Konstantinopolin II konsiili
Ekumeenisten konsiilien tarkastelu jatkuu Konstantinopolin II konsiililla. Aiemmin on käsitelty jo Nikea, Konstantinopoli I, Efeso ja Khalkedon. Konstantinopoli II pidettiin nimensä mukaisesti Konstantinopolissa vuonna 553 eli reilut sata vuotta Khalkedonin jälkeen. Konsiili tunnustaa aiemmat neljä konsiilia ja rakentaa niiden varaan, erityisesti Efeson ja Khalkedonin kristologian varaan.
Konstantinopolin II konsiili lähinnä vain tarkentaa oppia Kristuksen persoonasta ja luonnoista. Enää ei riitä, että sanoo yksi persoona ja kaksi luontoa – käsitteillä pitää myös tarkoittaa oikeaa asiaa. Konstantinopoli II:n pääsisältönä on “kolmen luvun” (tria kephalaia/tria capitula) tuomitseminen – tämä tarkoitti Theodoros Mopsuestialaisen, Theodoretos Kyrroslaisen ja Ibas Edessalaisen sekä heidän kirjoituksiensa tuomitsemista.
Muitakin harhaoppisia tuomittiin, kuuluisimpana heistä Origenes. Uutta ja erityisen ongelmallista tässä konsiilissa oli se, että tuomiot kohdistuivat jo kuolleisiin kirkon opettajiin, jotka olivat kuolleet täydessä kirkon yhteydessä.
Tuomio “kolmea lukua” vastaan
Konsiili aloittaa evankeliumin talenttivertauksella, jossa talenttinsa kätkenyt mies saa tuomion. Konsiili kysyy, eikö paljon suuremman tuomion ansaitse ihminen, joka on halveksinut saamaansa lahjaa ja tullut toisille kompastuskiveksi ja pahennukseksi. Kaikille uskoville on konsiilin mukaan selvää, että jumalattoman lisäksi tuomion ansaitsee se, joka sallii jumalattomuuden leviämisen.
Vedoten evankeliumin rikkaviljavertaukseen konsiili-isät sanovat haluavansa säilyttää uskon hyvän siemenen puhtaana jumalattomuuden rikkaviljasta. Keisari Justinianuksen koolle kutsuma konsiili haluaa korjata sen, mitä jumalattomat nestoriolaiset ovat saaneet aikaan kirkossa.
Konsiili hyväksyy aiemmat neljä pyhää konsiilia ja sanoo, ettei uskonasioita koskevissa debateissa totuus voi tulla esiin muuten kuin yhteisellä pohdinnalla ja keskustelulla (vrt. Vatikaani I:n Pastor Aeternus, jonka mukaan paavi voi myös yksin ratkaista asiat erehtymättömästi). Konsiili iloitsee siitä, että Rooman piispa Vigilius on yhtynyt päätökseen tuomita kolme lukua.
Konsiili julistaa ennen kaikkea säilyttävänsä uskon, jonka Jeesus Kristus antoi apostoleilleen. Se julistaa myös pitävänsä tuomittuina kaikkia niitä, jotka aiemmat konsiilit ovat tuominneet.
Tämän jälkeen kerrotaan, kuinka konsiili luki kauhuissaan Theodoros Mopsuestialaisen “jumalaapilkkaavia” kirjoituksia ja tuomitsi hänet sitten ikään kuin hän olisi itse ollut paikalla. Konsiili käsittelee vastaväitettä, jonka mukaan Theodorosta ei pitäisi tuomita hänen kuolemansa jälkeen. “Me kuitenkin tiedämme kirkollisesta traditiosta, että harhaoppisia saa tuomita myös kuoleman jälkeen.” Vastaväittäjät eivät ota huomioon “apostolista opetusta eivätkä isien traditiota”.
