Dogmihistorian hauskuuksia
Viime maanantain postauksessa mainitsin Denzingerin (Dz), jonka Enchiridion Symbolorum on kuuluisin kokoelma paavien ja kirkolliskokousten uskoa ja moraalia koskevia päätöksiä. Sattuupa niin, että jokin aika sitten sain luetuksi englanninkielisen käännöksen Denzingerin 30. laitoksesta (The Sources of Catholic Dogma), jonka Karl Rahner toimitti vuonna 1954.
Denzinger avaa aivan uusia maailmoja ja järkyttää kyllä taatusti itse kunkin käsitystä opetusviran opetuksesta. Monet kyllä tuntevat opin opetusvirasta, mutta harvapa tuntee kaikkea sitä, mitä opetusvirka (paavit ja konsiilit) ovat pitkin vuosisatoja opettaneet. Joitain väläyksiä kyllä tunnetaan, kuuluisimpia konsiileja ja paavillisia asiakirjoja, mutta siihen se jää.
Usein dogmihistoria on hyvin synkkää ja ahdistavaa luettavaa. Tuomioita tuomioiden perään. Hallussani olevan Denzingerin n. 650 sivuun mahtuu kuitenkin myös hauskoja juttuja, ja ajattelin jakaa niitä lukijoiden sivistämiseksi ja huvittamiseksi samalla kertaa. Ei muuta kuin dogmihistorian hupaisuuksista nauttimaan!
Oikeaa oppia sakramenteista
Keskiajalla paavit kirjoittivat kolmeen otteeseen länsinaapureillemme ohjeita sakramenttien oikeasta toimittamisesta. Ensin paavi Innocentius III (1198–1216) vastasi Trondheimin arkkipiispan kysymykseen, olisiko kuolemanvaarassa syljellä suoritettu kaste pätevä. Paavi vastasi Augustinukseen ja Joh. 3:5:een vedoten kieltävästi. (Dz 412)
Innocentiuksen seuraaja paavi Honorius III joutui ojentamaan Uppsalan arkkipiispaa vuonna 1220, kun hänen korviinsa oli kantautunut tieto siitä, että Uppsalan alueella ”uhrissa” käytettiin enemmän vettä kuin viiniä, vaikka ”yleisen kirkon järkevän tavan mukaan pitäisi käyttää enemmän viiniä kuin vettä”. (Dz 441)
Honoriuksen seuraaja Gregorius IX puolestaan kirjoitti vuonna 1241 jälleen Trondheimiin. Nyt paavi oli kuullut, että ”joskus veden puutteen takia alueellanne kastetaan lapsia oluella”. Jälleen kerran Joh. 3:5:n perusteella paavi totesi, ettei ”niitä tule pitää oikein kastettuina, jotka on kastettu oluella”. (Dz 447)
Seuraavalla vuosisadalla Gregorius XI tuomitsi inkvisition välityksellä seuraavat väittämät eukaristiasta: ”1. Jos konsekroitu hostia putoaa tai heitetään jätevesiviemäriin, mutaan tai muuhun häpeälliseen paikkaan, niin vaikka muodot pysyvät, Kristuksen ruumis lakkaa olemasta niiden alla, ja leivän substanssi palaa. 2. Jos hiiri jyrsii tai eläin syö konsekroidun hostian, niin vaikka niin sanottu muoto pysyy, Kristuksen ruumis lakkaa olemasta (jne.)” (Dz 578–579)
Että sillä lailla. Kristus on Kristus vaikka rotan mahassa.
Mietittyä moraalioppia
Opetusvirka vastasi vuosisatojen varrella myös moniin moraaliteologisiin pulmiin. Erään standardinäkemyksen mukaan yhtäkään moraalikysymystä ei ole dogmaattisesti määritelty, mutta Konstanzin konsiilin (1415) määritelmä tyrannin murhasta voisi kyllä olla vahvana ehdokkaana moiseksi.
Pyhä synodi ”julistaa ja määrittelee”, että seuraava mielipide on ”uskon ja moraalin kannalta virheellinen”, ja synodi tuomitsee sen ”harhaoppisena” niin, että sen itsepäiset kannattajat ovat ”harhaoppisia”:
”Kuka tahansa vasalli tai alamainen voi (ja hänen tulisi) laillisesti ja ansiollisesti tappaa kenet tahansa tyrannin, jopa salaisin juonin sekä ovelalla mielistelyllä ja imartelulla, huolimatta mistään uskollisuudenvalasta tai hänen kanssaan tehdystä sopimuksesta, odottamatta kenenkään tuomarin mielipidettä tai käskyä” (Dz 690)
Moraaliteologinen kasuistiikka kasvoi Trenton konsiilin jälkeen uusiin mittasuhteisiin, ja paavit alkoivat tuomita ahkerasti erilaisia moraaliteologisia näkemyksiä (usein Pyhän viraston välityksellä). Ehdoton suosikkini on seuraava Pyhän viraston Innocentius XI:n aikana tuomitsema mielipide:
”Miespalvelija, joka tietoisesti tarjoamalla olkapäitään auttaa isäntäänsä nousemaan ikkunoiden läpi pilatakseen neitsyen, ja joka monta kertaa palvelee häntä kantamalla tikapuita, avaamalla oven tai tekemällä muuta vastaavaa yhteistyötä, ei tee kuolemansyntiä, jos hän tekee tämän varteenotettavan vahingon pelosta, kuten että hänen isäntänsä kohtelisi häntä kaltoin, katsoisi häntä raivokkain silmin tai karkottaisi hänet talosta.” (Dz 1201)
Että sillä lailla. Eikä muuten auta, jos haureudenharjoittamisen jälkeen sanoo ripissä seuraavasti: ”Tein vakavan synnin siveyttä vastaan naimattoman naisen kanssa”. Pitää nimittäin mainita myös itse yhdyntä, sanoo paavi Aleksanteri VII. (Dz 1125) Innocentius XI:n aikana lisättiin, että jos on tehnyt aviorikoksen vaikkapa kyseisen naisen aviomiehen suostumuksella, ei riitä, että ripissä tunnustaa haureuden, täytyy tunnustaa aviorikos. (Dz 1200)
Tässä Innocentius XI:n (1676–1689) aikana, tarkemmin vuonna 1679 julkaistussa moraalioppia koskevien tuomioiden listassa on yhteensä 65 virhettä, jotka Pyhä virasto (entinen inkvisitio, nykyinen Uskonopin kongregaatio) tuomitsi ”ainakin pahennusta herättävinä ja käytännössä turmiollisina”. Joukosta löytyy tällainenkin: ”Poika saa iloita humalassa tekemästään isänmurhasta perinnöksi saatavien suurten rikkauksien takia.” (Dz 1165)
Paastonajan päätöksiä
Nyt kun eletään paastonaikaa, lienee sopivaa lopettaa artikkeli paastoa koskeviin päätöksiin. Aleksanteri VII tuomitsi vuonna 1665 seuraavan mielipiteen: ”Se, joka rikkoo itseään velvoittavaa kirkon paastoa, ei tee kuolemansyntiä, ellei hän tee sitä halventaakseen ja osoittaakseen tottelemattomuutta esimerkiksi siksi, ettei hän halua totella käskyä.” (Dz 1123) Eli kuolemansynti joka tapauksessa.
Seuraavana vuonna sama paavi tuomitsi seuraavan väittämän: ”Ei ole ilmeistä, että paastonaikana velvoittaa tapa olla syömättä munia ja juustoa” (Dz 1132). Nämä muuten tuomittiin ja kiellettiin ”vähintään pahennusta herättävinä” mielipiteinä.
Että sillä lailla! Onneksi ajat ovat jonkin verran muuttuneet ja paastomääräykset lieventyneet. Ehkä nyt ymmärrämme, miksi Yves Congar varoitti Denzingerin vaarallisuudesta: se kun ei selitä päätösten historiallista luonnetta ja kontekstia.
Vaikkemme voi lukea vanhoja opetusviran opetuksia kuin ikuista lakia, niin jotain voimme dogmihistoriasta varmasti oppia. Esimerkiksi sen, että Jumalan rakastamisen käsky velvoittaa vakavasti kyllä useamminkin kuin vain kerran viidessä vuodessa tai jopa harvemmin (Dz 1156).
Dogmihistoria voi antaa kuvan ennen kaikkea tuomitsevasta Jumalasta, mutta evankeliumia se ei voi kumota. Denzingerin jälkeen on aina hyvä palata Johannekseen. ”Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” (1. Joh. 4:16)
Vastaa