Rakkaus ja vastuu, osa 2
Karol Wojtyłan kirja Miłość i odpowiedzialność (Rakkaus ja vastuu) ei todellakaan kuulu helpoimpiin mahdollisiin. Filosofisen ja usein abstraktin analyysin läpi kahlaaminen on kuitenkin raskaudestaan huolimatta palkitsevaa. Pääpointit juurtuvat syvästi mieleen. Yritän tässä toisessa postauksessa summata joitain kirjan herättämiä ajatuksia (ks. tästä osa 1).
Ruumiista ja rakkaudesta
Aistillisuus ja tunteet eivät suinkaan ole arvottomia, mutta ne eivät saa jäädä omilleen. Ne on “integroitava” liittämällä ne persoonaan - jos persoonallinen ulottuvuus unohtuu, ei voida puhua todellisesta rakkaudesta.
On olemassa vaara nähdä toisen ruumis pelkkänä käyttövälineenä tai kokea toinen arvokkaaksi vain toisen sukupuolen edustajana. Ilman persoonan huomioon ottamista tunteellinen rakkaus voi muuttua tunteelliseksi vihaksi.
Miehen ja naisen välinen rakkaus kokee aina jossain vaiheessa koettelemuksen. Kun aistillis-tunteellinen aspekti heikkenee, persoonan arvo jää jäljelle. Jos mies ja nainen ovat todella halunneet antautua toisilleen, rakkaus vain vahvistuu koettelemuksissa.
Rakkaus on hyvän tahtomista toiselle, ei vain toisen tahtomista itselle. Kumppanin valinta on toisen persoonan arvon tunnustamista. Sukupuolivietti haluaa ottaa, tahto taas ei jää tähän vaan tajuaa, että rakkaus haluaa ennen kaikkea antaa.
Rakkaus on persoonien yhdistymistä, ja se on saavutettava ensin, yhdyntä seuraa tämän yhdistymisen merkkinä. Rakkaus liittyy henkeen, tahtoon ja vapauteen, vapaus taas on sopusoinnussa velvoitteen kanssa.
Ruumiin rakkaus ja ruumiillinen (t. lihallinen) rakkaus ovat eri asioita, ruumis osana persoonaa voi olla myös rakkauden eikä vain himon kohde.
Puhtaus, pidättyväisyys, himo, hellyys, häpeä…
Puhtauden hyve on lääke ruumiin himoamista vastaan. On ymmärrettävä toisen arvo naisena tai miehenä, ei vain ruumiina. Puhtautta ei voi tajuta ilman rakkautta, puhtauden hyveen tehtävä on vapauttaa rakkaus käyttämisen asenteesta.
Himoa täytyy hillitä, vaikka se tuntuu harmilliselta, kun olisi niin mukavaa seurata spontaaneja impulsseja. Himo ei itsessään ole synti (synti vaatii tahdon suostumusta), mutta se ei ole rakkauttakaan, mutta siitä on mahdollista jalostaa rakkautta.
Pidättyväisyys voi aluksi tuntua menetykseltä, mutta kun persoonan arvo voittaa, niin ajan myötä tahto rauhoittuu ja vapautuu menetyksen tunteesta. Pidättyväisyys siis vapauttaa ja auttaa näkemään toisen arvon persoonana.
Myös hellyyden tehtävänä on auttaa elämään sen mukaan, että toinen on persoona. Avioliitossa ihminen tarvitsee ihmistä eikä ainoastaan ruumis ruumista. Hellyyttä koetaan, kun tajutaan toisen yhteys meihin. Todellisen hellyyden hallitseminen edellyttää pidättyväisyyden hallitsemista.
Häpeä puolestaan on ihmispersoonan kyky kätkeä seksuaalinen arvonsa siinä määrin, ettei persoonan arvo jäisi piiloon. Se on siis eräänlainen itsepuolustusmekanismi. Rakkaus voi kuitenkin “absorboida” häpeän, miehen ja naisen rakkaudessa persoonat antavat itsensä toisilleen, vaikka persoona onkin pohjimmiltaan incommunicabilis.
