Miten ymmärrän Räisästä oikein

Joulukuussa kirjoitin kolmiosaisen sarjan emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämäkerrasta (ks. osat 1, 2, 3). Elämäkerran jälkeen olen alkanut lukea läpi Räisäsen suomenkielisiä populaarikirjoja, ja tarkoitukseni on tehdä niistä vastaavanlainen sarja kuin dogmatiikan professorin ja Helsingin emerituspiispan Eero Huovisen kirjoista.

Huovis-sarja on vielä vähän kesken, mutta sarjat voivat hyvin kulkea rinnakkain. Kuten elämäkerrasta muistetaan, Huovinen pitää Räisästä ”suomalaisten eksegeettien kärkimiehenä”, ”uuden tutkijapolven ’inspiraattorina’” ja ”kirkon miehenä, sekä kriittisenä että syvimmältään solidaarisena”. Luettuani Räisästä itse yhdyn mielelläni Huovisen arvioon.

Ensimmäisenä käsiteltävänä kirjana on oikeutetusti Räisäsen klassikkoteos Miten ymmärrän Raamattua oikein (Kirjapaja 1981). Elämäkerrassaan Räisänen sanoo, että alun perin otsikon piti olla Miten ymmärrät Raamattua väärin ja että alaotsikko historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailua selittää kirjan idean paremmin. Räisänen kertoo myös, että kirjalle oli vaikeaa löytää kustantajaa (näin voi siis käydä tulevalle klassikollekin!).

Lopulta Kirjapaja julkaisi kirjan, mutta muutti sen otsikon ja asetti takakannessa Räisäsen ”vastapuolelle”, joka ”täytyy tuntea, ennenkuin sen kanssa voi keskustella”. Soisin Kirjapajan neuvon menevän perille esim. STI:llä käyville nuorille: itse olin pitkään vain kriitikoiden Räisäs-arvioiden varassa, kunnes Räisästä itseään luettuani löysin aivan jotain muuta. Huomasin, että Räisänen vastaa jo kirjoissaan niihin kritiikkeihin, joita yhä toistetaan huomioimatta Räisäsen vastausta.

Fundamentalismia vastaan historiallis-kriittisyyden puolesta

Miten ymmärrän Raamattua oikein on eksegetiikan perusoppikirja, jota käytettiin aikoinaan yliopistollisena kurssikirjana. Löysin kirjasta yhden aiemman blogiarvion.

Teoksen ideana on vertailla historiallis-kriittistä ja ”fundamentalistista” raamatunselitystä, puolustaa edellistä ja kritisoida jälkimmäistä. Räisänen määrittelee fiksusti käyttämänsä (synonymiset) termit ”fundamentalisti” ja ”äärikonservatiivi” pienen pohdinnan jälkeen seuraavasti: ne tarkoittavat Raamatun täydellisen erehtymättömyyden kannattajien lisäksi

”henkilöä, joka aggressiivisesti torjuu sentapaiset kriittisen tutkimuksen tulokset kuin Mooseksen kirjojen lähdeteorian, Deuterojesajan, Danielin kirjan ajoituksen 2. vuosisadalle, Pastoraalikirjeiden ja 2. Pietarinkirjeen peitenimisyyden sekä sen mahdollisuuden, että kaikki Jeesuksen nimissä kulkevat sanat eivät ole historian Jeesuksen lausumia.” (s. 43)

Tykkään tästä määritelmästä, koska se menee konkreettisiin asioihin ja yksityiskohtiin. Räisäsen kirjan kantavia pointteja (jota monet kriitikot eivät vieläkään jaksa ottaa huomioon) on se, ”että vain työskentely konkreettisten tekstien parissa voi viedä asemiinsa juuttunutta raamattukeskustelua eteenpäin. Väittely yleisistä periaatteista sen sijaan ei johda mihinkään.” (s. 11)

Räisäsen määritelmän heikkoutena on ehkä sana aggressiivisesti: voihan joku toisaalta hyökätä aggressiivisesti jotakin edellä mainittua tulosta vastaan puhtaasti historiallisin argumentein kannattamatta mitään inspiraatio-oppia, ja toisaalta joku voi vastustaa ko. näkemyksiä sanotaanko hiljaa ja ahdistuneesti, jolloin hän on fundamentalisti ja fundamentalismin uhri. Olisiko parempi adjektiivi ollut esim. dogmaattisesti?

