Katolisuuden ja luterilaisuuden erot
Kirjoitan tämän artikkelin tiettyjen katolilaisten pyynnöstä materiaaliksi kysyville ja etsiville, jotka eivät tiedä paljoakaan kummastakaan kirkosta, koululaisille ja aikuisille. Siksi genre on hieman tavallisesta poikkeava. Otan vastaan kommentteja sekä parannusehdotuksia.
—
Mitkä ovat katolisen ja luterilaisen kirkon tärkeimmät erot? Vastauksen saamiseksi on luotava katsaus historiaan ja nykyisyyteen, sillä paljon on ehtinyt tapahtua kirkkojen alkuperäisen erkaantumisen jälkeen.
Katsaus historiaan
Luterilainen kirkko on saanut nimensä Martti Lutherista, joka oli alkujaan katolinen munkki ja pappi 1500-luvun Saksassa. Vaikka Lutherin tarkoitus ei alun perin ollut perustaa omaa kirkkoa, hän päätyi eroon katolisesta kirkosta vuonna 1521. Katolisen kirkon johtaja, paavi, erotti Lutherin ja antoi hänen seuraajilleen nimen ”luterilainen”.
Katolisen kirkon nimi ”katolinen” ei tule kenestäkään perustajasta, vaan kreikan kielen ”yleistä, yhteistä” tai ”maailmanlaajuista, kaikille avointa” tarkoittavasta sanasta katholikos. Kristityt käyttivät tätä nimeä kirkosta jo 100-luvulta asti korostaakseen Jeesuksen perustaman kirkon universaalisuutta. Jeesus itse rakensi kirkon Pietarin perustalle (Matt. 16:18) ja lähetti sen johtajat eli apostolit opettamaan kaikkia maailman kansoja (Matt. 28:18-20).
Apostolien jälkeen kirkon johdossa seurasivat piispat ja heistä tärkeimpänä Pietarin seuraaja, Rooman piispa eli paavi. Kirkon oppi kehittyi pitkin vuosisatoja, ja 1500-luvulla oltiin tultu tilanteeseen, jossa joidenkin mielestä kirkko oli etääntynyt liian kauas apostolien julistamasta ilosanomasta Kristuksen vapahtavasta kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Luther kuului näihin kriitikoihin, ja hän naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä, joissa hän kritisoi joitain kirkossa esiintyneitä väärinkäytöksiä.
Luther löysi oman oppinsa kivijalan Paavalin Roomalaiskirjeen jakeen 1:17 uudesta ymmärtämisestä: Jumalan vanhurskaus on lahjavanhurskautta yksin uskosta. Vaikka vanhurskauttaminen tuntuu nykysuomalaiselle vieraalta sanalta, tuli juuri tästä Lutherille tärkein ja rakkain opinkohta, jonka varassa kirkko seisoi tai kaatui. Lutherin mukaan katolinen kirkko ei enää julistanut Paavalin evankeliumia uskosta, vaan vaati kaikenlaisia tekoja Jumalan hyväksynnän (vanhurskauttamisen) saavuttamiseksi.
Katolinen vastaus
Katolilaiset vastasivat opettamalla, että vaikka Jumalan hyväksyntä saadaankin ensin ilmaisena lahjana, on kristittyjen silti pyrittävä hyviin tekoihin ja vältettävä syntiä, sillä lopulta jokainen joutuu tekemään tiliä teoistaan Jumalan edessä. Tälle opetukselle voi(tiin) löytää tukea myös Paavalilta (Room. 2:6-10, 14:10-12). Lutherin vuonna 1520 kirjoittaman kirjan Kristityn vapaudesta mukaan hyvät teot kuuluvat vain ihmisten välisiin suhteisiin eikä niillä ole mitään tekemistä ikuisen autuuden saavuttamisen kanssa.
Katolilaiset haastoivat Lutherin uuden raamatuntulkinnan ja vetosivat siihen, miten kirkko on aina ymmärtänyt ja tulkinnut Raamattua. Jumala ei ollut auktorisoinut Lutheria, vaan Pietarin ja hänen seuraajansa opettamaan totuutta. Luther taas oli vakuuttunut siitä, että paavin opetus oli Raamattua vastaan. Tämä sai Lutherin näkemään paavin antikristuksena ja vetoamaan yksin Raamattuun kristittyjen uskon auktoriteettina. Tästä tuli reformaation eli uskonpuhdistuksen toinen suuri kiistakysymys: Raamattu, traditio ja kirkko vaiko yksin Raamattu.
Yksin Raamattu -periaate sai Lutherin kritisoimaan monia muitakin katolisen kirkon oppeja ja käytäntöjä kuten kiirastulta, aneita, katumustöitä, luostarielämää, pappien naimattomuutta, pyhiinvaelluksia sekä pyhimysten liiallista kunnioittamista ja rukoilemista. Paavi ei tietenkään voinut hyväksyä Lutherin epäkatolisia käsityksiä, joten hän antoi vuonna 1520 Lutherille varoituksen ja mahdollisuuden perua valitut väärät opetukset. Luther poltti paavin kirjeen ja sinetöi täten kohtalonsa eli kirkosta erottamisen, joka tapahtui paavin kirjeellä vuonna 1521.
Luterilaisuus ei kuihtunut vaan vakiintui omaksi kirkkokunnakseen, kun luterilainen oppi määriteltiin Augsburgin tunnustuksessa ja myöhemmin Lutherin kuoleman jälkeen Yksimielisyyden kirjassa (1580). Luterilaisuus ei kuitenkaan ollut ainoa protestanttisuuden muoto, vaan yksin Raamattuun uskovia ryhmiä ilmeni äkkiä useita keskenään kilpailevia ja eri lailla opettavia. Katolinen kirkko vastasi protestanttien oppeihin Trenton kirkolliskokouksessa (1545-1563), jossa se määritteli useita kiistanalaisia oppeja.
Puhdasoppisuuden aika
1500-luvulla Euroopan valtiot joutuivat valinnan eteen: seuratako Lutherin esimerkkiä ja erota Rooman yhteydestä vai pysyäkö uskollisena paaville? Monet hallitsijat kokivat ensimmäisen vaihtoehdon suotuisammaksi, sillä se antoi valtiolle sen, mikä ennen oli kuulunut kirkolle. Näin menetteli mm. Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Vaasa. Suomesta tuli siis luterilainen maa enemmän poliittisista kuin kristillisistä syistä.
Seuraavina vuosisatoina katolilaiset ja luterilaiset elivät enimmäkseen eristyksissä toisistaan. Molemmat puolet tuomitsivat toisensa harhaoppisiksi ja pitivät tiukasti kiinni oman tunnustuksensa totuuksista. Suomessa katolisuuteen kääntyminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Tärkeimmät opilliset erot olivat seuraavat: vanhurskauttaminen, paavius, sakramenttioppi ja pyhimyshartaus.
Jokainen näistä neljästä oppikysymyksestä on hyvin laaja ja liittyy useaan muuhun oppiin. Vanhurskauttamisoppi liittyy esimerkiksi sovitusoppiin, ratkaisuvallan vapauteen ja kiirastuleen. Paavius liittyy kirkko-oppiin ja virkaoppiin. Sakramenttioppi liittyy kirkko-oppiin ja vanhurskauttamiseen. Alla on pyritty antamaan lyhyt mutta kattava kuvaus molempien puolien teologisesta visiosta.
Luterilaisuuden ytimessä on Kristuksen sovitustyön kokonaisvaltaisuus: Jeesus otti ristillä päälleen Jumalan vihan kaikkien ihmisten kaikkia syntejä kohtaan, jotta Jumala voisi lahjoittaa ilmaiseksi kaikille Kristuksen täydellisen pyhyyden ja viattomuuden. Tämä lahja toteutuu armonvälineiden kautta, joita ovat Jumalan sana ja sakramentit, joita puolestaan ovat kaste ja ehtoollinen. Armonvälineet synnyttävät uskon, joka on luottamusta Kristukseen ainoana Vapahtajana. Näin ollen ihminen ei ratkaise omaa pelastustaan vaan saa sen lahjana, eikä siihen tarvita Kristuksen ohella muita välimiehiä kuten paavia tai Mariaa.
Katolisuuden ytimessä on synnin ja kuoleman voittaneen ja pelastuksen armon hankkineen Kristuksen mystinen ruumis, Jumalan maailmanlaajuinen perhe, jonka lapsiksi liitytään kasteessa ja jonka jäseninä kasvetaan muiden sakramenttien (yht. 7) elävöittämänä yhteydessä apostolien seuraajiin, piispoihin ja kirkon näkyvään päähän, paaviin. Edeltä taivaaseen päässeet veljet ja sisaret voivat auttaa esirukouksillaan vielä matkalla olevia, ja maan päällä olevat voivat rukoilla kuolleiden pikaista pääsemistä täydelliseen pyhyyteen. Vapaa tahto, paavi ja pyhimykset eivät kilpaile Kristuksen kanssa: Kristus toimii jäseniensä kautta.
Menneestä nykyisyyteen
Historiallinen katsaus tunnustukselliseen luterilaisuuteen ja katolisuuteen ei kuitenkaan riitä, jos haluamme ymmärtää katolisen ja luterilaisen kirkon eroja tänään. Niihin on vaikuttanut ennen kaikkea valistuksen henki, joka 1700-1800-luvuilta lähtien on mullistanut koko Euroopan hengellisen ja intellektuaalisen kentän. Järjen ja kriittisyyden korostaminen johti vanhojen auktoriteettien kyseenalaistamiseen: Raamatun asettamien ongelmien edessä ei enää nostettu hattua Jumalalle vaan hylättiin perinteinen oppi Raamatusta Jumalan sanana. Erityisesti luterilaisessa maailmassa Raamattua alettiin tutkia pelkkänä inhimillisenä dokumenttina.
Yksin Raamattu-periaate ja paaviuden puuttuminen mahdollistivat valistushengen menestyksen luterilaisuudessa, kun taas katolinen kirkko suhtautui pitkään kaikkeen modernismiin kielteisesti. Raamatun asema inspiroituna Jumalan sanana vahvistettiin kerta toisensa jälkeen. Vatikaanin II konsiilin (1962-1965) päätökset avasivat katolista kirkkoa nykymaailmalle ja tekivät vähintäänkin epäsuorasti tilaa myös liberaaliteologeille, mutta kirkon virallinen linja on silti useassa keskeisessä kysymyksessä selvästi perinteisempi kuin nykyisellä luterilaisella kirkolla.
Esimerkkejä tällaisista nykyajan kiistakysymyksistä ovat naispappeus ja ennen kaikkea avioliittoon sekä seksuaalimoraaliin liittyvät eettiset ongelmat kuten avioero ja uudelleenavioituminen, keinotekoinen ehkäisy, homoseksuaalisuus, esiaviollinen seksi ja avoliitto, abortti, keinohedelmöitys ja sterilisaatio. Perinteisesti nämä kysymykset eivät erottaneet katolisuutta luterilaisuudesta: molempien kanta kaikkiin näihin oli selvästi kielteinen.
