Suomalainen pyhimysusko

Tänään on talvi-Heikki eli pyhän Henrikin marttyyrikuoleman muistopäivä. Sen kunniaksi on mitä sopivinta esitellä kaksi viimeisen viiden vuoden aikana ilmestynyttä Kirjapajan kirjaa suomalaisesta pyhimyskultista, nimittäin vuonna 2009 ilmestynyt Pyhimyksiä ja paanukattoja sekä vuonna 2011 ilmestynyt Suomen kansan pyhimyskalenteri.

Edellinen, Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirja on saanut muiltakin blogisteilta kiitosta. Kirjaa on esitelty ainakin blogeilla Annelin lukuvinkit ja Lukemisen ilo. Jälkimmäinen tiivistää:

”Kirja on erittäin silmiä avaava kokemus, koska siinä kerrotaan paljon siitä miten pyhimykset elävät yhä nykyajan maallistuneessa kulttuurissamme, mitä ei välttämättä tule ajatelleeksi. Pyhimykset esiintyvät muun muassa ihmisten, katujen ja kaupunkien nimissä, kansanperinteessä, kuntien vaakunoissa ja nimipäiväkalenterissa.”

Toista, professori Heikki Ojan kirjaa on käsitelty ainakin täällä, täällä, täällä ja täällä. Kuten viimeinen näistä hyvin tiivistää, suomalaisen ”luterilaisuuden sisällä katolilaiset pyhimykset elivät pitkään ja voivat hyvin aina 1800-luvun lopulle asti”. Tämä oli minullekin Ojan kirjan keskeisin ja yllättävin löytö. Oja itse kirjoittaa:

”Olisi voinut odottaa, että kun uskonpuhdistus karkotti Suomessa 1500-luvulla katolisen opin ja toi tilalle luterilaisuuden, olisivat pyhimyksetkin kadonneet Suomesta vähin äänin. Mutta kävikin aivan toisin. Kun katolisen ajan messukirjojen kalentereissa 1400-luvulla mainittiin toistasataa pyhimystä, oli luterilaisissa kalentereissa ja almanakoissa ainakin kaksi kertaa niin paljon pyhimyksiä.” (s. 7)

Ojan kirjan yleinen tieto-osa on lyhyehkö, ja se sisältää joitain teologisia epätarkkuuksia tai outouksia (professori onkin tähtitieteilijä eikä teologi), kuten Turun ”protestanttinen piispa” Agricola ja ”pyhä” Tertullianus (s. 25, 14). Mielenkiintoinen on kuitenkin esitys Suomen ensimmäisistä kalentereista (Missale Aboense latinaksi ja Agricola suomeksi), almanakoista ja virsikirjakalentereista.

Tieto-osan jälkeen Ojan kirja on nimensä mukaan kalenteri. Joka vuoden päivälle on pyhimyksensä selityksineen. Oja on ansiokkaasti käynyt läpi vanhat suomalaiset kalenterit 1400-luvulta 1800-luvulle ja tuonut unohdetut pyhimykset ulottuvillemme tässä tärkeässä kulttuuriteossa.

Tämä riittää Suomen kansan pyhimyskalenterista, tästedes artikkelini perustuu kirjaan Pyhimyksiä ja paanukattoja, joka totisesti ansaitsi Vuoden kristillinen kirja -palkintonsa. Kirja on todella kiehtova tutkimusmatka suomalaiseen, katolis-luterilaiseen pyhimysuskoon.

Keskiajan Facebook ja pyhien muovaama Suomi

Heikkilän ja Suvikummun kirja on kirjoitettu ja kuvitettu erinomaisen kiinnostavasti, ja siinä on paljon oivaltavia havaintoja pyhimysuskon merkityksestä. Esimerkiksi se, että pyhimysusko avasi keskiajan ihmiselle valtavan taivaallisten ystävien verkoston, jota voisi hyvin verrata moderniin facebookkailuun (s. 18).

Jos pyhäin yhteys oli keskiajan Facebook, niin kertomukset marttyyrien tuskallisista kuolemista vastasivat nykyajan kauhu- ja väkivaltaviihdettä (s. 111). Reliikit eli pyhäinjäännökset olivat vähän kuin idolien fanituotteiden keräilemistä (s. 40), ja pyhimykset attribuutteineen ja tunnusmerkkeineen edustivat kukin omaa brändiään (s. 67).

Suomen kansallispyhimys Henrik, jota esittäviä maalauksia tai veistoksia tunnetaan 33 Suomen keskiaikaisesta kivikirkosta, oli tunnettu myös muualla: Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Virossa ja Englannissa. Henrikin kultti teksteineen ja hymneineen oli ”Suomen varhaisin kulttuurivientituote” (s. 88).

Kirjailijat eivät liioittele todetessaan, että pyhimykset ovat avain ”aikaan, jolloin Suomesta muotoutui meille tuttu Suomi” (s. 9).

Pyhimykset ovat muovanneet monia suomalaisia kuntia: Perttilä on saanut nimensä apostoli Bartolomeukselta, Kaarinan kaupunki pyhältä Katariina Aleksandrialaiselta, Marttila pyhältä Martinukselta ja Mikkeli pyhältä arkkienkeli Mikaelilta. (s. 68)

Turun vaakunassa on Neitsyt Marian liljat ja kirjaimet A ja M (Ave Maria) sekä sama mariaaninen taustaväri kuin EU:n lipussa, jonka tähdet ovat nekin peräisin Marian taivaallisesta kruunusta (samat tähdet löytyvät myös kolikoistamme). (s. 69-70)

Pyhäinpuhdistus?

Yleisistä kuvitelmista poiketen reformaatio ei suinkaan merkinnyt pyhimysuskon loppua, vaan pyhimykset ja heidän juhlapäivänsä jäsensivät vielä näennäisesti täysin luterilaisenkin Suomen elämää. (s. 52) Askolassa vain sata vuotta sitten muistiin kirjattu runo rakentaa koko vuoden yhdentoista pyhimysjuhlan ympärille:

”Tuomaast kuus Kynttilää, / Kynttiläst kolme Mattii, / Matist neljä Maariaa, / Maariast viis Vappuu, / Vapust pual kolmatta Eerikkii, / Eerikist viikko Urpaanuksee, / Urpaanuksest yks Juhannuksee, / Juhannuksest neljä Jaakkoo, / Jaakost viis Perttii, / Pertist viis Mikkoo, / Mikost viis Pyhämiässee, / Pyhämiässest seittemän jouluu.” (s. 60)

Näistä meille nykyäänkin hyvin tunnetut Vappu ja Juhannus ovat siis pesunkestäviä katolisia pyhimysjuhlia: Vappu on keskiaikainen abbedissa Valborg, Juhannus taas tietysti Johannes Kastaja. (s. 60-61)

Reformaatio ei siis poistanut pyhimysten juhlapäiviä, eikä se myöskään lopettanut kirkkojen vihkimistä pyhimyksille. Keskellä puhdasoppisinta luterilaisuutta 1660-luvulla vihittiin Lopen ”Santa Pirjo” eli pyhän Birgitan puukirkko, ja hieman myöhemmin Paimion Pyhän Mikaelin kirkko. (s. 64)

Myös Kalevalassa kristilliset pyhimykset ovat tärkeässä roolissa, ja kansalliseepoksemme todistaakin pyhimysuskon vahvasta vaikutuksesta 1800- ja 1900-luvuilla. ”Esimerkiksi runonlaulajien Marjatta on kehittynyt neitsyt Mariasta, Annikki pyhästä Annasta ja Tapani ensimmäisestä kristillisestä marttyyristä Stefanoksesta.” (s. 55)

Eivätkä pyhimykset ole minnekään kadonneet: viimeisen sadan vuoden aikana luterilaisia kirkkoja on nimetty ympäri Suomea vähintään 15 eri pyhimykselle. (s. 64) Turun tuomiokirkossa säilytetään edelleen pyhän Pancratiuksen pyhäinjäännöksiä (s. 12), ja suomalaiset kalamiehet tuntevat edelleen pyhille Andreaalle, Pietarille, Henrikille ja Johannekselle osoitetun rukouksen:

”Anna, Antti, ahvenia, / Pekka, pieniä kaloja, / Heikki, hevosen kokoisia, / Jussi, vielä julmempia!” (s. 26)

Lopuksi: Suomalaisia pyhiinvaellusreittejä

Heikkilän ja Suvikummun kirja sisältää myös hyödyllisen oppaan pyhimysten tunnistamiseksi: Pietarilla on avain, Paavalilla miekka, jne. Se neuvoo myös, mistä kaikkialta voi löytää keskiaikaisen Suomen suosituimmat pyhimykset (patsaan tai maalauksen muodossa) Marian, Henrikin, Yrjön, Olavin, Birgitan, Laurin, Mikaelin ja Katariinan.

Kirjan loppuosa on myös hyvin käytännöllinen, se esittelee pyhiinvaellusreittejä ympäri Suomea. Pyhiinvaelluksia voi räätälöidä itse keskiaikaisiin kivikirkkoihin, mutta valmiitakin reittejä on olemassa. Suomen tärkeimmät pyhiinvaellusreitit ovat Pyhän Henrikin tie (Turku-Köyliö 120 km) ja Pyhän Jaakobin vaellus Hämeen härkätietä (Hattula-Renko 28 km). Monista muista vaelluksista saa tietoa täältä.

Pyhiinvaellusten lisäksi tai vaihtoehtona voi toteuttaa Heikkilän ja Suvikummun ”kirkko kuussa” -ohjelman eli käydä vuoden aikana 12 kiehtovimmassa pyhimyskirkossa, jotka heidän mukaansa ovat Finström, Hattula, Hollola, Isokyrö, Karjaa, Lohja, Messukylä, Rymättylä, Saloinen, Sund, Taivassalo ja Tyrvää. Mitkä ovat sinun suosikkisi?