Extra ecclesiam nulla salus?
”Extra ecclesiam nulla salus” eli ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” on oppi, joka on herättänyt lukemattomia kysymyksiä ja aiheuttanut suurta hämmennystä niin uudistusmielisten kuin perinteistenkin kristittyjen mielessä, sekä katolilaisten että ei-katolilaisten. Onko kirkko todella opettanut, että kaikki ei-katolilaiset joutuvat helvettiin? Muuttiko Vatikaanin toinen kirkolliskokous kirkon opetusta? Miten kirkko voi väittää olevansa ainoa tie pelastukseen? Tässä artikkelissa tutustumme tähän erittäin vaikeaan teologiseen kysymykseen monesta näkökulmasta.
Raamatulliset perusteet ja ensimmäisten kristittyjen usko
Katolinen kirkko ei voi tunnustaa itsensä rinnalla muita teitä pelastukseen, koska kirkko ymmärtää olevansa Kristuksen perustama pelastuksen yhteisö, Kristuksen ruumis (Ef. 1:23, 1. Kor. 12:12–27). Kirkon ainutlaatuisuus perustuu kirkon pään (Ef. 1:22) eli Kristuksen ainutlaatuisuuteen: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Pietari saarnasi Jeesuksesta: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap.t. 4:12)
Yksi on Jumala, yksi Kristus, yksi usko, yksi kaste, yksi Henki, yksi leipä, yksi ruumis – yksi kirkko (vrt. Ef. 4:4–6, 1. Kor. 10:17). Koska Kristus on rakentanut yhden kirkon ja koska hänellä on yksi ruumis ja yksi morsian (vrt. Matt. 16:18, Ef. 5:25–32), ei katolinen kirkko voi tunnustaa itsensä ohella toisia kirkkoja, uskontoja tai yhteisöjä itsensä kanssa samanarvoisiksi pelastuksen välittäjiksi. Kun kyse on totuudesta, on dogmaattinen suvaitsemattomuus moraalinen velvollisuus. Kuten pian kuitenkin näemme, kirkko tunnustaa paljon totuuden ja pyhityksen aineksia myös omien näkyvien rajojensa ulkopuolella. Nämä saavat kuitenkin pelastavan voimansa nimenomaan katolisesta täyteydestä.
Kirkon välttämättömyys pelastukselle nousee myös sakramenttien välttämättömyydestä pelastukselle. Kasteen kautta liitytään kirkkoon (1. Kor. 12:13, Matt. 28:19), ja eukaristiaan voi osallistua vain kirkon jäsenenä. Kristus itse opetti sekä kasteen että eukaristian tarpeellisuutta pelastukselle: ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.” (Joh. 6:53)
Kristus sanoi: ”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.” (Matt. 12:30) Jeesus opetti myös, että jos joku ei ole kuuliainen kirkolle, hän on yhtä kuin ei-kristitty tai syntinen, eli pelastuksen ulkopuolella oleva ihminen: ”Ja jos hän ei tottele kirkkoakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:17)
Ensimmäiset kristityt ymmärsivät, että skisma ja harhaoppi ovat vakavia syntejä kirkon ykseyttä vastaan ja että ne johtavat täten pelastuksen ulkopuolelle. Ignatius Antiokialainen kirjoitti 100-luvun alussa: ”Jos joku seuraa hajaannuksen aiheuttajaa, hän ei ole perivä Jumalan valtakuntaa. Jos joku vaeltaa väärän käsityksen mukaan, hän ei ole sopusoinnussa Herran kärsimysten kanssa.” (Kirje filadelfialaisille 3:3)
Kyprianus Karthagolainen kirjoitti 200-luvun puolivälissä: ”Se, joka katkaisee itsensä kirkon yhteydestä… katkaisee itsensä pois kirkolle annetuista lupauksista, ja Kristuksen kirkolle selkänsä kääntänyt on osaton Kristuksen palkinnoista… Jumala ei voi olla Isänä sillä, jolla ei ole kirkkoa äitinä… Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta…” (Katolisen kirkon ykseys 6, 14)
Tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeää huomata, että kaikki varhaisten kristittyjen varoitukset siitä, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta, kohdistuivat niihin Kristukseen uskoviin, joita kirkkoisät pitivät syyllisinä skisman tai harhaopin synteihin eli kirkon yhteydestä eronneisiin. Opetus ei koskenut ennen kristillistä aikaa eläneitä ihmisiä eikä ainakaan suoranaisesti niitä, jotka eivät lainkaan tunteneet Kristusta.