Viimeisen sadan vuoden aikana luterilainen kirkko on kuitenkin muuttanut kantaansa sallivammaksi, ei ensisijaisesti Raamattuun vaan nykyaikaiseen arvomaailmaan vedoten. Samalla vanhat kiistat ovat jääneet taka-alalle, ja luterilaisessa kirkossa kuuleekin välillä paavi-, Maria- ja traditiomyönteisiä ääniä. Vanhurskauttamisopista päästiin virallisesti perustavanlaatuiseen sopuun vuonna 1999.
Luterilaisuuden piirissä on kuitenkin myös liikkeitä ja yksityishenkilöitä, jotka vastustavat valistushengen aiheuttamaa perinteisen kristillisyyden vesittämistä ja korostavat uskollisuutta Jumalan ilmoitukselle. Jotkin näistä ryhmistä, kuten evankelinen herätysliike (SLEY), ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, toiset taas, kuten Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko (STLK), ovat eronneet omaksi kirkokseen. Tällaiset yhteisöt pitävät myös usein kiinni vanhoista opillisista rajanvedoista katoliseen kirkkoon nähden.
Lopuksi
Katolinen kirkko korostaa, että Kristus halusi perustaa ja perusti yhden ainoan kirkon maailman pelastukseksi, kuten sekä luterilaisten että katolilaisten tunnustamassa Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa sanotaan: ”uskon yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon”.
Kirkon yhteydestä eroaminen on vakava asia, ja siksi kirkko päästää ehtoolliselle eli pyhälle Kristuksen ruumiin aterialle vain ne, jotka ovat yhteydessä kirkon kanssa. Ehtoollinen on kristillisen elämän ydin, ikuisen elämän lahja ja pelastuksen sakramentti, jossa Kristus itse yhdistää meidät ruumiiseensa.
Ehtoollisessa kirkko julistaa Kristuksen pelastavaa kuolemaa ja ylösnousemusta maailman loppuun asti ja kutsuu tähän juhlaan kaikkia maailman ihmisiä. ”Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys!” (2. Kor. 13:13)
Explore posts in the same categories: Luther ja luterilaisuus
1.11.2010 klo 19:06
Tuota tuota, eihän luterilaisuus ole koskaan traditiota hylännyt. Kirjoituksestasi saa hieman sen vaikutelman, että sola scriptura tarkoittaisi jo olleen kristillisyyden merkityksen nollaamista. Itse miellän ”yksin Raamattu”-periaatteen tarkoittavan, että se sanoma, josta me elämme, sisältyy Raamattuun. Eli siis Jumalan ilmoitus itsestään etenkin Jeesuksen toiminnassa ja opetuksessa. Minusta kaikki opetukset Raamatun inspiraatioista tai muista sellaisesta vain sotkevat asiaa.
En pidä siitä ajatuksesta, että traditiota voitaisiin rajata tarkkaan vain tiettyihin asioihin; konsiileihin ja tiettyihin isiin. Eikö meidän traditiota ole kaikki, mikä meille on edeltäneiltä kristityiltä tullut, hyvät ja pahat jutut? Meidän pitää vain koko ajan pysyä tuoreina tässä päivässä ja kuohia menneisyydestä ne asiat, jotka kontekstistaan irrotettuna pystyy palvelemaan meitä vielä tänäänkin.
5.11.2010 klo 15:58
Traditiota ei oikeastaan ole kaikkien meitä edeltäneiden kristittyjen edestottamukset, niinkuin kirjoitit Jukka. Jumala ilmoittaa itsensä; totuuden kaikesta, ainoassa pojassaan Jeesuksessa. Tätä kutsutaan myös jumalalliseksi ilmoitukseksi tai ilmestykseksi. (Katolisen kirkon katekismus, Toinen luku, kohta 50.)
Kirkollinen traditio muodostuu tämän jumalallisen ilmoituksen tulkitsemisesta ja ”esilletuonnista” eli on olemassa opillista traditiota, teologista traditiota, liturgista traditiota. Katoliseen traditioon kuuluu myös luterilaisille monesti hankalasti avautuva käsite, ”omistautuminen tietyn pyhän asian, henkilön tai oppirakennelman mietiskelyyn” (mm. Marian kunnioittaminen, Jeesuksen Pyhän Sydämen salaisuuksien mietiskeleminen tai Marian Perisynnittömyyden kunnioittaminen ja mietiskeleminen. Tämänkaltaisessa omistautumisessa on ollut ”muoteja” eri vuosisadoilla. Sen sijaan Jumalan ilmoituksessa ei voi olla muoteja eikä trendejä. Jumala on ilmoittanut koko totuuden eikä totuus muutu vaikka yhteiskunta muuttuisi.
Jumalan ilmoituksesta ei siis tule poimia rusinoita niinkuin vehnäpullasta eikä jättää puolikasta syömättä vain hetken mielijohteiden mukaan. Laista ei häviä pieninkään kirjain tai pilkku.
Sen sijaan kirkko tunnustaa, että koska koko luomakunta on luotu ”in statu viae”, eli siis luomakuntaa ei ole luotu ”valmiiksi” vaan ikäänkuin vähä vähältä kohti täydellisyyttä kasvavaksi (Katolisen kirkon katekismus, kohta 302), Jumalan ilmoitus ei ole täydellisesti tulkittu, vaan luomakunta kasvaa vähitellen Jumalan ilmoituksen täyteen ymmärrykseen ja yhteyteen. (Katolisen kirkon katekismus, kohta 67)
Siten traditio ei ole niinkään nippu ikuisia totuuksia vaan niiden totuuksien tulkintaa.
Halutessamme pysyä ikuisissa totuuksissa emme voi tulkinnoissamme selittää niitä toisiksi, itselleen vieraiksi asioiksi.
Pax et bonum!
Rauhaa ja kaikkea hyvää! ( Fransiskaanien tervehdys )
4.11.2010 klo 10:58
Kirjoituksesi on katolisen kirkon opin hyvin tuntevan kirjoitus. Mutta jos olet aikeissa selittää luterilaisuuden ja katolisuuden eroja koululaisille, niin erojen löytämisen voisit tehdä hiukan ns. tavallisella koululaisjärjelle ymmärrettävämmäksi.
Luterilaisen kasvatuksen saaneena haluaisin vihjata, mitä luterilaiset pitävät tärkeimpinä eroina katolisuuteen verrattuna. Meille lapsena koulussa korostetaann seuraavia seikkoja:
1) Luther tunsi vääräksi katolisen tavan ostaa synnit anteeksi eli hyökkäsi anekauppaa vastaan.
2)Luther ei hyväksynyt sitä, että papit käyttivät jumalanpalveluksissa latinaa. Hänen mielestään kaikkien oli itse saatava lukea Raamatusta Jumalan sanaa. Siksi hän piti tärkeänä, että Raamattu käännetään kansan kielelle ja kansalle opetettaisiin lukutaito. Tällä luterialiset ylpeilevät tänäkin päivänä!
3) Lisäksi hän halusi pois kirkosta
pyhimysten kuvat ja pyhäinjäännökset. Paavin pyhyyskin hänestä oli epäilyttävää. Luther siis edusti demokratiaa ja tasa-arvoa Jumalan edessä.
Ymmrrän, että olet katolinen etkä voi ihastella näitä asioita, mutta viisaana miehen uskoisin sinun osaavan pitää kirkkosi puolta, vaikka toisit nämä tavalliselle luterilaiselle päähän päntätyt asiatkin esille. Ainakin jos puhut nuorille ja lapsille. Nämä ovat niin konkreettisia. että varmasti ymmärtävät.
Hyvää Joulun odotusta!
9.12.2010 klo 08:43
Epäluotettavan luterilaisen (unreliably Lutheran) kommenttina noihin kolmeen asiaan:
1) Katolinen kirkko ei opeta, että synnit voi ostaa anteeksi. Anekauppa ei tarkoita syntien anteeksiannon ostamista. Menemättä tämän enempää siihen, mitä aneet itsessään ovat, muistutan siitä, että vaikka Lutherin aikana olikin joukko aneista väärin opettavia katolilaisia, se ei oikeuta hylkäämään oikeaa oppia aneista. (Abusus non tollit usum, väärinkäyttö ei tuhoa oikeaa käyttöä.)
2) Latina ei minun nähdäkseni ollut mikään suuri kysymys. Saarnat pidettiin jo kansankielellä, ja Luther itsekin julkaisi latinankielisen messuohjeistuksen vuonna 1523 - ja pari vuotta myöhemmin saksankielisenkin. Luther ei kritisoinut latinaa mitenkään erityisesti, vaan sanoi, että messun ordinarium-osat voidaan pitää latinaksi siellä, missä latinaa ymmärtäviä on. Kielikysymys ei siis ollut mitenkään huomattava.
Lisäksi Suomessa messussa säilyi latinankielisiä osia pitkälle 1700-luvulle.
Sen sijaan kysymys messu-uhrista oli; jo Formula missae (1523) poisti messu-uhrirukoukset. Luther näki (virheellisesti), että messu-uhrissa on kyse Kristuksen ristinuhrin uudelleen toteuttamisesta. Tästähän kyse ei ole, vaan ko. ristinuhrin läsnäolevaksi tekemisestä.
Luther kyllä käänsi Raamatun saksaksi, se on totta, ja halusi kaikkien lukevan sitä itse. Pointti oli se, että kaikki lukevat ja ymmärtävät Raamattua; tämän mahdollisti kirjapainotaidon kehittyminen. Nähdäkseni Luther ei ollut kuitenkaan ensimmäinen, joka käänsi pyhät kirjoitukset kansankielelle. Kansankielisten Raamattujen levitessä myös virheelliset tulkinnat ja niistä nousevat harhaopit levisivät kulovalkean tavoin.
3) Demokratia ja tasa-arvo eivät ole jotain erityisiä kristillisiä hyveitä. Jos kärjistän, voisin sanoa jopa, ettei niissä ole mitään sinänsä kristillistä. Luther ei ollut tasa-arvoteologi, vaan näki yhteiskunnan olevan hierarkkinen. Myöskään kirkossa ei ollut kyse demokratiasta, vaan papistolla oli Jumalalta - ei kansalta - saatu valta sen toimintaan.
Tässä kohdassa Luther on selkeästi harhaoppinen, kun hän käskee luopumaan pyhimysten kuvista ja reliikeistä, eikä hänen opetustaan voida pitää kristillisenä eikä mitenkään hyväksyttävänä. Kristillinen kirkko on aina pitänyt arvossa kuvia ja reliikkejä ja niiden kautta muistanut Kristusta ja pyhimyksiä. Harhaa opettavat tulee hylätä - tämä koskee myös Lutheria, vaikka kuinka kirkkohistoriallisesti hän olisikin Suomen evl. yhteisön ”kantaisä”. Meidän ei tule hyväksyä ”isiemme” syntejä, vaan tehdä niistä parannus.
9.12.2010 klo 12:48
Kiitos Juha hyvästä kommentista!