Aggressiivisesti, ahdistuneesti ja/tai dogmaattisesti, joka tapauksessa suunnilleen tällä määritelmällä katson itsenikin olleen ”fundamentalisti” tai ”äärikonservatiivi”. Määritelmästä on syytä panna vielä merkille, että Räisänen ei lue fundamentalistiksi Osmo Tiililän kaltaista teologia, joka tuntee ja tunnustaa historiallis-kriittiset ongelmat mutta päätyy silti konservatiivisiin kantoihin esim. yllämainituissa johdanto-opillisissa kysymyksissä ja pystyy sivistyneesti niistä keskustelemaan.

Räisäsen kirjan pointtina on puolustaa historiallis-kriittistä metodia ja oikeuttaa historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen perusteiden opetus yliopistossa. Käänteisenä tehtävänä on kritisoida yllä määritellyn fundamentalismin tärkeimpien edustajien (Suomessa erityisesti professori Aapeli Saarisalon ja teologian tohtori Uuras Saarnivaaran ja heidän kannattajiensa sekä ulkomaisten esikuviensa) raamatunselitystä.

Valitettavasti Räisänen ilmaisee kirjansa tehtävän liian laajasti esittämällä pääteesikseen sen, ettei muunlaista ”vakavasti otettavaa raamatuntutkimusta kuin historiallis-kriittinen” ole lainkaan olemassa (s. 11).

Tämä ei selvästikään ole eikä voi olla kirjan varsinainen argumentti, sillä moisen todistamiseen Räisäsen pitäisi jotenkin osoittaa, että vaikkapa narratiivinen, sosiologinen, kanoninen, feministinen tms. raamatuntutkimus ei ole ”vakavasti otettavaa”. Kyse on pikemminkin siitä, että kaiken vakavasti otettavan raamatuntutkimuksen tulisi myös ottaa historiallis-kriittinen tutkimus vakavasti eikä lähtökohtaisesti torjua sitä.

Tärkeitä erotteluita

Kriitikot ovat tarttuneet edellä siteerattuihin Räisäsen sanoihin ja siteeranneet (vain) niitä osoittaakseen Räisäsen metodisesti suvaitsemattomaksi dogmaattiseksi liberaaliksi. Irti kirjan kokonaisuudesta sanat johtavat helposti harhaan. On tärkeää tehdä seuraavat erottelut: Räisänen ei periaatteen tasolla kritisoi konservatismia vaan äärikonservatismia, hän ei kiellä Raamattua vaan sen erehtymättömyyden, hän ei vastusta inspiraatiota vaan sanainspiraatiota.

Konservatismin ja äärikonservatismin ero tässä jaottelussa on siinä, että konservatismi hyväksyy historiallis-kriittisen tutkimuksen perusperiaatteet mutta päätyy tuloksissaan tai tulkinnoissaan perinteisempiin näkemyksiin. Räisäsellä ei ole mitään ongelmia keskustella sivistyneesti tällaisten konservatiivien kanssa, ja yksi hänen pointeistaan onkin osoittaa, että äärikonservatiivien fanittamat tutkijat (kuten I.H. Marshall ja F.F. Bruce, Suomessa Jukka Thurén) ovatkin oikeasti ”vain” konservatiiveja.

Toinen Räisäsen tärkeä pointti on, että historiallis-kriittinen tutkimus ei kohdistu ”Raamattua” vastaan vaan joitain sen perinnäisiä selitystapoja vastaan. Tutkimuksen päämääränä on ymmärtää Raamattua mahdollisimman hyvin. Historiallinen tutkimus ei suinkaan pidä Raamattua lähtökohtaisesti ”epäluotettavana” vaan pääosin ”varsin luotettavana”, mutta kaikilta osin erehtymättömänä (tai historiallisesti totena) sitä ei voi mitenkään pitää. (ks. s. 38, 84, 99)

Kolmanneksi Räisänen ei suinkaan pidä historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta viimeisenä sanana, vaan sitä seuraa sitten teologisen tulkinnan taso. Niin kuin Ratzingerkin sanoo, historiallis-kriittinen metodi jättää tekstin historiaan, ja se on sen rajoitus. Teologisen tulkinnan tasolla historiallis-kriittisen työn päälle voi sitten rakentaa erilaisia käsityksiä. Räisänen hylkää mahdottomana ristiriidattomuutta edellyttävän sanainspiraatio-opin, mutta väljempi inspiraatiokäsitys on aivan mahdollinen.

