Sakramentaalisuus
Sekä katolilaisten että ei-katolilaisten tietämys sakramenteista on usein valitettavan puutteellinen. Kuinka moni katolilainen osaisi selittää kyselevälle, mitä sakramentit oikein ovat, kuinka monta niitä on ja miksi, mitä varten niitä ylipäänsä tarvitaan ja mikä niiden paikka on Kristuksen pelastustyössä ja Jumalan perheessä? Ei-katolilaisille sakramentit tuntuvat monesti oudoilta. Pyhän Hengen työn ja henkilökohtaiseen uskon painottaminen on monesti vieraannuttanut protestantteja ajatuksesta maallisen ja jumalallisen yhtymisestä. Protestanteille usko on niin hengellinen asia, että materiaalisten asioiden sekoittaminen yliluonnollisiin haiskahtaa heille helposti taikauskolta. Mitä enemmän Raamattua tutkii, sitä enemmän kuitenkin huomaa, että Jumalan tapa toimia kansansa kanssa on aina ollut hyvin sakramentaalinen.
Mikä on sakramentti
Ennen kuin sakramentteja voidaan ymmärtää niiden pelastushistoriallisessa kontekstissa, on ensin tiedettävä, mitä sakramentti tarkoittaa. Sana ”sakramentti” tulee latinankielisestä sanasta sacramentum, ja se merkitsee pyhää toimitusta, salaisuutta tai pyhää valaa. Kreikkaa puhuvassa idässä sakramenteista käytettiin ja yhä käytetään sanaa mysterion eli mysteeri. Mikä siis on tämä mysteeri, mikä on sakramentti? Katolisen kirkon katekismus (KKK) selittää: ”Sakramentit ovat Kristuksen asettamia ja kirkolle uskomia vaikuttavia armon merkkejä, joilla meille jaetaan jumalallinen elämä.” (KKK 1131) Sakramentti on näkymättömän armon näkyvä merkki.
Kristus halusi, että kristittyjen ei tarvitsisi uskossaan luottaa subjektiiviseen tuntumaan pelastuksestaan, joten hän asetti näkyviä merkkejä, jotka vaikuttavat ja välittävät pelastavan armon. Sakramenttien tehokkuus ei siksi riipu niiden jakajan pyhyydestä, vaan ne toimivat ex opere operato (”tehdystä teosta” eli ”suoritetun toimituksen perusteella”) perustuen Kristuksen pelastustyön riittävyyteen ja täydellisyyteen sekä Jumalan lupaukseen.
Kirkko tunnustaa seitsemän sakramenttia, jotka katekismus jakaa kristillisen initiaation sakramentteihin, parantumisen sakramentteihin sekä yhteyttä palveleviin sakramentteihin. Kristillisen initiaation sakramentit laskevat perustan kristilliselle elämällemme ja liitävät meidät Kristuksen ruumiin yhteyteen. Näitä sakramentteja ovat kaste, vahvistus eli konfirmaatio ja eukaristia eli ehtoollinen. Parantumisen sakramentteja ovat parannus eli rippi ja sairaiden voitelu. Yhteyttä palvelevia sakramentteja ovat vihkimyksen eli pappeuden sakramentti ja avioliitto.
Sakramentit eivät suinkaan tee turhaksi Kristuksen pelastustyötä ristillä eivätkä yritä lisätä siihen mitään. Päinvastoin sakramentit ovat kanavia, joiden kautta Kristuksen ristillä kertakaikkisesti loppuun suorittama pelastustyö sovelletaan meihin. Kaikki sakramentit saavat voimansa Kristuksen rististä – ristillä Kristus pelasti meidät ja hankki meille syntien anteeksiannon ja parantumisen. Ristillä Kristus uhrasi ruumiinsa ja verensä – hän oli sekä pappi että uhri. Ristillä Jeesus osoitti rakkautensa morsiantaan kirkkoa kohtaan antamalla henkensä hänen puolestaan.
Sakramentit eivät ole lain tekoja – emme vastaanota sakramentteja siinä luulossa, että Jumala katsoo sen meidän ansioksemme ja maksaa meille vastapalveluksena pelastuksen. Sakramentit ovat mitä todellisimmin Jumalan tekoja, jotka otamme vastaan ilmaisina lahjoina, joissa Jumala vapaaehtoisesti tarjoaa meille ikuisen elämän armon.
