Hyviä uutisia

Reformaation 500-vuotismuistoon on nyt kaksi vuotta aikaa. Eilen Suomessa vietettiin reformaation 498-vuotismuistoa (ei tosin kovin näkyvästi). Maailmanlaajuisen katolis-luterilaisen dialogin huippukohta saavutettiin Augsburgissa reformaation muistopäivänä 31.10. vuonna 1999, kun katolinen kirkko ja Luterilainen Maailmanliitto hyväksyivät ja allekirjoittivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista (lyh. YJ tai YJV).

Asiakirjan merkittävyydestä huolimatta en jostain syystä ole saanut tähän mennessä aikaiseksi sen esittelyä tällä blogilla. Siihen on kyllä viitattu, ja siitä on jopa käyty kokonainen debattikin, mutta itse tekstiä ei ole referoitu. Koko tekstin voi lukea netistä ilmaiseksi tästä, ja linkit siihen liittyvään esipuheeseen ja julkilausumaan löytyvät tästä.

Asiakirja toteaa aluksi aivan oikein, että vanhurskauttamisopilla oli 1500-luvun luterilaiselle reformaatiolle ”keskeinen merkitys”, se oli sille ”ensimmäinen ja tärkein artikla”, ”kaikkien muiden opinkohtien ohje ja tuomari”. Luterilaista vanhurskauttamisoppia puolustettiin eritoten sen ajan roomalaiskatolista kirkkoa ja teologiaa vastaan”. Kyseessä oli ”kaikkien kiistojen ydinkohta”, joka johti oppituomioihin sekä Trentossa että Tunnustuskirjoissa. (YJ 1)

YJ:n ensimmäisen kohdan loppu on huomionarvoinen. Se toteaa, että nämä oppituomiot ”ovat edelleen voimassa” ja osaltaan ”erottavat kirkkoja toisistaan”. Tämä on siis lähtöasetelma. Toisin kuin joskus väitetään, YJ ei kumonnut oppituomioita, vaan se pyrki ilmaisemaan ”yhteisen käsityksen”, joka ”sisältää yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksista” niin, että ”jäljellä olevat ilmaisut eivät enää anna aihetta oppituomioihin” (YJ 5).

Näin ollen ei ole kyse siitä, että ”oppituomiot otettaisiin kevyesti tai kunkin oma kirkollinen menneisyys kiellettäisiin”, vaan perusajatus on, että kirkkojen historiassa tapahtuu kehitystä niin, että uudessa tilanteessa on mahdollisuus ja velvollisuuskin tutkia katsoa menneisyyden tuomioita uudessa valossa. (YJ 7) Lopputulos ei ole tuomioiden kumoaminen vaan väistäminen:

”Täten 1500-luvun oppituomiot, sikäli kuin ne kohdistuvat vanhurskauttamisoppiin, näyttäytyvät uudessa valossa: Trenton kirkolliskokouksen tuomiot eivät koske luterilaisten kirkkojen tässä julistuksessa esitettyä oppia. Vastaavasti luterilaisten tunnustuskirjojen hylkäyslauseet eivät koske roomalaiskatolisen kirkon tässä julistuksessa esitettyä oppia.” (YJ 41)

Seuraavassa lähdemme katsomaan, kuinka tämä ”yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista” (YJ 40) oikein saavutettiin.

Raamatullinen sanoma ja yksimielisyyden ydin

YJ aloittaa hahmottamalla vanhurskauttamisen ”raamatullisen sanoman”. Vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamista, vapautusta synnin ja kuoleman ylivallasta ja lain kirouksesta. Se yhdistää Kristukseen ja hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Se tapahtuu, kun Pyhä Henki otetaan vastaan kasteessa, jossa ihminen liitetään yhteen ruumiiseen. Kaikki tämä tulee yksin Jumalalta Kristuksen tähden, armosta, uskon kautta evankeliumiin. (YJ 11)

Vanhurskautetut elävät uskosta, joka vaikuttaa rakkautena ja Hengen hedelminä, mutta koska he myös lankeavat synteihin, heidän on jatkuvasti kuultava Jumalan lupaukset uudestaan, tunnustettava syntinsä ja osallistuttava Kristuksen ruumiiseen ja vereen. Heitä on kehotettava Jumalan tahdon mukaiseen elämään, ja heidän on pelolla ja vavisten tehtävä työtä pelastuakseen. Silti hyvä sanoma pysyy: kadotus ei kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa. (YJ 12)

Nämä YJ:n kohdat sovittavat melko taitavasti yhteen sekä luterilaisten että katolilaisten painottamia raamatunkohtia. Toisaalta raamattuosuutta on kritisoitu riittämättömyydestä, ja sitä voisikin varmasti kritisoida ylimalkaisuudesta ja monitulkintaisuudesta. Wikipedian mukaan vuodesta 2004 ollaankin ”työstetty laajempaa lausumaa vanhurskauttamisen raamatullisista perusteista”.