”Raamatun teksteille oikeutta tekevä inspiraatio-oppi ei painota pyhien kirjoitusten kirjoittamista, vaan tradition muovautumista Israelissa ja alkukirkossa. Jos inspiraatiosta puhutaan, inspiraation täytyy kattaa koko dynaaminen tradition muodostumis- ja muovautumisprosessi kaikkine inhimillisine piirteineen” (s. 99)

Tämä traditiopainotus tietysti miellyttää katolilaista, ja näkemys tulee kai aika lähelle Ratzingerin inspiraatiokäsitystä, jota Eero Huovinenkin yhdessä kirjassaan popularisoi. Räisänen tosin itse puhuu mieluummin teologisesti ohuemmin ”todistuksesta” ja ”tulkinnasta”, tai sitten hän käsittää inspiraation niin, että Raamattu on inspiroiva kirja, inspiraation lähde.

Erityisesti tykkään kirjan loppupuolen päätelmästä, jonka mukaan ”historiallis-kriittiselle perustalle voidaan rakentaa ja rakennetaan varsin erilaisia teologioita” ja että nämä ”ovat teologisen keskustelun varsinaista asiaa” (s. 121). Tämä vahvistaa Räisästä lukiessa kypsynyttä ajatustani siitä, että pohjimmiltaan Räisänenkin on systemaatikko. Käsillä oleva kirja on liikkunut vasta varsinaisen teologisen keskustelun ”esikartanoissa” - itse asioihin päästään syvemmin tulevissa kirjoissa.

Räisäsen argumentit

Kirjan pääosa koostuu konkreettisesta työskentelystä ja argumentaatiosta Raamatun tekstien äärellä. Räisäsen ja historiallis-kriittisen tutkimuksen vastustajien vakioargumenttina on ollut se, ettei kysymys ole oikeasti teksteistä vaan väärästä taustafilosofiasta, joka johtaa vääriin tutkimustuloksiin. Räisänen ei väsy selittämästä, ettei tämä pidä paikkaansa.

”Sidonnaisuus tiettyyn filosofiaan tai teologiaan ei (…) tee tyhjäksi asianomaisen havaintoja ja oivalluksia. Monet havainnot ja olettamukset ovat loogisesti riippumattomia esittäjänsä filosofiasta.” (s. 28) Raamatuntutkimuksen tärkeimmät tulokset eivät ole ”sidoksissa mihinkään tiettyyn filosofiaan” (s. 36). Deistin tai hegeliläisen esittämät havainnot ovat osoittautuneet kestäviksi omalla painollaan, oli uskomusjärjestelmä sitten vaikuttanut niihin tai ei.

Jätetään siis filosofia sikseen ja siirrytään tekstien pariin niin kuin Räisänen tekee. Ensin Räisänen ajaa läpi sen, ettei fundamentalisti yleisen käsityksen vastaisesti edusta ”kirjaimellista” raamatuntulkintaa, vaan päinvastoin hän turvautuu kaikenlaisiin ei-kirjaimellisiin selityksiin valikoivasti aina silloin, kun erehtymättömyysoppi sitä vaatii. (s. 44) Itse asiassa historiallis-kriittinen raamatunselittäjä on se, joka voi rauhassa ottaa kunkin tekstin kirjaimellisesti.

Esimerkiksi fundamentalistin mukaan 1. Mooseksen kirjan kaavaa ”X siitti Y:n” ei pidä ottaa kirjaimellisesti, vaikka moiseen ei ole mitään kielellistä perustetta. Syynä on se, että kirjaimellinen luenta johtaisi ajanlaskullisiin ongelmiin. Esim. kun 1. Moos. 11:14 sanoo, että Selah siitti 30-vuotiaana Eeberin, niin se tarkoittaa esim. Francis Schaefferin mukaan vain sitä, että Selah tuli jonkun isäksi, josta kulki linja Eeberiin! Saarnivaaran varovaisen arvion mukaan vedenpaisumuksen ja Abrahamin välillä olevat kymmenen sukupolvea eli ”kirjaimellisesti” vajaat 300 vuotta kattavatkin ”todellisuudessa” yli 10 000 vuoden jakson. (s. 45-46)

Monien tällaisten esimerkkien jälkeen Räisänen sanoo kriittisen tutkijan päättelevän, että ”muinaisella kirjoittajalla on ollut toisenlainen käsitys maailman ja ihmisen iästä kuin nykyisellä tieteellä”, eikä tämä ole mikään hyökkäys ”Raamattua vastaan”. Kriittinen tutkija voi ottaa tekstit kirjaimellisesti, mutta hän ei vaadi nykykristittyä pitämään niitä historiallisesti tosina kuvauksina. ”Kriittinen tutkija luopuu tekstin kirjaimellisesta tulkinnasta toisella tasolla tai toisessa vaiheessa kuin fundamentalisti.” (s. 47)

Toinen Räisäsen suuri pointti on, että Raamatun sisäisten jännitteiden ja ristiriitojen harmonisointiyritykset johtavat mielettömyyksiin ja estävät ymmärtämästä Raamatun kirjoittajien teologisia intentioita.