15.11.2010 klo 15:18
Emil, kirjoitelmasi avaa laajan keskustelunaiheen jota tässä on tilaa vain vähän raapaista. Pyrit maltilliseen ja oikeudenmukaiseen vastapuolen (sehän aito luterilaisuus katoliselle on) kannan esittämiseen, mistä tunnustus.
Sanot Room 1:17:ttä Lutherin ajattelun kivijalaksi. Kohta on tosiaan tärkeä, koska siinä Paavali esittää VT:stä perustelun opilleen uskonvanhurskaudesta:
”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta'”.(Habakuk, 2:4).
Muistelisin että esim. Lutherin tornikokemuksessa hänellä oli päällimmäisenä tässä ilmauksen ”Jumalan vanhurskaus” Lutherille itselleen uusi ymmärtäminen. Aiemmin hän oli käsittänyt ilmauksen Jumalan oikeudenmukaisena ja siis mm.syntisiä rankaisevana vanhurskautena. Kokemuksessa hänelle kirkastui että Paavalin teologiassa ilmauksella tarkoitetaankin sitä vanhurskautta joka ihmisille lahjoitetaan Jumalalta.
Vaatimus tässä siis vaihtuu lahjaksi. Tämä oli ratkaiseva hetki, ja näinhän usein jokin yksittäinen kohta voi ”taittaa kamelin selän” positiivisessa mielessä. Silti Lutherin teologia perustuu koko Paavalille, ei vain tälle yhdelle kohdalle:
Uskosta ainoana pelastuksen välineenä vrt. Room 3:21, 3:27-28, , 4:2, 4:5 (!), 4:14 (!)
Ihmisen kyvyttömyydestä pelastua lain kautta vrt. Room 2:1, 2:12, 3:9-20 (!!!), 4:15.
”Uskon kautta” tarkoittaa että armosta (Room 16)…
joka perustautuu Kristuksen sovitustekoon (Room 4:25)
Keskeiset termit jotka liittyvät tähän vanhurskauttamiseen uskon kautta ovat esim. anteeksiantamus ja syntien lukematta jättäminen (4:8)
Erityisesti on huomattava Paavalin käsittelytapa, jossa hän etenee laista evankeliumiin Roomalaiskirjeen alussa. Pakanat luvussa 1, juutalaiset luvussa 2 todetaan kyvyttömiksi ja asia summataan vielä luvun 3 20.:een jakeeseen mennessä, niin että koko maailma todetaan lain näkökulmasta toivottomaksi. Tämän luvun 21.:stä jakeesta sitten alkaa uskonvanhurskauden kuvaus. Usko vaikuttaa ”ilman lakia” (3:21-22!), siis yksin. Tästä ei ole ”yhtään erotusta” (3:22). Asian voi siis yleistää kaikkiin ihmisiin kaikkialla maailmassa.
Kerroin tuon laajentaakseni (keskusteluamme seuraaville) Lutherin Paavali-pohjaa, en siksi ettet näitä tietäisi :).
Sinänsä se kun mainitset että katolinen kirkko opettaa myös tekoja kristityllä toteutuvaksi on Lutherinkin painotuksia. Teot eivät kuitenkaan L:lla välittömästi liity pelastukseen, vaan on ajateltava (ed. Paavali-käsittelynkin pohjalta) niin, että teot todistavat uskontilasta tai sen puutteesta. Asiassa on ero, vaikka aluksi ehkä vaikea hahmottaa. Teot seuraavat uskoa, eräänlaisena kiitollisuuden ilmauksena.
”Yksin Raamattu” -periaate ei sinänsä mahdollista valistuksen henkeä kuten kirjoituksessasi annat ymmärtää. Rationalismi oli selkeästi Lutherin tuomitsema, Luther näki juuri aikansa katolisuudessa liiallista rationalismia - siis ihmisjärkeä - minkä kunnioitus on yksi Lutheria myöhemmän valistuksen periaate. Luther mm. käski ”murjomaan järkeä” (Galatalaiskirjeen laajempi selitys), joka hänestä usein ellei aina tahtoi asettua armon käsittämistä vastaan.
Raamattu, etenkin juuri evankeliumi eli uskonvanhurskaus, ei ole ihmisjärjen mukaista, vaan sen ehdottomasti tuomitsema kanta (näinhän myös Paavali sanoi Korinttolaisille). Ihminen näet tahtoo suoriutua ”James Bondin tavoin” hiussuortuvankaan joutumatta epäjärjestykseen hänen moraalisessa itseymmärryksessään. Syntiseksi tuleminen omissa silmissä on kaiken sen vastakohtaa mitä ihminen etsii luonnollisessa tilassaan ja järkensä avulla. Tähän hänet pakottaa yksin Jumalan laki, joka särkee itseluottamuksen.
Lutherin teologian dynamiikka noudattaa tätä Roomalaiskirjeen järjestystä: ensin laki sitten armo. Laki saa aikaan vihaa (4:15), tekee synnin ylenmäärin synnilliseksi (7:13), kun Kristus taas on ”lain loppu” (10:4), ja ”vanhurskaudeksi jokaiselle joka uskoo” (sama kohta). Lutherilla lain murhe ajaa juuri kaipaamaan Kristusta.
Näkisin että (aikuisen tapauksessa) juuri lain pinnallinen ymmärtäminen mahdollistaa osittaisen toivon panemisen itseen pelastuksen asiassa. Tästä sitten poikii dominonappulajonon tapaan koko opin muuttuminen armonopista poikkeavaksi osaksi-osaksi -tyyppiseksi pelastuskäsityskeksi jota katolisuuskin käsittääkseni edustaa.
Luther ei siis vastusta vain ”yksin laki” -tyyppistä pelastustapaa, vaan korostetusti juuri laki+evankeliumi -ratkaisua jota katsoi myös aikansa katolisuuden edustavan. Tästä juuri nousee ”yksin usko, yksin Kristus, yksin armo”. On näet sietämätöntä olla lain alla ja epäselvänä pelastuksestaan mihin ”osittaisarmo” tai ”osittaislaki” lain syvyyden riittävästi tajuavan johtaa. Osittaisarmo näet johtaa tällaisen ihmisen katseen juuri siihen puuttuvaan asiaan, ja näin kyllä siten muuntuu psykologiankin pakottamana kokonaan lainomaiseksi. Ketju on yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki, ihminen.
Kasasin noita Paavali -sitaateja noin paljon (eikä siinä ole edes kaikki Lutrherin teologiaa tukeva Roomalaiskirjeessä) jotta näkyisi miten johdonmukaisesti se uskonvanhurskaus jota Luther puolusti esiintyy eri puolilla Roomalaiskirjettä, ei siis vain jossain yksittäisessä sen kohdassa. Nimenomaan po. oppi esiintyy monin paikoin tekojen ja lain vastakohtana, vieläpä juutalaisetkin hyljätään juuri siksi kun nämä perustautuivat tekoihin (Room 9:31-33; 10:3).
Pyhä Henki kyllä sitten asuu uskon kautta ihmisessä, ja alkaa lain täyttämminen myös tekoina, vanhurskauttamisesta kuitenkin selkeästi erotettuna. Tämä distinktio muodostaa tärkeän eron katolisuuteen, kuten käsittääkseni myönnätkin (?).
No niin, tässäpä ajatuksiani artikkelistasi.
ystävällisesti
Sakari Meinilä
22.11.2010 klo 17:32
Hei Sakari ja kiitos Paavali-postauksesta. Vastaus venyisi varmaan, joten ajattelinkin ehdottaa, josko haluaisit käydä formaalin Paavali-dialogin kanssani tämän vuoden puolella vielä, voisimme julkaista sen tällä blogilla. Joka syksy/talvi on ollu jonkinlainen kat-prot debatti/dialogi vanhurskauttamisesta tms, olisiko sinusta tämän vuoden keskustelukumppaniksi? Jos haluat, yllä oleva kommentti voisi muokattuna toimia avauspuheenvuoronasikin, josta voisimme jatkaa. Itse kallistuisin ennemmin tällä kertaa dialogin kuin debatin puolelle, voisimme käsitellä esim. Paavalin vanhurskauttamisoppia (tietty myös suhteessa myöh.kirkkojen dogmaan).
22.11.2010 klo 23:41
Kiitos vastauksesta, Emil!
Keskustelen mielelläni. Termit tosin eivät ole nyt aivan selviä minulle, mikä ero on dialogin ja debatin välillä?
23.11.2010 klo 13:58
Hei Sakari ja kiitos itsellesi! Dialogi on rennompi ja avoimempi, debatissa on selkeämmin määritelty kohde ja molempien osapuolten pointtina on todistaa oma kantansa todeksi ja toinen vääräksi. Dialogissa on enemmän sijaa avoimille kysymyksille ja toiselta osapuolelta oppimiselle. Mutta voi se olla sekoituskin:) Millä foorumilla kävisimme keskustelun ja millä formaatilla? 2 ensimmäistä vanhurskausdebattia käytiin Usko ja Rukous-foorumilla niin, että molemmat saivat avauspuheenvuorot, vastausvuorot ja loppupuheenvuorot, muistaakseni yht. 5 kirjoitusta per henki. Kävisikö moinen sinulle? Voidaan myös muokata. Entä aihe, onko Paavalin vanhurskauttamisoppi OK ja haluatko aloittaa muokatulla versiolla yo. kommentistasi?
24.11.2010 klo 12:03
Eikö keskustelua voitaisi jatkaa vain tässä?
Tyylinä olen koko ajan ajatellut omalla kohdallani tällaista rentoa määrittelemätöntä kantojeni esiintuontia ja toisen kantojen kommentointia. Rennolla tarkoitan etten käytä viimeisen päälle vaikeata sitaattiapparaattia.
Aihe ja pituus voisi olla ehdottamasi. Viestit ehkä max ylläolevan pisimmän omani mittaisia. Jättäisin stilisoinnit mahd. julkaistavaan kirjaamme ;).
SM
23.11.2010 klo 13:45
Olemme kai kaikki kirkkokunnasta riippumatta sitä mieltä että Lutheria närästi tietyt asiat hänen oman aikansa katolisessa kirkossa.
Haluaisin muistuttaa, että mikään kirkko tai yhteisö ei jää kehityksessään jollekin vuosisadalle. Ei myöskään katolinen kirkko ole enää sillä kehitysasteella kuin se oli Lutherin aikoina.
Luulisin, että Luther on tyytyväinen seuratessaan Äiti-kirkon kehitystä tuonpuoleisessa. :=)
Surullista on se, että tämänkaltaisen kehityksen toteuttaminen on ihmisille joskus ylivoimaisen vaikeaa jakautumatta kuppikuntiin.
Tunnemme varmasti kaikki ne raamatunkohdat joissa korostetaan uskovien yhteyden tärkeyttä. Perhe on monesti pahin, mutta verisukulaisuutta ei voi vaihtaa vaikka kuinka haluaisi.