Varsinainen teologinen anti tulee kuitenkin YJ:n luvuissa 3 ja 4. Luku 3 esittää yhteisen käsityksen ja luku 4 tekee tarkempaa selkoa sen yksityiskohdista. YJ 14 toteaa, että viime vuosien teologiset dialogit ja yhteinen luterilais-katolinen Sanan kuunteleminen ovat johtaneet konsensukseen, jonka kanssa erilaiset korostukset yksityiskohdissa ovat sovitettavissa.

YJ 15 esittää sitten sen kuuluisan ydinkonsensuksen seuraavin sanoin: ”Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”

Huomattavaa tässä muotoilussa on reformaation tunnuslause ”yksin armosta” (sola gratia), toisaalta teksti ei sano ”yksin uskosta” vaan ainoastaan ”uskossa”. Luterilaisille tärkeä omien ansioiden torjunta on mukana, samoin katolilaisille tärkeä Pyhän Hengen aikaansaama uudistus. Molempien traditioiden perusintentioita on kunnioitettu tavalla, jonka molemmat voivat hyväksyä. Tarkempi selvitys seuraa 4. luvussa.

Ennen 4. lukuun siirtymistä osapuolet vielä toteavat, että vanhurskauttamisoppi ”suuntaa meidät erityisellä tavalla Uuden testamentin todistuksen keskukseen” ja kertoo meille, ”että me syntiset saamme kiittää uudesta elämästämme yksin Jumalan anteeksiantavaa ja uutta luovaa armoa, jonka Jumala antaa lahjaksi ja jonka me otamme vastaan uskossa, mutta emme voi millään tavalla koskaan ansaita” (YJ 17).

Vanhurskauttamisoppi ei siis ole vain ”uskonopin yksi osa”, vaan ”luovuttamaton kriteeri, joka aina suuntaa kirkon kaiken opetuksen ja toiminnan Kristukseen”.  Kun luterilaiset korostavat tätä kriteeriä, he eivät kiellä ”kaikkien uskontotuuksien merkitystä”, ja kun katolilaiset puhuvat useammista kriteereistä, he ”eivät kiellä vanhurskauttamissanoman erityistä tehtävää”. (YJ 18) Tässä olisi kyllä käytännössä molemmilla parannettavaa.

Teologiset pihvit

Alkupalojen jälkeen pääruoka tulee siis 4. luvussa, jossa käsitellään klassisia vanhurskauttamisoppiin liittyviä kiistakysymyksiä: sidottu ratkaisuvalta ja yhteistyö, forenssinen ja efektiivinen vanhurskauttaminen, usko ja armo, vanhurskautetun syntisyys, laki ja evankeliumi, pelastusvarmuus ja hyvät teot.

Suhteessa sidottuun ratkaisuvaltaan (4.1.) todetaan, että ihminen on ”itsessään kyvytön kääntymään Jumalan puoleen ansaitakseen vanhurskauden” - vanhurskauttaminen tapahtuu ”yksin armosta”. (YJ 19)

Sitten selitetään, että puhuessaan ”yhteistyöstä” tai ”myötävaikutuksesta” katolilaiset eivät kiellä edellä sanottua vaan näkevät tämän henkilökohtaisen suostumuksen ”itsessään armon vaikutukseksi eikä ihmisen omista kyvyistä nousevaksi teoksi” (YJ 20). Kun taas luterilaiset korostavat ihmisen kyvyttömyyttä myötävaikuttamiseen ja jopa aktiivista jumalanvastaisuutta, he eivät kiellä uskon persoonallista luonnetta. (YJ 21)

Vanhurskauttmisen luonteesta tunnustetaan yhdessä, että Jumala sekä antaa uskovalle synnit anteeksi (”ei lue hänelle hänen syntejään”) että ”samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän”. Näitä Jumalan toiminnan ”kahta puolta ei saa erottaa toisistaan”, vaan ne kuuluvat yhteen Kristuksessa, joka persoonassaan on meidän vanhurskautemme (1. Kor. 1:30). (YJ 22)