Ennen Kristusta ja Kristuksen jälkeen
Raamattu opettaa, että Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4) ja että hän ”ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet. 3:9) Kuinka tämä on sovitettavissa sen kanssa, että Jumala on antanut lukemattomien ihmisten elää ja kuolla tietämättä Kristuksesta mitään?
Ensimmäiset kristityt joutuivat vastaamaan tähän kysymykseen niin itselleen kuin kristinuskoa haastaneille vastustajilleen. On selvää, että kristityt uskoivat Vanhan testamentin vanhurskaiden pääsevän osallisiksi taivaan valtakunnasta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja totesi Jumalaa vanhassa liitossa uskollisesti palvelleista seuraavaa: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat… he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.” (Hepr. 11:13,16)
Mikä tulisi olemaan ilman Jumalan ilmoitusta eläneiden pakanoiden kohtalo? Paavali kirjoitti: ”Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän… Pakanakansatkin… saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat…ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä. Tämä tulee näkyviin sinä päivänä, jona Jumala… tuo ihmisten sisimmätkin salaisuudet Kristuksen Jeesuksen tuomittaviksi.” (Room. 2:7,14–16)
Justinus Marttyyri kirjoitti toisen vuosisadan puolivälissä: ”Mooseksen lain mukaan eläneet pelastuvat” (Dialogi Tryfon kanssa 45). Pakanoista Justinus totesi seuraavaa: ”Vastaavasti myös kauan sitten (ennen Kristusta) ilman Logosta (Sanaa t. järkeä) eläneet olivat kelvottomia ihmisiä, Kristuksen vihollisia… Logoksen mukaan eläneet ja siitä elävät ovat kristittyjä…” Esimerkiksi Sokratesta Justinus piti esimerkkinä ennen Kristusta pelastuneesta pakanasta: ”Sanan mukaisesti eläneet ovat olleet kristittyjä, vaikka heitä olisi pidetty ateisteina. Sellaisia olivat kreikkalaisten joukossa Sokrates, Herakleitos ja heidän kaltaisensa…” (Ensimmäinen apologia 46)
Kristityt ovat siis uskoneet alusta asti, että Kristuksen pelastustyö koski myös ennen häntä eläneitä ihmisiä, sekä juutalaisia että pakanoita. Kristuksen tulemisen ja uuden liiton alkamisen jälkeen asiat kuitenkin muuttuivat, kun usko Jeesuksen sovitukseen tuli normatiiviseksi. Saattoiko kukaan kirkon ulkopuolella kuoleva pelastua? Hyödyllisiä dokumentteja tämän kysymyksen suhteen ei ole riittävästi, joten jäänee arvoitukseksi, mitä varhaiset kristityt ajattelivat niiden pelastuksesta, jotka eivät saaneet mahdollisuutta kuulla evankeliumia ensimmäisillä vuosisadoilla.
Asiat muuttuivat jälleen perusteellisesti 300-luvulla, kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto ja koko siihen aikaan tunnettu maailma tuli tietämään Jeesuksesta. Tämän aikakauden kristilliset kirjoittajat olivat selvästi sitä mieltä, ettei kukaan voinut pelastua katolisen kirkon ulkopuolella, sillä kristillinen totuus oli nyt yleistä tietoa. Evankeliumin hylkääminen merkitsi vakavaa epäuskon, skisman tai harhaopin syntiä ja täten ikuista kadotusta.