Sakramentit eivät Jumalaan perustuvasta tehokkuudestaan huolimatta ole mitään taikavälineitä. Sakramentit tuottavat hedelmää riippuen niiden vastaanottajien uskosta ja asennoitumisesta. Ripille menevän on kaduttava syntejään ja aiottava tehdä parannus, kasteelle menevän (aikuisten tapauksessa) on uskottava Jeesukseen, muissa sakramenteissa vastaanottajan on oltava armon tilassa. Sakramenttien väärinkäyttö puolestaan merkitsee pyhäinhäväistyksen vakavaa syntiä.
Sakramenttien materiaalisuus ja raamatullisuus
Sakramentissa on olennaisesti sekä ns. forma että materia eli sekä muoto että merkki. Yleensä nämä ovat sakramentin viettämisen riitin sanat (forma) ja vastaavasti se aine, jota sakramentissa käytetään, kuten leipä, viini, vesi tai öljy (materia). Evankeliset (”vapaiden suuntien”, ”matalakirkolliset”, ”ei-tunnustukselliset”) kristityt useimmiten hylkäävät ajatuksen siitä, että Jumala käyttäisi materiaa armonsa välittäjänä, mutta tämä gnostilaisuutta muistuttava asenne perustuu lähinnä katolisvastaiseen teologiaan eikä Raamattuun.
Alussa Jumala loi taivaan ja hengen lisäksi myös maan ja materian. ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Mooseksen sauva muutti veden vereksi (esim. 2. Moos. 7:20), Elian viitta halkaisi joen vedet kahtia (2. Kun. 2:8), Elisan luut herättivät miehen kuolleista (2. Kun. 13:21), Jeesuksen viitan kosketus paransi naisen (Matt. 9:20–22). Jeesus käytti myös syljestä ja maan tomusta tehtyä tahnaa sekä vettä sokean miehen parantamisessa (Joh. 9:6–7). Kaiken tämän jälkeen on ällistyttävää, että monet protestantit tiukasti torjuvat kaiken sakramentaalisuuden!
Sakramentaalisuus on looginen jatkumo sille, miten Jumala on aina toiminut pelastushistoriassa. Alusta asti ”Jumalan henki liikkui vetten yllä” (1. Moos. 1:2), ja Jumalan toimet olivat tehokkaita ex opere operato: ”Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.” (1. Moos. 1:3) Aikojen täyteydessä Jumala itse ”tuli lihaksi” (Joh. 1:1,14) ja lunasti maailman kärsimällä materiaalisessa ruumiissaan ja vuodattamalla materiaalisen verensä (protestantit puhuvat usein Jeesuksen verestä ja sen tärkeydestä – ja aivan oikein: ks. esim. Ilm. 5:9, Ef. 1:7, Hepr. 9:12, 1. Joh. 1:7).
Protestanttinen kritiikki sakramentaalisuutta kohtaan kuulostaa usein samalta kuin juutalaisten ja muslimien kritiikki Kristuksen lihaksitulemista ja lunastusta vastaan. Heidän mukaansa Jumala ei voi tai hänen ei pitäisi tai hänen ei olisi soveliasta tulla ihmiseksi ja kuolla ristillä – hän ei vain tekisi sitä. Samoin monet protestantit väittävät, että Kristus ei voisi tai hänen ei olisi soveliasta tai järkevää tulla todellisesti ruumiillisesti läsnä olevaksi leivän muodossa. Tällä asenteella sitten tulkitaan uudestaan raamatunkohdat, joissa sakramenttien todellisuudesta puhutaan selvällä kielellä.
Monet eivät ehkä ole tietoisia siitä, että kaikilla sakramenteilla on selvä raamatullinen perusta. Raamatullisuuden lisäksi sakramentin on oltava itse Jeesuksen asettama. Jeesus asetti armoa välittäviksi sakramenteiksi kasteen (Joh. 3:5,22, Matt. 28:19) ja eukaristian (Luuk. 22:19–20, Joh. 6:48–58), jotka myös monet protestantit (erityisesti luterilaiset ja anglikaanit) tunnustavat sakramenteiksi. Näiden lisäksi Jeesus asetti myös ripin (Joh. 20:22–23) ja sairaiden voitelun (Matt. 10:1, Mark. 6:13) sakramentit.