Sitten selitetään,  että kun luterilaiset korostavat Kristuksen vanhurskautta, he eivät ”kiellä tällä kristityn elämän uudistumista”. Kun taas katolilaiset korostavat ihmisen sisäistä uudistusta, he eivät ”kiellä sitä, että Jumalan armolahja vanhurskauttamisessa pysyy riippumattomana inhimillisestä myötävaikutuksesta”. (YJ 24)

4.3. käsittelee vanhurskauttamista uskosta ja armosta. Hyvin todetaan, että Pyhä Henki lahjoittaa kasteessa pelastuksen koko kristillisen elämän perustukseksi. Ihminen luottaa uskossa Jumalan lupaukseen, ja tämä usko toimii rakkaudessa: ”kristitty ei voi eikä saa jäädä ilman tekoja”. Silti mikään ihmisessä ennen tai jälkeen uskon vapaan lahjan ei ole vanhurskauttamisen perusta eikä ansaitse sitä. (YJ 25)

Sitten selitetään luterilainen sola fide eli yksin uskosta -käsitys ja toisaalta katolinen käsitys uskon perustavasta roolista vanhurskauttamisessa (”ilman sitä ei voi vanhurskauttamista tapahtua”). Vanhurskauttava armo ”ei koskaan tule ihmisen omaisuudeksi, johon ihminen voisi vedota Jumalan edessä”. Kun katolisuus korostaa elämän uudistusta, se ei tuo vanhurskauttamiseen mitään sellaista, ”jolla voisimme kerskata Jumalan edessä”. (YJ 27)

4.4. käsittelee vanhurskautetun syntisyyttä. Yhdessä tunnustetaan, että vaikka Pyhä Henki uudistaa ihmisen, hän ”pysyy koko elämänsä ajan jatkuvasti riippuvaisena Jumalan edellytyksettömästi vanhurskauttavasta armosta” eikä ole vapaa taistelusta vanhan ihmisen haluja vastaan. Vanhurskautetunkin on rukoiltava päivittäin anteeksiantoa, kuten Isä Meidän -rukouksessa. (YJ 28)

Sitten selitetään luterilainen simul iustus et peccator -käsitys kuitenkin niin, että uskovan syntisyys on ”hallittua syntiä”, joka ei erota häntä Jumalasta. Katolinen käsitys konkupisenssista ei-varsinaisena-syntinä haluaa sanoa, ettei se erota vanhurskautettua Jumalasta - silti se on ”objektiivisesti jumalanvastaisuutta ja elämänmittaisen taistelun aihe”. (YJ 29-30)

4.5. käsittelee lakia ja evankeliumia. Kristus on ”täyttänyt lain ja (…) kumonnut sen pelastustienä”. Silti Jumalan käskyt pysyvät voimassa vanhurskautetuillekin, sillä ne ilmaisevat Jumalan tahdon. Kun katolilaiset korostavat Jumalan käskyjen noudattamisen velvoitetta, ”he eivät sillä kiellä sitä, että Jumala on laupeudessaan luvannut iankaikkisen elämän armon lapsilleen Jeesuksen Kristuksen kautta” (YJ 33).

Pelastusvarmuudesta (4.6.) luterilaiset ja katolilaiset tunnustavat yhdessä, ”että uskovat saavat luottaa Jumalan armoon ja lupauksiin” ja olla ”varmat tästä armosta” (YJ 34). Katolilaiset voivat yhtyä reformaattoreille keskeiseen korostukseen ”perustaa usko Kristuksen lupauksen objektiiviseen todellisuuteen”. Itseensä katsoessaan ihminen ei voi olla varma, mutta Jumalan laupeutta ja pelastustahtoa ei kenenkään tarvitse epäillä. (YJ 36)

Hyvistä teoista (4.7.) todetaan, että ne ”seuraavat vanhurskauttamista ja ovat sen hedelmiä”. Ne eivät kuitenkaan ole kristitylle pelkkiä automaatioita, vaan ”myös velvollisuus, joka hänen tulee täyttää”. Kun katolilaiset puhuvat tekojen ”ansiollisuudesta”, he haluavat sanoa, ”että näille teoille Raamatun todistuksen mukaan on luvattu palkka taivaassa”. Tämä ei kiistä ”tekojen lahjaluonnetta” tai sitä, että vanhurskauttaminen ”pysyy ansaitsemattomana” (YJ 38).