Historia tuntee myös monia esimerkkejä kirkon sisällä tapahtuneista uudistuksista ja henkilöistä, jotka tunsivat kirkon opin sisältävän tuskaisen ristiriitaisia käytäntöjä, mutta halusivat uudistumisen toteutuvan yhteyden ja rakkauden hengessä. ( Mikä tekee uudistumisesta monesti hidasta. )
Kuinka moni katolinen, joka arvostelee luterilaisia, todella tuntee tilanteen tämän päivän luterilaisessa kirkossa? Ja päin vastoin, kuinka moni luterilainen, joka arvostelee katolisia, todella tuntee tilanteen tämän päivän katolisessa kirkossa?
”On vain yksi´Christus Totus´. Ja niin kauan kuin sen jäsenet makaavat taistelutantereella toisistaan irrallaan, ruumista ei voi haudata eikä ylösnousemuksesta ole toivoa…”
Me yritämme tehdä oman osamme, mutta yksin Jumala näkee mitä kohti olemme menossa.
Rukoillaan yhdessä vastaten Jeesuksen kysymykseen sokealle:” Mitä haluat että tekisin sinulle?” -Herra, että näkisin jälleen!
Pax et bonum!
10.12.2010 klo 19:07
Kiitos kiinnostavasti ”johdantotekstistä”!
Pieni käsitteellinen kommentti, joka ei koske teologiaa vaan laajempaa aatehistoriaa. ”Valistus” on hyvin monimerkityksinen käsite. Se on tiettynä aikana liittynyt erityisesti anti-kristilliseen aatteeseen (erityisesti anti-katoliseen aatteeseen Ranskassa). Mutta myös kristinuskon ja katolisen kirkon piirissä on ollut eri aikoina ”valistusliikkeitä”, jotka korostivat laajan sivistyksen tärkeyttä ja pyrkivät ”kansan syvien rivien” sivistyksen lisäämiseen. Tietääkseni esimerkiksi Saksassa valistusaate oli varsin kristillinen.
Valistus ei myöskään ole sinänsä sama asia kuin ”modernismi”. Ja se vasta onkin ongelmallinen käsite. Tässä sillä tarkoitetaan varmaan tiettyä ideologista asennetta kaikkea mennyttä kohtaan. Se taas on eri asia kuin ”moderni” ja ”modernisaatio”, mikä on sopusoinnussa traditioiden vaalimisen kanssa.
11.12.2010 klo 16:06
Hyvä kommentti ja todellakin suuria ja polttavia kysymyksiä näiden termien sisällöt ja niiden arvottaminen. Saksassa kristityt eksegeetit ainakin sovelsivat kovasti valistusaatteita ja loivat valistuskristillisyyden… toinen juttu on sitten onko tällainen valistus oikeasti kristillistä.
11.12.2010 klo 17:22
Vihdoin vastaan Sakarille ja aloitan oman osuuteni tämänvuotisessa katolis-luterilaisessa vanhurskauttamisdebatissa, jossa haluamme keskittyä yksin Paavaliin (solus Paulus!:) ja hänen vanhurskauttamisoppiinsa.
Esitit Sakari hienosti luterilaisen ymmärryksen Roomalaiskirjeestä luterilaisen uskonvanhurskausopin kivijalkana. Minun tehtäväni on kyseenalaistaa Paavalin luterilaisuus ja Lutherin paavalilaisuus.
Aloitetaan Room. 1:17:n Jumalan vanhurskaudesta. Lutherin nominalistinen iustitia punitiva -käsitys tosiaan vaihtui augustinolaiseksi käsitykseksi vanhurskaudesta, jolla Jumala vanhurskauttaa. Itse asiassa Trenton kirkolliskokouksen dekreetti vanhurskauttamisesta on tässä samalla kannalla ja sanoo, että vanhurskauttamisen ainoa formaalinen eli muotosyy on Jumalan vanhurskaus, ei se, jolla hän itse on vanhurskas, vaan se, jolla hän vanhurskauttaa ihmisen.
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä on kysyttävä ensinnäkin, mitä Jumala tekee, kun hän vanhurskauttaa ihmisen (eli mitä vanhurskauttaminen ylipäänsä tarkoittaa) ja toiseksi, mitä tuo ihmiselle annettava Jumalan vanhurskaus oikein on. Näissä kysymyksissä katolinen ja luterilainen ortodoksia eroavat toisistaan.
Siinä missä Augustinus ymmärsi vanhurskauttamisen vanhurskaaksi tekemiseksi Jumalan rakkauden sydämeen vuodattamisen kautta (Room. 5:5), Luther ymmärsi vanhurskauttamisen jumalattoman vanhurskaaksi julistamiseksi (Room. 4:5). Siinä missä katolisen teologian mukaan Jumalan vanhurskaus on tuo ihmissydämeen vuodatettu Jumalan rakkauden lahja, luterilaisen puhdasoppisuuden mukaan kyseessä on ihmisen ulkopuolella oleva Kristuksen aktiivinen ja passiivinen kuuliaisuus.
Nyt huomataankin jo, että kiistanaiheet ovat sen luontoisia, ettei niitä voi ratkaista vetoamalla Paavalin kohtiin, joissa puhutaan siitä, että ihminen vanhurskautetaan uskosta ilman lain tekoja. Nämä kohdat eivät nimittäin selitä, mitä sana ”vanhurskauttaa” niissä tarkoittaa, eivätkä ne puhu mitään vieraasta Kristuksen vanhurskaudesta. Silti haluaisin kommentoida hieman ko. kohtia.
Ensimmäisen litanian tarkoitus oli osoittaa uskon olevan ”ainoa pelastuksen väline”. Tämä ei kuitenkaan ole luterilainen kanta, sillä niin luterilaiset kuin katolilaisetkin tunnustavat kasteen olevan pelastuksen väline (Room. 6:3-6, 1. Kor. 6:11, Tit. 3:5 jne), saman voisi kai sanoa ehtoollisesta ja Jumalan sanasta (1. Kor. 10:16-17, Room. 10:17). On siis selitettävä Room. 3:n uskon suhde Room. 6:n kasteeseen, ja tämä on yhteinen haasteemme.
Toisen litanian tehtävä oli osoittaa ihmisen kyvyttömyys pelastua lain avulla. Viittasit Room. lukuihin 2-4. Tässä on kuitenkin termisekaannusten vaara. Kukaan ihminen ei voi minkään lain avulla muuttaa itseään syntisestä vanhurskautetuksi, näin opettaa myös Trento hyvin vahvasti. Aivan toinen asia on sitten se, onko jo vanhurskautetun kristityn teoilla tai lain noudattamisella merkitystä hänen lopullisen pelastumisensa kannalta.
Tässä tulemme myönnytykseesi tekojen välttämättömyydestä. Selität luterilaisesti, etteivät ne välittömästi liity pelastukseen vaan todistavat uskontilasta ja syntyvät kiitollisuuden merkkinä. Tässä olemme mielestäni asian ytimessä. Olen samaa mieltä, että kristityn tulisi vastata vanhurskauttamisen armoon kiitollisuudella ja siitä nousevilla hyvillä teoilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että teot todistaisivat uskontilasta eikä sitä, ettei lopullinen pelastus mitenkään olisi kytköksissä näihin tekoihin. Paavali ei nähdäkseni koskaan tee kumpaakaan näistä johtopäätöksistä. Sen sijaan hänellä teot tuodaan tuomioistuimen eteen ja ne vaikuttavat suoraan lopulliseen pelastukseen (Room. 2:6-10, 8:13, 14:10-12, Gal. 5:21, 6:7-9, jne). Itse asiassa olisi kiinnostavaa tietää, löytävätkö luterilaiset Paavalilta (pakenematta Jaakobin turviin!) tukea käsitykselleen, että usko ilman tekoja ei ole todellista uskoa.
Jos nyt siis armosta vanhurskautetun teot liittyvät jollain tapaa suoraan lopulliseen pelastukseen, merkitseekö tämä osin-osin-soteriologiaa, jossa Jumalan evankeliumi saa pelastaa osittain, kun taas ihmisen on tehtävä loput? Vaikka en lainkaan ihmettelisi, jos löytäisit näin ajattelevia katolilaisia, oma ymmärrykseni katolisesta pelastusopista ei salli tällaista ajattelua. Parallellin näkisin inspiraatio-opissa. Se, että myönnän ihmiskirjoittajien olleen todellisia pyhien teosten kirjoittajia (auctores) ei merkitse sitä, että Raamattu on mielestäni vain osin Jumalan sanaa. Raamattu on kokonaan inspiroitu, samoin kaikki vanhurskaan hyvät teot ovat Hengen hedelmää, Jumalan vaikutusta ja lahjaa (Gal. 5:22, Fil. 2:13, 1. Kor. 4:7, jne), ja siksi kukaan ei voi kerskailla itsestään. Tämä oli nähdäkseni Paavalin, Augustinuksen ja Trenton usko.
Huomaa siis, että myös me erottelemme selvästi lahjavanhurskauttamisen ja sitä seuraavan lain täyttämisen tekoina. Edellinen tapahtuu kasteessa ilman lakia tai ihmisen ansioita. Jälkimmäinen seuraa tätä ja jatkuu elämän loppuun asti Jumalan Hengen työnä, jossa ihmisen tahto on kuitenkin armon liikuttamana aktiivisesti ja vapaasti mukana. Ratkaiseva kysymys on siis se, ottaako lopullinen tuomio huomioon tämän elämän aikana läpikäydyn prosessin vai skippaako se sen ja katsoo muualle (Kristuksen aktiiviseen ja passiiviseen kuuliaisuuteen). Jos ottaa (ja tästä puhuvat nähdäkseni lähes kaikki Paavalin lopullista pelastusta ja viimeistä tuomiota koskevat tekstit), niin silloin on perusteltua sisällyttää tämä vaihe pelastusoppiin. Jos skippaa (haluaisin yhdenkin Paavali-tekstin, jossa kristityt skippaavat viimeisen tuomion vieraan kuuliaisuuden ansiosta), silloin luterilainen voi huokaista helpotuksesta.
16.12.2010 klo 21:01
Kiitos vastauksesta, Emil.
Aluksi tiivistetty kertaus pääasiallisista väitteistäsi testatakseni olenko käsittänyt ne oikein:
1) Aluksi sanot että kerron mielestäsi oikein luterilaisen tulkinnan Paavalin vanhurskauttamisopista. Silti kritisoit sitä että (raamatunkohtieni ”ensimmäisessä litaniassa”) sanon Paavalin niissä opettavan uskoa ainoana vanhurskauttamisen välineenä. Luterilaisuus näet katolisten tavoin opettaa myös armonvälineitä, eli mm. kastetta ja kirjoituksia pelastukseen tarvittavana.
2)Toisen ”Paavalinkohtalitaniani” vanhurskauttamisen yhteydestä lain vaatimukset poistavista väittämistä sanot, että myös roomalaiskatoliset ajattelevat ettei ihminen voi omasta itsestään käsin ilman Jumalan armotoimintaa päästä armon tilaan tai pelastua. Viittaat tähän liittyen (vastoin luterilaista ja omaa kantaani) siihen, että teoilla voi silti olla rooli ihmisen ”lopullisessa” pelastuksessa, siis viimeisellä tuomiolla.