Ennen Kolumbusta
Kirkon auktoritatiivinen opetusvirka otti keskiajalla kantaa kysymykseen useampaan kertaan. Neljäs Lateraanikonsiili julisti vuonna 1215: ”Yksi on uskovien maailmanlaajuinen kirkko, jonka ulkopuolella kukaan ei pelastu”. Paavi Bonifacius VIII kirjoitti bullassaan Unam Sanctam vuonna 1302: ”Lisäksi julistamme, toteamme ja määrittelemme, että jokaiselle ihmisolennolle on pelastukselle tarpeellista olla paavin alamainen.”
Firenzen kirkolliskokous 1400-luvulla sisällytti erääseen uskontunnustukseen kohdan, jossa todetaan kirkon vakaasti uskovan ja saarnaavan, ettei ”kukaan katolisen kirkon ulkopuolella, eivät pakanat eivätkä juutalaiset eivätkä hereetikot eivätkä skismaatikot voi päästä osallisiksi ikuisesta elämästä, vaan he menevät ikuiseen tuleen, joka on valmistettu paholaiselle ja hänen enkeleilleen, elleivät he ennen elämänsä loppua liity siihen [katoliseen kirkkoon]”.
Nämä kirkon viralliset määritelmät saattavat helposti aiheuttaa ahdistavia reaktioita. Ensinnäkin kirkon suvaitsemattomuus tuntuu kamalalta – miten Jumala muka voisi tuomita kaikki ei-katolilaiset helvettiin vain siksi, että he eivät ole katolilaisia? Toiseksi kirkko näyttää menettäneen uskottavuutensa erehtymättömänä opettajana, kun se kerran nykyään opettaa jotain aivan muuta Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjoissa.
1960-luvulla pidetty Vatikaanin toinen kirkolliskokous opettaa, että katolisesta kirkosta erillään olevat kristilliset kirkot ja yhteisöt voivat antaa pääsyn pelastuksen yhteisöön ja että Kristuksen Henki toimii niissä synnyttämällä armon elämän ja käyttämällä niitä pelastusvälineinä (Unitatis Redintegratio 3). Sama kirkolliskokous toteaa vielä muun muassa, että ”pelastussuunnitelma käsittää nekin, jotka tunnustavat Luojan, niiden joukossa ennen kaikkea islaminuskoiset” (Lumen Gentium 16) ja että ne, ”jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen kirkkoaan… voivat saavuttaa iankaikkisen pelastuksen” (LG 16).
Jotkut katolilaiset ovat päättäneet olla hyväksymättä Vatikaanin toista kirkolliskokousta sen näennäisesti tradition kanssa ristiriitaisen opetuksen takia, kun taas jotkut ei-katolilaiset ovat saaneet tästä hyvän syyn olla uskomatta katoliseen kirkkoon lainkaan. Onko ristiriita todella ratkaisematon? Jos tutkimme asiaa hieman pintaa syvemmältä, huomaamme, ettei ylitsepääsemätöntä ongelmaa itse asiassa ole.
Uskonopin kongregaation julistus Mysterium Ecclesiae vuodelta 1973 antaa hyödyllisen näkökulman: ”Vaikeuksia nousee myös historiallisesta järjestyksestä, joka vaikuttaa jumalallisen ilmoituksen ilmaisemiseen… Joskus tapahtuu, että jokin dogmaattinen totuus ilmaistaan ensin epätäydellisesti, ja myöhemmällä ajalla, kun sitä harkitaan uskon tai inhimillisen tiedon laajemmassa asiayhteydessä, se ilmaistaan täydellisemmin.”
Eräitä erittäin tärkeitä ”inhimillisen tiedon” asiayhteyteen liittyviä huomioita ovat keskiajan kristittyjen puutteellinen maailmankuva tai maantieto sekä psykologian ymmärrys. Pian edellä siteerattujen kovasanaisten määritelmien jälkeen löydettiin Amerikan manner ja saatiin tietää, että maailmassa oli koko ajan ollut ja oli edelleen lukemattomia ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan kuulleet evankeliumista. Tätä ennen oli ajateltu, että koko maailma oli kuullut Jeesuksesta riittävästi voidakseen uskoa ja että ne, jotka eivät uskoneet, olivat täten tietoisesti kieltäytyneet pelastuksesta.