Luterilaisetkin tuntevat ajatuksen armossa ja uskossa kasvamisesta. He korostavat Kristuksen vanhurskauden täydellisyyttä, mutta samalla tunnustavat, ”että sen vaikutus kristityn elämässä voi kasvaa”. Iankaikkinen elämä ymmärretään ansaitsemattomaksi ”palkaksi” siinä mielessä, että Jumala täyttää lupauksensa uskoville. (YJ 39).

Lopuksi

Viides luku tulkitsee saavutettua konsensusta niin, että ”jäljelle jäävät erot kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa siitä, miten vanhurskauttaminen ymmärretään, voidaan sallia”. Luterilainen ja katolinen käsitys ovat ”avoimia toisilleen”. Vanhoja oppituomioita ei kumota, vaan niillä on edelleen ”terveellisen varoituksen merkitys”, joka on otettava huomioon. (YJ 40, 42)

Julistuksen esittämän konsensuksen ”tulee ilmetä ja osoittaa merkityksensä kirkkojen opissa ja käytännössä”. Erimielisyyksiä on vielä jäljellä, mutta kirkot jatkavat ”ponnisteluaan yhteisymmärryksen syventämiseksi”. Julistus päättyy kiitosrukoukseen ”tästä ratkaisevasta askeleesta kirkollisen jakaantumisen voittamiseksi”. ”Rukoilemme Pyhää Henkeä johtamaan meitä eteenpäin kohti näkyvää ykseyttä, joka on Kristuksen tahto.” (YJ 43-44)

Asiakirjan tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan sekä katoliselta että luterilaiselta puolelta tekstiehdotus (1997) sai osakseen kritiikkiä. Katolisen kirkon virallinen vastaus (1998) otti esiin kohtia, joissa julistus ei tyydytä katolisuutta, joka haluaa pysyä uskollisena Trenton konsiilille. Suomen luterilaisissa piireissä YJ sai samaan aikaan kritiikkiä esim. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Erityisesti katolisen kirkon virallisen vastauksen seurauksena Luterilainen maailmanliitto ja katolinen kirkko työstivät vielä liitteen, joka tarkemmin selittää eräitä epätäydellisiksi koettuja kohtia kuten simul iustus et peccator (kohta A) ja konkupisenssi (B). Jos kohta A kallistaa vaakaa katolisempaan suuntaan, niin kohta C toteaa ensimmäistä kertaa vanhurskauttamisen tapahtuvan ”yksin uskosta”.

Liitteen (Annex) ja lopullisen yhteisen julkilausuman (1999) voi lukea tästä. Julkilausuman allekirjoittamisella ”Katolinen kirkko ja Luterilainen maailmanliitto vahvistavat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista kokonaisuudessaan”. Näistä selvistä ja painokkaista sanoista huolimatta asiakirjan kriitikot ovat kummassakin kirkossa yrittäneet vähentää hyväksynnän painoarvoa.

Suomessa dosentti Timo Junkkaala on tuonut esiin, etteivät LML:n jäsenkirkot enää erikseen hyväksyneet Liitettä. Näin hän on kyseenalaistanut sen, onko Suomen ev.-lut. kirkko hyväksynyt koko julistusta lopullisessa muodossaan. Katolisella puolella on vastaavasti sanottu, että julistuksen allekirjoitti vain Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja, ei paavi, jolloin sillä ei olisi kovinkaan suurta painoarvoa.

Asiakirjassa on ansioidensa lisäksi epäilemättä teologisia puutteita ja epäselvyyksiä. Koska tämä artikkeli on jo pelkkänä esittelynä venynyt tarpeeksi pitkäksi, pidättäydyn tässä vaiheessa teologisesta analyysistä ja palaan asiaan kenties myöhemmin. Haluan päättää positiiviseen sävyyn siteeraamalla dosentti Sammeli Juntusta, joka lainaa esitelmässään Mitä on ekumenia? YJ:n kohtia 22 ja 25 ja sanoo luterilaiselle yleisölleen seuraavaa:

”On rienausta väittää, että katolinen kirkko, joka virallisesti opettaa tällaista, olisi Ilmestyskirjan portto. Sanotaanhan Raamatussakin, ettei kukaan voi sanoa, että Jeesus on Herra muuten kuin Pyhässä Hengessä. Ja Luther sanoi aikanaan, että jos paavi myöntyisi siihen, että ihminen vanhurskautetaan uskosta Kristuksen tähden, niin hän olisi valmis kantamaan tätä riemusaatossa ja suutelemaan hänen jalkojaan.”

This entry was posted on 26.10.2015 at 07:29 and is filed under Luther ja luterilaisuus, Soteriologia. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: vanhurskauttaminen, Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista