Homoseksuaalisuus ja vasenkätisyys
Homokysymys on taas tapetilla. Tämänpäiväisessä Metrossa julkaistiin Juha Kulmalan kolumni Homot vs. heterot. Suomen lähetysseura ja piispa Irja Askola aiheuttivat kohun vihkimällä papiksi rekisteröidyssä parisuhteessa elävän miehen ja siunaamalla sekä hänet että hänen pappispartnerinsa lähetystyöhön.
Itse satuin juuri olemaan homokysymyksen äärellä siksi, että valmistelin artikkelia aiheesta Etsijä-lehteen, jonka seuraavan numeron teemaksi on valittu nimenomaan homoseksuaalisuus.
Osana mietintäprosessiani luin kahta vastakkaista kantaa edustavaa kirjaa (Ari Puonti: Suhteesta siunaukseen - Homoseksuaalisuus, terapeuttinen sielunhoito ja Raamattu [Uusi tie 2010, tästedes SS] sekä toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen: Synti vai siunaus - Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta [Kirjapaja 2003, tästedes SVS]).
Tässä artikkelissa kommentoin mainittujen lähteiden pohjalta muutamia keskustelussa usein toistuvia argumentteja.
Homous, vasenkätisyys ja silmien väri
Martti Nissinen (s. 121) kertoo professori Jorma Palon artikkelista HS:n kuukausiliitteessä 11/1992, jossa Palo rinnasti homoseksuaalisuuden vasenkätisyyteen. Sama argumentti toistuu useampaan otteeseen Synti vai siunaus -kirjan artikkeleissa. Mel Kieschnick kirjoittaa, ettei aiemmin tiennyt homouden olevan ”samanlaista kuin vasenkätisyys tai ruskeasilmäisyys” (s. 172).
Vastaavasti Kari Latvus kirjoittaa: ”Kielenkäytössä esiintyy joskus ilmaus ’homoelämäntyylin valitsemisesta’ ikään kuin joidenkin ihmisten kohdalla omaa persoonaa koskettavat kysymykset olisivat mahdollisia päätöksiä tai vapaita valintoja. Minun poikani on vasenkätinen ilman omaa valintaansa.” (SVS, s. 156)
Homous on siis Latvuksen mukaan siinä määrin identiteettikysymys, ettei siihen voi itse vaikuttaa. Aivan samoin kirjoittaa nimimerkki Petra-Liisa Muinonen, joka itse on homoseksuaali: ”Homoseksuaaleja on joissakin keskusteluissa kielletty toteuttamasta elämäntapaansa, ikään kuin taipumus olisi paha tapa, josta voi luopua, jos haluaa.” (SVS, s. 22) Myöhemmin Muinonen vielä lisää, että ”olemista ei voi lopettaa”. (s. 21)
Edelleen samoilla linjoilla on Martti Lindqvist, jonka mukaan homoseksuaalisuus on ”identiteettikysymys ja koskee ennen kaikkea suhdetta maailmaan ja toisiin ihmisiin” (SVS, s. 111). Mutta sitten hän kumoaa kollegoidensa argumentin: ”Asian toinen puoli tietenkin on se, että homoseksuaalisuuden ydin on intiimien (myös fyysisen) rakkauden tunteiden suuntautumisessa samaan sukupuoleen. Siksi se ei myöskään ole samalla tavalla ’neutraalia’ kuin vasenkätisyys.”
Soppa sekoittuu entisestään, kun siihen lisätään Kulmalan tämänpäiväinen kolumni: ”Homous ei määrittele ketään ihmisenä. Minulle se on yhtä suuri asia kuin se, että silmäni ovat siniset tai että kirjoitan oikealla kädellä.” Identiteetti- ja vasenkätisyysargumentteja siis viljellään aivan sekalaisin yhdistelmin: identiteettikysymys samoin kuin vasenkätisyys (Latvus), identiteettikysymys toisin kuin vasenkätisyys (Lindqvist), ei identiteettikysymys niin kuin ei vasenkätisyyskään (Kulmala).
Taipumus ja teot
Ari Puonti on Kulmalan kanssa samaa mieltä siitä, että homous ei sinänsä ole identiteetti, tosin hän ei yhtä naiivisti väitä, ettei homous ”määrittele ketään ihmisenä”. On olemassa ihmisiä, jotka valitsevat homoidentiteetin. Homous ei ole mikään yksiselitteinen ilmiö, vaan on olemassa laaja kirjo ilmiöitä (eroottiset unet, eroottinen halu, seksuaalinen toiminta, romanttiset tunteet, identiteettimäärittely, ks. SS s. 15-20).
Kaikki eivät varmastikaan ole valinneet taipumustaan, eivätkä kaikki voi päästä siitä eroon. Jotkut kuitenkin voivat, mistä Puonti tarjoaa runsaasti todistusaineistoa (SS s. 112-156). Vaikka Puonti käsittelee pitkään myös eri teorioita homoseksuaalisuuden synnystä ja syistä (s. 60-110) sekä tilastoja sen yleisyydestä (s. 19-25), tärkein pointti on se, etteivät tilastot ja teoriat ratkaise filosofis-teologista kysymystä siitä, onko homoseksi oikein vai väärin (ks. s. 25).
Vertaukset silmien väriin ja vasenkätisyyteen vievät huomion pois homoseksuaalisuudesta ilmiönä, jossa ollaan aivan eri lailla tekemisissä moraalisten kysymysten kanssa. Homoseksuaalinen taipumus kohdistuu suoraan toiseen ihmiseen, ja joskus tämä taipumus johtaa seksiin, johon taas liittyy kysymyksiä ruumiin ja tunne-elämän hyvinvoinnista, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja uuden ihmiselämän alusta. Silmien väri ei ole taipumus minkäänlaiseen moraalisesti latautuneeseen toimintaan, itse asiassa se ei ole taipumus alkuunkaan.
Jos ihmisellä on taipumus moraalisesti latautuneeseen toimintaan, eikö hänen pitäisi yrittää toimia tai olla toimimatta taipumuksen mukaan sen perusteella, kohdistuuko taipumus hyvään vaiko pahaan toimintaan? Esimerkiksi Kari Latvus tunnustaa itsestäänselvyytenä, ettei kaikki seksuaalinen käyttäytyminen ole ”oikeaa ja hyväksyttävää”: vaikkapa ”lapsiin tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään kohdistuva seksuaalinen väkivalta on tuomittavaa”. (s. 155)
Otetaan siis esimerkiksi henkilö, joka kokee vahvaa sisäistä halua käyttää lapsia ja muita ihmisiä seksuaalisesti hyväkseen. Hän ei pääse taipumuksestaan eroon eikä ole sitä valinnut. Latvus ei hyväksy sitä, että tällainen henkilö toimisi taipumuksensa mukaan. Taipumus kohdistuu pahoihin tekoihin, joten oikea ratkaisu olisi vastustaa taipumusta ja yrittää jotenkin pitää se kurissa tai kääntää se kohti hyvää.
Huomattakoon, että tämäntyyppisten esimerkkien pointtina ei ole verrata tai rinnastaa homoutta mihinkään. Pointtina on vain osoittaa hölynpölyksi se, etteikö tekoja voisi tai pitäisi erotella taipumuksesta. Kuten Muinonenkin tulee kaikesta huolimatta myöntäneeksi: tekemisestä ”voi luopua” (SVS, s. 21). Se, pitäisikö teoista luopua, riippuu siitä, ovatko teot hyviä vai pahoja.
Seksikysymys ja sen välttely
Vastauksen saamiseksi tulisi pohtia filosofis-teologista kysymystä siitä, onko kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välinen seksi oikein vai väärin. Kumma kyllä SVS-kirjan artikkelit välttelevät pääasiassa tämän kysymyksen kohtaamista. Homoseksi vain oletetaan moraalisesti hyväksi tai vähintäänkin neutraaliksi toiminnaksi.
Muinonen hipoo aiheen käsittelyä väittäessään, että homoseksuaalisuus ”on aivan samanlaista kuin heteroseksuaalisuus” - yksi ”pitää vanhemmasta, toinen muhkeasta” (s. 18). Muinonen puhuu moraalisesti neutraaleista mieltymyksistä ja välttelee itse asiaa: homoseksissä siittimellä ei ole mitään siitettävää. Siinä perustavanlaatuinen ero homo- ja heteroseksin välillä. Mutta Muinonen valittaa seksikeskeisyydestä ja sanoo kaiken riippuvan parisuhteen toimivuudesta.
Samaa taktiikkaa kirjassa käytetään kerta toisensa jälkeen. Kysymys asetellaan niin, että homoilla on ”oikeus läheiseen ja lämpimään ihmissuhteeseen” (s. 31). Eihän kukaan ole sitä kieltämässä. Samalla konstilla vältetään myös toistuvasti Paavalin tuomio homoseksuaalisten tekojen vääryydestä: se ei koske ”kiinteää, uskollista ja julkista parisuhdetta” (s. 31).
Ari Puonti vastaa Robert Gagnoniin nojaten näihin ja moniin muihin tavallisiin argumentteihin ja kysymyksiin (SS, s. 191-208). Paavali tunsi kreikkalaisen kulttuurin julkiset ja pysyvät eroottiset suhteet samaa sukupuolta olevien välillä ja tuomitsi ne. Kun Paavali tuomitsi insestin (1. Kor. 5:1-5), hän ei kysellyt, oliko suhde rakkaudellinen ja uskollinen.
SVS-kirjassa mainitaan kerta toisensa jälkeen homouteen kohdistuvat ”ennakkoluulot ja pelot”. Kovin paljon ei kuitenkaan mietitä sitä, miksi ihmiset reagoivat homouteen intuitiivisen negatiivisesti. Kyseessä ei voi olla pelkästään ”poikkeavuuden pelko” (s. 37), onhan olemassa monia täysin neutraaleja harvinaisuuksia tai poikkeavuuksia, joihin ei kohdistu minkäänlaisia lähestulkoon universaalisen negatiivisia asenteita vaan pikemminkin ihastusta ja ihmetystä.
Pelkoretoriikka on yksi homoaktivistien päästrategioita. Esimerkiksi Muinosen artikkeli paheksuu sitä, kuinka eduskunnassa esitettiin ”homoseksuaaleja parjaavia ja loukkaavia” ilmaisuja. Näytteenä toimii se, että homous määriteltiin muun muassa ”psykoseksuaaliseksi kehityshäiriöksi”. Muinosen mukaan kommenttien takana piili ”tuntemattoman asian pelko ja kohtaamattoman ilmiön kiehtovuus” (SVS, s. 14).
Tätä vasten on mielenkiintoista huomata, että Ari Puonti, jolle homous ei suinkaan ole tuntematon ja kohtaamaton ilmiö vaan osa omaa henkilöhistoriaa (ks. SS, s. 217-222), päätyy kirjassaan siihen lopputulokseen, että homoseksuaalisuus on ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriö” (SS, s. 136), ei siis pelkkä ”seksuaalinen variaatio” (SVS, s. 109).
Tämä antaa ajattelemisen aihetta. Kuinka moni sinisilmäinen väittää ruskeasilmäisyyttä näköhäiriöksi? Entä kuinka moni ex-vasenkätinen julistaa elämäntyönään, että vasenkätisyydestä voi vapautua?
Explore posts in the same categories: Homoseksuaalisuus, Kirjaesittelyt ja -arviot
18.6.2013 at 11:48
Varsin mielenkiintoinen ja ajankohtainen aihe käsiteltäväksi. Toivottavasti et saa kovinkaan paljon sitä itseään niskaasi, kuten joskus tuppaa tällaisten aiheiden suhteen käymään.
Onko muissa lukemissasi kirjoissa käsitelty homoseksin moraaliaspektia laajemmassa moraaliteologian tai -filosofian kentässä? Tekstisi perusteella kirjojen välillä vaikutti olevan suurehko vastakkainasettelu kahden erilaisen valmiin vastauksen välillä, johtuen ehkä antropologisten premissien eroista. Tiedätkö pitääkö kukaan sekulaari filosofi homoseksuaalisuutta moraalisesti vääränä ja millä perustein?
Artikkelissa ei ehkä kannata tehdä rinnastusta homoseksuaalisuuden ja muiden taipumusten sekä niiden toteuttamisen välillä. En usko, että argumentti toimii muutoin kuin lukijoiden jo hyväksyessä johtopäätökset. Itse en näe varsinaisesti mitään ongelmaa siinä, että homoseksuaalisuus (mikäli kyseessä on vapaa ja vastuullinen ihmistenvälinen suhde) nähdään neutraalina, ainakin jos asiaa tarkastellaan yksilöetiikan tasolla. Näin siksi, että jos hyväksytään nykyisin joka paikassa esillä oleva käsitys ihmisestä (joka nähdäkseni on kehittynyt eläin varustettuna jonkinlaisella kristillisperäisellä moraalitajulla), ei homoseksuaalisuus näyttäydy kovinkaan tuomittavana.
Toisenlaisen ihmiskäsityksen valossa homoseksuaalisuus joutuu kuitenkin moraalin suhteen uuteen valoon. Jos itse kirjoittaisin asiasta, lähtisin ehkä puimaan moraalikysymystä antropologian kautta. Mielenkiintoista on etenkin se, pystyykö teologia antamaan filosofisesti pätevän vastauksen evoluutioteorian kautta hahmotetulle ihmiskäsitykselle. Onko ihmisen olemassaololla jokin päämäärä tai moodi, jossa se löytää täyttymyksensä? Samalla ehkä homoseksuaalisuuskysymystäkin voitaisiin hahmotta vajoamatta joko Genesiksen, Mooseksen ja Paavalin toistamiseen tai hyväksymättä asiaa varauksettomasti.
Minulla ei näihin kysymyksiin vastauksia ole, mutta halusin heittää pallon sinulle, kun kerta aihetta käsittelet ja katolista teologiaa tunnet. Ymmärtääkseni ainakin luterilainen teologinen antropologia on varsin huonossa jamassa (siinä yksi syy näille usein esiintyville vastakkainasetteluille), mutta ehkä room.-kat. puolella asiaan on paneuduttu enemmän.