Antti Nylén ja paavi Benedictus XVI
Taustaksi väitöskirjatyölleni paavi Benedictus XVI:n panoksesta uskontodialogiin on mielenkiintoista katsahtaa siihen, mitä emerituspaavista on Suomessa tähän asti julkaistu. Materiaalia ei tietenkään ole kovin paljon, mutta virkistävän poikkeuksen tekee katoliseen kirkkoon aikuisiällä liittynyt esseisti Antti Nylén.
Kirjassaan Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010) Nylén omistaa kokonaisen esseen Benedictus XVI:lle. Luvun nimi on ”Eräs eurooppalainen intellektuelli”. Koska teksti on melko lyhyt, jää tämäkin blogi tavanomaista lyhyemmäksi. Mutta se miellyttänee Nyléniä, joka kerran seurakuntasalissa rupatellessamme kehotti minua kirjoittamaan lyhyempiä blogeja.
(Ohimennen sanottuna: muita lukemisen arvoisia esseitä samaisesta kirjasta ovat mm. Kari Enqvistiä ja uskonnottomia haastava ”Uskonnollinen yksinpuhelu” ja katolista poptähteä Anna Abreuta käsittelevä ”Kauniit silmät”. No, muita en lukenutkaan. Eli lukemistani esseistä tykkäysprosentti on sata.)
Nylénin viiltävä Benedictus-essee alkaa seuraavilla sanoilla:
”Pysyviin ilonaiheisiini kuuluu, että Suomen rahvas pitää Rooman piispaa sekä tonttuhattu päässä hoipertelevana vanhuksena että seinähulluna natsina, joka kivettynein kasvoin lukee kuolemantuomioita afrikkalaisille vauvoille ja aiheuttaa väestöräjähdyksen kieltämällä ihmisparoilta kondomin käytön sekä tietenkin suojelee lapsenraiskaajia ja holokaustin kieltäjiä. Tällä kummallisella kaksiluonto-opilla - paavi on kokonaan naurettava ja kokonaan paha - on se siunauksellinen seuraus, että todellinen paavi jää koskemattomaksi. Olen suomalaisen antipapismin ainutlaatuisesta perinteestä niin iloinen siksi, että varsinkin nykyisen, tavallistakin ’vanhoillisemman’ ja vieläpä riemastuttavan ’pahannäköisen’ paavin suunnaton viisaus jää kokonaan minulle ja muutamalle valitulle.” (s. 201)
Jos ei ole aiemmin lukenut Nyléniä, niin äkkiä pitäisi käydä selväksi, että tällä kaverilla on sana (ja sarkasmi) hallussa. Käsillä oleva kirja on ensimmäinen, jossa Nylén kirjoittaa julkisesti uskontoon liittyvistä asioista. Mistä lähteistä hän ammentaa ajatuksiaan? ”Lähes kaiken, minkä kristinuskosta tiedän ja ymmärrän, olen aikuisiällä oppinut lukemalla evankeliumeja, Paavalia, muutamaa mystikkoa ja Chestertonia. Ja Ratzingeria.” (s. 203)
Ratzingeria lukenut suomalainen on hieno ilmiö. Nylén neuvookin tietämättömämpiä ja vähemmän lukeneita aloittamaan Ratzingerista mieluummin kuin Raamatusta. ”Ei vieraasta maastakaan saa mitään tolkkua, jos aloittaa menemällä paikan päälle ja asian ytimeen. Sitä ennen vaaditaan harrastuneisuutta, tutkiskelua ja mietiskelyä.” Toisin kuin suuri osa uskonnollisesta kirjallisuudesta, Ratzinger ei kirjoita tylsää hartauskirjallisuutta eikä kuivaa tietokirjallisuutta. (s. 203-204)
Nylén nojaa pääasiassa Ratzingerin kirjoihin Jeesus Nasaretilainen (osa 1) ja Matkalla Jeesuksen Kristuksen luokse. Samoin kuin Eero Huovinen, myös Nylén kiinnittää huomionsa Ratzingerin selitykseen siitä, missä mielessä Raamattu on Jumalan Sanaa. Nylén ymmärtää, että Raamatun tekijöitä ”eivät ole yksittäiset ihmiset, vaan koko Jumalan kansa, kirkko”, ja että sama pätee osaltaan myös kristilliseen liturgiaan: sitä ei ole kukaan yksittäinen ihminen keksinyt. Raamattu ja liturgia ylittävät ihmiselämän ja inhimillisen järjen rajat.