Todisteeksi siteerataan Joh. 3:18 ja Gal. 1:8–9 ja kysytään, kuinka vastaväittäjät kehtaavat sanoa tuomion koskevan vain eläviä. Konsiili kysyy myös, eivätkö vastaväittäjät tiedä, että anateema on yhtä kuin ero Jumalasta (iudicium anathematis nihil aliud est nisi separatio a Deo). Vielä siteerataan Tit. 3:10–11 ja Kyrillos Aleksandrialaista. Anateema ei koske vain sen saanutta henkilöä vaan koko hänen edustamaansa harhaoppia.
Vielä viitataan Augustinukseen (religiosae memoriae – idässäkin!) ja pyhään Rooman kirkkoon (Romana sancta ecclesia), joka on niin ikään anatematisoinut jo kuolleita piispoja. Theodoros oli tuomittava, koska hän oli Nestorioksen opettaja ja edusti samaa harhaa. Konsiili hakee esimerkin Paavalilta: ensin hän ympärileikkasi Timoteuksen mutta myöhemmin kielsi ympärileikkauksen. Samalla logiikalla Theodoros voitaisiin nyt tuomita, vaikka näin ei ollut aiemmin tehty.
Tämän jälkeen konsiili puolustaa Khalkedonin konsiilia syytökseltä, jonka mukaan se olisi hyväksynyt Ibas Edessalaisen nimiin luetun kirjeen, joka sisältää jumalatonta opetusta. 2. Kor. 6:14–16 -sitaatti asettaa valon ja pimeyden, nestoriolaisen harhatulkinnan ja Khalkedonin konsiilin tiukasti eri leireihin.
Tämän jälkeen konsiili toistaa vielä uudestaan hyväksyvänsä neljä aiempaa konsiilia ja tuomitsevansa kaikki harhaoppiset, erityisesti “kolme lukua” ja lisäksi vielä heidän puolustajansa (et defensores eorum). Harhaoppiset ja heidän kirjoituksensa konsiili antaa paholaiselle ja heittää helvetin tuleen (diabolo connumerantes, illis dicimus: Ecce omnes vos ignem accenditis (…) ambulabitis in lumine ignis vestri).
Anateemat “kolmea lukua” vastaan
Tämän jälkeen seuraavat anateemat. Positiivisesti muotoiltuna ja tiivistettynä kymmeneen kohtaan ne vaativat tunnustamaan seuraavat asiat:
1) Isällä, Pojalla ja Pyhällä Hengellä on yksi luonto eli olemus (physin eetoi ousian); 2) Jumalan Sanalla on kaksi syntymää, ikuinen Isästä ja toinen Mariasta; 3) Jumalan Sana ja Jeesus Kristus ovat yksi ja sama Herra, jolle kuuluvat sekä ihmeet että kärsimykset; 4) Sana yhtyi ihmisruumiiseen hypostaattisesti niin, että Jeesuksessa on vain yksi hypostasis;
5) Khalkedonin konsiili ei tarkoittanut yhtä hypostaasia niin kuin Theodoros ja Nestorios sen ymmärtävät (“kata aksian kai timeen kai proskyneesin“) – kolminaisuus ei näet ottanut itseensä inkarnaatiossa yhtä lisähypostaasia; 6) ikuinen neitsyt (aeiparthenon) Maria on Jumalansynnyttäjä totisesti eikä vain verrannollisesti; 7) Jeesukselle kuuluu yksi erottamaton palvonta eikä kaksi erillistä;
8) Yksi kolminaisuuden persoonista kärsi ristillä; 9) Areios, Eunomios, Makedonios, Apollinarios, Nestorios, Eutykhes ja Origenes sekä kaikki muut harhaoppiset on tuomittava, samoin ne, jotka jakavat heidän mielipiteensä ja pysyvät niissä kuolemaansa saakka. 10) Theodoros Mopsuestialainen on tuomittava samoin kuin ne, jotka puolustavat häntä. Sama pätee Theodoretokseen ja Ibasin kirjeeseen.