3)Katolisuus ei vastoin käsitystäni ajaudu osaksi-osaksi tyyppiseen opetukseen pelastuksesta, vaan säilyy kokonaan armollisena oppina, kuten luterilaisuuskin. Teotkin ovat näet armon vaikuttamaa lahja.
4)Sen kun vanhurskauttaminen osoitetaan vain uskolle Paavalin eräissä lausumissa, selität kyseenalaistamalla sanan ”vanhurskauttaa” luterilaisittain käsitetyn merkityksen vanhurskaaksi julistamisena. Ilmeisesti viittaat tässä siihen mahdollisuuteen että po. sanassa olisikin kyse vanhurskaaksi ja siis rakkaudelliseksi tekemisestä. Sanot että tästä syystä emme voisi käyttää näitä kohtia emt. väitteeni ja siis luterilaisen kannan (”vanhurskauttaminen ja pelastuminen yksin uskosta ilman tekoja”) todistamiseen.
5)Väität ongelmaksemme myös sitä, että itse Paavalilta ei löydy (”Jaakobin turviin pakenematta”) kantaa että usko ei voi olla oikeata ilman tekoja. Tulkitsen sinun tällä pyrkivän siihen ettemme voisi selittää Paavalin teoille pelastuksen osoittavia kohtia sanomalla tekoja pelkiksi uskontilan todisteiksi Paavalin oman teologian puitteissa.
—
Vastaus:
Kehunpa minäkin Emiliä tässä aluksi siitä että hän luottaa Raamatun olevan Jumalan inspiroima ja erehtymätön. Vastaan siis numeroituihin kohtiin yllä:
1)Kuvasin mielestäni Paavalin lausumien omaa sisältöä noissa kohdissa joista ilmenee kyseinen kanta. Tarkennan nyt lisäksi että yksin usko on ainoa armon, vanhurskauttamisen ja pelastuksen vastaanottamisen väline i h m i s e n puolelta. Nuo muut armonvälineet ovat tarjoavia, ja niiden suorittaja on Jumala, vaikka ihmisten (esim. pappien) kautta. Uskon yhteyteen tavallaan jo sisältyvät myös armonvälineet, koska ”usko sinänsähän” on jo ajatuksena mahdoton. Sanoin viestissäni lisäksi myös kokonaisyhdistelmän ”yksin usko, yksin armo ja yksin Kristus”.
2)a) Paavali puhuu ”lopullisesta pelastumisesta” myös mainitsematta ihmisen tekoja. Esim. 1 Kor 15:18: ”Mutta silloinhan Kristuksessa nukkuneetkin ovat kadotetut”. Näin jos ”Kristus ei ole noussut kuolleista”, kuten jotkut väittivät. Paavali toiseksi tarkentaa Jeesuksen talovertausta (jossa ”sen sortuminen oli suuri”) niin, että ihminen, huolimatta huonosta rakentamisestaan, (jonka voi nähdä hyvien tekojen vähyytenä tai puuttumisena) kuitenkin viimeisellä tuomiollakin (=”se päivä joka tulessa ilmestyy”) silti ”itse pelastuu” jos on ”rakentanut Kristukselle” (1 Kor 3:11-15), mikä luontevasti sopii tulkintaan ”uskoo”.
b) Mm. Roomalaiskirjeensä alussa Paavali tosiaan puhuu teoista lopullisen pelastuksen yhteydessä:
(Tuomiopäivänä Jumala) ”…antaa kullekin hänen tekojensa mukaan (2:6)”, ”…niille jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät kirkkautta ja kunniaa, iankaikkisen elämän” (2:7) ja ”…kirkkaus, kunnia ja rauha jokaiselle, joka tekee sitä, mikä hyvä on…(2:10). Nämä eivät kuitenkaan sodi ehdottomasti ”yksin uskosta ja ilman tekoja” -pelastumista vastaan. Koska usko aina tuottaa hyviä tosi tekoja, ja muilla kuin uskovilla ei niitä koskaan ole, ovat ”kaikki uskovat” ja ”kaikki hyvää tekevät” yksi ja sama ryhmä. Näin ovat totta virkkeet kohdissa 2:6 ja 2:10 vaikka pelastuksen syy eivät olekaan teot, vaan usko. ”Tekojen mukaan” on eri asia kuin ”tekojen ansiosta”. Maallisessakin oikeudessa tuomitaan tavallaan ”todisteiden mukaan”. Lisäksi tietysti on totta että ihmisiä tuomitaan myös ansionsa mukaan viimeisellä tuomiolla, nimittäin kadotukseen.
3)Osaksi-osaksi syytökseni pysyy sikäli, että ette esim. opeta yksin uskosta vaan uskosta, teoista ja rakkaudesta. Vaikka rakkaus katsottaisiinkin kokonaan Jumalan vaikuttamaksi (miten katoliset eivät nähdäkseni kuitenkaan opeta), ei rakkaus sovellu armoon. Paavalin mukaanhan ”rakkaus on lain täyttämys” (Rm 13:10). Jos rakkaus olisi todella vanhurskauttamisen ehtona, tästähän voisi vetää Paavalin muun käsittelyn vastaisen johtopäätöksen siitä, että laki sitenkin on vanhurskauttamisessa mukana.
On kuitenkin jopa niin, että Paavalin mielestä ”….s e l v ä ä o n , ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’” (Gal 3:11). Paavalilta ei vain lipsahtane: ”Sen tähden se on uskosta, että se olisi armosta” (Rm 4:16).
Näin voimme siis päätellä että rakkaus, ja sen mukana laki, ei kuulu uskonvanhurskauteen, jonka P. sanoi olevan armosta. Sama asiahan ei voi olla sekä laista että armosta, armo ja laki ovat näet vastakohtia. Laista taas sanotaan: ”Laki ei perustaudu uskoon. vaan ’joka ne täyttää on niistä elävä’” (Gal 3:12). Laki näet perustautuu tekoihin. Ne taas, jotka perustautuvat uskoon, ovat Aabrahamin lapsia (Gal 3:7). Paavalin mukaan jopa jo sekin johtaa hylkäämiseen Jumalan taholta, jos pelastus olisi vain ”i k ä ä n k u i n teoista” (Rm 9:32).
Ihmistekojen suuri ero Kristuksen tekoihin verrattuna on se, että niitä ei ole kuvattu Raamatussa. Siksi ne pelastuksen ehtona vetävät huomion pois varmalta pohjalta katsomaan omaan itseen ja ajavat siten lain alle lahjaluonteestaan huolimatta.
Lisäksi mm. katolisen kirkon katekismus puhuu hyvien tekojen ”ansioista”, ”yhteistyöstä” Jumalan kanssa pelastuksen asiassa ja ihmisen tahdon vapaudesta tavalla joka ei sovi Jumalan vaikuttamisen yksinomaisuuteen. Paavali nimenomaan torjuu sanan ”ansio” käytön vanhurskaaksilukemisen yhteydessä (Rm.4:4). Tässä toinen tärkeä peruste katolisen kannan ”osaksi-osaksi” –arviooni. Sanainspiraatiovertauksesi siis ontuu ;).
Huomatkaamme myös miten Paavali edellä käyttää uskoa ei vain VT:n lain vaan myös yleensä hyvien tekojen, ahkeroimisen (”töiden tekemisen” ) ja ansioiden kumoamiseen.
4)Väite siitä ettemme voisi käyttää uskosta vanhurskauttamisesta puhuvia kohtia yksin uskosta -kantamme tueksi koska sana ”vanhurskauttaminen” voisi mielestäsi tarkoittaa myös vanhurskaaksi tekemistä on liian vahva. Jos sana ”vanhurskauttaa” ehdottomasti pitäisi kääntää ”vanhurskaaksi tekemiseksi”, näin ehkä olisi. Vanhurskauttaa –sana tarkoittaa UT:ssä kuitenkin juuri vanhurskaaksi julistamista. Tällöin lisäselityksiä ei tarvita. Selityksen on velkaa se, joka koettaa tulkita sanan tätä merkitystä vastaan sanan sisältävissä lauseissa. Tämän voisi tehdä esim. asiayhteyden pakottaessa. Kohdan luterilainen tulkinta kuitenkin sopii myös Roomalaiskirjeen asiayhteyteen, sillä Paavalihan puhuu siitä miten ihminen l u e t a a n vanhurskaaksi (uskon kautta). Sana toistuu Room. 4:ssä useastikin, esim. Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksiannetut ja joiden synnit ovat peitetyt. Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä (Rm 4: 6-8)”. Lukemisen sanotaan lisäksi jo Paavalinkin suulla olevan ristiriidassa tekojen ja ansioiden kanssa, sillä hän kirjoittaa. ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaaksi”. Siis ”vanhurskauttaa” tarkoittaa juuri Jumalan edessä tapahtuvaa lukemista ja julistamista vanhurskaaksi, ei vanhurskaaksi tekemistä.
5)En ensiksikin ole valmis vaihtamaan ”yksin Raamattu-” oppia ”yksin Paavali” oppiin :). Paavalin ymmärtämiseksi voi minusta näet aivan hyvin olla jopa tarpeellista käyttää muiden UT:n apostolien ja evankelistojen tekstejä.
Paavali toisaalta kyllä opettaa Jaakobiin sopivasti että teot seuraavat uskoa, ja ovat hänellä selvästi eri asia kuin esim. rakkaus. ”Rakkauden, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta” (1.Tim 1:5). Usko siis on rakkauden edellä sen syynä. Paavali puhuu jatkuvasti hyvistä teoista ”hedelmänä”, siis uskon kautta saatavana seuraamuksena. Pyhä Henkikin saadaan ”uskon kautta” (Gal 3:14). Henki taas lahjoittaa muiden hyveiden lisäksi ensimmäiseksi rakkauden (Gal 5:22). Voidaan siis päätellä että rakkaus seuraa uskoa Paavalilla myös siksi, että se seuraa Pyhän Hengen asumista uskovassa, joka puolestaan tapahtuu uskon kautta. Vielä Kristuskin ”asuu uskon kautta sydämessä” (Ef 3:17), joten tämä osoittaa näkemyksen johdonmukaisuutta Paavalin eri kirjeissä. Onhan Kolminaisuuden eri jäsenten asuminen sydämessä luontevasti samaa opinkohtaa. Room. 8:9 taas osoittaa että Pyhän Hengen asuminen uskovassa takaa sen ettei ihminen enää ole ” lihan vallassa”. Aito usko lahjoittaa aina Hengen. Paavali ei muistaakseni puhu kertaakaan uskosta joka e i lahjoittaisi Pyhää Henkeä ja toisaalta hän kieltää lain teoilla saavutettavan Hengen (Gal 3:2).
Lopuksi:
Ei ole mikään myönnytys esim. katoliselle kannalle (tai muutenkaan) se, että tekojen sanotaan ”välttämättä” kuuluvan kristityn elämään. Tämä on alusta asti ja vanhastaan ollut luterilaisuuden, esim. Tunnustuskirjojen ja Lutherin selvä kanta ja jatkuva opetus. Uskoa teotkin rakkauden ohella seuraavat sisäisellä välttämättömyydellä. Paavalin kirjeillekin on tunnusomaista että niissä usein ”Jumalan armahtavan laupeuden kautta” (Rm 12:1) vasta jälkipuolella kehotetaan hyviin tekoihin ja rakkauteen. Kun uskonvanhurskauden vaikea oppi on ensin selvitetty, on aika tarttua myös uskon hedelmiin, kuitenkin sanamuodoissa selvästi pakonomaisuutta ja lainomaisuutta vältellen.
