White ja vanhurskauttaminen: kalvinistin katolisuuskritiikki
Kirjoitan tätä juttua Maltalla Martinpäivänä 11.11. ja ajattelin, että sen kunniaksi voisi olla sopivaa jakaa ajatuksia Martti Lutherin reformatorisesta ydinlöydöstä eli uskonvanhurskaudesta. Käytän astinlautana ensimmäistä lukemaani Kindle-kirjaa, jonka ostin lähinnä sen pilkkahintaisuuden vuoksi: James R. Whiten Justification by Faith (1990). Olen aiemmin lukenut myös Whiten tuoreemman kirjan aiheesta, The God Who Justifies (2007).
James White on yhdysvaltalainen kalvinistiapologeetta, tarkemmin reformoitu baptisti, joka puolustaa ahkerasti uskoaan muiden vakaumusten edustajia vastaan. White on käynyt lukuisia julkisia debatteja erityisesti katolilaisia ja viime aikoina muslimeja vastaan, mutta toisella puolella on ollut myös mormoneja, Jehovan todistajia, avoimia teistejä ja ateisteja.
Apologeettisen innostuksen aikoinani katsoin ja kuuntelin hyvinkin paljon Whitea, jolla on aktiiviset nettisivut ja Youtube-kanava. Whitella oli merkittävä rooli omassa intellektuaalisessa ja hengellisessä kehityksessäni monellakin tavalla. Ensinnäkin tajusin pian, että joku voi olla erittäin hyvin perillä katolisesta apologetiikasta ja silti torjua sen argumentit järkevästi ja vakavin teologisin perustein. Se aiheutti jonkinlaisen kriisin.
White on ehkä englanninkielisen maailman johtava klassisen tunnustuksellisen protestanttisuuden (tai yhden sen muodon) puolustaja ja katolisuuden kriitikko, ainakin siitä näkökulmasta, kuinka monta julkista debattia hän on käynyt johtavia katolilaisia vastaan ja kuinka monta katoliskriittistä kirjaa hän on kirjoittanut. Vanhurskauttamisesta Youtubessa on katsottavissa mm. vanha (v. 2000?) debatti Robert Sungenisia vastaan.
Kalvinistin kritiikki
James White ei ole mielissään ekumeenisesta liikkeestä eikä monien protestanttien Rooma-sympatioista, sillä hän uskoo Rooman kirkon opettavan väärää, epäraamatullista evankeliumia, joka ei voi pelastaa. Siksi rakkaudellisin ja totuudenmukaisin teko on hänestä avoimesti ja kohteliaasti keskustella ja väitellä vastapuolen kanssa opillisista erimielisyyksistä eikä tehdä väärää yhteistyötä leikkien, ettei perustavanlaatuista eroa olisikaan.
Whiten johtotähtenä on Paavalin kirje Galatalaisille, jossa apostoli kiroaa väärän evankeliumin julistajat (1:8) ja toteaa, ettei Kristuksesta ole mitään hyötyä niille, jotka vaativat uskon lisäksi tekoja (kuten ympärileikkausta) vanhurskauttamiseen (5:2). Galatalaisten väärät opettajat sanoivat katolisen kirkon tavoin, että usko on ihan jees, mutta sen lisäksi tarvitaan vielä tätä ja tuota - ja Paavali kirosi heidät.
Lisäksi White vetoaa tietysti myös Roomalaiskirjeeseen, erityisesti sen jakeeseen 5:1, jonka mukaan uskosta vanhurskautetuilla kristityillä on rauha Jumalan kanssa. Ensinnäkin vanhurskauttaminen on kristitylle tämän jakeen mukaan mennyt tapahtuma, ei prosessi, ja sen seurauksena on pysyvä rauha (shalom), ei mikään väliaikainen aselepo, joka muuttuisi vihaksi heti, kun sattuu tekemään seuraavan ”kuolemansynnin”.