Avioliiton Jeesus muutti kuvainnollisesti vedestä viiniksi eli luonnollisesta sakramentaaliseksi (Joh. 2:1–11) ja korotti sen alkuperäiseen sakramentaaliseen (Jumalan elämään osallistumista merkitsevään) purkamattomaan arvoonsa (Mark. 10:2–12). Jeesus asetti myös pappeuden käskiessään valitsemiaan opetuslapsia viettämään eukaristista uhria (Luuk. 22:19). Vahvistuksen eli Pyhän Hengen vuodattamisen Jeesus asetti lupaamalla (Joh. 15:26, 16:7–15) ja toteuttamalla sen (Ap.t. 2:1-4). Sakramenttien raamatulliseen ymmärtämiseen tarvitaan kuitenkin lisäkäsitteitä.
Liitto ja liiton merkki
Liiton käsite on Raamatussa hyvin keskeinen. On tärkeää olla sekoittamatta liittoa sopimukseen, kuten monet ehkä helposti tekevät. Sopimuksessa vaihdetaan tavaroita tai palveluksia, kun taas liitossa vaihdetaan ihmisiä. Raamatun ajatusmaailmassa liiton ja sopimuksen eroa voisi verrata avioliiton ja prostituution tai adoption ja orjuuden eroon. Liitot muodostavat perhesuhteita. Jumalan suhde kansaansa on liitto: ”te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne” (Hes. 36:28). Jumala on ottanut kansansa omakseen ja antanut itsensä kansalleen. Alusta asti Jumala sinetöi liittonsa erilaisilla liiton merkeillä. Seuraavassa siteeraamme esimerkkejä Vanhasta testamentista.
”Pysyköön sapatti ikuisesti merkkinä liitosta, jonka olen teidän kanssanne tehnyt, sillä kuutena päivänä minä, Herra, loin taivaan ja maan, mutta seitsemäntenä päivänä en enää tehnyt työtä vaan lepäsin.” (2. Moos. 31:17) ”’Minä teen liiton ja annan teille lupaukseni… minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta.’” (1. Moos. 9:11,13) ”Tämä on merkkinä liitosta, joka on meidän välillämme… Kahdeksantena päivänä syntymästä ympärileikattakoon jokainen poikalapsi sukupolvesta toiseen.” (1. Moos. 17:11–12) ”Mooses otti veren, vihmoi sillä kansaa ja sanoi: ”Tämä on sen liiton veri, jonka Herra nyt tekee teidän kanssanne näillä ehdoilla.” (2. Moos. 24:8)
Jumala ilmoitti kuitenkin tekevänsä tulevaisuudessa uuden ja ikuisen liiton: ”’Tulee aika’, sanoo Herra, ’jolloin minä teen uuden liiton… Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani… Minä teen heidän kanssaan ikuisen liiton: minä en käänny heistä pois vaan osoitan heille hyvyyttä…” (Jer. 31:31,33, 32:40)
Tämä uusi liitto toteutui Jeesuksessa, joka on ”uuden liiton välimies” (Hepr. 12:24), mutta mikä on tämän liiton merkki? Jeesus mainitsi uuden liiton vain kerran, ja hän teki sen asettaessaan eukaristian sakramenttia: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.” (Luuk. 22:20) Jokainen messu on muistutus siitä, että Jumala on uskollinen liitolleen. Juuri sakramenttien kautta Jumala kirjoittaa lakinsa (vuodattaa armonsa) sydämeemme.
Liittoon liittyi Vanhassa testamentissa usein uhri tai ateria. Liiton ja uhrin yhteys näkyy mm. Psalmien kirjassa: ”Kootkaa luokseni kaikki minun palvelijani, jotka ovat uhrein tehneet kanssani liiton.” (Ps. 50:5) Ennen kuin Mooses vihmoi kansan liiton verellä, hän ”lähetti israelilaisia nuorukaisia uhraamaan polttouhreja” (2. Moos. 24:5). Vihmomisen jälkeen Israelin kansan edustajat ”saivat katsella Jumalaa, ja he söivät uhriaterian” (2. Moos. 24:11). Pääsiäisenä israelilaiset uhrasivat karitsan ja söivät sen (2. Moos. 12:6–11). Uuden liiton uhriateriassa eli eukaristiassa toteutuu kaikki tämä – saamme maistaa ja katsoa Herran hyvyyttä.