Kerta toisensa jälkeen konsiili tuomitsee harhaoppisten lisäksi myös ne, jotka puolustelevat mainittuja harhaoppisia tai kieltäytyvät anatematisoimasta heitä:
“Si quis (…) defendit (…) impium Theorodum (…) et non anathematizat eum (…) anathema sit.” (Anateema XII) “Si quis (…) non anathematizat ea et eos qui similia sapuerunt vel sapiunt (…) anathema sit.” (Anateema XIII)
Lisäksi konsiili toistaa jatkuvasti, että on tuomittava sekä harhaoppiset että heidän kirjoituksensa – ei siis riitä, että tuomitaan väärä oppi, vaan on tuomittava myös persoona.
Lopuksi on vielä muistettava, että konsiilin mukaan anateema ei ole pelkkä kirkollinen kurinpitotoimi, vaan yhtä kuin ero Jumalasta (separatio a Deo). Konsiili siis vaatii kristittyjä tuomitsemaan helvettiin piispoja, jotka elivät ja kuolivat kirkon sakramentaalisessa yhteydessä oikeaoppisuuden maineessa.
Kompastuskivikonsiili
Konstantinopolin II konsiili on tähänastisista konsiileista karmaisevin ja herättää varmasti monia vaikeita tunteita ja kysymyksiä. Ensimmäinen ongelma on kuolleiden tuomitseminen, jonka raamatulliset perusteet ovat melko epäilyttävät.
Vertaukset talenteista ja rikkaviljasta nimenomaan painottavat sitä, että tuomio kuuluu Herralle viimeisenä päivänä. Jos samaa kriteeriä sovellettaisiin johdonmukaisesti, käytännössä kaikki kirkkoisät pitäisi tuomita yhdestä tai toisesta teologisesta virheestä.
Toinen ongelma on se, että tuomitsemisen lisäksi myös vaaditaan tuomitsemaan – tietysti tuomion uhalla. Tässä yhteydessä konsiili ei voinut vedota seuraaviin Herran sanoihin, sillä ne ovat täysin päinvastaiset: “Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.” (Luuk. 6:36–37)
Näiden Kristuksen sanojen hengessä paavi Johannes XXIII sanoi Vatikaani II:n avajaispuheessaan Gaudet Mater Ecclesia, että kirkko katsoo nykyään paremmaksi käyttää laupeuden lääkettä eikä niinkään ankaria tuomioita. Tämä nostaa kuitenkin kolmannen ja vaikeimman ongelman: Mikä on nykyisen, ei-tuomitsevan kirkon suhde Konstantinopolin II konsiiliin?
Esimerkiksi Benedictus XVI kutsui Konstantinopolissa käydessään seitsemää ensimmäistä ekumeenista konsiilia “auktoritatiivisiksi kirkon uskolle ja kurinpidolle”. Näin on helppo sanoa menemättä yksityiskohtiin: sama paavi kehui Origenesta vuolaasti yleisaudienssissaan, ja Theodoros Mopsuestialaisen kirjoituksiin viitataan Vatikaani II:n dogmaattisissa konstituutioissa Dei Verbum ja Lumen Gentium.
Johannes Paavali II sanoi kirjassaan Uskalla toivoa, ettei kirkko “ole koskaan ottanut kantaa” (s. 195) siihen, keitä kadotukseen joutuvat henkilöt ovat – jopa Juudas tuntuu pääsevän pälkähästä! Entä Theodoros Mopsuestialainen, Origenes ja kumppanit? Mitä on tapahtunut Konstantinopoli II:lle ja sen auktoriteetille? Joko konsiili ja sen tuomiot on unohdettu, tai sitten niistä halutaan vain vaieta.
Jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden hermeneutiikka
Kysytäänpä neuvoa opetusviran hermeneutiikkaan erikoistuneilta jesuiittateologeiltamme. Bernard Sesboüé sanoo Theodoroksen, Theodoretoksen ja Ibasin ortodoksian olevan avoin historiallis-teologinen kysymys, johon magisterium ei enää puutu. “Kolme lukua” ovat jääneet unholaan ja menettäneet merkityksensä (op. cit. s. 88).
