvitella vanhurskautuvansa teoista, koska raamatun mukaan ovat kaikki tekomme kuin tahrattu vaate Jumalan edessä, Jes. 64: 6. ”Tahrattu vaate” onkin oikein osuva nimi myös uskon teoille, jotka perisynnin saastuttama olemuksemme aina turmelee.

Vastapuoli keskittyi hyvin hanakasti minun argumenttieni kritisoimiseen, mutta jätti omiensa raamatullisen perustelemisen vähemmälle. No vaikeaahan onkin perustella raamatulla näkemyksiä, jotka nousevat kaikkialta muualta kuin raamatusta.

En voi muuta kuin todeta lopuksi, kuinka suuri armo minulla onkaan ollut kun Jumala on tehnyt laillaan tyhjäksi kaikki kuvitelmani ja luottamukseni tekoihin. Siksi saan kaikessa turvautua häneen, joka minun puolestani on elänyt, kuollut ja ylösnoussut. Tässä sijaisessani on minulla iankaikkinen elämä ja autuus.
Sen saan omakseni yksin uskosta, yksin hänen tähtensä. Amen!

Explore posts in the same categories: Debatteja, Luther ja luterilaisuus

This entry was posted on 24.3.2007 at 01:10 and is filed under Debatteja, Luther ja luterilaisuus. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.