Valan vannominen
Uhrin ja aterian lisäksi erityinen huomio on kiinnitettävä liittojen solmimisen yhteydessä valan vannomisen käsitteeseen. Kun esimerkiksi Abraham ja Abimelek tekivät liiton, he vannoivat toisilleen valan (1. Moos. 21:22–32). Vala poikkeaa lupauksesta siinä, että valassa kutsutaan todistajaksi itse Jumala ja vannotaan hänen nimeensä. Tämän vuoksi valan rikkominen on erittäin vakava synti. ”Tuo hallitsija rikkoi valansa ja petti tekemänsä liiton… Ei hän vältä rangaistusta.” (Hes. 17:18) Tästä jakeesta käy ilmi, että vala on tiiviissä yhteydessä liittoon. Myös Uusi testamentti käyttää valaa ja liittoa synonyymisesti: ”Hän on pitänyt mielessään pyhän liittonsa, valan, jonka hän isällemme Abrahamille vannoi.” (Luuk. 1:72–73)
Mooses vannotti Israelin kansaa: ”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen… Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää, ja Herra antaa teidän aina asua siinä maassa, josta hän valalla vannoen antoi lupauksen teidän esi-isillenne” (5. Moos. 30:19–20). Valan ja liiton mukana tulee aina mahdollisuus joko olla uskollinen ja nauttia Jumalan siunauksista tai vaihtoehtoisesti olla uskoton ja saada päälleen liiton ehtoihin kuuluvat kiroukset.
Jeesus käänsi uudessa liitossa siunaukset ja kiroukset päälaelleen. Autuaaksijulistuksissa hän sanoi köyhien eikä rikkaiden, nälkäisten eikä kylläisten, itkevien eikä nauravien ja vihattujen eikä suosittujen olevan siunattuja (Luuk. 6:20–26). Jeesus itse tuli kaikkien liittojen rikkomusten tähden ”kiroukseksi meidän edestämme” (Gal. 3:13), ”jotta kaikki muutkin kansat Kristuksen Jeesuksen yhteydessä saisivat Abrahamille luvatun siunauksen” (Gal. 3:14). Meidän liittomme ei pyri saavuttamaan maallisia palkintoja tai etuja, vaan ikuisen taivaallisen ilon ja kirkkauden. Sakramentit ovat niitä valoja, joilla teemme ja uudistamme tämän liiton Jumalan kanssa ja saamme osaksemme Jumalan lupausten täyttymyksen.
Roomalainen Plinius Nuorempi kirjoitti 100-luvun alussa ulkopuolisena varhaisten kristittyjen jumalanpalveluksesta, että kristityt kokoontuivat laulamaan hymnejä Kristukselle kuin Jumalalle, vannomaan pyhän valan (jolla he sanoutuivat irti kaikenlaisesta pahuudesta kuten aviorikoksesta, varkaudesta, valheesta tai murhasta) ja osallistumaan ruokailuun (viittaus ehtoolliseen). Pliniuksen käyttämä valaa merkitsevä sana viittasi roomalaisessa käytännössä sotilasvalaan, joka muutti roomalaisen sosiaalisen statuksen täysin. Tämä sana oli sacramentum. Ensimmäiset kristityt (ja jossain määrin jopa heidän pakanalliset aikalaisensa) ymmärsivät messun olevan vala, joka velvoitti heitä elämään Jumalalle uskollista elämää.
Jeesus asetti eukaristian uuden liiton merkiksi. Kun vietämme eukaristista liturgiaa, ristimme heti alussa itsemme Jumalan nimeen ja päätämme rukouksemme sanalla ”Aamen”, joka oli Raamatussa tyypillinen vannotussana (esim. 4. Moos. 5:21–22). Osallistumme uuden liiton valaan ja hyväksymme sen tuomat ehdot: siunauksen tai kirouksen, elämän tai kuoleman. Paavalin sanat ”Herran aterian” (1. Kor. 11:20) viettämisestä vahvistavat tämän: ”Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion. Sen vuoksihan teidän joukossanne on paljon heikkoja ja sairaita ja monet ovat jo nukkuneet pois.” (1. Kor. 11:29–30)
Jeesus vahvisti uuteen liittoon liittymisen ja sen sakramenttien vastaanottamisen tarpeellisuuden vannottamalla kuulijoitaan toistamalla sanaa ”Aamen” (totisesti): ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.” (Joh. 6:53) Samoin kuin Israelin lapset oli ympärileikattava Abrahamin lapsiksi merkiksi heidän liitostaan (1. Moos. 17:12) Jumalan kanssa, uudessa liitossa meidät kastetaan ”Kristukseen” (Gal. 3:27), Jumalan Poikaan, merkiksi siitä, että olemme Jumalan lapsia.
