Hyviä uutisia

Kun Suomi on juuri juhlinut itsenäisyyttään ja valmistautuu samalla suureen kristilliseen juhlaan eli jouluun, on sopivaa muistella hieman Suomen kristillisiä juuria.  Sain jokin aika sitten luetuksi Tuomas Heikkilän suurteoksen Pyhän Henrikin legenda (SKS 2005), jossa pitkän tutkimusosion jälkeen on julkaistuna kriittinen editio itse Pyhän Henrikin legendan tekstistä latinaksi ja suomeksi.

Lähes kaikki suomalaiset ovat kuulleet pyhästä Henrikistä, mutta aniharva tuntee tärkeintä hänestä kertovaa lähdettä, Pyhän Henrikin legendaa. Kuinka moni on pysähtynyt pohtimaan sitä, että suomalaisen kirjallisuuden vanhin säilynyt teos on katolinen pyhimyskertomus? Että Suomen kirjallisuus ja oikeastaan koko Suomi sai alkunsa katolisen kirkon ansiosta? Pyhän Henrikin legenda on peräisin jo 1200-luvulta, siis kokonaisia vuosisatoja ennen Agricolaa.

Kun Heikkilän teos ilmestyi, historian professori Jukka Korpela kirjoitti Helsingin Sanomissa: “Pyhän Henrikin legenda on kansallinen monumentti: Suomen historian vanhin ‘kirja’. (…) Jostakin syystä se on kuitenkin jäänyt yleisessä tietämyksessä myytiksi, eikä sitä ei ole varsinaisesti tieteellisesti tutkittu. Itse tekstikin on ollut puutteellisesti julkaistu. Onkin kulttuuriteko, kun Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisi dosentti Tuomas Heikkilän tutkimuksen (…).”

Pyhästä Henrikistä on olemassa toinenkin lähde, kansankielinen Piispa Henrikin surmavirsi, jota on usein haluttu pitää latinankielistä ja kirkollista legendaa vanhempana. Sen varhaisin tunnettu käsikirjoitus on kuitenkin vasta 1600-luvulta, joten ajoituksen perustat ovat hatarat. Heikkilä on taipuvainen pitämään legendaa surmavirren lähteenä.

Keskiajan Suomi ja Henrikin kultti

Pyhän Henrikin legenda kertoo Suomen liittämisestä katoliseen kristikuntaan ja sivistyneeseen länteen. Ennen tätä ei ollut kirjallisuutta eikä kansallissankaria. Suomi saa siis kiittää katolisuutta kirjallisuudenhistoriansa alusta.

Henrikin legenda ei siis ole mikä tahansa pyhimyskertomus vaan suomalaista identiteettiä luonut teksti. Keskiajan suomalainen identiteetti rakentui vahvasti pyhän Henrikin kultin ympärille. Häntä juhlittiin näyttävästi sekä kesällä että talvella (vrt. nykyäänkin ainakin Turun seudulla tunnetut juhlat “kesä-Heikki” ja “talvi-Heikki”).

Heikkilän kirjassa on paljon mielenkiintoista materiaalia Henrikin keskiaikaisesta kultista. Kultti ilmeni kuvina, patsaina, reliikkeinä ja kirkkojen vihkimisenä Henrikin suojelukseen. Erityisen tärkeäksi pyhiinvaelluspaikaksi muodostui Nousiaisten kirkko, jossa Henrikin reliikkejä ensin säilytettiin ja jossa hänen sarkofaginsa on yhä tänäkin päivänä.

Hagiografiset tekstit eli pyhimystarinat olivat keskiajan ylivoimaisesti levinnein kirjallisuudenlaji. Pyhän Henrikin legendan kopioimis- ja leviämishistoria viittaavat siihen, että sen alkujuuret olivat Suomessa, Turun hiippakunnassa. Vaikka historiallisista yksityiskohdista kiistellään, tekstin kuvaamilla tapahtumilla on historiallinen ytimensä.

Itse Pyhän Henrikin legendan teksti koostuu kahdesta osasta: vita eli elämä ja miracula eli ihmeet. Henrikin ei siis kerrota tehneen ihmeitä elämänsä aikana, vaan legendan 11 ihmettä ovat tapahtuneet hänen taivaallisen esirukouksensa välityksellä hänen kuolemansa jälkeen. Legenda levisi keskiajalla myös Suomen ulkopuolelle mm. Ruotsiin, Saksaan ja Englantiin.