Avioliitto
Avioliiton instituutiota tarvitaan oikeuttamaan muuten häpeän kyseenalaistama seksuaalinen kanssakäyminen. Koska yhdynnästä voi tulla lapsi, on naisen ja yhteiskunnan kannalta oikeudenmukaista, että on tällainen turvaava instituutio. Sukupuolielämä ei siis ole puhtaasti yksityisasia.
Yhdyntä avioliiton ulkopuolella ei ole personalistisen normin mukaista vaan jää toisen käyttämisen tasolle. Samoin yhdyntään kuuluvan “voin tulla äidiksi/isäksi” -elementin positiivinen poissulkeminen on personalistisen normin vastaista ja toisen käyttämistä.
Vasta seksuaalieettisen, personalistisen kokonaiskuvan jälkeen on syytä katsoa seksologiaa. Seksologia voi tarjota hyödyllisiä tietoja, mutta se ei saa jäädä ainoaksi eikä ensisijaiseksi tietolähteeksi, sillä sen näkökulma on liian rajattu. Seksologia on alistettava seksuaalieettiselle pohdinnalle.
Tämän sanottuaan Wojtyła kuvailee uskomattoman asiantuntevasti seksuaaliseen kiihottumiseen ja kanssakäymiseen liittyviä yksityiskohtia. Hän mm. huomauttaa, että mies kiihtyy nopeammin kuin nainen, mikä miehen on tiedostettava. Hänen on ajateltava naisenkin tyydytystä eikä ainoastaan omaansa.
Wojtyła kehottaa jopa miestä huolehtimaan siitä, että myös nainen saavuttaisi orgasmin, ja ihanteellisesti vielä samaan aikaan kuin mies. Nämä ovat uskomattomia sanoja sen miehen kynästä, jota yleinen mielipide piti pitkälti seksille vihamielisenä ja siitä tietämättömänä selibaattidespoottina.
Explore posts in the same categories: Seksuaalimoraali
helmikuu 21, 2012 klo 09:51
Eikös tämän “seksille vihamielisen ja siitä tietämättömän selibaattidespootin” kirja kaiken lisäksi ilmestynyt jo ennen konsiilia, siis syvän pimeyden ja taantumuksen aikakaudella?…
helmikuu 21, 2012 klo 12:03
Kyllä, kaksi vuotta ennen Vatikaani II:n alkua. Vatikaani II rakensi oppinsa sen päälle, mitä kirkossa oli tapahtunut ennen sitä viimeisten vuosikymmenien ja jossain määrin vuosisatojenkin aikana “pinnan alla”, teologialle ja filosofialle, jotka olivat monille konsiili-isille uusia, teologiassa raamatullinen, liturginen ja ekumeeninen liike sekä filosofiassa personalismi, jota Karol Wojtyla nimenomaan vahvasti edusti.
huhtikuu 8, 2012 klo 11:52
“Yhdyntä avioliiton ulkopuolella ei ole personalistisen normin mukaista vaan jää toisen käyttämisen tasolle.”
Tämä lause leikkaa kuin veitsi ihmistä, ja se on kertoo miksi niin moni kokee Wojtylan olleen seksille vihamielinen ja siitä tietämätön selibaattidespootti. No, ehkä Wojtyla oli lähinnä tiedostamaton seksin suhteen kun oli pappi.
Kykenen esittämään lukemattoman määrän avioliiton ulkopuolisia tilanteita, joissa kaksi persoonaa ovat kohdanneet ja kyenneet antamaan seksin lahjan toisilleen, vaikka kirkko tuomitsee ne persoonnattomiksi teoiksi.
Kieltämättä, paavin suusta kuultuna uskomattomia sanoja vaan käytännössä minä kykenen saamaan orgasmin ennen naista tämän loukkaantumatta siitä, ja päinvastoin!
Kyllä valitettavasti Wojtyla kaiken kaikkeaan oli kuitenkin aika vanhoillinen eikä kykenevä suuriin uudistuksiin seksin saralla.
Rakkaudella