Lateraanikonsiilin ja Firenzen kirkolliskokouksen piispat tietysti uskoivat Jumalan olevan oikeudenmukainen, sillä se on olennainen osa katolista uskoa. Koska oikeudenmukainen Jumala ei voisi tuomita syyttömiä helvettiin, ainoa selitys sille, että kirkko saattoi julistaa ei-katolilaisten joutuvan helvettiin, on se, että kaikkien ei-katolilaisten uskottiin olevan vakavasti syyllisiä epäuskoonsa. Keskiajan ihmisen mieleen ei juolahtanut ajatus, että juutalainen tai muslimi voisi pysyä epäuskossaan syyttömästi – he ajattelivat, että heidän ei-katolisuutensa on todiste heidän pahuudestaan.
Toisin kuin nykyään, keskiajalla katolisuuden totuus oli yhteiskunnassa yleisesti hyväksytty fakta. Kirkon kasvaminen ja leviäminen, ihmeet, pyhimykset, Raamatun tekstit (joiden paikkansapitävyyttä historiallis-kriittinen raamatuntutkimus ei ollut kyseenalaistamassa) jne. todistivat kristinuskon totuudesta niin vahvasti, ettei ei-katolisuudelle ollut oikeutusta.
Kolumbuksen jälkeen
Uuden maailman löytymisen jälkeen kirkko joutui aivan uusien haasteiden eteen, ja 1500-luku toikin mukanaan äärimmäisen tärkeitä uusia näkökulmia tuon ajan johtavilta teologeilta. Kun espanjalaiset valloittajat menivät Amerikkaan, he julistivat Kristuksen olevan Pelastaja ja kristinuskon olevan ainoa todellinen uskonto. Kun alkuasukkaat kieltäytyivät kääntymästä tällä perusteella kristityiksi, heitä alettiin kohdella kristinuskon vihollisina heidän epäuskonsa tähden.
Tähän dominikaaniteologi Francisco De Vitoria reagoi seuraavasti: ”Ilman ihmettä tai muuta todistetta… intiaanit eivät ole sidottuja uskomaan kristillistä uskoa niin, että he tekisivät kuolemansynnin olemalla uskomatta siihen…” (Intiaaneista) Toinen dominikaaniteologi Domingo Soto päätteli, että epäsuora usko Kristukseen, joka riitti ennen Kristusta eläneiden pakanoiden pelastumiseen, saattoi pelastaa myös ne, jotka olivat eläneet Kristuksen jälkeen tietämättöminä evankeliumista (Luonnosta ja armosta).
Erityisen mielenkiintoinen on teologi Albert Piggen ensimmäinen laatuaan ollut spekulaatio siitä, että muslimien ei-kristillisyys saattaisikin olla viatonta: ”Ei voi epäillä, etteikö Muhammedin oppia seuraavien suuressa joukossa… olisi joitakin, jotka tuntevat Jumalan ja kunnioittavat häntä…ja jotka uskovat pelastuksensa hänen käsiinsä… Mitä tällaisista ihmisistä pitäisi ajatella?… Heidät on koulutettu niin, että he luulevat meidän uskomme olevan väärä ja virheellinen ja että usko, johon heidät on koulutettu, on tosi usko, ja he uskovat Jumalan käskevän heitä pitämään kiinni tuosta uskosta… He eivät ole nähneet merkkejä tai ihmeitä, jotka todistaisivat heidän uskonsa vääräksi… Siksi virheellinen usko ei tuomitse, jos virheellä on järjellinen puolustus ja jos he ovat voittamattoman tietämättömiä todellisesta uskosta.”