Francis Sullivan sanoo vielä suoremmin: “Tosiasia on, ettei kukaan nykyään ota näitä tuomioita tosissaan.” (op. cit. s. 63) Sullivan itse puolustaa tuomittujen herrojen ortodoksiaa (s. 62).
Ironia tässä on tietysti se, että puolustelemalla Konstantinopolin tuomitsemia herroja nykyteologit saavat ekumeenisen konsiilin julistaman anateeman päänsä päälle. Nykyään voimassa olevan Katekismuksen mukaan opetusvirka on erehtymätön ja piispat harjoittavat tätä erehtymätöntä opetusvirkaa “ennen kaikkea ekumeenisessa kirkolliskokouksessa” (KKK 889–891).
Konstantinopoli II:ta ei ole poistettu ekumeenisten konsiilien listalta, ja sitä jopa siteerataan muutamaan otteeseen Katekismuksessa (esim. Marian ikuinen neitsyys – joka tosin mainitaan vain ohimennen itse konsiilissa, kyse ei ollut oppimääritemästä). Katekismus antaa ymmärtää, että ekumeeninen konsiili opettaa erehtymättömän puhdasta uskoa, eikä mitään varoituksia tai pehmennyksiä esitetä.
Näin tehdään karhunpalvelus tavalliselle uskovalle, joka erehtymättömän totuuden nälkäänsä alkaa lukea vanhoja konsiileja. Hän kohtaa seuraavan vakavan dilemman: tuomitse helvettiin nämä harhaoppiset ja kaikki, jotka heitä puolustelevat (mukaan lukien nykykirkkosi suuri enemmistö paaveja myöten) tai olet itse tuomittu (anateema).
Tässä kirkon virallinen linja eli “jatkuvuuden hermeneutiikka” kohtaa vakavan ongelman. Konstantinopoli II:n ja Vatikaani II:n henki ja kirjain ovat täysin vastakkaiset. Epäjatkuvuus jättää vain kaksi vaihtoehtoa: ultratraditionalismi, jossa nykykirkko ja käytännössä kaikki paitsi oma oikeaoppinen “jäännös” on matkalla helvettiin, tai sitten “progressivismi”, joka uskaltaa sanoa: “Olimme väärässä. Tuomitsimme vastoin Herran käskyä. Kyllä konsiilitkin voivat erehtyä. Herra meitä varjelkoon ja hänen ristinsä meidät pelastakoon.”
Avainsanat: anateema, ekumeeninen kirkolliskokous, harhaoppi, Kirkolliskokoukset, konsiili, Konstantinopoli II, kristologia
You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.
lokakuu 29, 2013 klo 15:45
Vatikaani I:n Pastor Aeternus puhuu myös siitä, kuinka paavi tekee päätöksiä konsultoiden piispoja. Se ei väitä, että paavi pohtisi teologisia kysymyksiä yksin, vaan että hän voi ratkaista ne myös yksin.
“Epäjatkuvuus jättää vain kaksi vaihtoehtoa: ultratraditionalismi … tai sitten progressivismi”
Ei kai sentään niin huonosti ole asiat että vain kaksi harhaoppia jää vaihtoehdoiksi?
lokakuu 29, 2013 klo 20:15
Jatkaisin vielä jatkuvuuden puolustamista ja epäselvyyden vastustamista.
Siteeraamasi KKK 891 toteaa että erehtymättömyys on paavilla virkansa puolesta ja “erehtymättömyys on olemassa myös piispakunnassa, kun se harjoittaa ylintä opetusvirkaansa yhdessä Pietarin seuraajan kanssa, ennen kaikkea ekumeenisessa kirkolliskokouksessa”. Ekumeeninen kirkolliskokouskin on siis erehtymätön (vain) ollessaan yhteydessä paaviin, paavin auktorisoimana tai siltä osin kuin se on paavin auktorisoima. Katolisesta näkökulmasta siis, protestantit ja ortodoksit asettavat omat kriteerinsä.