Miksi seitsemän
Jumala on alusta asti kasvattanut perhettään yhä laajenevilla liitoilla. Pariskunnasta (Aadam) perheyhteisöön (Nooa), heimosta (Abraham) kansaan (Mooses), Jumala teki liittoja ja asetti liitoilleen merkkejä. Hän ”vannoi lupauksensa takeeksi vielä valan” (Hepr. 6:17). Lopulta Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on laajentanut perheensä maailmanlaajuiseksi Jumalan valtakunnaksi ja asettanut uuteen liittoon seitsemän sakramenttia armon merkeiksi, joiden tehokkuus perustuu Jumalan valaan. Mutta miksi sakramentteja on juuri seitsemän?
Yksinkertaisin vastaus tähän lienee se, että kirkko on tunnistanut seitsemän toimitusta Jeesuksen asettamiksi armon merkeiksi, ei enempää eikä vähempää. Kysymykseen löytyy silti myös syvällisempiä vastauksia. Sakramentteja on tutkittava liiton näkökulmasta, ja koska liitto on perheside, koska kirkko on Jumalan perhe, on hyödyllistä verrata niitä perhe-elämään.
Kasteessa synnymme Jumalan lapsiksi, liitymme Jumalan perheeseen Kristuksen ympärileikkauksella ja alamme elää uutta hengellistä elämää. Aivan kuin tavalliseenkin perheeseen synnytään, niin myös Jumalan perheeseen on synnyttävä, ja tätä varten on olemassa ensimmäinen pyhä vala, liiton merkki, kaste, jossa vanha ihminen (Aadamin perillinen) kuolee ja uusi (Kristuksen perillinen) saa alkunsa (ks. Joh. 3:3,5, Kol. 2:11–12, Room. 6:3–4, 8:15–17).
Syntymisen jälkeen lapsella on edessään perheen vastuulliseksi jäseneksi kasvaminen. Samoin Jumalan perheessä Jumalan lapsen on kasvettava aikuiseksi: ”Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä” (Ef. 4:13–14). Tätä varten Kristus jätti kirkolleen kristillisen täysi-ikäisyyden sakramentin, vahvistuksen, jossa saamme Pyhän Hengen täyteyden (ks. 2. Kor. 1:21–22, Ap.t. 8:17).
Olennainen osa perhe-elämää ja kasvamista on luonnollisesti ruokailu, joten Jumalankin perheessä on oma ruokapöytä. Niin kuin perheenisät ruokkivat lapsiaan, niin Jumala antaa lapsilleen ehtoollispöydässä elämän leipää (Joh. 6:48–51). Messussa osallistumme Kristuksen ruumiiseen ja vereen ja tulemme samalla yhdeksi ruumiiksi (1. Kor. 10:16–17). Ruokapöytäkeskustelumme koostuvat Jumalan sanan lukemisesta, kuulemisesta ja selittämisestä.
Perhe-elämässä kohdataan myös pettymyksiä, rikkomuksia ja laiminlyöntejä, joten katumus ja anteeksianto ovat erittäin tärkeitä. Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11–32) kertoo kaiken. Vaikka olemme hyvän Isän lapsia, saatamme joskus hylätä hänet ja karata kotoa. Hän on kuitenkin valmis antamaan anteeksi ja toivottamaan meidät tervetulleiksi takaisin kotiin. Tätä varten Jumalan perheessä on parannuksen sakramentti, jossa katuva lapsi otetaan takaisin kotiin.