Kalvinistin mukaan vakavaa syntiä tekevä kristitty voi kyllä joutua Jumalan isällisen suuttumuksen tai mielipahan (displeasure) alle, kunnes katuu, mutta vanhurskauttamistaan eli pelastustaan hän ei koskaan voi menettää. Kristuksessa ei nimittäin ole kadotustuomiota (Room. 8:1), eikä Jumala enää lue vanhurskautetulle hänen syntejään (4:8), vaan hän lukee hänen hyväkseen Kristuksen (”aktiivisen ja passiivisen”) vanhurskauden (Room. 4:6).
White kehottaa siis kirjansa lopussa jokaista, joka ei hyväksy raamatullista vanhurskauttamisoppia, luottamaan yksin Kristukseen. Hän julistaa hyviä uutisia niille, jotka kamppailevat syntinsä kanssa. Nämä ihmiset ovat sodassa Jumalan kanssa, kiinni uskonnollisessa systeemissä, jossa vanhurskaus saadaan pyhillä toimituksilla ja jossa se voidaan menettää omalla synnillä. Hyviä uutisia: vanhurskaus tulee yksin uskosta ilman tekoja.
Katolinen kiitos ja kritiikki
Whiten kavinistinen kritiikki pistää katolilaisen epäilemättä miettimään. Voiko katolilainen todella sanoa, että hänellä on rauha Jumalan kanssa, koska hänet on vanhurskautettu uskosta (Room. 5:1), että Kristuksessa hänelle ei ole kadotustuomiota (8:1), että Jumala ei lue hänelle hänen syntejään (4:8), jos kerran jokaisesta lievästä synnistä kertyy kiirastuliaikaa ja jokaisesta kuolemansynnistä uhkaa koko vanhurskauttamisen menetys?
Kyllähän me ongelmissa olemme, jos emme voi iloiten yhtyä apostolimme Paavalin sanomaan siksi, että Katekismus opettaa toisenlaista systeemiä. Tässä ollaan vakavasti sen äärellä, mistä Vatikaani II puhuu, kun se kehottaa pitämään arvossa muiden kristittyjen yhteisöjen aarteita sekä miettimään ennen kaikkea, mitä omassa systeemissä tulisi vielä uudistaa ja puhdistaa (Unitatis Redintegratio 4).
Tässä ollaan myös sen äärellä, kun Ratzinger sanoo, ettei Katekismuksessa kaikki ole ilmaistu parhaalla mahdollisella tavalla, ja että sitä voi kritisoida monessakin kohtaa (Salt of the Earth; Youcat-johdanto). Kirjassa Credo for Today Ratzinger kritisoi ajatusta, jonka mukaan armo on ”yliluonnollinen jokin”, jota kannamme sielussamme ja sanoo, että ”armon tilassa” oleminen on yhtä kuin olla uskova (Ks. myös YJV 15 ja Annex).
Mutta sitten kolikon toinen puoli. Kalvinistin tekstiä lukiessa tekee kyllä mieli kutsua luterilaiset apuun puolustusasemiin, sillä Whiten kriteereillä luterilaiset edustavat aivan yhtä lailla väärää ja epäkristillistä evankeliumia kuin katolilaisetkin. Hehän ajattelevat, että vanhurskaus lahjoitetaan kasteessa ja että sen voi menettää, ainakin epäuskolla. Lutherin perillisenä esiintyvä White tuomitsee itse asiassa Lutherinkin.
White puolustaa reformaation sloganeita sola scriptura ja sola fide, mutta ajautuu kummassakin kohdassa ristiriitaan. Jos Raamattu on niin selvä tässä asiassa, miksi Whiten pitää kertoa meille, mistä luvuista selvä opetus löytyy ja miten kohtia tulee tulkita - miksei vain käske lukemaan Raamattua ja sillä siisti? Kristuksen vanhurskauden imputaatiota käsitellessään White siteeraa enemmän kalvinistiteologeja kuin Raamattua.
Myöhemmin White onkin tarkentanut kantaansa. Vuoden 1990 kirjassa hän sanoo, että Raamattu on kirkon ainoa uskon ohje, kun taas myöhemmin hän on alkanut määritellä sola scripturan niin, että Raamattu on ainoa erehtymätön ohje, sillä onhan hänen baptistikirkollaankin oma ei-erehtymätön tunnustuksensa. Sola fiden tapauksessa yksin usko Kristukseen ei lopulta riitäkään, kun pitää uskoa myös kalvinistinen oppi.