Rm. 3:n ja Room 6:n suhteen jota peräsit, esitän niin, että Rm 6 puhuu itse asiassa pyhittymisestä, ei vanhurskauttamisesta. Paavalihan kysyy edeltävän uskonvanhurskauden ja lain käsittelyn herättämän kysymyksen , ”Saammeko siis tehdä syntiä, koska emme ole lain alla?” ja ”onko tehtävä syntiä?”. Painopiste on selvästi kristityn vaelluksessa, joka lähtee kasteessa tapahtuvasta ihmisen ja Kristuksen kiinteästä yhteen kasvamisesta Kristuksen kuolemaan, jonka katson tapahtuvan osaltaan myös uskon kautta. Siis tähänkin soveltuu järjestys ”ensin usko, sitten teot”.
Ehdotat nähdäkseni, että hyvillä teoilla olisi rooli uskon syntymisen j ä l k e e n lopullisessa pelastuksessa. Ilmauksella ”lopullinen pelastus” ilmeisesti saat torjut tua joitakin uskon kautta pelastukseen liittyviä raamatunkohtia ”pois luterilaisilta” (?). Samoinhan käytit käsite-erittelyä vanhurskauttamisen suhteen samassa tavoitteessa. Sinänsä käsite-erittelyt ovat suunastani ok.
Galatalaiskirjeen kokonaiskäsittely – siis kirjeen oma rakenne ja ”ajatuksen kuljetus” - kuitenkin mielestäni osoittaa, että Kristityn on ensimmäisen armon vastaanottamisen j ä l k e e n k i n myös p y s y t t ä v ä armossa edelleen uskon avulla. Galatalaisethan olivat langenneet juuri lain tekoihin, ja siten pois armosta. Paavali sanoo myös roomalaisille ”..sinä p y s y t (Kristus-puussa) uskosi kautta” (Rm 11:20)).
Myös Paavalin ”…uskon tultua emme ole enää kasvattajan (SM: lain) alaisia” (Gal 3:25), ja ”Jos minä uudestaan rakennan sen, minkä olen hajottanut maahan, osoitan minä olevani lain rikkoja” (Gal 2:18) sopivat kuin kansi vakkaan siihen että lain ei jatkossakaan, siis uskon jo synnyttyä, olisi uskovalle pelastavaa merkitystä. Jos lain kautta voisikin edelleen pelastua olisivat asiat jopa niin surkeasti, että ”Kristus olisi turhaan kuollut” (Gal 2:21)!
Tämä ei koske vain ympärileikkauksen käskyä, vaikka siitä riita alkoikin. Paavalihan, sanomalla ”430 vuoden perästä tullut laki”, sisällyttää myös Mooseksen lain 10 käskyä siihen lakiin joka ei voinut kumota Aabrahamille annettua uskoon perustuvaa testamenttia (Gal 3:17). Paavalin logiikka on: ”…jos perintö tulisi laista, se ei enää tulisikaan lupauksesta”. Juuri tämä Paavalin toistuva jyrkkä kaksijakoisuus heijastuu luterilaisen vanhurskauttamisopin johdonmukaisissa jaoissa lakiin ja evankeliumiin, käskyihin ja lupauksiin, uskoon ja tekoihin jne. Paavalin suorittaman lain torjumisen voi soveltaa kaikkiin kuviteltavissa oleviin lakeihin ja tekojen vaatimuksiin, sillä onhan toki Jumalan alkuperäinen laki Mooseksen kirjassa tai Jeesuksen Vuorisaarnassa se tärkein. Silti laki torjutaan pelastusneuvona , Paavali torjui” 430 vuoden perästä tulleen lain” Aabrahamin testamentista, siis Huom! k a i k i l l e k a n s o i l l e t u l e v a s t a siunauksesta ja lupauksesta! Asia siis koskee myös meidän aikaamme, kristittyä kirkkoa.
Sitä paitsi: mitä parempaa kirkko tai me voisimme keksiä kuin on jo Raamatun kaksoiskäsky ”rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi kuin itseäsi” tai Jeesuksen ”minkä tahtoisitte itsellenne tehtävän, tehkää myös muille”? Kaikki kuviteltavissa oleva laki epäilemättä jo rakkauden käskyssä sisällä. Siis laki torjutaan edellä sanotun perusteella evankeliumista, uskosta, pelastuksesta ja armosta aivan yleisessä mielessä.
terv. Sakari
20.12.2010 klo 18:32
Kiitos vastauksesta, Sakari! Taidetaan saman tien unohtaa sopimus siitä, että pisimmillään kirjoitukset olisivat avauspuheenvuorosi mittaisia:) A4:lle siirrettynä vastauksesi oli 3 sivua rivivälillä 1!:) No niin, se siitä alkukevennyksestä.
Seuraan jaotteluasi ja kommentoin ensin vastaustasi ykköskohtaan. Ensin kyseenalaistaisin näkemyksesi siitä, että usko on jotenkin enemmän ihmisen teko kuin kaste, varsinkin luterilaisen käsityksen mukaan. Luterilaisuuden mukaanhan usko on kokonaan Jumalan teko, ja ihminen on uskon vastaanottamisessa täysin passiivinen. Näkemys, jonka mukaan usko on tosin Jumalan lahja, mutta silti myös todellinen ihmisen teko (jälleen vähän kuin inspiraatio), on itse asiassa katolinen!
Toiseksi muotoilisin oman kantani seuraavasti: kaste on pelastuksen vastaanottamisen väline (näin myös Trento: kaste on vanhurskauttamisen instrumentaalinen syy), uskon sakramentti. Kaste lahjoittaa, mutta myös velvoittaa, ei pelkästään uskoon, vaan myös kuuliaisuuteen, joka koituu vanhurskaudeksi (Room. 6:16).
Kakkoskohta. Lopullisen pelastumisen ehdot tai kriteerit tai perusta onkin tässä ehkä mielenkiintoisin aihe. 1. Kor. 15:18 oli kiehtova veto. Implikoit siis, että lopullinen pelastus ei riipu teoista, vaan siitä, kuoleeko Kristuksessa vai ei, mikä taas riippuu yksin uskosta. Sinun pitäisi kuitenkin osoittaa, että Kristuksessa oleminen on yhtä kuin yksin usko.
Oma näkemykseni perustuu edellä esitettyyn: Kristukseen liitytään kasteessa (Room. 6:3, Gal. 3:27, 1. Kor. 12:13), sen jälkeen Kristuksessa pysytään olemalla hänelle kuuliaisia uskossa, rakkaudessa, pyhityksessä ja siveydessä (ks. esim. 1. Tim. 2:15!). Room. 8:13 esittää uskoville kaksi tietä: kuolettumisen tie ja lihan mukaan elämisen tie, toinen vie elämään, toinen kuolemaan. Yksin usko ei siis asiaa ratkaise. Mitä 1. Kor. 3:een tulee, ei sitä nähdäkseni voi soveltaa yleiseen pelastusoppiin, sillä siinä on kontekstissaan kyse viranhaltijoiden (Paavali, Apollos, jne) työstä ja palkasta. Sen sijaan 1. Kor. 9:27 antaa ymmärtää, että Paavali on epävarma lopullisesta pelastuksestaan: Room. 8:13:n hengessä kyse ei ole vain uskon säilyttämisestä vaan myös ”hyvän kilpailun” kilpailemisesta (2. Tim. 4:7). Tämä oli samalla myös osittainen vastaus viitoskohtaan.
Samoin 2b-kohdan Room. 2-analyysisi on samasta syystä ongelmallinen, uskovat ja hyvistä teoista palkan saavat eivät näet niin selvästi ole yksi ja sama ryhmä. Ensinnäkin on empiirinen ongelma: monet uskovat tekevät pahaa, monet ei-uskovat tekevät hyvää. Toiseksi on Paavalin todistus siitä, että kristityt, Kristukseen kastetut, voivat alkaa elää lihan mukaan ja kokea hengellisen kuoleman ja lopullisen Jumalan hylkäyksen. Näissä yhteyksissä Paavali ei koskaan itse sano, että tällaisissa tapauksissa kristitty on myös menettänyt uskon, eikä hän suoraan selitä uskovien ja hyvää tekevien olevan yksi ja sama asia. Room. 2:n konteksti ei puhu mitään uskosta, asia jää tulkinnanvaraiseksi.
Kolmoskohta. ”Uskosta, teoista ja rakkaudesta” ei ole katolinen kaava, sen sijaan ”uskosta, toivosta ja rakkaudesta” on (ja keneltäs se onkaan otettu:D). Teot ovat sitten tuon uskon ja rakkauden, Pyhän Hengen lahjan, seurausta. Nähdäkseni Augustinuksesta asti katolinen korostus on nimenomaan ollut Room. 5:5:n ja Fil. 2:13:n pohjalta, että rakkaus on kokonaan Jumalan vaikuttamaa. Silti, kuten sanoit, ihminen osallistuu ja rakastaa oikeasti itse ja on aktiivinen, siksi voidaan puhua yhteistyöstä. Kun ihminen näin rakastaa, hän täyttää koko lain, ja viimeisellä tuomiolla Jumala julistaa hänet vanhuskaaksi (Room. 2:13), koska hänessä Henki on täyttänyt lain (Room. 8:2-4). Näin hän kestää Kristuksen tuomioistuimen edessä (Room. 14:10-12) ja saa lahjaksi ikuisen elämän (Room. 2:7-10).
On mielenkiintoista verrata, kuinka eri tavoilla minä ja sinä tulkitsemme Paavalin opetuksen laista, rakkaudesta ja pelastuksesta saman Roomalaiskirjeen pohjalta. Erot johtuvat tulkintatraditioista, auktoriteeteista, joita olemme lukeneet ja omaksuneet. Sinä seuraat Lutherin aikanaan uutta käsitystä laista, joka sisällyttää kaikki vaatimukset, teot ja rakkaudenkin siihen lakiin, jolta Paavali kieltää vanhurskauttamisen.
Paavalin tarkoittama laki on kuitenkin se, joka kokonaisuudessaan annettiin Israelille 430 vuotta Abrahamin jälkeen (Gal. 3), koko Toora, 10 käskyä mukaan lukien. Tällä Israelin maanpäälliseksi menestykseksi annetulla lailla kukaan ei voi Jumalan edessä nousta syntisestä Adamin lapsesta vanhurskaaksi Kristuksen veljeksi. Se onnistuu vain uskomalla Kristukseen ja vastaanottamalla kasteen syntien anteeksiantamiseksi ja Pyhän Hengen saamiseksi.