Aikuistumisen jälkeen lapsen tulee valita ammatillinen uransa ja kutsumuksensa. Tämäkin on otettu huomioon Jumalan perheessä – Kristus on jättänyt kirkkoon kaksi kutsumuksellista sakramenttia. Avioliitossa sakramentin yhteys perheeseen ja liittoon on kaikkein selvin: jo itse sana avioliitto kertoo sen. Kristuksen suhde kirkkoonsa on kuva avioliitosta (Ef. 5:25–32), ja avioliitto solmitaan juhlallisella valalla. Pappeuden sakramentissa Jumala on antanut perheelleen isiä, jotka muiden isien tavoin opettavat ja kasvattavat lapsiaan, ruokkivat ja hoitavat heitä.
Perheessä joudutaan myös kokemaan sairauksia ja lopulta jokaisen perheenjäsenen elämä päättyy kuolemaan. Tämäkin on huomioitu Jumalan perheessä, ja kirkolla on sakramentti sairaita varten. Sairaiden voitelussa kuolemaa lähestyvä Jumalan lapsi saa Kristuksen parantavan armon.
Sakramenttien lukumäärä täyttää siis kaikki perhe-elämän tarpeet. Tämän lisäksi luvulla seitsemän on kuitenkin vielä syvempi ulottuvuus. Kun Jumala pyhitti seitsemännen päivän eli sapatin (1. Moos. 2:2), hepreankielinen seitsemää merkitsevä sana on Raamatussa sheva. Tämä on sukua sanalle saba (vrt. sapatti), joka merkitsee täydellisyyttä. Seitsemän on täydellinen määrä. Sheva on kuitenkin vielä lähempänä sanaa shava, joka merkitsee valan vannomista. Sapatti ja liitto olivat erottamattomat (ks. esim. Jes. 56:6). Kun Abraham ja Abimelek olivat vannoneet valan, Raamattu kertoo: ”Tämän vuoksi paikka sai nimen Beerseba, sillä siellä he vannoivat valan toisilleen.” (1. Moos. 21:31) Nimi Beerseba merkitsee sekä ”valakaivo” että ”seitsenkaivo”. Sapatti, vala, seitsemän, täydellisyys ja liitto olivat yhtä ja samaa sekä kieliopissa että käytännössä.
Seuraavassa raamatullisessa seitsemällä vannomista havainnollistavassa esimerkissä yhdistyvät useat tutuiksi tulleet sakramentteihin liittyvät käsitteet – uhri, numero seitsemän, liitto ja vala: ”Siellä he uhrasivat saaliistaan Herralle seitsemänsataa härkää ja seitsemäntuhatta lammasta. He tekivät liiton, että etsisivät Herraa, isiensä Jumalaa, koko sydämestään ja sielustaan… riemun raikuessa he vannoivat tämän Herralle. Kaikki Juudan asukkaat iloitsivat valasta. Koska he vannoivat sen vilpittömin mielin ja kääntyivät sydämensä halusta Herran puoleen, Herra kuuli heitä ja antoi heidän elää rauhassa, kenenkään ahdistamatta.” (2. Aik. 15:11–15)
Useisiin sakramentteihin viittaamisen jälkeen (Hepr. 6:2-5) Raamattu muistuttaa, että valat merkitsevät ”asian vahvistusta” ja että ne lopettavat ”kaikki vastaväitteet” (Hepr. 6:16). Kuinka täydellisesti sopiikaan kuvaan, että vanhassa liitossa seitsenpäiväisen ja täydellisen luomistyön lopussa sapatin pyhittänyt Jumala on uudessa liitossa, uudessa luomistyössään (ks. 2. Kor. 5:17) antanut liittonsa valaksi seitsemän sakramenttia. Seitsemää täydellisempää määrää ei voisi olla.
Sakramentaalit
Sakramentit on uskottu kirkon haltuun, ja niiden jakaminen kristityille on erityisesti piispojen ja pappien tehtävä. Jo apostoli Paavali sanoi: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet.” (1. Kor. 4:1) Alkuperäisessä kreikankielisessä tekstissä sana ”salaisuudet” on tässä mysterion, jonka muistamme viittaavan juuri sakramentteihin.
Varhaiset kristityt käyttivät sanaa mysterion tai sacramentum samoista sakramenteista, jotka nykyään tunnemme. Silti ensimmäisillä vuosisadoilla näiden sanojen käyttö oli nykyistä joustavampaa, ja salaisuuksiksi saatettiin kutsua myös muita asioita kuten ristinmerkkiä, paastoamista, eksorsismia, pyhää vettä, siunauksia, almujen antoa, suitsutusta jne.