Konstantinopolin toisen konsiilin kaanoneista Neuner SJ & Dupuis SJ toteavat että “vaikuttaa siltä että (paavin) hyväksyntä kattaa vain kolme viimeistä kaanonia, jotka käsittelevät erityisesti “kolmea lukua”. Paavin hyväksyntä kohdistuu niissä esitettyjen hereettisten lausumien tuomioon, ei kyseisiin henkilöihin tai heidän kirjoituksiinsa muuten. (s.230-232, J. Neuner SJ & J. Dupuis SJ, “The Christian Faith in the Doctrinal Documents of the Catholic Church. Alba House, New York. New Delhi 2001)
KKK jatkaa vielä: Jumala antaa apunsa apostolien seuraajille heidän opettaessaan yhteisymmärryksessä Pietarin seuraajan kanssa (KKK 892). Neuner-Dupuis:n mukaan Konstantinopolin toinen konsiili sivuutti toiminnassaan paavin julkaiseman julistuksen (ns. Vigiliuksen Constitutum), jossa paavi teki pesäeroa konsiilin alkupuolen julistuksiin. Kiistassa paavi vs. keisari konsiili asettui keisarin puolelle. Konsiili siis meni metsään toimiessaan omin päin.
lokakuu 29, 2013 klo 22:23
Kiitos Tumpelo hyvästä kommentista. Tuo auttaa kyllä eteenpäin! Ongelmaksi jää paavi Vigiliuksen ja Konstantinopoli II:n suhde. Palaan asiaan kunhan ehdin kaivaa lähteitä taas esille!
lokakuu 30, 2013 klo 01:54
Tässä tarkemmin pointteja Sesbouélta:
* Kaanoneista 10 ensimmäistä koskee Efeson ja Khalkedonin tulkintaa, 11 tuomitsee liudan harhaoppisia Origeneen mukaan lukien ja viimeiset 3 kaanonia, 12-14 koskevat kolmea lukua.
* Vigilius kieltäytyi tuomitsemasta Theodoroksen persoonaa (Constitutum I), hän tuomitsi vain joitain hänelle attribuoituja formulaatioita.
* Konsiili anatematisoi Vigiliuksen (ainakin implisiittisesti anatematisoidessaan ne, jotka eivät suostu tuomitsemaan Theodorosta)
* Konsiili kokoontui suureksi osaksi ilman yhteyttä paaviin
* Vigilius muutti mieltään (/pakotettiin) ja allekirjoittikin Constitutum II:ssa konsiilin päätökset, ainakin kolmea lukua koskevat kaanonit.
* Vigiliuksen seuraaja paavi Pelagius niin ikään muutti kantaansa: ensin hän kritisoi Vigiliusta 3 luvun tuomitsemisesta mutta myöhemmin tuomitsi itse sen mitä ennen puolusti. Lännen piispat olivat erimielisiä.
* Gregorius Suuri hyväksyi kolmen luvun tuomion. Hänen mukaansa konsiili ei ollut dogmaattinen vaan henkilöasioita käsittelevä (“pastoraalinen”:D) - pointti oli siis 3 luvun tuomio ja sen puolustaminen, ettei ko. tuomio ole ristiriidassa Khalkedonin kanssa.
* Latenaarisynodi 649 paavi Martinuksen aikana viittaa Konst.II:n muotoiluihin ja sanoo, että ekumeenisten konsiilien oppi on tunnustettava pienintäkin yksityiskohtaa myöten.
* Konstantinopoli III viittaa viiteen aiempaan konsiiliin ja niiden kristologiaan. Kyse ei siis ole enää vain 3 luvusta vaan laajemmasta dogmaattisesta opetuksesta.