Heikkilä toteaa, että legendaan perehtymällä käy selväksi Suomen olleen keskiajalla “eurooppalainen ainakin  yhtä luontevasti kuin nykyisin” (s. 265). Reformaatiosta huolimatta Henrikin asema Suomen kansallispyhimyksenä säilyi, mutta 1800-1900 -luvuilla kansallisromantiikka käänsi roolit ylösalaisin. Silloin Henrikistä tehtiin tunkeilija ja Lallista suomalainen sankari.

Tämä on kulkenut käsi kädessä keskiajan pimeyttä painottaneen näkemyksen kanssa. “Käsitys keskiajan pimeydestä on kuitenkin johtunut ennen muuta silmät kiinni kulkemisesta. (…) Pyhän Henrikin legendan kautta avautuu maailma, jonka kartoitus on Suomen osalta vielä olennaiselta osin kesken.” (s. 266)

Legenda: vita

Pyhän Henrikin legenda on melko lyhyt, ja sen voi lukea kokonaisuudessaan tästä linkistä. Elämää käsittelevä osio kertoo Henrikin, Upsalan piispan, olleen “pyhyyden vuoksi huomattava ja tapojen kunniallisuudessa maineikas mies” (conspicuus vite sanctitate et morum honestate preclarus).

Sen sijaan Suomessa eli tuolloin “sokea ja julma pakanakansa”, joka “aiheutti usein Ruotsin asukkaille raskaita vahinkoja” (Cum vero plebs Finlandiae, tunc ceca et crudelis gentilitas, habitantibus in Svecia gravia dampna frequenter inferret).

Erik-kuningas, joka myös oli pyhä, keräsi sotajoukon ja lähti alistamaan suomalaisia oman valtansa ja kristinuskon alaisuuteen, minkä jälkeen hän palasi voitokkaana Ruotsiin (collecto exercitu… expedicionem dirigit… fidei Christi et suo subiugatis dominio… ad Sveciam cum gloriosa victoria remeavit).

Kristinuskon ja maallisen voimankäytön yhdistäminen on tietysti suuri ja vakava ongelma, jota ei voi kevyesti sivuuttaa. Kristuksen hengen mukaista olisi ollut lähettää vain lähetystyöntekijöitä, jotka olisivat valmiita kuolemaan (kuten Henrik), ja sotajoukoilla alistamisen sijaan olisi pitänyt pyrkiä kaikin keinoin vapaaehtoiseen sovintoon.

Vaikka keskiaika ei suinkaan ollut täysin pimeää aikaa, niin on silti tunnustettava, että valistus aivan oikein sytytti joitain vuosisadoiksi sammuneita lamppuja. Toisaalta on varottava tuomitsemasta liian herkästi keskiajan maailman ihmisiä oman aikamme standardein.

Suomella ei ollut virallisia edustajia, joiden kanssa Erik olisi voinut lähettää delegaation neuvottelemaan. Ehkä kuningas oli omalla tavallaan ja oman aikansa puitteissa pyhä, vaikkei Dignitatis Humanae koskaan ehtinytkään hänen käsiinsä.

Oltiin Erikin toimista mitä mieltä tahansa, niin legenda jatkuu kuvaamalla Henrikiä Kristuksen kaltaiseksi paimeneksi, joka todella on valmis panemaan henkensä alttiiksi lampaidensa puolesta. “Hän seurasi sen paimenen esimerkkiä, joka jätettyään 99 lammasta erämaahan etsi yhtä ainoaa eksynyttä ja löydettyään nosti sen omille olkapäilleen ja kantoi lammastarhaan.”

Neljäs ja viimeinen Henrikin elämästä kertova lukukappale päättyy julmaan murhaan (kirvestä ei mainita), jonka tekijänä on “murhamies” (nimeä “Lalli” ei mainita), jota piispa oli turhaan yrittänyt ojentaa kirkollisella kurilla (murhamies siis oli jo kastettu). Henrikin kuoleman teologinen tulkinta on yllättävän raamatullinen: hän ei mene vain “taivaaseen” vaan “taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua”.