Tämän Hengen mukaan on sen jälkeen elettävä, harjoitettava hyveitä (Hengen hedelmiä) ja vältettävä paheita (lihan tekoja), sillä edelliset perivät elämän (Gal. 6:7-10), jälkimmäiset kadotuksen (Gal. 5:21). Kyse on konkreettisista teoista, jotka hyvin pitkälti vastaavat 10 käskyn vaatimuksia – siksi Paavali voi sanoa, että rakkauden mukaan elävä kristitty täyttää koko lain (Gal. 5:14). Kristitty on vapaa laista (Room. 7:6, 8:2), mutta silti täyttää sen (Room. 13:10), koska rakastaa Kristuksessa ja Hengessä.
Esim. kristitty mies ei saa yhtyä prostituoituun, sillä haureudenharjoittajat ja avionrikkojat eivät pääse Jumalan valtakuntaan (1. Kor. 6:9-10). Mutta miten Paavali perustelee tämän kiellon? Ei toisen taulun käskyillä, vaan Kristus-yhteydellä (1. Kor. 6:15)! Mihin tällä pyrin? Siihen, että vaikka lailla ei olisi merkitystä pelastuksen kannalta, teoilla silti voi olla. Täten laki ei ole noin vain samaistettavissa tekoihin eivätkä teot lakiin. Tämä Lutherin yleistys sekoittaa koko luterilaisen vanhurskauttamisopin.
Lopuksi vielä nootti siitä, että Room. 4:4:ssä esiintyvät sanat misthos (palkka) ja ofeileema (velka), ”ansio” on hieman luterilaistava käännös. Silti katekismuksemme sanoo heti alkuun, ettei ihmisellä varsinaisessa mielessä ole ansiota Jumalan edessä. Sen sijaan Jumala itse on vapaasti halunnut kutsua ihmisen mukaan pelastustyöhön ja antanut mahdollisuuden ansiolle ei-varsinaisessa merkityksessä, kyse on siis ”armopalkasta”. Lisäksi Room. 4:n konteksti on kuitenkin yhä juutalaisten ja pakanoiden pelastus, Mooseksen laki ja uskoontulo, ei kristillinen elämä/lopullinen pelastus/viimeinen tuomio.
Neloskohdasta lyhyesti. Ei riitä sanoa, että vanhurskauttaminen tarkoittaa UT:ssa juuri vanhurskaaksi julistamista. Esimerkiksi kirkkoisät Johannes Krysostomos (jonka äidinkieli oli kreikka!) ja Augustinus nimittäin sanoivat päinvastoin, että vanhurskauttaminen tarkoittaa vanhurskaaksi tekemistä. Asia pitäisi tutkia kielitieteellisesti, historiallisesti ja patristisesti perinpohjin.
Mitä tuohon lukemiseen tulee, sitäkin pitäisi tutkia perinpohjaisesti, mutta Paavalin teologian kirjoittanut F. Prat kirjoittaa, että lukeminen merkitsee jonkin vähemmän hyväksymistä armosta joksikin suuremmaksi. Siispä Jumala hyväksyy ensi kertaa uskovan uskon armosta vanhurskaudeksi, vaikka usko ei vanhurskautta vielä olekaan. Kristillisen elämän prosessin on sitten tarkoitus tehdä ihminen oikeasti vanhurskaaksi, joksi Jumala toivottavasti hänet viimeisellä tuomiolla julistaa (Room. 2:13).
Viitoskohtaan huomauttaisin, että minulle on viime aikoina kirkastunut yksin Raamattu-opin pointti: jos Raamatussa Jumalan Sana lupaa pelastuksen tietyin ehdoin (esim. usko), kuinka kirkko voi satoja vuosia myöhemmin lisätä tähän evankeliumiin uusia vaatimuksia? Kyse ei ole tradition hylkäämisestä vaan autenttisen tradition säilyttämisestä ja erehtymättömyyden kieltämisestä kaikille mahdollisille virallisille kirkollisille opeille. Esimerkiksi kasteen vanhurskauttava voima on apostolinen traditio, jota on Kristuksen ja apostolien auktoriteetilla opetettu tähän päivään asti. Kirkolla on tradition nojalla auktoriteetti tulkita tässä asiassa oikein uusia harhoja vastaan. Sen sijaan jos ja kun kirkko on myöhemmin lisännyt käskyjä, joita pitää noudattaa pysyäkseen pelastuksessa tai pelastuakseen (lopulta), astuu se oman opetusvaltansa yli – sen on säilytettävä, ei lisättävä. Yksin Raamattu on siis oikeasti Yksin Evankeliumi, ja siinä missä Paavali julistaa tätä Evankeliumia, Yksin Paavali:) Mutta Paavali todistaa muiden apostolien julistavan samoin (1. Kor. 15:11). Joten ei mitään Jaakobia vastaan:) No niin, se oli vähän aiheen vierestä.
1. Tim. 1:5 oli hyvä, mutta huomaa, että usko on tuossa vain yksi kolmesta rakkauden lähteestä, esim. puhtaan sydämen ei sanota tulevan vilpittömästä uskosta:) Sen sijaan 1. Tim. 2:15 asettaa uskon rakkauden rinnalle. Ef. 3:17 korostaa Kristuksen sisäistä asumista sydämessä, ei ulkoista peittämistä, ja jatkaa heti, että ”rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja”, vaikka 1. Kor. 3:ssa perustus oli Kristus, ja mielestäsi se oli yhtä kuin usko.
Lopuksi sanoisin olevani samaa mieltä siitä, että ensin on usko, sitten teot, ensin lahja, sitten vaatimus. Room. 6 ei kuitenkaan ole pelkkää pyhittymistä, sillä sekä 6:7 (lahja) että 6:16 (vaatimus ja palkka) puhuvat vanhurskauttamisesta. Room. 11:n uskon kautta pysyminen viittaa siihen, että jos menettää uskon, leikataan pois pelastuksen yhteydestä. Mitä Gal-kohtiin tulee, olen samaa mieltä, että koko Toora on lakkautettu ja kumottu ja tuhottu eikä sido meitä pakanakristittyjä. Sen sijaan se, mitä Toora ytimeltään vaati, eli rakkaus, toteutuu kristityissä, joilla on Henki (5:14, 22), ja tämän Hengen mukaan elävät saavat palkaksi ikuisen elämän, kun taas lihan peltoon kylvävät joutuvat ikuiseen kuolemaan (6:7-10). Olen samaa mieltä siitä, että Paavalin sävy kehotuksissa ottaa huomioon lahjan ensisijaisuuden ja Hengen pelastavan armon. Kristillisen moraalin tulee välttää lakihenkisyyttä ja pakonomaisuutta ja korostaa Kristus-yhteyttä, joka motivoi hyvät tekomme.
20.12.2010 klo 18:35
Korjasin kirjoitukseesi muutaman viitteen (Room->Gal, 2 Kor->1 Kor)
27.12.2010 klo 17:10
No niin, joulut on nyt vietetty rauhassa ja palaan keskusteluuni Emilin kanssa Paavalin teologiasta. Ensin lyhyyteen pyrkivä kertaus Emilin viimevastauksesta (ajattelen että tämä ei tavallaan ole vielä omaa vastaustani, joten sitä ei lasketa kokonaispituuteen ;))
Emil kyseenalaisti käsitykseni uskosta luterilaisena sanoen sen olevan pikemminkin katolista usko- tekona-oppia (1), koetti kumota todisteluni jossa esitin UT:n kohdat (mm. 1. Kor. 3) joissa lopullinen pelastus Paavalilla toimi ilman tekoja (jotten voisi käyttää ”kaikki uskovat” = ”kaikki hyviä tekoja tekevät” -perusteluani selityksenä eräisiin Paavalin kohtiin) (2), tahtoi kyseenalaistaa myös käyttämäni perustelun vanhurskauttamisesta vanhurskaaksi julistamisena Raamatun alkukielessä (3), sanoi että Katolisen kirkon katekismus ei opeta tekojen ansio-oppia kuten väitin (4), väitti että laista säilyy sen tarkoitus niin että rakkaudella ja teoilla olisi rooli lopullisessa pelastuksessa, vaikka myöntyi kohtaani jossa 430 vuoden perästä annettu laki oli kumottu Paavalin Galatalaiskirjeen perusteella (5), kiellät selitykseni teoista puhuviin kohtiin pelastukseen liittyen, jossa uskovat ja hyvää tekevät ovat ”yksi ja sama ryhmä” (6), koetat tulkita kantamme vain kahden eri tradition, luterilaisen ja katolisen, samaan tekstiin suhtautuvana näkökulmaerona (7), sanot että Kristitty täyttää lain vaikka on vapaa siitä (8), joka kylvää Paavalilla henkeen saa siitä iankaikkisen elämän, kun taas lihaan kylvävä saa ikuisen tuomion (9), Paavalikaan ei ollut varma pelastuksestaan ja kuritti lihaansa ettei joutuisi hylätyksi, siis pelastuakseen (10), tähän ei riitä pelkkä usko sillä P. sanoi myös kilpailleensa hyvän kilpailun (11), väität että Paavali ei koskaan sano pahoista teoista kuten minä tai luterilaiset, että ne johtuisivat uskon puutteesta (12). Vielä sanot että myös rakaus Ef 3:17:n jälkeen esitetään elämän perustuksena eikä vain Kristus, josta mainitsin että se on ainoa perustus. Kohta ei myös ole peittämistä kuten vanhurskautus julistamisen vaatisi (13).
Hyväksyit myös muutamia kohtiani tai annoit tunnustusta: sanoit kiehtovaksi ajatustani jossa käytin Paavalin ”olla Kristuksessa” –ilmausta todistuksena lopullisen tuomion välttämisestä Paavalilla ja viittasit mahdollisuuteen että Kristuksessa olo voisi olla juuri uskoa (jolloin usko yksin pelastaisi mielestäsikin?) (a), samoin sanoit Sinulle kirkastuneen ”yksin sana-opin pointin” alkuperäisen apostolisuuden vaatimuksena ilman kirkon myöhempiä lisiä (b). Lahja on sinustakin ennen vaatimusta (c) ja sanot vielä että ”1. Tim. 1:5 oli hyvä” jossa esitin uskon rakkauden syynä, tuon kohdan perusteella. Huomautit kuitenkin että kohdassa myös puhdas sydän ja hyvä omatunto oli rakkauden syynä (d).
Kas niin, tuohon meni noin puoli A4sta :). Vaikea vastata kovin lyhyesti, joten joudun ehkä jättämään jotain aika vähälle. Keskityn kuitenkin oleellisiin ja vaikeimpiin, huomauta tarvittaessa.
—
Vastaus:
Aloitan positiivisista puolista (E=Emil, V= Vastaus/minä).
a) E: 1. Kor. 15:18 oli kiehtova veto. Implikoit siis, että lopullinen pelastus ei riipu teoista, vaan siitä, kuoleeko Kristuksessa vai ei, mikä taas riipuu yksin uskosta. Sinun pitäisi kuitenkin osoittaa, että Kristuksessa oleminen on yhtä kuin yksin usko.
