Apologiaa, aitouskriteerejä ja aikajanaa
Sainpa vihdoin luettua Apologia Forumista ostamani William Lane Craigin ja Paul Copanin editoiman kirjan Contending With Christianity’s Critics (2009). Kirja on kokoelma apologeettisia artikkeleita, jotka jakautuvat kolmeen osaan: Jumalan olemassaolo, historiallinen Jeesus ja kristillisen opin koherenssi. Pidin eniten toisesta osasta, joten keskityn tässä artikkelissa pääasiassa siihen. Muutaman sanan haluan silti sanoa kahdesta muusta osasta.
Ensimmäisessä artikkelissa William Lane Craig kumoaa Richard Dawkinsin The God Delusion -kirjan pääargumentin. Hän ehdottaa myös, että ”läntisen aatehistorian huonoimman ateistisen argumentin” kruunu, jonka ateistifilosofi Quentin Smith oli epävirallisesti antanut Stephen Hawkingille (hänen argumentistaan Jumalaa vastaan kirjassa A Brief History of Time), siirrettäisiin nyt Richard Dawkinsille (s.5).
Viimeisessä osassa Paul Copan käsittelee oppia inkarnaatiosta eli Jumalan lihaksitulemisesta Kristuksessa. Hän pohtii mm. sitä, kuinka Kristus saattoi joutua todella koetelluksi, jos hän oli Jumala, joka ei edes pysty lankeamaan syntiin. Nerokas filosofinen ratkaisu on hypoteesi siitä, että Jeesus vapaaehtoisesti päätti luopua tiedosta, että hän ei voi langeta syntiin (samoin kuin hän päätti luopua tietämästä maailmanlopun ajankohtaa jne.) (s. 228).
Evankeliumien luotettavuuskriteerit
Eniten sain irti kirjan keskimmäisestä, historiallista Jeesusta käsittelevästä osasta. Erityisesti pidin Robert Steinin katsauksesta evankeliumien luotettavuuskriteereihin (s. 88-103). Stein esittelee Uuden testamentin tutkijoiden käyttämiä kriteerejä, joiden perusteella evankeliumien kertomuksia Jeesuksen teoista tai sanoista voidaan pitää historiallisesti luotettavina.
Ensimmäinen kriteeri on moninkertainen todistus. Jos sama opetus löytyy monista toisistaan riippumattomista lähteistä, todistustaakka on sillä, joka haluaa kyseisen opetuksen autenttisuuden kieltää. Esimerkkejä moninkertaisesti todistetuista opetuksista ovat ”toteutunut eskatologia” ja se, että Jeesus kutsui Jumalaa ”Isäksi”.
Jeesus-tutkimuksen valtavirrassa historiallisiksi lähteiksi Jeesuksesta lasketaan Markus, ”Q” (Matteuksen ja Luukkaan yhteisen materiaalin lähde), ”M” (Matteuksen erityismateriaalin lähde), ”L” (Luukkaan erityismateriaalin lähde), Johannes, Paavali tai muut UT:n kirjeiden kirjoittajat ja joskus myös Tuomaan evankeliumi (GT, Gospel of Thomas).
Stein luettelee toteutuneen eskatologian ja ”Isä”-kielenkäytön todistajiksi seuraavat: Markus, Q, M, L, Johannes, Paavali ja GT. ”Ihmisen Poika” -titteli löytyy seuraavista: Markus, Q, M, L, Johannes. Ennustus temppelin tuhosta: Markus, Q, L, Johannes. Opetus avioerosta: Markus, Q, Paavali.
Läheistä sukua tälle kriteerille on kriteeri eri kirjallisuudenlajeista. Jos jokin opetus esiintyy useassa eri kirjallisuudenlajissa, sen autenttisuus on sitä todennäköisempää. Esimerkiksi opetus Jumalan valtakunnan tulosta löytyy julistuksista, sanonnoista, vertauksista, jne.
Nolouden ja erilaisuuden kriteerit
Nolouden kriteerin mukaan sanonta on todennäköisesti aito, jos se on nolo varhaiskirkon uskon näkökulmasta (tällaisia tapahtumia tai sanoja varhaiskirkko ei olisi todennäköisesti itse keksinyt). Esimerkki tästä on Jeesuksen kaste, josta Luukas poistaa kastajan ja Johannes koko kasteen.
Vastaavasti Mark. 13:32, jonka mukaan Jeesuksen tiedoissa on puutteita, aiheuttaa ongelman uskolle Jeesuksen jumaluuteen. Luukas jättää tämän lauseen pois, ja monista Matteuksen käsikirjoituksista puuttuu ”eikä Poika”. Näin ollen tätä lausetta ei mitä todennäköisemmin ole voitu keksiä jälkeenpäin.
Erilaisuuden kriteerin mukaan sanonta on hyvin todennäköisesti aito, jos se ei sovi yhteen Jeesuksen ajan juutalaisuuden eikä varhaiskristillisen ajattelun kanssa. Kriteerin käyttömahdollisuudet ovat rajatut, ja sen negatiivinen käyttö on kokonaan pätemätön. Silti se voi joissain tapauksissa olla hyvinkin hyödyllinen.
