Hyviä uutisia

Viime viikolla pohdin sitä, kuinka nykyinen länsimainen jälkikristillinen yhteiskuntamme on tullut immuuniksi ensimmäisen evankelisaation aseille. Kristus on tuttu juttu, jo kauan sitten hylätty ja hyllytetty, kenties satuhahmo, sanoma on tylsää ja mitäänsanomatonta. Ollessani siviilipalveluksessa alakoulussa eräs viidesluokkalainen esitti asian näin sen jälkeen, kun katuevankelista oli tullut tarjoamaan henkilökohtaista pelastajaa: “Mistä minä muka tarvitsisin pelastusta?”

Jos vastauksemme on “helvetistä” (kuten Pasi Turunen tuntui implisiittisesti esittävän taannoisessa bloggauksessaan), saamme joko käteemme Kari Kuulan “Helvetin historian” (joka tuttuun helsinkiläiseen tyyliin tekee teologiasta uskonnonhistoriaa ja siten salakavalasti kylvää epäilyksen siemenen lukijaan kohdassa kuin kohdassa) tai päin naamaamme vähemmän akateemisen tokaisun “Vittu mitä läppää.”

Mikä avuksi?

Vastauksena uuden evankelisaation haasteeseen ehdottaisin alustavasti kolmea strategiaa: 1) vastapuolen tunteminen ja voittaminen heidän omilla aseillaan 2) paluu juurille eli syventyminen kristinuskon alkuperäiseen sanomaan ja perusteisiin 3) tämän päivän ongelmien tunteminen ja tulkinta evankeliumin valossa. Kohta 1 johtaa ja liittyy kohtaan 2, joka puolestaan on edellytyksenä kohdalle 3.

Aloitetaan kohdasta 1. Jos vastapuolen aseena on historiallinen tutkimus, on sen tuloksia ja problematiikkaa tunnettava ja sitten hyödynnettävä. Malliesimerkki tästä on William Lane Craig, joka on jo vuosikaudet puolustanut Kristuksen ylösnousemuksen historiallisuutta ansiokkaasti julkisissa väittelyissä historiallis-kriitikkoja vastaan.

Vastaavasti Craig on väitellyt ansiokkaasti monia ateisteja vastaan Jumalan olemassaolosta. Kuten viime viikolla kävi ilmi, tämä on perustavanlaatuinen kysymys tänä päivänä - enemmän kuin Lutherin “Kuinka löydän armollisen Jumalan?” Armollisuus on jo mennyt perille, olemassaolosta sen sijaan ei enää olla vakuuttuneita.

Filosofian ja Raamatun historiallisen tutkimuksen kehitys on viime aikoina tuonut kristityille useita uusia argumentteja ja syventänyt vanhoja. Samoin edistystä on tapahtunut vastausten löytämisessä vanhoihin vasta-argumentteihin (kuten pahan ongelma). Craigin tavoin meidän olisi kunkin kykyjemme mukaan tunnettava modernia keskustelua ja kyettävä esittämään kristinuskon peruspilarit vakuuttavasti.

Juurille ja takaisin

Paluu juurille merkitsee apostolien uskoon syventymistä, yritystä hahmottaa heidän teologiaansa ja sitä, mihin se aikanaan vastasi, mistä vapautti. Itse olen kunnolla ehtinyt syventyä Paavalin ja Johanneksen teologiaan. Jos otetaan esimerkiksi yllä mainittu kysymys pelastuksen tarpeesta, saadaan yllättävänkin monipuolisia ja rakentavia vastauksia.

Paavalilla ja Johanneksella pelastus ei suinkaan tarkoita ainakaan ensisijaisesti pelastusta helvetistä. Sen sijaan asioita, joista kristinusko vapauttaa, ovat heillä (ainakin) seuraavat: kuolema, laki, liha, synti, saatana ja maailma. Eikä pelastus ole vain negatiivista (jostakin), vaan myös positiivista (johonkin): vapaus, Jumalan lapseus, yhteys, rauha, ilo, syyttömyys, yltäkylläinen elämä.

Jos tästä nyt siirrytään tähän päivään ja sovelletaan juurilta löytämäämme aikamme ongelmiin, päästään jo pitkälle. Kuinka moni yhteiskunnassamme on vailla iloa ja sisäistä rauhaa, yltäkylläistä elämää, tervettä kokemusta perheyhteydestä? Kuinka monet ovat kiinni maailmassa, sen menon vankeja, oman lihansa orjia, syyllisyydentuntoisia?

Paavien viitoittama tie

Johannes Paavali II:n tavoin voimme lähteä liikkeelle ihmisen yksinäisyydestä tai muista ongelmista ja esittää Kristuksen sitten sinä, joka vastaa näihin ongelmiin. Lähestymistapamme on oltava inkarnaatio-opin mukaisesti historiallinen ja konkreettinen, meidän on puhuttava historiallisista henkilöistä ja todellisuuksista niiden omilla nimillään (Jeesus, apostolit, kirkko), emme siis aloita kertomalla Raamatusta.

Tietää keskustelukumppanimme jotain Vanhan ja Uuden testamentin historiallisen luotettavuuden eroavaisuuksista raamattukritiikissä tai ei, meidän kannattaa lähteä liikkeelle UT:n henkilöistä, tapahtumista ja sanomasta ja käyttää itse UT:ta historiallisena todistuksena niistä. Usko koko Raamattuun tulee sitten aikanaan, kun ensin on otettu vastaan itse Kristus/evankeliumi.

Tähän liittyen on pidettävä mielessä oman todistuksen merkitys. Ikuiset opit eivät puhuttele niinkään kuin käsinkosketeltava ja koettu todellisuus. Siksi on tärkeää, että elämme itse jatkuvassa yhteydessä julistamaamme Kristukseen ja yritämme muistaa muistuttaa itseämme lähimmäisenrakkauden vaatimuksista kaikissa kohtaamisissamme.

Jos Johannes Paavali II lanseerasi “uuden evankelisaation” käsitteen, Benedictus XVI on tekemässä siitä todellisen suuren mittakaavan projektin kirkolle. Olen hiljattain lukenut kaksi tähän asti julkaistua paavin apostolista kehotuskirjettä, Sacramentum Caritatis eukaristiasta ja Verbum Domini Raamatusta. Paavi haluaa selvästikin keskittyä olennaisimpaan, ja hyvä niin. Kolmas piispainsynodi ja sitä seuraava kehotuskirje on luvassa nimenomaan uudesta evankelisaatiosta. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä suuntaviivoja pyhä isä meille tässä asiassa antaa.

Explore posts in the same categories: Kristinusko ja yhteiskunta

This entry was posted on kesäkuu 20, 2011 at 4:00 pm and is filed under Kristinusko ja yhteiskunta. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.