Lopuksi
Vuoden 1990 kirjassa White ei hirveästi ota huomioon muiden kantojen puolustajien kirjoituksia eikä heidän esittämiään raamattupohjaisia vasta-argumentteja. Tässä mielessä vuoden 2007 The God Who Justifies on paljon parempi, jos joku meinaa lukea jommankumman.
Lisäksi perinteinen katolis-protestanttinen asetelma on mennyt aika lailla uusiksi, kun reformoidun teologian piiristä on noussut N. T. Wright uudella puolikatolisella perspektiivillään. White onkin debatoinut myös Wrightin kanssa radio-ohjelmassa, jonka voi kuunnella tästä.
Kindlessä on kivana puolena se, että siitä näkee, kuinka monta kertaa muut kirjan lukijat ovat mitäkin kohtaa alleviivanneet. Yksi erittäin suosittu kohta on pieni ”teologian puolustus” heti kirjan alussa. Monia näet ihmetyttää, eikö teologinen vääntö vanhurskauttamisesta ole aivan turhaa touhua. ”I’m tired of theology - just give me Jesus!” Mutta mikä tai kuka on Jeesus ja mitä sillä tekee? Kun avaa suunsa Kristuksesta, alkaa heti tehdä teologiaa.
Näin on näreet, niin kalvinistin kuin katolilaisenkin. Tunnustus ehkä erottaa, mutta rakkaus teologiaan yhdistää. Ja ehkä lopulta kuitenkin myös se Kristus, vaikka White kuinka väittäisi vastaan.
Avainsanat: James White, reformaatio, sola fide, sola scriptura, uskonvanhurskaus, vanhurskauttaminen
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
14.11.2016 klo 15:15
Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta!
Paavali sanoo 1. Korinttolaiskirjeessä 4.4:
3. Mutta siitä minä hyvin vähän välitän, että te minua tuomitsette tai joku inhimillinen oikeus; en minä itsekään tuomitse itseäni,
4. sillä ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra.
Siis tämä suuri kristitty sanoo, että hän ei ole vanhurskautettu. Eikö tämä(kin) tue katolista tulkintaa?
15.11.2016 klo 13:37
Hei ja kiitos kommentista!
Itsekin käytin tuota tekstiä aikoinaan katolisena prooftextinä, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Ensinnäkään emme voi noin vain ongelmattomasti vedota tähän tekstiin sen puolesta, ettei Paavali katsoisi olleensa vanhurskautettu, kun kerran Room. 5:1:n ja muiden tekstien valossa hän selvästikin katsoi olleensa vanhurskautettu. On siis pakko tehdä jonkinlaisia erotteluja joko vanhurskautettu-termin eri merkityksistä tai sitten vanhurskauttamisen eri vaiheista, ja tässä mennään jo tulkinnan puolelle siinä määrin, ettei tekstin voi yksiselitteisesti sanoa tukevan katolista tai protestanttista tulkintaa. Katolilainen voi esim. sanoa, että Paavali uskoi olevansa alustavasti muttei lopulliseti vanhurskautettu, mutta Pli ei käytä tällaisia termejä, James White taas tulkitsee ko. kohdan niin, että Paavali puhuu tuossa apostolisesta palveluvirastaan eikä pelastuksesta, eli siis kristittyjä kohtaa kyllä tuomio tekojen perusteella, mutta se ei ratkaise iäistä kohtaloa vaan ainoastaan sen, millaisen palkan ihminen taivaassa saa. Luterilaisen muistan tulkinneen tämän jotenkin niin, että vanhurskauttaminen ei perustu kenenkään ihmisten tuomioihin eikä omaantuntoon vaan Jumala on se, joka tuomitsee ja vanhurskauttaa - tässäkin siis vanhurskauttaminen nähtäisiin/-dään juridisena aktina, jonka parina on tuomio, ei minään pyhittävän armon vuodattamisena. Eli pointtina on se, että vaikka tätä jaetta voi ehkä käyttää katolisuuden puolustamisessa, niin aivan hyvin sitä voi käyttää myös protestanttisuuden puolustamisessa tai ainakin sovittaa siihen. Yksittäisillä proofteksteillä ei pitkälle pötkitä kumpaankaan suuntaan, vaan pitää etsiä kestävää kokonaiskuvaa.