Negatiivinen kommentti paastosta (Mark. 2:18-20) ei sovi Jeesuksen ajan juutalaisuuteen eikä varhaiskristillisyyteen (Matt. 9:14, Ap.t. 14:23), joten se palautuu varmasti historialliseen Jeesukseen. Jeesuksen itsestään käyttämä nimitys ”Ihmisen Poika” oli hyvin harvinainen juutalaisuudessa, eikä muu Uusi testamentti (kuin evankeliumit) käytä sitä Jeesuksesta juuri lainkaan.
Loput kriteerit
Arameankieliset jäänteet kreikankielisissä evankeliumeissa kertovat myös materiaalin vanhuudesta ja todennäköisemmästä alkuperäisyydestä. Jeesuksen sanonnat kuten Talitha kum, Effata, Aamen ja Abba ovat lähes varmasti aitoja (Mark. 5:14, 7:34, 9:1, 14:36).
Mielenkiintoinen on myös aikamoista teologista tarkkuutta vaativa kriteeri: jos evankelista on sisällyttänyt evankeliumiinsa materiaalia, joka ei oikein sovi hänen teologiseen ohjelmaansa, se on sitä todennäköisemmin aitoa Jeesukseen palautuvaa traditiota.
Tiheyden kriteeri on yksinkertaisempi: jos jokin opetus esiintyy evankeliumeissa hyvin usein, on se todennäköisemmin aito Jeesuksen suosima teema. Esimerkiksi Jumalan valtakunnasta on säilynyt evankeliumeissa jopa 103 Jeesuksen sanontaa. Lisäksi vertauksia on niin paljon eri lähteissä, että on käytännössä varmaa, että Jeesus käytti vertauksia.
Koherenssin kriteeri yhdistää lopuksi kaikki aiemmat ja arvioi muita evankeliumeiden lauseita jo aidoiksi todettujen lauseiden valossa. Vaikka koherenssin kriteeri ei tarjoa samanlaista varmuutta kuin aiemmat kriteerit, se tarjoaa keinon, jolla tutkijat voivat rakentaa kuvaa historiallisesta Jeesuksesta sille pohjalle, joka muilla kriteereillä on luotu.
Jeesuksen ylösnousemuksen aikajana
Toinen erityisen mielenkiintoinen artikkeli kirjassa on Gary Habermasin ylösnousemusaikajana, jossa hän lähtee liikkeelle myöhäisimmistä lähteistä ja peruuttaa aina varhaisimpiin mahdollisiin lähteisiin saakka päästäkseen mahdollisimman lähelle itse tapahtumaa. (s. 113-125)
Habermas aloittaa evankeliumeista, jotka ovat varmastikin tunnetuimmat todistukset Jeesuksen ylösnousemuksesta. Niissä olemme kuitenkin vielä 30-60 vuotta tapahtumien jälkeisessä ajassa. Sekin on historiallisesti melko lyhyt aika: esimerkiksi Aleksanteri Suuren elämäkerta on peräisin neljä vuosisataa itse sankarin kuoleman jälkeen.
Suurin osa Uuden testamentin kriittisistä tutkijoista nojaa ylösnousemusta tutkittaessa ensisijaisesti evankeliumeita varhaisempaan lähteeseen, nimittäin Paavalin kirjeeseen korinttilaisille (1. Kor. 15) 50-luvun puolivälistä. Luvun alkujakeissa Paavali viittaa aiempaan julistukseensa Korintissa, mikä on sijoitettava 50-luvun alkuun.
Sanoma ylösnousemuksesta saarnattiin siis korinttilaisille 20 vuotta Kristuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Mutta 1. Kor. 15:3 vihjaa, että Paavali oli itse saanut tämän sanoman muilta. Tämä vie meidät Paavalin ensimmäiselle Jerusalemin-visiitille ja vuosiin 34-36 jKr., jolloin Paavali vietti pari viikkoa Pietarin kanssa (Gal. 1:18). (He eivät todennäköisesti käyttäneet aikaansa säästä keskustelemiseen.)
Kriittisten tutkijoiden enemmistö tunnustaa, että Paavali, Pietari ja Jaakob keskustelivat ja olivat yhtä mieltä evankeliumin ydinkohdista vain puolisentusinaa vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen.
1. Kor. 15:n lisäksi Paavalin kirjeistä löytyy muutakin esipaavalilaista materiaalia, lyhyitä uskontunnustuksia tai hymnejä, jotka palautuvat hyvin varhaisiin aikoihin. Skeptisen tutkijan Gerd Lüdemannin mukaan tradition elementit palautuvat ristiinnaulitsemista seuranneiden ensimmäisten kahden vuoden aikaan. J.D.G. Dunnin mukaan traditio Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta formuloitiin varmasti kuukausien sisällä Jeesuksen kuolemasta.
Historiallinen aineisto on niin vahvaa, että se on vakuuttanut käytännössä kaikki kriittisetkin tutkijat siitä, että sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta sai alkunsa alkuperäisten apostolien kokemuksesta. Sitä ei siis lainattu myöhemmin pakanauskonnoista, se ei ole sukupolvien saatossa kehittynyt myytti.
Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kristillinen apologetiikka, Kristologia
Vastaa