Legenda: miracula

Viidennestä lukukappaleesta alkaen legenda käsittelee Henrikin ihmeitä. Ensimmäisessä ihmeessä paha saa palkkansa. Murhaaja pisti päähänsä piispan lakin (birretum), mutta kun hän otti sen pois, päänahka lähti mukana. Teologisesti mielenkiintoinen on kuvaus Henrikistä Herran voideltuna (christum Domini).

Kuudenteen lukukappaleeseen sisältyy useampi ihme, joista mainittakoon ensin vehmaalaisen Anton Lucia-tyttären paluu kuolemasta elämään, kun pyhää – sananmukaisesti “autuasta” – Henrikiä huudettiin avuksi (ad invocationem beati Henrici). Toiseksi Sastamalasta oleva nainen sai terveytensä takaisin pyhän Henrikin apua pyydettyään (sanctum Henricum invocavit)  ja hänelle lupauksen tehtyään  (votum fecit).

Seitsemännessä lukukappaleessa on lisää ihmeitä. “Eräs fransiskaani, tehtävältään pappi ja saarnaaja” (Frater quidam ordinis minorum, sacerdos et predicator officio) vapautui pitkäaikaisesta päänsärystä tehtyään lupauksen (votum), että jos hän parantuisi, hän pitäisi marttyyria aina suurimmassa kunniassa (martyrem deinceps in reverencia ampliori semper haberet).

Kyröläinen sokea nainen sai näkönsä takaisin luvattuaan tehdä pyhiinvaelluksen ja huutaen avuksi pyhää Henrikiä (vovens peregrinacionem et invocans sanctum Henricum). Myös kyröläinen mies, jolla oli halvaantunut jalka, parantui tehtyään lupauksen käydä jalkaisin katsomassa Henrikin pyhäinjäännöksiä (vovit peditanto visitare reliquias beati Henrici), jos saisi parantumisen armon Henrikin ansioilla (meritis eius).

Kahdeksannessa lukukappaleessa kerrotaan tapauksesta, jossa isä teki tyttärensä paranemiseksi lupauksia useille pyhimyksille tuloksetta. Hän sai näyn, jossa loistava hahmo (persona spectabilis) kehotti häntä tekemään lupaus pyhälle Henrikille. “Tämän lupauksen jälkeen tyttö nousi täysin parantuneena.”

Yhdeksännessä ja viimeisessä lukukappaleessa kokemäkeläiset miehet olivat joutuneet “hylkeenpyynnissä keskellä merta” (in captura focarum in medio maris) myrskyn kouriin. Kun he huusivat avuksi Henrikiä, meri tyyntyi heti.

Viimeisessä ihmeessä “Sandhemin pappi” nauroi Henrikille ja sanoi: “Jos hän on pyhä, suuttukoon minulle, jos voi.” Seuraavana yönä hänen ruumiinsa turposi ja hän katui pilkkaansa sekä lupasi kunnioittaa Henrikiä loppuelämänsä paastoamalla hänen juhlansa aattona. “Pyhän Henrikin avulla hän vapautui välittömästi vaivastaan.”

Legenda loppuu seuraaviin sanoihin: “Näiden ja monien muiden merkkien ja ihmetekojen kautta Herra teki ihmeelliseksi pyhimyksensä ja osoitti, että kaikkien on häntä kunnioitettava ja palveltava.”

Ollaan sitten näiden ihmeiden historiallisuudesta mitä mieltä tahansa, ainakin voisi sanoa, että pyhän Henrikin kunnioittaminen on yksi suomalaisimmista asioista, joita voimme tehdä.

Tätä taustaa vasten on hienoa, että Helsingin katolisen hiippakunnan katedraali on nimetty Henrikin mukaan, ja vielä hienompaa, että kirkon alttarissa on hänen pyhäinjäännöksensä. Siellä kuka tahansa voi käydä tekemässä suomalaisen teon ja kunnioittamassa maamme evankelioijaa, sivistäjää ja suojeluspyhimystä.

This entry was posted on joulukuu 9, 2013 at 00:01 and is filed under Katolinen Suomi, Kristinusko ja yhteiskunta. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.