* Jotkut tutkijat kuten Moeller korostavat Vigiliuksen hyväksyntää, joka koskisi vain 3 lukua eikä konsiilin kristologiaa. Sesboué korostaa reseptiota: myöhemmät paavit ja konsiilit lukivat K2:n 7. ekum. konsiilin joukkoon, ja erityisesti sen kristologiasta on tullut Khalkedonin autenttinen tulkinta. Sen sijaan 3 lukua on unohdettu eikä kenenkään ole enää pakko tuomita ko. herroja. Paradoksi siis: se, mitä paavi aikanaan vahvisti (3 lukua), on reseptiossa jäänyt unholaan ja tullut merkityksettömäksi, se taas, mitä paavi ei vahvistanut (kristologia), on saanut osakseen kirkon reseption.
Sullivan toistaa Sesbouenkin huomaamat pointit: kaanonien erilaisuus (10, 11, 12-14) ja se, että Vigilius suostui tuomitsemaan joitain Theodoroksen lausumia muttei hänen persoonaansa. Eikä myöskään Theodoretosta ja Ibasta, koska Khalkedon oli hyväksynyt heidät. Tästä hyvästä keisari Justinianuksen koolle kutsuma K2 ekskommunikoi Vigiliuksen, ja hänet pantiin vankilaan. Lopulta hän paineen alla suostui hyväksymään konsiilin päätökset. Tämän takia myöh. Rooman piispatkin hyväksyivät, mutta kaikki piispat eivät, ja skisman parantumisessa meni yli vuosisata.
* Kaanonit 1-10 eivät tuo uutta dogmaa mutta antavat kristologialle aleksandrialaisemman tulkinnan. 3 luvun tuomiot eivät myöskään tuo uutta dogmaa eikä niitä enää kukaan ota vakavasti, eivätkä ne varmasti ole esimerkkejä konsiilin erehtymättömyydestä (do not involve the infallibility which ecumenical councils have when they define dogmas of faith).
—
Palataan nyt kommenttiisi. Sen anti on seuraava:
1. Konsiilien erehtymättömyys ei KKK:n mukaan ole absoluuttista vaan ainoastaan yhteydessä paaviin.
2. On siis otettava huomioon, mitä paavit eivät kenties ole konsiileissa hyväksyneet.
3. Vigiliuksen hyväksyntä koskee nähtävästi vain kaanoneja 12-14 (3 luvun tuomio).
4. Tuomio koskee vain hereettisiä lausumia, ei henkilöitä.
5. K2 meni metsään toimimalla omin päin seuratessaan keisaria eikä paavia.
Tähän huomautuksia:
* Kohta 5. tapahtui ennen kohta 3.:a, joten kohdan 5. arvo jää lopulta vähäiseksi sen valossa, että Vigilius kuitenkin päätti hyväksyä sen, mitä ei aiemmin halunnut, eli 3 luvun tuomion.
* Kohta 4. vaikuttaa väitteeltä ilman muita perusteita kuin moderni toiveajattelu: ko. kaanonit tuomitsevat selvästi Theodoroksen persoonan kirjoitusten lisäksi. Ehkä voisi argumentoida Constitutumin perusteella ettei Vigilius mielessään halunnut tuomita henkilöitä, mutta sillä ei juridisesti ole paljon painoarvoa kun kuitenkin meni tekstin allekirjoittamaan.
* Kohta 3. on Sesbouén analyysin valossa riittämätön, koska pitää ottaa huomioon myös myöhemmät paavit ja konsiilit, jotka laajensivat konsiilin reseptiota koko sen sisältöön. Mutta sillä ei oikeastaan tässä ole väliä, enitenhän tämä 3 luvun tuomio häiritsee.
* Näin ollen siis kohtaan 2 pitäisi sanoa, että paavit kyllä hyväksyivät kolmen luvun tuomion, mutta modernina aikana kukaan ei jaksa ottaa niitä vakavasti. Ja tästä tullaan taas kohtaan 1: ongelma säilyy. KKK:sta lähtien ja historiaa tarkastellen luontevaa olisi ajatella 3 luvun tuomio velvoittavaksi. Se ei kuitenkaan sitä käytännössä ole. Eli vaikka teoriassa puhutaan erehtymättömyydestä, käytännön esimerkkeihin mentäessä siitä sanoudutaan irti, kun esimerkki on tarpeeksi vaikea.