Samaan aikaan Nylén korostaa Katekismuksen kanssa, ettei kristinusko ole kirjauskonto vaan nimensä mukaisesti Kristus-usko. Keskipisteessä ei ole kirja vaan Kristuksen persoona, elävä Sana: ”jos Jumalan kansa, Raamatun tekijä, ei elä yhteydessä Kristukseen, sen ote myös Raamatusta kirpoaa”, minkä jälkeen Raamattu on enää vain ”enemmän tai vähemmän epäyhtenäinen kirjakokoelma”. (s. 210) Tämä on tuttu ilmiö äskettäin edesmenneen Heikki Räisäsen elämästä, vaikka hänen ajatteluunsa perehtyneen täytyykin kysyä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus.
Nylén kiinnittää huomionsa myös Ratzingerin uskontoteologialle ominaiseen totuusteemaan. Totuutta saa nykyajan ihmisen mukaan etsiä, mutta väite sen tuntemisesta (tai ”omistamisesta”) torjutaan röyhkeänä. Mutta mitä etsimistä se on, joka ei saa koskaan johtaa päämäärään? Onko Jumala vain joidenkuiden harrastus niin kuin jalkapallo tai Linux, vai onko se jotain sellaista, jota kaikkien pitäisi vakavasti ajatella ja johon kaikkien tulisi ottaa aktiivinen kanta? (s. 207, 211)
Totuuden ja sen tunnettavuuden puolustaminen ei kuitenkaan tee Ratzingerista eksklusivistia, jonka mukaan vain oikein uskovat tai oikeaan yhteisöön kuuluvat pelastuisivat. Tämä on väitöskirjanikin kannalta keskeinen havainto. Autuaaksijulistuksiin nojaten Ratzinger opettaa, että pelastuksen tie on avoin uskonnosta riippumatta kaikille, joilla on ”vanhurskauden nälkä ja jano”. Tien päämäärä on silti Jeesus Kristus. ”Ihminen voi toisin sanoen olla oikealla tiellä, vaikka ei tietäisi mitä tien päässä on.” (s. 212)
Entä sitten lähetystyö? Jotkut kysyvät, mitä virkaa lähetystyöllä on, jos ei-kristityt voivat muutenkin pelastua, toiset taas tuomitsevat lähetystyön (erityisesti Afrikkaan ja muille historiallisesti ei-kristillisille alueille) eräänlaisena kulttuurikolonialismina. Nylén kehottaa kuuntelemaan Ratzingerin oivallusta tarkkaan. Teiden ja kaivojen mukana viedään aina jotakin, jos ei kristinuskoa niin sitten länsimainen ”teknologinen mielenlaatu” kaikkine kirouksineen:
”Emme ole antaneet [Afrikan riistetyille ja ryöstetyille kansoille] Jumalaa, joka Kristuksessa on meitä lähellä, emmekä näin ottaneet vastaan ja auttaneet täyttymykseen sitä kaikkea kallisarvoista ja suurta, mikä sisältyy heidän omiin perinteisiinsä. Sen sijaan olemme vieneet heille jumalattoman ja kyynisen maailman, jossa pelkästään valta ja taloudellinen voitto merkitsevät jotakin. Olemme tuhonneet moraaliset normit, niin että korruptiosta ja hillittömästä vallanhimosta tulee itsestäänselvyys. Eikä tämä koske ainoastaan Afrikkaa.” (s. 208)
Ratzingerin mukaan Kristus opettaa meille, ettei oikea tie ole maallisen loiston ja vallan vaan ristin ja kärsimyksen tie. Nylén torjuu maailman pahuutta vähättelevän virhetulkinnan ja toteaa, että on olemassa ”vättämätöntä, uutta luovaa kärsimystä” ja toisaalta ”mieletöntä, tyhjää kärsimystä, jota ei tarvitse kunnioittaa - sitä vastaan pitää taistella”. (s. 214)
Paavi Franciscusta ennakoiden Nylén kääntää katseensa koko luomakunnan mielettömään kärsimykseen. Benedictusta ja omia ajatuksiaan yhdistäen Nylén päättelee, että luomakunta kärsii eniten ja mielettömimmin ”siellä, missä jotkut ovat päättäneet kulkea vallan, loiston, nautinnon ja runsauden eivätkä ristin tietä: sodissa, slummeissa, broilerihalleissa, Afrikassa”. (s. 214)
Avainsanat: Antti Nylén, Benedictus XVI
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
Vastaa