Samassa teoksessa Pigge kirjoitti myös: ”Jos sanot, että Kristuksen evankeliumi on jo riittävästi julistettu koko maailmalle… todellisuus kumoaa sinut, koska joka päivä löydetään lukemattomia kansoja, joiden keskuudessa… ei ole jälkeäkään evankeliumin saarnaamisesta… Jos kristinuskosta tietämättömyys ei estänyt Korneliusta, jopa ilman kastetta, olemasta Jumalalle miellyttävä Kristuksessa, kuinka paljon vähemmän näiden ihmisten voittamaton tietämättömyys estää heitä miellyttämästä Jumalaa Kristuksessa.” (Ihmisen vapaasta tahdosta)
1600-luvulla jesuiittateologi Juan De Lugo esitti, että niin juutalaiset, muslimit, skismaatikot kuin hereetikotkin voivat pelastua, jos heidän ei-katolisuutensa perustuu voittamattomaan tietämättömyyteen totuudesta, joka vapauttaa heidät syyllisyydestä epäuskon syntiin. Hän vastasi kysymykseen näennäisestä ristiriidasta paavien ”ei pelastusta kirkon ulkopuolella” – opetusten kanssa toteamalla, että ”tällaista henkilöä ei tulisi kutsua ei-kristityksi, sillä vaikka hän ei ole näkyvästi kirkon yhteydessä, hänellä on silti sisäisesti… uskon hyve yhdessä kirkon kanssa, ja Jumalan silmissä hänet lasketaan kristittyjen kanssa samaan joukkoon” (Jumalallisen uskon hyveestä).
Pelastuksen mahdollisuus kirkon ulkopuolella ei jäänyt pelkäksi teologien spekuloinniksi. Myös ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta hallinneiden paavien kirjoituksista voimme löytää selviä viittauksia siihen, että kirkko uskoi ei-katolisten pelastusmahdollisuuteen myös ennen toistaiseksi viimeistä ekumeenista kirkolliskokousta.
1800-luvulla paavi Pius IX kirjoitti: ”Varmasti meidän on uskottava, että kukaan ei voi pelastua apostolisen Rooman kirkon ulkopuolella… Kuitenkin meidän on myös pidettävä varmana, että ne, jotka vaeltavat tietämättöminä tosi uskonnosta… eivät saa päälleen minkäänlaista syyllisyyttä Jumalan silmissä.” (Singulari quadam) Toisaalla sama paavi kirjoitti: ”Meidän ja teidän tiedossa on, että ne, jotka vaeltavat voittamattomassa tietämättömyydessä pyhästä uskonnostamme… voivat… jumalallisen valon ja armon avulla päästä ikuiseen elämään.” (Quanto conficiamur moerore)
1900-luvulla paavi Pius XII kehotti katolilaisia rukoilemaan niiden puolesta, jotka eivät vielä ole kirkon jäseniä. Hän kirjoitti heistä seuraavasti: ”Kehotamme jokaista heistä olemaan valppaina seuraamaan sisäisen armon liikkeitä ja pyrkimään tosissaan pelastamaan itsensä tilasta, jossa he eivät voi olla varmoja omasta pelastuksestaan. Sillä vaikka jollain tietämättömällä toiveella ja tahdolla he saattavat liittyä Lunastajan mystiseen ruumiiseen, he jäävät paitsi niin monista ja niin voimakkaista taivaallisista lahjoista ja avuista, joita voi nauttia vain katolisessa kirkossa.” (Mystici corporis)
Ristiriidan ratkaisu ja virallinen tulkinta
Vaikka siis kirkon opetus näyttää ensisilmäykseltä muuttuneen, sen ydin on itse asiassa pysynyt aina samana, minkä Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen opetus vahvistaa: ”Nojautuen Pyhään kirjaan ja traditioon [pyhä kirkolliskokous] opettaa, että… kirkko on välttämätön pelastukseen. Yksin Kristus näet on välittäjä… Hän itse on… vahvistanut välttämättömäksi kirkon… Tästä syystä eivät sellaiset ihmiset voi pelastua, jotka huolimatta siitä, että tietävät Jumalan perustaneen Jeesuksen Kristuksen kautta katolisen kirkon autuuteen välttämättömänä, eivät kuitenkaan tahdo siihen liittyä tai siinä pysyä.” (LG 14)
Samoin kuin keskiajalla kirkko siis yhä opettaa, että syyllisesti harhaoppia, skismaa tai muuta väärää tietä seuraavat ihmiset eivät voi pelastua. Ainoa ero keskiajan opetukseen on siinä, että nykyään ei ennalta oleteta kaikkien kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella olevien ihmisten olevan todellisia hereetikkoja, skismaatikkoja, pakanoita tms. Nyt ymmärretään, että monista syistä he eivät todennäköisesti seuraa virhettä tai vääryyttä omasta pahuudestaan vaan pikemminkin tietämättömyydestään.