Esimerkiksi Johannes sijoittaa temppelinpuhdistuksen Jeesuksen julkisen toiminnan alkuun, Matteus-Markus-Luukas (eli synoptikot) taas loppuun. Fundamentalisti päättelee, että Jeesus puhdisti temppelin kahdesti, vaikkei yksikään evankelista edusta moista kantaa. Lisäongelmia tulee, kun synoptikkojen mukaan viikunapuun kiroaminen ja temppelin puhdistus tapahtui eri järjestyksessä. Joku on jopa ehdottanut kolmea temppelinpuhdistusta! (s. 59)

Vastaavasti kertomus sokean tai kahden parantamisesta Jerikossa tai sen lähellä Jeesuksen lähestyessä kaupunkia tai sieltä lähtiessään (vrt. Matt, Mark, Luuk) on poikinut lukuisia erilaisia harmonisointiyrityksiä aina neljään eri sokeaan saakka. Historiallinen tutkimus pitää aivan luonnollisena selityksenä sitä, että evankelista on voinut muuttaa kertomuksen yksityiskohtia, ja Räisänen osoittaa, että konservatiivien omat suosikitkin tekevät niin. (s. 59-64)

Räisäsen taktiikka on kerta toisensa jälkeen osoittaa, kuinka absurdeihin tulkintoihin tiukka fundamentalismi johtaa ja kuinka fundamentalistien suosimat konservatiivitkin lopulta tekstien äärellä myöntävät sellaisia näkökohtia, jotka johtavat loogisesti siihen, ettei kaikki Raamatussa kerrottu voi sellaisenaan pitää historiallisesti paikkaansa.

Edellä esitetyt esimerkit ovat kuitenkin melko triviaaleja historiallisia pointteja. Seuraava Räisäsen suuri pointti on saada lukija tajuamaan, että jännitteet koskevat myös suuria teologisia kysymyksiä. Ei siis ole mutkattomasti niinkään, että kehällisissä yksityiskohdissa olisi eroja, mutta ydinsanomassa Raamattu olisi ongelmaton.

Joskus Raamatusta löytyy keskeisissäkin uskonkohdissa erilaisia teologisia malleja (s. 57), joskus taas Raamatun eri kirjoittajat opettavat tai julistavat yhteen ääneen sellaista, mikä myöhemmin on käynyt hyvin ongelmalliseksi hyväksyä. Räisäsen paraatiesimerkki edellisestä on kristologia (s. 57), jälkimmäisestä eskatologia eli läheisen lopun odotus, joka esiintyy useissa kohdissa Uutta testamenttia. (s. 53-55)

Lyhyesti mainittakoon vielä yksi hauska kopiointivirheitä koskeva argumentti: joskus tavallinen raamatunlukija ei voi luottaa lukemaansa tekstiin, vaan tarvitsee fundamentalistia kertomaan hänelle, että nykyraamatussa on virhe. Fundamentalistin täytyy näet joskus olettaa kopiointivirheitä saadakseen Raamatun eri paikoissa annetut tiedot harmonisoitua. (s.83)

Päätän argumenttiosion huomioon, joka on katoliselta kannalta elintärkeä. Fundamentalistit puolustelevat kantaansa usein ennen kaikkea sillä, että he uskovat sen ”mitä Raamattu sanoo itsestään”. Oikeasti kristityt uskovat Raamattuun (miten sitten uskovatkaan) siksi, että se on kirkon usko. Räisänen vastaa fundamentalistis-solascripturistiseen argumenttiin aivan oikein:

”Kuitenkin koko ajatus ’Raamatusta’ (yksikössä), joka ikään kuin personoituna ’sanoo’ jotakin ’itsestään’, on täysin epähistoriallinen. Se joka jotakin sanoo, ei ole ’Raamattu’, vaan tietty kirjoittaja (…). Nämä kirjoittajat eivät myöskään ota kantaa meidän ’Raamattuumme’. Pyhät kirjoitukset, joihin 2. Tim. 3:16 ja 2. Piet. 1:21 viittaavat, ovat VT:n kirjoituksia”. (s. 100)

Miten ymmärrät Räisästä väärin

Räisänen korostaa kirjassaan, että puheet Raamatun ”repimisestä” ja ”syyttämisestä” ovat kaikki peräisin fundamentalistien leiristä. Historiallis-kriitikot itse eivät suinkaan pakkomielteisesti etsi tai painota virheitä ja ristiriitoja, mutta niitä tulee silloin tällöin vastaan. Räisäsen sanontaa käyttäen hänen ansatsinsa on ollut toimia suomalaisen teologian ”historiallisena omatuntona”.