Pyhä Henki, joka kaikkina aikoina (Joh. 14:16) johtaa kirkkoa totuuden tuntemiseen (Joh. 16:13), on auttanut sitä vuosisatojen saatossa tunnistamaan, että sakramentteja sanan varsinaisessa merkityksessä on seitsemän. Muita toimituksia, joita saatettiin kutsua myös sakramenteiksi, kutsutaan nykyään sakramentaaleiksi.
Olennainen ero sakramenttien ja sakramentaalien välillä on se, että sakramentit välittävät armoa itsessään ex opere operato, kun taas sakramentaalit toimivat niiden inspiroiman henkilökohtaisen hartauden sekä kirkon esirukousten avulla. Suurin osa sakramentaaleista onkin kirkon eikä Kristuksen asettamia. Poikkeuksena voidaan mainita eksorsismi, jonka Jeesus asetti (Matt. 10:1). Pyhän veden edeltäjä on ollut olemassa jo Mooseksen aikana: ”[Papin tulee] ottaa saviastiaan pyhää vettä ja panna veteen tomua telttamajan lattialta.” (4. Moos. 5:17)
Jotkut protestantit syyttävät katolilaisia helposti taikauskosta, kun he kauhukseen näkevät katolilaisten kunnioittavan pyhimysten reliikkejä, heidän vaatekappaleitaan tai luunsirpaleitaan. Se, että katolilaiset uskovat Jumalan voiman voivan toimia pyhien ihmisten käyttämien esineiden kautta on kuitenkin täysin sopusoinnussa Raamatun kanssa. ”Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, ja taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois.” (Ap.t. 19:12) Sakramentaalisuutta kritisoivien protestanttien pitäisi siis kritisoida Raamattua.
Varhaisten vuosisatojen kristityt olivat tässä suhteessa täysin katolisia. Pyhinä pidettyjen ihmisten kuoltua heidän luunsa kerättiin ja niitä kunnioitettiin apostolisista ajoista asti. Otettakoon esimerkki toisen vuosisadan puolivälistä Polykarpoksen marttyyriosta. Polykarpos oli apostoli Johanneksen opetuslapsi, ja hänen marttyyrionsa kirjoittaja kertoo meille seuraavaa: ”Näin ollen me saatoimme myöhemmin ottaa huostaamme hänen luunsa, arvokkaammat kalliita kiviä ja kultaa koetellummat. Ne me talletimme niiden arvoa vastaavaan paikkaan.” (18:2)
Samasta marttyyriosta löytyy myös vastaus niille protestanteille, jotka vieroksuvat katolilaisten innokkuutta hurrata paaville ja yrittää päästä koskemaan tai tervehtimään häntä. Kyseessä ei suinkaan ole paavin palvominen Kristuksen sijasta, vaan harras rakkauden ja kunnioituksen osoitus lapsilta hengelliselle isälle. Polykarpoksesta kerrotaan marttyyriossa, että ”kaikki uskovat aina kilpailivat, kuka ensinnä pääsisi koskettamaan hänen ruumistaan. Hän oli näet kaikessa arvossapidetty hyvän vaelluksensa tähden jo ennen marttyyrikuolemaansakin.” (13:2)
Lopuksi
”Veljet, haluan teidän tietävän, että isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi. Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa. Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus.” (1. Kor. 10:1–4)
Vanhassa liitossa israelilaiset saivat ”pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi” – vastaavasti me saamme kasteen vedessä ja Hengessä Kristuksen seuraajiksi. Eukaristiassa saamme syödä ja juoda itse Kristusta, hengellistä kalliota. Kristus on sakramenttien keskipiste.
”Kun Jeesus oli pääsiäisjuhlan aikaan Jerusalemissa, monet uskoivat häneen”, mutta Jeesus ”ei uskoutunut heille” (Joh. 2:23–24). Miksei usko riittänyt? Jeesus ”tiesi itse, mitä ihmisessä on” (Joh. 2:25), ja seuraavassa keskustelussa hän antoi vastauksen: ”Teidän täytyy syntyä uudesti.” (Joh. 3:7) ”Tämän jälkeen Jeesus lähti opetuslapsineen Juudeaan. Hän viipyi siellä heidän kanssaan jonkin aikaa ja kastoi ihmisiä.” (Joh. 3:22)
Explore posts in the same categories: Sakramentologia
Vastaa