Ja sitten fast forward Vatikaani I:n Pastor Aeternukseen ja takaisin. Jos Pastor Aeternus on oikeassa siinä, että sen oppi on kirkon ainainen usko ja Jumalan ilmoittama totuus, niin miten K2:n historia sopii siihen? Jos 500-luvulla porukka olisi uskonut Pastor Aeternuksen tavoin, niin tuskin olisi konsiili ollut paavin kanssa eri mieltä, ja vaikka olisikin, niin paavin kanta olisi ajanut konsiilin yli eikä toisinpäin.
lokakuu 30, 2013 klo 12:24
Näyttää siltä että varsinainen kysymys on paavin asema ja erehtymättömyys. Kommentteja ensin huomautuksiin esittämässäsi järjestyksessä, sitten PE:hen.
a) Siitä, että paavi lopulta ratifioi joitain konsiilin lausumia (kohta 3), ei seuraa, että konsiili ei olisi toiminut väärin toimiessaan omin päin. Se todistaa vain että paavi ratkaisee mitä konsiilista hyväksytään.
b) Juridista sitovuutta ja merkitystä arvioitaessa otetaan aina huomioon henkilön henkinen ja fyysinen tila, kuten myös onko henkilö ollut vapaa vai onko häneen kohdistunut pakotteita. Myös se, millaisella informaatiolla päätökset on tehty, on ratkaiseva, kun arviodaan mitä päätöksellä tarkoitetaan ja mitä ei. Juridisuuden kannalta on tärkeää ottaa huomioon kokonaistilanne: vankeus, ainakin ajoittain väärennetyt dokumentit - nähtävästi on tosiasia että ainakin jossain vaiheessa kolmen luvun kirjoituksia on esitetty paaville (miksei muillekin?) väärennetyssä muodossa (Dupuis) - sekä se, mitä paavi on toisaalla sanonut.
c) Minusta on perusteltua tulkita paavin ratifiointia tässä valossa ja sanoa, ettei Vigiliuksen hyväksynnän tarkoitus ollut herrojen tuomitseminen helvettiin.
ci) Konsiilin reseption myöhempi laajentaminen liittyy kaiketi konsiilin kristologian ja Nestoriuksen tuomitsemisen hyväksymiseen. Ratifiointi osoittaa kuka ratkaisee mitä hyväksytään, miten hyväksytään, ja miten asia tulkitaan.
d) Ei siis ole perusteetonta katsoa että paavi hyväksyi luvun kolme tuomion ”tällaisena ja tässä merkityksessä”. Silloin ei ole ristiriitaa KKK:n kanssa. Modernina aikana Sullivan ei jaksa ehkä ottaa konsiileja vakavasti mutta Dupuis jaksaa.
K2:n historia osoittaa että paavin asema on aina hiertänyt kirkossa, ei että paavi ei olisi oikeutettu johtaja. Se osoittaa että kirkolliskokous voi asettua paavia vastaan (kuten myöhemmin vaikka konsiliarismissa) mutta ei että se toimii niin tehdessään oikein. Pastor Aeternus ei siis erehtynyt, vaan konsiili toimi väärin.
lokakuu 30, 2013 klo 20:01
Kiitos Tumpelo taas hyvästä kommentista!
Olen kiitollinen perusratkaisustasi, joka auttaa jonkin verran: voidaan tosiaan tulkita niin, että Vigiliuksen intentio ei ollut hyväksyä 3 luvun kavereiden tuomitsemista helvettiin, ja siltä osin konsiili ei toiminut paavin mielen mukaan ja siksi kyseessä ei ole erehtymätön ja velvoittava tuomio.
Artikkelissa esittämäni perusongelma kuitenkin jää, se “karhunpalvelus”, eli että tällaisten monimutkaisten ratkaisujen löytämiseksi on luettava konsiliaariseen hermeneutiikkaan erikoistuneita jesuiittoja; kirkon viralliset dokumentit itsessään sen sijaan johtavat isoihin ongelmiin (KKK ei “varoita” ja itse konsiilien tekstit ovat karmeita).
Tähän liittyy myös se, että tämäkin ratkaisumme päätyy siihen “progressivismiin” jota lopussa ehdotan, eli että konsiilitkin ovat erehtyneet. Ok, eivät ehkä erehtyneet “erehtymättömässä”, mutta tässä on kaksi ongelmaa: 1) anakronismi eli Vatikaani I:n tai KKK:n kategorioiden transportointi 1. vuosituhannelle, jolloin nykyistä magisteriumin teologiaa ei ollut olemassa (Sesboüé) sekä 2) viralliset dokumentit eivät ole tähänkään asti tunnustaneet edes tällaisten virheiden olemassaoloa, ja esim. Ratzinger mainitsi Ratzinger-raportissaankin Lutherin suurimman epäkatolisuuden olleen juuri se, että hän uskalsi sanoa konsiilienkin voineen erehtyä. Eli tässä mielessä tällainenkin konsiilien erehtymiseen päätyminen on tietynlaista “progressivismia”.
Sitten vielä jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden problematiikkaan: vaikka saisimme tapaus Theodoroksen ratkaistua, jää silti kysymys vanhojen konsiilien tuomiomentaliteetin ja Vatikaani II:n ei-tuomiomentaliteetin välisestä suhteesta. Miten näiden välillä on jatkuvuus? Jos tuomitsemme edelleen kaikki ne, jotka vanhat konsiilit tuomitsevat, niin silloin Unitatis redintegratio (UR) ja kaikki yhteiset julistukset idän kaverien kanssa ovat pelkkää silmänlumetta. Mitä ne eivät tietenkään ole. Joten toinen vaihtoehto: emme enää tuomitse sitä, mitä vanhat konsiilit tuomitsivat. Mutta tällöin kaikki vanha dogmaattiseksi julistettu relativisoituu. Uskomme toki edelleen niin, mutta enää niin ei ole pakko uskoa: toisinkin voi uskoa ja säilyttää kristillisen uskon ja pelastuksen (vrt. UR).
Kiitos vielä rakentavasta keskustelusta!
helmikuu 5, 2014 klo 21:06
Neljä kuukautta vierähti ennenkuin ehdin lukea loppukaneettisi. Kiitos siitä! Itsekin olen pohtinut tuota jatkuvuuden kysymystä “vanhat tuomiokonsiilit” vs. Vatikaani II. Paras ajatus minkä olen saanut on sen tapainen mitä ortodoksivanhus Paisios muistaakseni vastasi kysyttäessä miksi Vanhan Testamentin Jumala oli niin ankara: “Ajat olivat silloin erilaiset ja ihmiset ymmärsivät silloin paremmin sellaista kieltä”.
helmikuu 5, 2014 klo 23:38
Kiitos Tumpelo! Minua auttoi piispa Teemun vastaavanlainen kommentti kerran privaattikeskustelussamme, hän vertasi myös pre-V2 aikaa VT:hen ja V2-aikaa UT:hen:) Vielä pienenä viilauksena edellisen kommenttini vikaan pointtiin: perusvastaushan siihen on se, ettemme tuomitse niitä yhteisiä muotoiluja joihin 1900-luvulla on päästy; eli vanhaa ei kumota mutta toisia ei tuomita sillä perusteella että on löydetty uusi konsensus. Ongelma palaa kuitenkin kun on esim. lut. traditionalisteja jotka hylkää YJ:n mutta on muuten ihan mahtavia, tuomitsemmeko heidät sitten edelleen mutta emme esim. liberaaliluterilaisia joille YJ on cool mutta niin on kaikenlainen muukin ei-niin-hyvä meininki…? Emme taida tällaista jakoa tehdä enää ainakaan käytännössä. Joten teoriankin pitäisi olla sen kanssa yhdenmukainen…