On ainakin kaksi tapaa ymmärtää Räisästä perustavanlaatuisesti väärin. Ensimmäinen väärintulkinta on nähdä hänet Raamatun ja kristinuskon vastustajana ja vihollisena. Voi kyllä sanoa, että hänen näkemyksensä eivät edusta perinteistä kristinuskoa ja että hän harjoittaa raamattukritiikkiä.

Mutta samaan aikaan Räisänen suhtautuu kristinuskoon perin myönteisesti. Eksegeettinä hän ei maailman mittakaavassa ole suinkaan radikaaleimmasta päästä, ja teologinakin hän on maltillinen eikä vaadi kirkkoa tai muita omaksumaan omia käsityksiään. Räisänen on vain esittänyt joukon pirun vaikeita kysymyksiä pohdittavaksi.

Toinen väärintulkinta on lähteä erittelemään Räisäsen filosofisia taustanäkemyksiä ja selittää hänen tutkimustuloksensa ja uskomuksensa niistä käsin. Tällainen anayysi on tietysti periaatteessa mahdollinen, mutta se ohittaa kokonaan Räisäsen pointin, joka on ollut konkreettisten ongelmien kanssa painiminen ja johtopäätösten tekeminen niistä. Tulevilla viikoilla tarkoitukseni on tehdä juuri tätä: painia edes vähän hänen esiin nostamiensa oikeiden teologisten ongelmien kanssa.

SAM_7865

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Raamattu ja traditio

Avainsanat: , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

5 kommenttia : “Miten ymmärrän Räisästä oikein”

  1. aamunvaloa Says:

    Ihan jännä kirjoitus.

    Luin Räisäsen elämänkerran tossa toissaviikolla (ja oon kirjottamassa siitä blogiin kanssa). Mää en tiedä, meneekö Räisänen tässä ehkä juuri ohi. Tai että tää keskustelu muutenkin on mennyt ohi (ainakin mun silmissäni, mutta mää en oo ollu syntynykkää kun tääkin kirja on ilmestyny). Siis siinä, että hänkin hyökkää jollain tavalla sellasta olkinukkea vastaan fundamentalismillaan.

    Tai sitten se fundamentalismi on nimenomaan ollut arkipäivää, siis sellanen että pitää harmonisoida Jerikon parannetut ja temppelin puhdistamiset. Tässä määrin Juntusen Sammelin viimesimmän kirjan kehut Räisäselle raamattufundamentalismin kaatamisesta pitää paikkansa.

    Paul and the Lawin luettuani esimerkiksi, huomasin että Räisäsellä oli varsin kinkkisiä kysymyksiä esitettävänä, mutta niihin on tosiaan jo vastattu ainakin jollain tavalla ja keskusteluakkn käyty. Rise of Christian Beliefsissä sitten ehkä omituisinta oli ne tekstit, joissa kolminaisuusoppia syytettiin munkkien armeijoista yms. Ja se, että Räisänen ei lopulta kauheasti ottanut kantaa tiettyihin argumentteihin häntä vastaan. Toisaalta kirjakin taisi olla enemmän synteesi ja detaljieksegeesi löytyy muualta. Suomennoksen ongelma taas oli vähän sama kuin Johdatus Raamattuun -kirjan, joka oli toinen perusopintokirja. Siinä lauotaan vaan ”tieteen” tuloksia, ilman että niitä perustellaan. Tai niin ainakin kirjan muistan.

    Jos mennään pois triviaalista, niin heität esimerkiksi kristologian ja eskatologian. Ois kiva kuulla niistä enemmän, vai onko ne samoja joita nostetaan Risessä? Niihin on jo vastattu musta aika hyvin.

  2. Pauli Pietiläinen Says:

    Kiitos! Sinulla on Luojan antama ja opiskelun harjaannuttama selkeän ajattelun lahja. Jumala siunatkoon Sinua ja koko katolista kirkkoa!
    Yt. Pauli Pietiläinen, luterilainen pastori ja kanttori

  3. Joonas Kuosa Says:

    Täytyypä ottaa ja lukea tuo teos!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 503 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: