Hyviä uutisia

Yli vuosi sitten kirjoitin Perussanoman ”K20-trilogiasta” eli kirjasarjasta ”iki- ja nykynuorille”. Tässä välissä sarjaan on ehtinyt tulla jatkoa, nimittäin Pekka Lindqvistin Totta Mouses! Mooses iki- ja nykynuorille. Kuvitus on jälleen Pekka Rahkosen taattua tavaraa.

Kirja on siis nykyaikainen johdatus Moosekseen ja hänen kirjoihinsa. Sanotaan heti suoraan, että kirja oli minulle raitista luettavaa, ja suosittelen sitä vilpittömästi. Kirjassa yhdistyvät hienosti akateeminen rehellisyys ja uuteen evankeliointiin suuntaava uskon hermeneutiikka.

Teologina olen keskittynyt paljon enemmän Uuteen kuin Vanhaan testamenttiin, ja siksi oli mukava välillä lukea jotain Vanhaan testamenttiin liittyvää ja täydentää hieman puuttuvia tietoja. Erityisen iloinen olen siitä, että sain tehdä tämän sekä vakavasti otettavan tutkijan että vakaumuksellisen kristityn johdattamana.

Historiallis-kriittisiä kysymyksiä

Kirjan alkupuolella kirjoittaja kysyy, ”onko Mouses totta”, ja avaa hieman historiallis-kriittistä problematiikkaa. Viime viikolla mainittu ensimmäinen suuri historiallis-kriitikko Reimarus huomautti, että jos Raamatun antamat tiedot Egyptistä vaeltaneiden israelilaisten määrästä otetaan vakavasti, niin erämaassa vaelsi 2-3 miljoonan hengen kokoinen ja lähes 300 km pituinen kulkue.

Millaisilla keuhkoilla Mooses puhutteli ”koko kansaa”, jos seurakunta oli tämänkokoinen? Miten Mooses johti tämänkokoisen lauman meren yli (Reimaruksen mukaan se olisi kestänyt yhdeksän päivää)? Entä miten he onnistuivat leireilemään niin, ettei heistä jäänyt jälkeäkään?

Jos Reimarus oli 1700-luvulla, niin 1800-luvulla piispa Colenson esitti vielä visaisempia kysymyksiä. Erämaassa oli tekstien perusteella kolme pappia, ja 2 milj. ihmisen populaatio synnytti keskimäärin arviolta 250 lasta päivässä, mikä tekee lain mukaan 500 uhria päivässä. Jos uhriin menisi viisi minuuttia, se merkitsisi 42-tuntisia työpäiviä näille kolmelle papille – ympäri vuoden!

”Pekka Pekka Pekan Pekka” (kuten etukannen sisälehdellä lukee) selittää kuitenkin, ettei näiden seikkojen tarvitse johtaa meitä hylkäämään koko hommaa pelkkänä satuna. Sen sijaan saamme sekä historiallisen selityksen että hienon teologisen pointin:

”Kyseessä on ilmiselvästi reipas liioittelu, joka ei suinkaan ole vierasta muinaisen Lähi-idän kirjallisille lähteille. On ehdotettu, että luku voisi olla peräisin jostain Israelin myöhemmän vaiheen väestönlaskusta, josta se on siirtynyt tähän kohtaan kertomaan siitä, että me kaikki – koko Israel – olimme tästä pelastustapahtumasta osallisia.” (s. 13)

Samalla Exoduksen eli 2. Mooseksen kirjan tekstissä on viitteitä siitä, että taustalla ”on todellisuuteen pohjautuva perimätieto Israelin juurista Egyptissä”. Näitä ovat mm. egyptiläiset henkilön- ja paikannimet sekä matkareitti, joka ”välttää linnoitetut sotajoukkojen tukikohdat” ym. Egyptologian ja Israelin arkeologian perusteella exodustapahtumat on sijoitettavissa 1200-luvulle eKr.

Seuraavaksi kirjassa käsitellään Mooseksen kirjojen kirjoittajaa. Mooseksen kuoleman lisäksi (5. Moos. lopussa) perinteisen kannan tekevät ongelmallisiksi mm. Gen. 12:6 ja 36:31, jotka antavat ymmärtää, että kirjoitushetkellä pyhä maa on israelilaisten asuttama ja kuninkaiden hallitsema. (s. 17)

Lindqvist käsittelee ”ystävällis-kriittisesti” asennetta, jonka mukaan Mooseksen kirjojen täytyy olla Mooseksen kirjoittamia, koska Jeesus ja apostolit niin sanoivat. Se on kaikki tai ei mitään! Pelissä on koko kristinuskon uskottavuus, ja kenties pelastuskin! Lindqvist rauhoittelee ja selittää:

”Mutta miten muuten Jeesus tai apostolit voisivat asian ilmaista? Totta kai he puhuvat näin. (…) Jeesus ei tietenkään sano ’niin kuin sanotaan Mooseksen nimissä kulkevissa traditioissa’, sillä olisihan se taittanut terän hänen sanomaltaan. Jeesuksen tarkoitus (…) ei ollut avata ovea isagogiselle, johdanto-opilliselle, väittelylle Mooseksen lain teknisestä syntyprosessista, vaan julistaa olevansa Mooseksen lupaama Messias.” (s. 20)

Sitten Lindqvist avautuu metodistaan: ”Itse koetan sekä edustaa historiallisesti uskottavaa raamatuntutkimusta että samalla opastaa näkemään, miten asiaan voi suhtautua kiihkottomasti ja heittämättä kristillistä vakaumustaan roskakoriin. En revi Raamattua, vaikka minun silmiini on jotakuinkin selvää, että Mooses ei ole kirjoittanut näitä viittä kirjaa.” (s. 21)

Tämän jälkeen seuraa lyhyt johdatus standardiin nelilähdeteoriaan Mooseksen kirjojen synnystä. Kirjojen auktoriteetti nojaa kuitenkin muualla kuin niiden syntyprosessissa. Juutalaisen uskonnonfilosofin Abraham Joshua Heschelin sanoin: ”Emme tunnusta viiden Mooseksen kirjan auktoriteettia siksi, että Mooses olisi ne kirjoittanut, vaan siksi että Mooses oli profeetta.”

Historiallis-kriittisen osion lopuksi mainittakoon vielä mainio kohta sivulta 80, jossa Lindqvist käsittelee ”Laulua meren äärellä”, joka saattaa olla VT:n vanhin osa. Silti siinä näkyy myös myöhemmän toimittajan kädenjälki: ”vastahan meri ylitettiin”, eivätkä Kanaanin maan asukkaat ole ehtineet ”menehtyä pelkoon sen johdosta, mitä tapahtui” (Ex. 15:14–16).

Lisäksi ihmetyttää, kuinka Mooses ja israelilaiset ”yhdessä” tuosta vaan spontaanisti virittivät tällaisen virren (15:1). Kuka kertoi heille sen sanat? Ehkä se vedettiin vuoroveisuulla, jolloin Mooses olisi laulanut säkeen kerrallaan ja kansa sitten toistanut perässä. Kysymys Mooseksen keuhkoista tosin palaa: äänentoistoa kun ei ollut. ”Paavi Franciscus puhui heinäkuussa 2013 Rio de Janeiron rannalla tiettävästi jopa kolmelle miljoonalle, mutta sinne olikin vedetty sähköt.” (s. 80)

Käärme, pukki ja lehmä

Kirja on jaettu niin, että ensin käsitellään jokainen viidestä Mooseksen kirjasta kirja kerrallaan, ja sitten vielä erikseen käsitellään Mooseksen elämäkerta kehdosta kuolemaan. Tämä johtaa väistämättä toiston ja valikoinnin ongelmiin, mutta niistä selvitään kyllä kohtalaisen hyvin.

Valikoinnin eteen joutuu myös kirja-arvostelija. Tällä kertaa valinta osuu eläimiin, sillä ne jäivät jotenkin erityisesti mieleen tästä kirjasta. Aiemmin mainittiin se, että Mooses oli profeetta. Mistä hän sitten ennusti? Kirja loppuu itse asiassa tähän kysymykseen ja sen kristilliseen vastaukseen: hän ennusti toisesta profeetasta, Jeesuksesta (5. Moos. 18:15, Joh. 4:19, Ap.t. 3:22–24).

Jeesus tunnetaan hyvin Jumalan karitsana, josta 2. Mooseksen kirjan pääsiäiskaritsa on esikuvana. Mutta kuinka moni tiesi, että Mooses ennusti Jeesuksesta myös käärmeenä, pukkina ja lehmänä? Mitä? Jeesushan kokoaa itseensä kohta koko Nooan arkin! Kuinka niin käärmeenä, pukkina ja lehmänä? No, annetaan Pekan kertoa.

Jeesus-käärme-yhteys selviää sivuilta 107–112. Taustana on 4. Moos. 21:n kertomus siitä, kuinka Herra lähetti kansan kimppuun myrkkykäärmeitä. Mooses sai Herralta käskyn tehdä pronssikäärmeen, ja jokainen, joka katsoi siihen, pelastui kuolemalta. Mutta miksi käärmeestä, kirotusta eläimestä, tuli pelastaja? Lindqvist selittää, että israelilaisten silmien eteen nostetaan ”heidän syntinsä kuva”, ja sen katsomisesta alkaa parantuminen (s. 110).

Lisäksi arkistoista löytyy jännä rabbiinisen gemetrian tulos. Gemetria, jota kristikunta ei ”juuri ole harrastanut – ja ehkä hyvä niin, sen verran villiä se joskus voi olla”, laskee heprean sanojen lukuarvoja ja tekee niistä päätelmiä. Sana ’käärme’ (nahash) on lukuarvoltaan sama kuin sana ’Messias’ (Mashiah), 358.

Pekka kuvittelee rabbiinisen tulkitsijan huudahduksia: ”Messias on käärme!” ”Tämä toden totta on suuri salaisuus!” Mutta meille salaisuus on auennut: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:14–15)

Pukki tulee vastaan aukeamalla 116–117. Syntipukkirituaalista kerrotaan 3. Moos. 16:ssa. Pukki saa päälleen kaikki kansan synnit – ”roppakaupalla shittiä siis” (s. 116). Eläin lähetetään saattajan kanssa erämaahan, ja lopulta se sysätään rotkoon, jonne se putoaa ja ”seinämillä heittelehtiessään muuttuu jauhelihaksi” (s. 117). Sivuilla 118–119 Lindqvist selittää, kuinka Jeesus on Uuden testamentin syntipukki. Hän sovittaa Jumalan kansan kaikki synnit.

Lopuksi vielä hauskin ja tuntemattomin juttu (s. 119–121): 4. Moos. 19 käskee tuomaan virheettömän punaruskean lehmän vietäväksi leirin ulkopuolelle ja teurastettavaksi. Lehmä on poltettava ja sen tuhkat vietävä leirin ulkopuolella olevaan paikkaan. Tuhkasta tulee valmistaa puhdistusvettä. Iisopilla vihmottiin sitten Israelin kansa puhtaaksi epäpuhtauksista. Ps. 51:9 ja Hes. 36:25–26 tulevat tietysti mieleen.

Mishnan mukaan Mooseksen ajoista asti vaaditunlaisia lehmiä oli syntynyt ja uhrattu vain yhdeksän, kymmenettä ei koskaan syntynyt eikä uhrattu. ”Kymppi nimittäin kuvaa täydellisyyttä. Kristitty toteaa coolisti: kymmenes uhri on jo uhrattu.” (s. 120) Jeesus nimittäin kantoi ristinsä kaupungin ”ulkopuolelle” (Joh. 19:17).

”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” (Hepr. 13:12-14).

This entry was posted on 2.6.2014 at 00:01 and is filed under Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Raamattuteologia, Uusi evankeliointi. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.