15.11.2016 klo 13:56
Kiitos postauksesta, joka kylläkin herättää jälleen monia kysymyksiä ja huomioita. Koetan tässä esittää niistä joitain sinun ja mahdollisesti muiden lukijoiden hyödyksi. Kysymykset ovat laajempia kuin vain tämän postauksen aihe, enkä ajattele, että vastaisit niihin kaikkiin (ainakaan nyt).
Ensimmäinen kysymys (1) Mihin pyrit tällä artikkelilla? Onko tarkoituksesi
a) esittää Whiten näkemys (joka ymmärrettävästi eroaa katolisen kirkon kannasta) ja josta paistaa läpi myös se, ettei hän tunne katolisen kirkon opetusta kovin hyvin. Jos tämä on tavoitteesi, voisit tehdä sen selväksi (”Esitän tässä Whiten kannan, joka eroaa omastani ja katolisen kirkon kannasta jne”). Vai onko tarkoituksesi (kuten näyttäisi olevan)
b) selittää katolisen kirkon opetusta? Silloin olettaisi, että tuot sen esille, mutta nyt tarjolla on eräänlaisia olkinukkeja katolisesta teologiasta (esim. vanhurskauttamisen suhteen), joita sitten paikkaillaan Whiten opetuksella. Vai onko tarkoitus
c) tuoda esiin omia käsityksiäsi? Tällöin minusta olisi oikein ja kohtuullista, että teet tämän selväksi lukijalle (”En yritä nyt esittää katolista opetusta asiasta, vaan toimin omissa nimissäni ja edustan omia näkemyksiäni”). Voi nimittäin olla niin, että joku blogia lukeva ajattelee sinun esittävän katolisen kirkon opetusta tai teologiaa, mutta jos tämä ei siis ole asian laita (kuten näyttää, ettei ole, em. syistä)
2) Kuten tiedät, katolisen kirkon kannalta Whiten lähtökohta on väärä: kristinusko (tai kirkon oppi) ei ole asia, joka ”todistetaan Raamatulla”. Tämä ei tarkoita, ettei Raamatulla voisi argumentoida (kuten White, sinä ja minä nyt teemme), mutta se tarkoittaa, ettei tämä riitä totuuden löytämiseen (ja totuuden löytämisen kai pitäisi olla tällaisen etsinnän tavoite, ei vain argumentointi sen itsensä vuoksi?). Totuuden löytämiseksi täytyy kysyä esimerkiksi (kuten Augustinus neuvoi): ”Harhaoppisen kanssa älä kiistele yksittäisten Raamatunpaikkojen merkityksestä, vaan kysy, mihin auktoriteettiin hänen tulkintansa perustuu” (sitaatin sanamuoto ulkomuistista). Se, että Raamattu yksin olisi tuollainen auktoriteetti, on, kuten tiedämme, epäraamatullinen ajatus sekä lisäksi mahdottomuus, joka johtaa subjektivismiin.
3) Katolisen kirkon usko perustuu Jumalan ilmoitukseen, ei ihmisen päättelyyn. Tähän Paavalikin viittaa kyseisessä Galatalaiskirjeessä (Gal. 1:12) (”enhän minä sitä ihmisiltä ole saanut, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut”). Sen vuoksi olisi tärkeä kysyä ensisijaisesti, mitä asioita Jumala on ilmoittanut, ja mistä tiedämme, mitä Hän on ilmoittanut ja mitä pitää siten uskoa.
4) Koska pohdit sitä, ”voiko katolilainen todella sanoa, että hänellä on rauha Jumalan kanssa, koska hänet on vanhurskautettu uskosta…”, vastaan asiaan katolilaisena että kyllä voi. Vanhurskauttamisessa on tärkeää rakkautena vaikuttava usko (Gal. 5:6). Tällainen rakkaus ei ole mahdollista, jos teemme tieten tahtoen vastoin Jumalan tahtoa vakavassa asiassa, ja tätä kutsutaan raskaaksi synniksi. Se, että jokainen lievä synti ”kerryttää kiirastulta” ei tarkoita ymmärtääkseni muuta kuin sitä, että jokainen lievä synti vahingoittaa sekin rakkauttamme Jumalaan, jota meidän tulee rakastaa yli kaiken (kuten myös lähimmäistä kuten itseämme). Jokainen synti, pieni tai suuri, on epäjärjestystä ja siten luonnostaan edellyttää asian oikaisemista.
5) Edelleen uskosta: kuten tiedämme, jo varhaisimmasta kirkon ajasta kasteen saaminen edellytti kirkon uskon tunnustamista. Tällaisena formulana meille on säilynyt esim. apostolinen uskontunnustus. Kristillisellä uskolla on siten tarkka sisältö, kyse ei ole vain ’luottamuksesta’.
6) Edelleen uskosta: Usko on aina ’vapaa teko’: kukaan ei voi ’pakottaa’ toista uskomaan, eivätkä mitkään todistukset voi tätä aktia synnyttää, vaan se on aina ihmisen oma valinta. Tämän vuoksi epäusko on syntiä: kun ihminen kieltäytyy uskomasta tai väheksyy sitä, minkä Jumala on ilmoittanut, ja mikä tulisi uskoa. Sen, mitä Jumala on ilmoittanut, saamme tietää kirkon kautta (kuten em. kastekäytäntö ja siihen liittyvä uskontunnustus osoittavat). Uskontunnustuksessa tämä tulee esiin, jos luemme sitä seuraavalla tavalla (oma havaintoni, mutta nähdäkseni täysin kirkon opetusta vastaava): ”Uskon Pyhään Henkeen, joka on puhunut profeettojen kautta, ja yhden, pyhän, apostolisen ja katolisen kirkon [kautta].” (qui locutus est per prophetas - et unam, sanctam, catholicam et apostolicam Ecclesiam). Uskon epäily voi olla tahallista tai tahatonta: tahatonta vastaan auttaa se, että tekee ’uskon aktin’, eli tunnustaa nöyrästi sen, mitä kirkko uskoo, vaikkei juuri kyseisellä hetkellä siltä tuntuisikaan, tai vaikka luulisi näkevänsä siinä ongelmia: kirkon ohje on aina ilmaistavissa Anselmin sanoissa: uskon, jotta ymmärtäisin, ymmärrän, siksi uskon. Tahallinen uskon epäily voi johtaa hengelliseen sokeuteen, ja sen vuoksi se on äärettömän vaarallista.
7) Jokaisesta raskaasta synnistä ei vain uhkaa pelastavan armon menetys, vaan seuraa se. Katolilaisen ei kuitenkaan tarvitse koskaan langeta raskaaseen syntiin, jos hän käyttää niitä apuvälineitä, joita kirkko ja terve järki hänelle tarjoavat: uskon, toivon ja rakkauden herättäminen; eukaristian ja ripin sakramentin ahkera käyttö; henkilökohtainen rukous jne. - ja hengellinen ilo, joka seuraa oikeasta uskosta.
8) Paavali itse, joka julisti ”uskonvanhurskautta”, kilvoitteli kaikin voimin, jottei häntä itseään hylättäisi (1. Kor. 9:24-27). Vääränlaista luottamusta julistavalle Paavali olisi tässä ehkä langennut omasta opistaan ja kironnut itse itsensä. Tietenkään tällaisesta ei ollut kysymys. Katolinen oppi vanhurskauttamisesta on, että Jumalan armo ja ihmisen vapaa tahto ovat molemmat todellisia.
Mitä muuten tulee siihen, että katekismusta voi ”kritisoida monella kohtaa”, kyse on nähdäkseni siitä, että sen tapaa esittää asiat voi halutessaan kritisoida. Tämä on eri asia kuin kritisoida sen sanomia asioita.