Muutos on siis tapahtunut inhimillisessä ymmärryksessä (esim. maantieto, psykologia) eikä itse dogmissa, vaikkakin inhimillisen tiedon lisääntyminen on vaikuttanut dogmin esitystapaan. Koska kirkon erehtymättömyys koskee uskontotuuksia eikä määritelmien alla piileviä psykologisia tai maantieteellisiä olettamuksia, kirkko ei ole menettänyt uskottavuuttaan.
Vaikka kirkko ei enää oletakaan ihmisten syyllisyyttä epäuskoon, skismaan tai harhaoppiin, on silti muistettava, että vain Kristuksella ja kirkolla on lääkkeet syntien anteeksiantamiseksi, emmekä voi olla varmoja kirkon ulkopuolella olevien pelastuksesta. Se mahdollisuus, että joku saattaa pelastua kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella ns. epätavallista tietä, ei anna syytä olla julistamatta kirkossa olevaa totuuden täyteyttä muille. Päinvastoin Vatikaanin toinen kirkolliskokous muistuttaa Herran käskystä saarnata evankeliumia kaikille luoduille (LG 16, Mark. 16:15).
Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ei-katolisten kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen tunnustaminen merkittäviksi Jumalan pelastussuunnitelmassa ei tarkoita sitä, että katolinen kirkko pitäisi niitä nyt itsensä kanssa tasaveroisina. Sitä vastoin kirkko tunnustaa kaiken sen, mikä niissä on katolista (esimerkiksi kaste ja usko kolmiyhteiseen Jumalaan) ja ymmärtää, että Jumalan armo toimii myös katolisen kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella sielujen pelastukseksi.
Tämä ei ole uusi oppi, vaikka kirkon suhtautuminen muihin kristillisiin yhteisöihin olikin tiukempi ennen mainittua kirkolliskokousta. Jo 200-luvulla paavi Stefanus puolusti käsitystä, jonka mukaan harhaoppisten kaste on pätevä. Kirkko julisti myös jo vuonna 1455 pyhäksi henkilön (pyhä Vincent Ferrer), joka oli suuren skisman aikana ollut kuuliainen väärälle paaville ja täten periaatteessa todellisen kirkon ulkopuolella. Jopa pyhyys on mahdollista katolisen kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella.
Jotkut saattavat ajatella, että on epäreilua Jumalalta antaa joidenkin syntyä katoliseen kirkkoon ja täten pelastua helposti, kun taas toiset joutuvat syntymään väärään uskontoon, josta Jumala odottaa heidän kääntyvän. Todellisuudessa asian laita on monesti päinvastoin. Monet katoliseen kirkkoon virallisesti kuuluvat kristityt (varmasti jopa suurin osa) vähättelevät uskoaan eivätkä elä kirkolle kuuliaista elämää, kun taas lukemattomien kirkon ulkopuolella kasvaneiden katolisuuteen kääntyvien ihmisten on helppo hyväksyä kirkon koko opetus.
