Luonnonlaista ja kristillisestä etiikasta
Sain luettua Tapio Puolimatkan kääntämän ja johdannollaan varustaman Jay Budziszewskin kirjan Tätä emme voi olla tietämättä (Uusi tie 2011). Kirja sisältää muutaman hyvän pointin, mutta yleisesti ottaen se ei vakuuta; ainakaan minusta se ei tehnyt luonnonlaki-intoilijaa.
Budziszewskin kirjasta saa vaikutelman lähinnä jaarittelusta, sen argumentaatio ei ole ytimekästä eikä kirjan struktuuri tunnu kovin pitkälle mietityltä. Lisäksi suomenkielinen käännös on jättänyt tekstiin anglismeja ja epäjohdonmukaisuuksia (esim. johdannossa Puolimatka puhuu luonnonlaista, myöhemmin luonnonoikeudesta).
Pääpointti ja pari hyvää pointtia
Nähdäkseni Budziszewskin kirjan pääpointti on ok: hän haluaa puolustaa joidenkin objektiivisten moraalitotuuksien olemassaoloa ja ihmisen luontaista tietoa niistä sekä kiinnittää huomiota itsepetoksen mahdollisuuteen ja todellisuuteen. Hän vastaa myös hyvin joihinkin tavallisiin luonnonlakiteoriaa kritisoiviin vastaväitteisiin. Dialogin muotoon kirjoitettu 6. luku “Joitakin vastaväitteitä” onkin ehkä keveintä ja mukavinta luettavaa koko kirjassa.
Budziszewskin ehkä hyödyllisin pointti on se, että jotkin moraaliperiaatteet ovat kaikille yhteisiä, mutta niiden sovellus ei välttämättä ole itsestään selvää. “Monet ihmiset eivät usko moraaliseen luonnonlakiin, koska he sekoittavat sen johonkin inhoamaansa teoriaan luonnollisesta laista.” (s. 55)
Toinen tärkeä ajatus löytyy sivulta 57: “Tieto moraalilaista ei ole ‘synnynnäinen’, sillä emme synny siitä tietoisina - vaikka niin pian kuin lapsi pystyy ymmärtämään, mitä sanoilla ‘murha’ ja ‘väärin’ tarkoitetaan, hän pystyy ymmärtämään, että murha itse asiassa on väärin.”
Tämä auttaa ymmärtämään, että “luonnollinen” tai “luontainen” moraalitaju ei tarkoita synnynnäistä tajua vaan sitä, että ihminen tajuaa asian luonnostaan heti, kun hän pystyy sen käsittämään. Näin ollen esimerkiksi susien kasvattamien lasten eläimellisyys ei kumoa luonnollista moraalitajua.
Ongelmia ja kysymyksiä
Vaikka vaikuttaa ilmeiseltä, että ihminen tietää luonnostaan joidenkin asioiden olevan todella oikein ja toisten todella väärin (ja siksi moraaliväittelyssä voi vedota omantunnon todistukseen ja järkisyihin), koko etiikan - ja varsinkin kristillisen etiikan - perustaminen luonnolliseen moraalilakiin on monin tavoin ongelmallista.
Perustavanlaatuisin ongelma on se, että hyvin yleisluontoisten periaatteiden (kuten “hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä”) lisäksi on mahdotonta muotoilla mitään yleispätevää listaa hyvistä ja pahoista teoista: mikä on tämän väitetyn luonnonlain sisältö? Perinteisesti kristilliset luonnonlain teoreetikot vastaavat, että kymmenen käskyä tiivistävät luonnonlain sisällön.
Tämä ei ratko ongelmia vaan lisää niitä. Onko sapatin pyhittäminen osa luonnonlakia? Entä se, että ei saa tehdä jumalakuvia? Ovatko huumeiden käyttö, kiroaminen ja sukupuolen vaihtaminen luonnonlain mukaista toimintaa, kun 10 käskyä eivät niitä kiellä? Tästä alkaa loputon hiustenhalkominen ja tulkintakierre: 10 käskyssä on aikaan sidottu osa ja ikuinen osa, ne ovat periaatteita, jotka viittaavat laajempiin moraalinormeihin tai hyveisiin, jne.
