Kirkko, Israel ja uskonnot
Jatketaan Joseph Ratzingerilla ja siirrytään ekumeniasta uskontodialogiin, jota myös väitöskirjatutkimukseni käsittelee. Truth and Tolerance -kirjasta olen jo aikoinaan tällä blogilla kirjoittanut (osat 1 ja 2), mutta toinen merkittävä teos Many Religions - One Covenant (Die Vielfalt der Religionen und der Eine Bund) on jäänyt toistaiseksi esittelemättä.
Jokin aika sitten Eetu Manninen kirjoitti Jumalapuhetta-blogilla hyvän kaksiosaisen jutun katolisen kirkon juutalaisia koskevasta opetuksesta (ks. osat 1 ja 2), jossa hän myös viittaa nyt käsiteltävään kirjaan. Nämä blogipostaukset toimivat varmasti hyvänä täydennyksenä ja oheislukemisena toisilleen.
Pieni kirja koostuu neljästä luvusta, joista yksi on saarna. Muut kolme lukua ovat teologisia esitelmiä tai artikkeleita. Ensimmäinen käsittelee Israelia Katolisen kirkon katekismuksessa, toinen vanhan ja uuden liiton suhdetta, ja kolmas kristinuskon ja juutalaisuuden suhdetta sekä uskontodialogia yleensä. Scott Hahn ylistää englanninkielisen laitoksen (1998) esipuheessa Ratzingerin kirjaa eksegetiikan ja dogmatiikan välisen kuilun ylittämisestä.
Pääpointteja kirkon ja Israelin suhteesta
Ratzingerin lähtökohtana on kristittyjen ja juutalaisten välinen surullinen historia. On ajateltu, että kristittyjen usko Jeesukseen johtaa väkisin antisemitismiin (Messiaan torjuvat juutalaiset eivät voi olla muuta kuin sokeita ja itsepäisiä). On myös ajateltu, että kristityt ja juutalaiset voivat tulla toimeen vain, jos kristityt luopuvat absoluuttisista väitteistään Kristuksesta ja omaksuvat liberaalin ja pluralistisen teologian.
Ratzingerin pyrkimyksenä on näitä ajatuksia vastaan osoittaa, että kristityt ja juutalaiset voivat hyväksyä toisensa kukin oman uskonsa ytimestä käsin. On pintapuolista sanoa, että Vanha testamentti (tai ”Heprealainen Raamattu”) yhdistää kristittyjä ja juutalaisia, kun taas Kristus erottaa heitä. Tosiasiassa ilman Kristusta kristityt eivät uskoisi juutalaisten Raamattuun.
Ratzinger ymmärtää, että suurimmalle osalle juutalaisista oli ja on mahdotonta hyväksyä kristillistä uskoa Jeesuksen jumaluuteen, Jumalan inkarnaatioon. Silti juutalaiset voisivat ehkä nähdä Jeesuksen Jumalan palvelijana, joka saa pakanakansat palvelemaan Israelin Jumalaa. Näin ollen Jeesus sekä yhdistää että erottaa kristittyjä ja juutalaisia.
Ratzinger torjuu vanhan tavan lukea vanhaa ja uutta liittoa tai lakia ja evankeliumia toistensa vastakohtina. Katolinen lukutapa ei ole dialektinen vaan analoginen. Uusi ei kumoa vanhaa vaan täyttää sen. Ehtoollisen asettamisessa VT:n monet liittoteologiset juonteet kohtaavat. Samalla Siinain liitto ylitetään, eikä se enää sellaisenaan ole voimassa. Jeesus Jumalan Poikana osoittaa, mikä siinä on pysyvää kaikille kansoille.
Sekä juutalaiset että kristityt odottavat tulevaa Messiasta - juutalaiset tuntematonta, krisitityt jo tuntemansa Kristuksen paluuta. Elämme jännitteisessä suhteessa, mutta tuo jännite voi pitää meidät yhteisellä polulla kohti Tulevaa. Jo kirkkoisät ajattelivat, että Jumalan kaitselmus on halunnut sallia juutalaisten säilymisen kirkon rinnalla merkkinä maailmalle. Nykyään voimme ymmärtää tuon merkin sisällön laajemmin.
Juutalaisia ja kristittyjä yhdistää usko ilmoitettuun Jumalan Sanaan, josta nousee rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan sekä toivo tulevasta eskatologisesta pelastuksesta. Usko, rakkaus, toivo; mennyt, nykyhetki, tulevaisuus. Kristityt ja juutalaiset voivat todistaa näistä asioista maailmalle rinta rinnan.
Uskontodialogi ja missio
Myönteinen uskontoteologia ja uskontodialogi häiritsevät joitain perinteisempiä kristittyjä siksi, että ne tuntuvat vesittävän lähetyskäskyä. Onko uskontodialogin tarkoituksena tehdä juutalaisista vain parempia juutalaisia, muslimeista parempia muslimeja, jne?
Ratzinger torjuu tämän ajatuksen täydellisenä vakaumuksen puutteena. Uskontodialogin tavoitteena on totuuden löytäminen, eikä totuudesta luopumalla voiteta mitään. Toisaalta ei myöskään ole realistista, että kaikki uskonnot yhdistyisivät tai sulautuisivat yhteen. Eikä se ehkä ole toivottavaakaan. Emme nimittäin koskaan omista totuutta täydellisesti, vaan voimme aina myös oppia jotain uutta toisilta ja toisenlaisilta.
Uskontodialogi voi auttaa meitä puhdistamaan omaa uskoamme, kun otamme vastaan toisten esittämää kritiikkiä omasta uskonnostamme. Samalla evankeliointi voi kulkea käsi kädessä dialogin kanssa. Suuri osa maailman ihmisistä uskoo jo jotain, he eivät ole tyhjiä tauluja. Evankeliumin julistaminen vaatii dialogista kommunikaatiota.
Uskontodialogin tulisi olla yhteistä totuuden ja Sanan kuuntelemista niin, että samalla huomaamme kasvavassa määrin sen kaiken, mikä meitä jo nyt yhdistää. Monoteististen uskontojen (eritoten juutalaisuuden ja islamin) kanssa meillä on vahva yhteinen pohja. Mystisten uskontojen suhteen Ratzinger on varovaisempi ja korostaa niiden rajoitteita.
Jos perimmäinen todellisuus ei ole persoonallinen Jumala, maailma ei enää ole luomakunta: se on jumalaton ja se putoaa pois pelastuksesta. Meillä ei myöskään ole ilmoitusta, sitovaa ohjetta siitä miten tulee elää. Etiikka jää meidän ja intressiemme armoille. Toisaalta mystiset uskonnot voivat muistuttaa kristittyjä oman traditiomme apofaattisesta puolesta ja murtaa liian kovettuneita kaavoja ja asenteita:
”Tarvitsemme kunnioitusta toisten uskomuksia kohtaan ja valmiutta etsiä totuutta sieltä, mikä vaikuttaa meistä oudolta tai vieraalta; sillä tällainen totuus koskee meitä, se voi oikaista meitä ja viedä meitä eteenpäin polullamme. Tarvitsemme halukkuutta katsoa vieraan ulkokuoren taakse ja etsiä sinne kätkettyä syvempää totuutta.” (s. 110)
Explore posts in the same categories: Kirjaesittelyt ja -arviot, Uskontoteologia
Avainsanat: Israel, Joseph Ratzinger, juutalaisuus, liitto
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Vastaa