Jumala antaa kaikille mahdollisuuden pelastua, mutta katolilaisiksi syntyneille hän on antanut erityisen paljon, ja siksi hän myös vaatii heiltä paljon. Vatikaanin toinen kirkolliskokous esittää asian painokkaasti seuraavin sanoin: ”Kirkon yhteisöön jäsentyvät täydellisesti ne, jotka… hyväksyvät sen koko järjestyksen… Sellainen henkilö ei kuitenkaan kirkon jäsenenäkään pelastu, joka ei pysy rakkaudessa ja joka jää kirkon helmaan tosin ’ruumiillisesti’, mutta ei ’sydämeltään’. Kaikki kirkon lapset muistakoot, että heidän erinomainen asemansa ei ole heidän omaa ansiotaan, vaan Kristuksen erityinen armo. Elleivät he vastaa tähän armoon ajatuksin, sanoin ja teoin, eivät he suinkaan pelastu, vaan saavat ankaramman tuomion.” (LG 14)
Lopuksi voi olla hyödyllistä siteerata kirkon virallista tulkintaa opista Extra ecclesiam nulla salus, jonka uskonopin kongregaatio lähetti Bostonin arkkipiispalle 1949, kun eräs jesuiittapappi nimeltä Leonard Feeney oli syyttänyt piispaa harhaopista tämän ilmaistua uskovansa, että ei-katolilaiset voivat pelastua.
”Erehtymätön lausuma, joka opettaa, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kuuluu niihin totuuksiin, joita kirkko on aina opettanut ja on aina opettava. Tämä dogmi on kuitenkin ymmärrettävä kuten kirkko itse sen ymmärtää… Kirkko opettaa ensinnäkin, että tässä on kyse Jeesuksen Kristuksen hyvin tiukasta käskystä… (vrt. Matt. 28:19)… Siispä kukaan, joka tietää kirkon olevan Kristuksen jumalallisesti perustama ja silti kieltäytyy alistumasta kirkolle tai olemasta kuuliainen paaville… ei pelastu.
Mitä tulee pelastuskeinoihin… Jumala… halusi, että niiden pelastukselle välttämättömät vaikutukset voidaan vastaanottaa joissain olosuhteissa vain tahtomuksen tai kaipauksen kautta… Saavuttaakseen ikuisen pelastuksen ihmisen ei ole välttämättä oltava varsinaisesti liittynyt kirkon jäseneksi, mutta hänen on kuuluttava siihen ainakin tahtomuksella ja kaipauksella. Aina ei ole välttämätöntä, että tämä kaipaus olisi selvästi lausuttu niin kuin se on katekumeeneilla. Kun ihminen on voittamattoman tietämätön, Jumala hyväksyy myös epäsuoran kaipauksen…”
Kuten paavi Pius IX sanoi, emme voi asettaa rajoja Jumalan armolle - voinemme toivoa ja rukoilla jokaisen sielun pelastusta. Toisaalta kuten paavi Pius XII kirjoitti ensyklikassaan Humani Generis, meidän ei ole koskaan luvallista tehdä lauseesta ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” merkityksetöntä kaavaa - kirkkoon kuuluminen on oikeasti tarpeellista pelastukselle, ja Pius IX tuomitsi myös näkemyksen, jonka mukaan täytyisi ainakin olla hyvin luottavainen kirkon ulkopuolella kuolleiden pelastuksen suhteen. Emme saa olettaa poikkeuksia, varsinkaan silloin, kun kyseessä on oma sielumme.
Katolisen kirkon katekismus (KKK) selittää opin ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” lyhyesti, ytimekkäästi, viisaasti, kauniisti ja positiivisesti yhdellä lauseella, joten sen siteeraamiseen on mitä sopivin tapa päättää tutkielmamme: ”Myönteisesti muotoiltuna se [Extra ecclesiam nulla salus] tarkoittaa, että pelastus tulee kokonaan Kristukselta, Päältä, kirkon kautta, joka on hänen ruumiinsa.” (KKK 846)
Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Ekklesiologia, Soteriologia
Vastaa