Näin luonnonlaista saadaan kaikenlaisia teorioita, mutta 10 käskyn sanamuotoon tai “kaikkien sydämiin kirjoitettuun” lakiin on vaikea uskottavasti vedota. 10 käskyä on paras nähdä pelastushistoriallisessa kontekstissaan Israelille annettuna liiton lakina, ei minään ihmiskunnalle vahvistettuna luonnonlain tiivistelmänä.
Lienee parasta olla sekoittamatta ilmoitettua moraalia keskusteluun, kun puhutaan luonnollisen järjen tuntemasta moraalista. Ainakaan lähtökohtaisesti - jälkikäteen voidaan kyllä katsoa, kuinka laajalti luonnollinen ja ilmoitettu moraali sopivat yhteen. (Onhan selvää, että 10 käskyssä on joitain hyvin yleisluontoisia periaatteita.)
Jos edellinen koskee yleismaailmallista moraalia, on luonnollisen lain ottaminen lähtökohdaksi vielä ongelmallisempaa, kun puhutaan kristityn etiikasta. Miksi kristitty kristittynä tukeutuisi luonnolliseen moraalilakiin? Klassinen Paavalin kohta luonnonlaista koskee Tooran peruspointin tajuavia ei-kristittyjä ja sijoittuu kontekstiin, jossa Paavali on vasta etenemässä argumentissaan kohti evankeliumia ja sen tuomaa uutta elämää.
Sen sijaan lähes koko Paavalin moraalinen opetus kaikissa hänen kristillisille seurakunnille osoittamissa kirjeissään perustuu Kristus-tapahtumaan, ristiin, ylösnousemukseen, Hengen vuodatukseen, Jumalan rakkauteen, kasteeseen, kristityn korkeaan kutsumukseen, Jumalan lapseuteen, ei sen enempää ilmoitettuun lakiin kuin luonnolliseen lakiinkaan. Apostolinen etiikka on nimenomaan kristillistä etiikkaa.
“Olkoon teillä Kristuksen mieli…” “Eläkää kutsunne arvoisesti…” “Ettekö tiedä, että olette kuolleet synnille ja elätte uutta elämää…” “Uudistukaa mieleltänne…” “Ajatelkaa sitä, mikä on ylhäällä…” “Rukoilkaa lakkaamatta, iloitkaa aina, kiittäkää kaikesta…” Tällaista on kristillinen etiikka.
Muutamia yleisiä sekaannuksia
Jotkut luterilaiset menevät luonnonlakietiikassa vielä katolista skolastista traditiota pidemmälle ja kieltävät kokonaan minkäänlaisen erityisen kristillisen etiikan olemassaolon (näin esim. Heinimäki ja Jolkkonen muuten mainiossa kirjassa Luterilaisuuden ABC).
Tässä yhteydessä vastakkaista näkemystä karrikoidaan usein jotenkin niin, että uskon mukana Jumala antaisi ihmiselle jonkinlaisen erityisen moraalisen tiedon (gnosis) tai että Jumala olisi antanut Raamatun kristitylle lakikirjaksi. Yleensä vastakohtana esitetään kylläkin katolisuuden sijaan kalvinismi.
Nähdäkseni kristillisessä etiikassa ei ole kyse mistään moraalitietoruiskeesta, vaan siitä, että Kristus edustaa jotain paljon korkeampaa kuin mihin puhdas luonnollinen moraalitaju (tai mitä siitä on langenneessa tilassamme jäljellä) meitä kutsuu. Uskova voi olla tajuamatta kristillistä etiikkaa, ja juuri siksi häntä pitää siihen kehottaa (ks. Paavali).
Kristuksen nöyryys, laupeus, rakkaus ja kuuliaisuus ristille asti antavat esimerkin. Lisäksi sakramentaalisen elämän kulmakivet, kaste ja eukaristia, yhdistävät meidät tähän Kristukseen sekä kutsuvat ja varustavat meidät vastaavanlaiseen elämään. Saarnan on tarkoitus pukea tämä kaikki sanoiksi ja kehottaa seurakuntalaisia toteuttamaan kristillistä kutsuaan olla valona ja suolana maailmassa.
