Hyviä uutisia

Ensinnäkin pahoitteluni myöhästyneestä postauksesta, syynä mm. eilisten salamoiden aiheuttama nettikatko. Huomasin kuitenkin, että postin viipyminen oli aiheuttanut tavallista enemmän käyntejä blogillani (uteliaita ja uskollisia lukijoita, jotka kävivät useasti tarkastamassa, onko maanantaipostaus jo tullut?), joten ei täysin huono juttu:)

Evankeliointi ennen ja nyt

Tänään ajattelin jakaa muutaman ajatuksen uudesta evankelisaatiosta tai evankelioinnista. Evankeliointihan tarkoittaa evankeliumin kertomista/viemistä/julistamista, ja evankeliumi taas hyvää sanomaa, kristinuskon ydintä. Kristillistä evankeliointia on harrastettu varsinaisesti ensimmäisestä kristillisestä helluntaista asti (Ap.t. 2, vaikka jo Kristuksen syntymään ja elämään liittyi hyvän sanoman julistusta) eli lähes 2000 vuotta.

Helluntai tuli ja meni taas, ja meidän on kysyttävä itseltämme, onko evankeliointi enää aiheellista ja tarpeellista, toimivaa ja voimallista? Karu tosiasia on, että sekä evankelioija että evankelioitava ovat muuttuneet niin paljon näinä vuosituhansina, että on perinpohjaisen uudelleenmietinnän paikka.

Evankelioitava evankelioija?

Ensinnäkin on tajuttava, että raja evankelijoijan (kirkko) ja evankelioitavan (maailma) välillä on hämärtynyt täysin: suurin osa yhteiskuntamme jäsenistä kuuluu kirkkoon, mutta vielä enemmän he kuuluvat maailmaan. Pitäisikö tapakristittyihin suhtautua kuin pakanoihin (evankelioitava maailma) vai kuin tehtävänsä laiminlyöviin kristittyihin (evankelioiva kirkko)?

Toiseksi on tajuttava, mitä 2000 vuoden aikana on tapahtunut, että näin on päässyt käymään. Läntinen maailmamme on kerran ottanut evankeliumin vastaan (tosin eivät kaikki omasta tahdostaan) ja antanut sen muovata kulttuuria, läpäistä koko yhteiskunnan.

Aatehistorian avainasema

Myöhemmin tämä sama yhteiskunta on hylännyt jo kerran hyväksymänsä sanoman, ja kaikki alkoi kristillisten periaatteiden soveltamisesta: humanismi, rationalismi, positivismi, modernismi, postmodernismi, sekulaarihumanismi… ja tässä sitä ollaan.

Olisi mielenkiintoista kartoittaa eurooppalaisen aatehistorian vaikutus mitä erilaisimmissa tieteenaloissa, sillä sama tendenssi näkyy kaikkialla. Itse voin puhua sisältä käsin vain teologiasta, ja siitäkin yritän sanoa ytimekkäästi vain muutaman sanan.

Teologia esimerkkinä

1500-luvun humanismi painotti ihmistä Jumalan kuvana ja täten ihmisen järjen kykyjä. Tämä johti lopulta rationalistiseen järjen ylikorostukseen, jossa Raamattu alistettiin ihmisjärjelle: ihmekertomusten täytyy olla satua, ennustukset eivät ole mahdollisia, tekstinsisäiset jännitteet ovat ristiriitoja, jne.

Kirkon dogmiperinteestä vapautuneen järjen ajateltiin voivan saada selville Raamatun todellinen merkitys, tieteellisen historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ajateltiin olevan objektiivista. Vuosien kuluessa rationalistiset tutkijat eivät kuitenkaan päässeet minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen ja vanhoja metodeja alettiin epäillä. Jokainen loi Jeesuksesta ja Raamatusta itsensä näköisen.

Postmodernismissa tämä riittääkin. Kun ensin on päästy eroon oikeista yliluonnollisuuksista ja sitten yhdestä ainoasta inhimillisestä totuudesta, jäljellä on jokaisen oma kokemus ja käsitys Jumalasta, jos sellaista on enää ollenkaan.

Esimerkiksi suomalaisen raamattututkimuksen johtohahmo Heikki Räisänen valikoi itseään puhuttelevaksi raamattuteemaksi “sekularisoidun version luterilaisesta vanhurskauttamisopista” eli “hyväksytyksi tulemisen kokemuksen”. Uskonnon tasolla on “tuhat ja yksi tulkintaa”, ja kaikki ovat yhtä päteviä.

Mitä siitä seuraa?

Mitä johtopäätöksiä tästä voi tehdä? Ensinnäkin sen, että yhteiskunta, joka on käynyt läpi tällaisen teologisen prosessin, ei todellakaan ole samassa tilanteessa kuin yhteiskunta, joka ei ole koskaan kuullutkaan Jeesuksesta.

Monet vastikään uskoontulleet nuoret tekevät juuri tämän virheen ja luulevat puhuvansa maailmalle, joka ei lainkaan tunne Jeesusta eikä Raamattua. Vaikka yksilötasolla tämä onkin usein tavallaan totta, taustalla vaikuttavat paljon laajemmat voimat. Ensimmäisen evankelioinnin sanoma ei enää pure laisinkaan.

Annetaan hyvin konkreettinen esimerkki. Varhaiset kristityt perustelivat pakanoille kristinuskon totuutta pyhien kirjoitusten vanhalla iällä; Vanhan testamentin ikivanhat tekstit tarjosivat alkuperäisempää ja luotettavampaa tietoa Jumalasta ja maailman alkuvaiheista kuin kreikkalaiset tarustot.

Jos tämän päivän kristitty lähtisi läntisessä jälkikristillisessä maailmassamme tälle tielle, saisi hän kouraansa Helsingin liberaalieksegeettien teoksen “Johdatus Raamattuun”. Tai jos kyseessä on vähemmän akateeminen henkilö, saisi hän päin naamaansa populaarimman version: “Vittu mä mihinkään satuihin usko”.

Evankeliumin kohtalo

Entä itse evankeliumi? Jos ensimmäinen evankelisaatio lähti siitä, että synnin ongelmalle on nyt kertakaikkinen ratkaisu koko maailmalle: Kristuksen sovituskuolema ja ylösnousemus, niin sen menestys perustui siihen, että syntiin ja ylösnousemukseen saatettiin uskoa ilman kristinuskoakin.

Syntiinhän uskottiin, kun jumaliin uskottiin, ja ylösnousemukseen saatettiin uskoa, kun kerran ihmeisiinkiin saatettiin uskoa. Mutta nykyihmiselle synti eli rikkomus Jumalaa vastaan ei enää voi tarkoittaa mitään, jos kerran maailmankatsomuksessa ei ole Jumalaa. Eikä ylösnousemus voi tarkoittaa muuta kuin satua, jos kerran yliluonnollisia ihmeitä ei voi tapahtua.

Kristitty jää sanomansa kanssa aivan yksin. Jeesus on sovittanut syntisi! “Öö… Mikä synti? Mikä ihmeen sovitus?” -Raamattu, Jumalan sana, sanoo… “Kuka Jumala? Mä mitään satuja usko.” Näin siis, jos kristitty ei tiedä mitään uudesta evankelisaatiosta ja pelaa vielä vanhoilla pelimerkeillä. Mutta vanhojen pelimerkkien aika on ohi. On otettava uudet aseet käyttöön. Siitä lisää ensi viikolla.

Explore posts in the same categories: Kristinusko ja yhteiskunta

This entry was posted on kesäkuu 14, 2011 at 10:43 am and is filed under Kristinusko ja yhteiskunta. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.