Kuten tähän asti toivottavasti on jo käynyt selväksi, kristillinen etiikka ei tarkoita sitä, että Raamatusta tehdään lakikirja eikä muutenkaan sitä, että on olemassa jokin tarkasti määritelty ilmoitettu moraalikoodisto. Vielä kerran: Paavali ei perustele eettisiä imperatiivejaan yleensä sen paremmin Raamatulla kuin luonnonlaillakaan (joskus harvoin kylläkin - sopivassa kristillisen vapauden hengessä), vaan Kristus-tapahtuman seurauksilla.
Kristinuskoa ei syyttä kutsuttu aluksi nimellä “tie”. Johanneksen evankeliumissa Jeesus itse on totuuden lisäksi “tie” ja “elämä”. Hän antaa uuden rakkauden käskyn, joka perustuu hänen omaan esimerkkiinsä: “niin kuin minä olen rakastanut teitä”. Evankeliumeista tiedämme, kuinka hän rakasti omiaan “loppuun asti”. Risti kääntää luonnollisen moraalin päälaelleen. Vainotuista tulee autuaita, vihollisista tulee rakkauden ja anteeksiannon kohteita.
Se mikä pätee vanhurskauttamisoppiin, pätee myös kristilliseen etiikkaan: “Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet kristillistä etiikkaa ei ole, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (vrt. Gal. 2:21)
Explore posts in the same categories: Etiikka
heinäkuu 10, 2012 klo 18:24
“— on mahdotonta muotoilla mitään yleispätevää listaa hyvistä ja pahoista teoista: mikä on tämän väitetyn luonnonlain sisältö?”
- Onko se tosiaan mahdotonta? Eikö mitään voida tietää? Mikä on lista?
“Kuten tähän asti toivottavasti on jo käynyt selväksi, kristillinen etiikka ei tarkoita sitä, että Raamatusta tehdään lakikirja eikä muutenkaan sitä, että on olemassa jokin tarkasti määritelty ilmoitettu moraalikoodisto. ”
Eli allekirjoitaako Anton tämän lauseen: “- eikä muutenkaan sitä, että on olemassa jokin moraalikoodisto”?
Nyt on siis poistettu lauseesta pari sanaa: “tarkasti määritelty ilmoitettu”
Muuten, onko Scott Hahnin tervehdys etusivulta poistettu?
heinäkuu 10, 2012 klo 18:49
Eihän yleispätevän listan mahdottomuudesta seuraa, etteikö mitään voisi tietää!:)
Toi katkottu lause on liian epäselvä jotta sen allekirjoittamisella tai allekirjoittamatta jättämisellä ratkaistaisiin mitään:)
Ja joo, poistin jossain vaiheessa kaikki englanninkieliset tervehdykset, sivusto kun on kuitenkin kokonaan suomenkielinen…
heinäkuu 16, 2012 klo 20:18
Emil, kirjoitit:
“Jotkut luterilaiset menevät luonnonlakietiikassa vielä katolista skolastista traditiota pidemmälle ja kieltävät kokonaan minkäänlaisen erityisen kristillisen etiikan olemassaolon (näin esim. Heinimäki ja Jolkkonen muuten mainiossa kirjassa Luterilaisuuden ABC).”
Luonnollisen, siis kristillisestä uskosta osattoman ihmisen voi hyvin katsoa omistavan kristittyjenkin kanssa yhteisen moraalisen perustan tiedon tasolla. Tämä on tärkeä näkemys, sillä muuten olisi vaikeaa nähdä ei-kristittyä ihmistä vastuullisena teoistaan Jumalan edessä, kun häneltä puuttuu voima hyvään. Kun sen sijaan Paavalinkin mukaan “pakanat ovat itse itsellensä laki” heissä syntyy se sisäinen ristiriita tiedon ja teon / pahan taipumuksen välillä mikä tekee heistä vastuullisia.
“Kokonaan ja minkäänlaisen” krisitillisen moraalin olemassa oloa ei sen sijaan tarvinne kieltää luterilaisestakaan suunnasta, koska esimerkiksi Raamatun uskon saamiseen armonvälineiden kautta liitetyt määräykset luonnollisesti ovat velvoittavia: Vaikkapa ehtoollinen on jaettava oikein ja siitä luopuminen olisi todellakin myös moraalisesti arveluttavaa. Mutta tämänkin voi kyllä nähdä mahdolliseksi oikeuttaa jopa pakanalliselta taholta
_s i l l ä_e h d o l l a_ että kristinuskon väittämien takana on kaikkivaltias, kunnioitusta ansaitseva persoona, Jumala. Voisihan rehellinen ateistikin myöntää jotain ehdollisena - sanoakseen sitten ettei usko tämän ehdon toteutuvan kristinuskon kohdalla.
Jakajan näkökulmasta sekä saarnan että sakramentin voidaan kyllä katsoa olevan rakkautta, siis lain täyttämistä. Nauttijan suunnasta sama asia voi aivan hyvin ollakin puhdasta armoa. Se niin ikään, mikä Kristukselle oli lain täyttäminen (ristin kärsimys), onkin uskon silmissä ihanin evankeliumi, kun se nähdään toimena uskojan puolesta. Rakkaushan on aina toiselle (=teon tekijälle) lakia, toiselle (=teon kohteelle) vastaanotettavaa hyvää eli laupeutta.
Kirjoitit:
“Nähdäkseni kristillisessä etiikassa ei ole kyse mistään moraalitietoruiskeesta, vaan siitä, että Kristus edustaa jotain paljon korkeampaa kuin mihin puhdas luonnollinen moraalitaju (tai mitä siitä on langenneessa tilassamme jäljellä) meitä kutsuu. Uskova voi olla tajuamatta kristillistä etiikkaa, ja juuri siksi häntä pitää siihen kehottaa (ks. Paavali).”
Kristillisen etiikan erikoispiirteeksi voitaisiin toisaalta nähdä myös noudattaminen. Kun ei-uskova vain tietää mutta ei (sydämenkin tasolla) tee, usko Paavalin mukaan vaikuttaa - Kristuksen läsnäolon kautta, kyllä! - alkavan hyvän tahdon joka myös noudattaa tuota kummallekin yhteistä moraalitietoutta. Toki moraalinen tietämys helposti korruptoituu harjoituksen puutteessa ja noudattaminen jalostaa myös moraalista näkökykyä (Hebrealaiskirje:5:14).
Kirjoitit:
“Kristuksen nöyryys, laupeus, rakkaus ja kuuliaisuus ristille asti antavat esimerkin. Lisäksi sakramentaalisen elämän kulmakivet, kaste ja eukaristia, yhdistävät meidät tähän Kristukseen sekä kutsuvat ja varustavat meidät vastaavanlaiseen elämään. Saarnan on tarkoitus pukea tämä kaikki sanoiksi ja kehottaa seurakuntalaisia toteuttamaan kristillistä kutsuaan olla valona ja suolana maailmassa.”
Tähän voin yhtyä.
Kirjoitit:
“Kuten tähän asti toivottavasti on jo käynyt selväksi, kristillinen etiikka ei tarkoita sitä, että Raamatusta tehdään lakikirja eikä muutenkaan sitä, että on olemassa jokin tarkasti määritelty ilmoitettu moraalikoodisto.”
Näen tässä pyrkimyksen puolustustaa ajatusta siitä että uudestisyntyneen ihmisen mielen pyrkiminen hyvään myös tekojen tasolla ei sinänsä ole se lainomainen näkemys, jonka Paavali torjuu (mm. sanoessaan että vanhurskaus ei ole saavutettavissa lain kautta). Ei olekaan, mutta näiden tekojen sisällyttäminen pelastuksen ehdoksi kyllä siirtäisi ne lain piiriin. Sanoisihan näkemys “Tee se niin saat elää” - kuten laki sanoo (Sananlaskut: 7:1 vrt. Galatalaiskirje:3:12 “Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: “Joka ne täyttää, on niistä elävä.”). Tätähän virkkeesi yllä ei tosin edellytäkään.
Kirjoitit:
“Vielä kerran: Paavali ei perustele eettisiä imperatiivejaan yleensä sen paremmin Raamatulla kuin luonnonlaillakaan (joskus harvoin kylläkin – sopivassa kristillisen vapauden hengessä), vaan Kristus-tapahtuman seurauksilla.”
Tähän sopii myös tuo erotus noudattamisen ja noudattamattomuuden välillä. “Eettinen imperatiivi” sisältää ilmauksena käskyn, ja Raamatun mukaan on oikein “kehottaa puhdasta mieltä” (2.Pietarin kirje:3:1), so. sellaista joka jo itsekin haluaa tehdä hyvää.
Kirjoitit:
“Kristinuskoa ei syyttä kutsuttu aluksi nimellä “tie”. Johanneksen evankeliumissa Jeesus itse on totu uden lisäksi “tie” ja “elämä”. Hän antaa uuden rakkauden käskyn, joka perustuu hänen omaan esimerkkiinsä: “niin kuin minä olen rakastanut teitä”. Evankeliumeista tiedämme, kuinka hän rakasti omiaan “loppuun asti”. Risti kääntää luonnollisen moraalin päälaelleen. Vainotuista tulee autuaita, vihollisista tulee rakkauden ja anteeksiannon kohteita.”
Epäilemättä Jeesus esitetään esimerkkinäkin UT:ssä. Tämä oli selvää myös Lutherille.
Lopun virkkeeseen yllä: sotiiko “Rakasta vihollistasi” oikeustajuamme - ja luonnollisen ihmisen oikeustajua - vastaan? Vai sittenkin enemmän luontoamme vastaan? Se tuntuu kyllä “luonnonvastaiselta” ja “ylivoimaiselta” - mutta tuntuuko se myös väärältä?
Vihollisrakkautta on helpompi puolustaa järjellä kuin elämällä. Eihän ole moraalitonta “rakastaa vihollista” sillä jos rakastamme vain niitä, jotka meitä rakastavat, toimimmehan jo järjen mukaankin palkkaperiaatteella ja siis itsekkäästi. Mutta kokemuksen mukaan vihollisrakkaus kyllä on vaikeata, ellei mahdotonta.
Onko tämä ristiriita järjen ja kokemuksen tuomioidemme välillä tavallaan heijastusta juuri tuosta erosta (luonnollisen oikeustajun säilyminen vs.puuttuva luonnollinen kyky rakastaa vihamiestäkin), välillä?
Kirjoitit:
“Se mikä pätee vanhurskauttamisoppiin, pätee myös kristilliseen etiikkaan: “Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet kristillistä etiikkaa ei ole, silloin Kristus on kuollut turhaan.” (vrt. Gal. 2:21)”
Voisiko tämän jälleen soveltaa ennemminkin tuohon kristityn parempaan k y k y y n r a k a s t a a (joka kristityissä on ilmennyt jopa vihollisrakkautena vainotilanteissa) kuin hänen parempaan tietoonsa hyvästä? Jumalan lakihan Paavalin mukaan jo _o n_ kaikilla ihmisillä (koska kerran jopa silloisilla pakanoillakin, Roomalaiskirje: 2:14), joten tässä ei ole sitä samaa totaalista puuttumista mikä vallitsee kyvyn suhteen.
Kristuksen kuolemisen turhuus siinä tapauksessa ettei se tuottaisi myös kokonaan uutta kristillistä etiikkaa soinnahtaa korviini liian lakipainotteiselta. Varaisin tämän hyvin voimakkaa ilmauksen pelkästään sen alkuperäiseen yhteyteen (Gal. 2:21) missä armo nähdään lain ehdottomana vastakohtana.
heinäkuu 23, 2012 klo 01:19
Luonnonlaki- ja luonnonoikeus-termeistä tässä yhteydessä tulee käyttää ilman muuta jälkimmäistä. Luonnonlaki on suomessa tarkoittanut luonnontieteellistä löytöä, kun taas luonnonoikeus on vakiintunut luonnonjärjestykseen perustuvan moraalin käsitteeksi.