V: Paavali liittää uskon läheisesti kasteessa tapahtuvaan Kristukseen pukemiseen kohdassa Gal 15:9-10 (jonka liitän vanhurskauttamiseen toisin kuin Room 6:n): ”Sillä kaikki te olette uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet”. Nämä kumpikin ”sillä…sillä” siis esitetään lain alla olemisen vastakohtana. Usko siis siirtää pois lain alta (Gal 3:23-24): ”Mutta ennen kuin usko tuli, vartioitiin meitä lain alle suljettuina, uskoa varten, joka vastedes oli ilmestyvä. Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.”
Kastekohta edellä sopii hyvin uskoon, sillä meillä kaste on pelastavan uskon kohdetta. Huomaa miten P. käyttää ikään kuin vaihtokäsitteinä ilmauksia ”kasvattaja Kristukseen” ja ”tulla uskosta vanhurskaaksi”. Kaste kuvataan tässä lisäksi toisin kuin Room 6:ssa, nimittäin nyt vaatteen kaltaisena peitteenä, jonka voi ajatuksessa erottaa meistä persoonina. (RM 6 oli ”yhteen kasvamista” Kristuksen kanssa). Siis kyseessä on lukemiseen soveltuva kohta, missä Kristus ansiollaan peittää meidät ”Jumalan lain tuomion säteiltä”. Usko tässä pukeutuu Kristukseen, joka ”on” kaste - tai ainakin kaste tuo Hänet ”yllemme” varmasti (”k a i k k i te, jotka…”) niin, että ”olemme Kristuksessa”. Sellaiselle taas ”ei ole kadotustuomiota”, ks. Rm 8:1 (itselleni kohta on kastekohtaan / Gal liittyneenä muuten ollut suurenmoinen lohtu)! Huomaa että Paavalilla Ms:n laki on ”kadotustuomion virka”. Lain alta pääsy on siten kadotustuomion väistämistä, kuten nämä kohdat edellä selvästi kasteeseen liittyen myös siihen sopivasti puhuvat! Usko ja kaste siis riittävät pelastukseen ja huom: ”ilman tekoja” kuten Paavali niin usein toistaa.
b) Lahja ennen vaatimusta sinänsä ok tietysti, eli luterilaista. Kuitenkin tuot teot lahjana mukaan vanhurskauttamiseen, mikä ei ok meidän suunnastamme. Palaan tähän.
c) 1. Tim. 1:5stä: Ok, tässä joudun turvautumaan Pietariin, joka sanoo: ”…puhdisti heidän sydämensä uskolla” (Apt 15:9)” ja kasteesta että siitä saamme ”hyvän omantunnon” (1.Piet 3:21). Mutta nämä palavat näin kyllä luterilaisuuteen (jossa se joka uskoo ja kastetaan, pelastuu) yksin sana-opin pohjalta. Silti Paavaliltahan kuitenkin tuli tuo esittämäni Pyhän Hengen kautta -päätelmä, jossa rakkaus sitä kautta seurasi uskoa, vaan ei tekoja – ks. ed. vastaustani!
Sitten negatiiviset:
1) V: Usko ”vanhurskauttamisen vastaanottamisen välineenä (tai v:misen välikappaleellisena syynä, mikä on samaa) ihmisen puolelta” on tietääkseni luterilaista peruskauraa. En sanonut että usko on teko, se olisi katolista, siinä olet oikeassa.
2) E: Mitä 1. Kor. 3:een tulee, ei sitä nähdäkseni voi soveltaa yleiseen pelastusoppiin, sillä siinä on kontekstissaan kyse viranhaltijoiden (Paavali, Apollos, jne) työstä ja palkasta.
V: Voi soveltaa, sillä kirjeessähän (1.Kor) puhutaan koko seurakunnalle, ”veljille” (1:26), ja sanotaan sitten yleisesti ”joku” siis ”kuka hyvänsä”, se on: veljistä, seurakunnasta. En muuten odottanut kieltoa tässä suhteessa, kun olin luullut että katoliset soveltavat kohtaa kaikkiin ihmisiin, tosin siis kiirastuliopin puolustukseen, mikä puolestaan = ei ok suunnastamme. Kyseessähän on lisäksi ”päivä joka tulessa ilmestyy”, = selvä lopullisen pelastuksen opin ilmenemiskohta. Siis po. ryhmä pelastuu hyvien tekojen vähyydestä riippumatta, vaikkakin”tulen läpi”.
3) Tässä ilmenee katolinen ajatustapa :). Etsit sanan ”vanhurskauttaa” merkitystä niiden kirjoittajan jälkeisiltä auktoriteeteilta siis aitokatoliseen tapaan traditiosta. Itse pysyisin alkukielessä, kreikassa ja Raamatussa. Vanhurskauttamis-sanaa käytetään UT:ssä mm. Jumalan ja Jeesuksen vanhurskauttamisesta, joten heitä ei tehtäne vanhurskaiksi. Tämä tukee po. termin alkukielen sanamerkitystä ”vanhurskaaksi julistaa” mitä et itsekään kieltänyt. Isät eivät voine vaikuttaa taaksepäin Paavaliin, miten tämä käytti kreikkaa ;)?
4) Katolisen kirkon katekismus vastatkoon tähän itse: KKK, kohta 2027: ”Kukaan ei voi ansaita itselleen ensimmäistä armoa, joka on kääntymyksen lähtökohta. ” Tähän asti ok, mutta sitten: ”Pyhän Hengen liikkeelle panemina v o i m m e a n s a i t a itsellemme ja toisillemme kaikki armot, jotka auttavat meitä pääsemään i k u i s e e n e l ä m ä ä n , yhtä hyvin kuin tarpeelliset ajalliset hyvyydet. ” Ei merkitse rauhan ja pelastusvarmuuden kannalta mitään jos ensimmäistä armoa ei voi ansaita, kun ansiot kuitenkin seuraavaksi tulevat kuvaan mukaan.
KKK selittää lisäksi ansion käsitteen itse seuraavasti: (KKK 2006): ”Sana ’a n s i o ’ tarkoittaa yleisesti ottaen vastasuoritusta, jonka jokin yhteisö tai yhteiskunta pitää velvollisuutenaan suorittaa jäsenelleen t e o s t a , joka koetaan joko hyväksi tai pahaksi ja siten a n s a i t s e e joko palkkion tai rangaistuksen. Ansioiden mukaan maksaminen kuuluu oikeudenmukaisuuden hyveeseen, ja vastaa tätä hyvettä hallitsevaa tasapuolisuuden periaatetta.” Armohan ei tosiasiassa kuulu oikeudenmukaisuuteen , sehän on päinvastoin lain tehtävä. KKK:n kanta näyttää edelleen todellisen ansion lainomaiselta opilta, siinähän tekojen ansio vaikuttaa pelastukseen.
5) E: … seuraat Lutherin aikanaan uutta käsitystä laista, joka sisällyttää kaikki vaatimukset, teot ja rakkaudenkin siihen lakiin, jolta Paavali kieltää vanhurskauttamisen.
V: Mutta sulkeehan Paavali itsekin sanamuodoillaan ei vain lain, vaan itse kaikki teotkin ulos vanhurskauttamisesta, valinnasta ja pelastuksesta Rm 4:4-5, Rm 11:6. En ymmärrä jakoasi jossa laki kyllä torjutaan muttei tekoja. Lakihan juuri vaatii tekoja (Gal 3:10). Luther sanoo vain saman. Tuot samat lain teot uudella nimellä ja rakkauden kauniilla peitteellä mukaan pelastusvaatimuksiin. Jo VT tunsi myös rakkauden kaksoiskäskyn. Kyllä sitäpaitsi Mooseksen laki on edelleen uhkana niille, jotka eivät usko (”Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa…”, Gal 3.). Vain usko siirtää pois lain alta. Laki ei lisäksi ollut vain maalliseksi menestykseksi, kuten sanoit, sillä onhan se Paavalin mukaan myös ”kadotustuomion viran” laki. (Rm)
6) Ks. kohta 3! Siinä näkyy esimerkki joka perustelee sitä että eronamme ei ole kaksi tulkintatraditiota Raamattuun, vaan on sen sijaan tulkinta a) – katolinen – joka painottaa traditiota Raamatun ohella, ja b) - luterilainen – joka korostaa Raamatun kirjoittajien omaa tarkoitusta.
7-11) Tulevat jossain määrin esille muissa kohdissa. Selitän kilvoittelun, lihan ja Hengen taistelun ym. vaatimukset mm. uskon säilyttämisenä. Lyhennän tässä kohtaa ettei paisu! :)
12) V: Entä: ”joka ei huolehdi perheestään …on uskon kieltänyt…” (1Tim5:8). Lisäksi kumoutuisi jo mainittu: ”pysyt uskosi kautta” (Rm, jo siteerattu) jos usko voisi olla ja silti ihminen olisi hylätty. Myös Paavalin ”kaikki mikä ei ole uskosta on syntiä (Rm 14:23)” kääntäen saadaan: mikään ei siis pahaa jos se on uskosta. Vrt. lisäksi Hebr:n uskon ylistyslaulu alkaen Hebr 11:1, joka kertoo kaikkien VT:n pyhien hyvien tekojen (huom! myös Jaakobin mainitsemien Aabrahamin ja portto Raahabin, Jk 2:21,25!) syntyvän uskon kautta. Pitänethän katolisten tapaan Hebrealaiskirjettäkin Paavalin kirjeenä ;).
13) Hyväksyn tämän kohtasi. Ks. vastaukseni kohtaan 1. Minulle se toimii Kristuksessa olemisena. Tämä siis riittää pelastukseen, vrt. Jeesus: ”Joka uskoo ja kastetaan pelastuu”.
Lopetan, ettei vastaus paisu liikaa. Vastausosa on n. 2x A4 = kohtuullista?
Sakari
P.S. Kiitos korjauksista ed. vastaukseeni!
28.12.2010 klo 18:01
Kiitos Sakari kolmannesta viestistäsi, nyt olemme disputaatiomme ytimessä eli puolivälissä. Tässä kolmannessa kirjoituksessani pyrin hahmottamaan hieman dialogin kulun päälinjauksia ja kommentoimaan tietysti mainitsemiisi (virkistävästi uudelleen järjestettyihin) pointteihin. Päälinjauksiksi hahmottelisin seuraavat kolme kysymystä:
1) Onko Kristuksessa oleminen ja ennen kaikkea säilyminen yksin uskon ”ansiota”?
2) Onko ”laki” (joka ei kuulu vanhurskauttamiseen) identtinen kaikkien tekojen kanssa ja kuuluuko rakkauskin (pelkästään) sen piiriin?
3) Pelastaako viimeisellä tuomiolla Kristuksen peittävä vanhurskaus vai otetaanko teot huomioon tavalla, jolla on merkitystä ikuisen päämäärän kannalta?
Sinun vastauksesi kaikkiin näihin vaikuttaa olevan ”kyllä” (kolmannessa ensimmäiseen kysymykseen), minun taas ”ei” (kolmannessa ”kyllä” toiseen).
Kantaasi olet perustellut ennen kaikkea Galatalaiskirjeellä (erit. luku 3 mutta myös 5) mutta myös Roomalaiskirjeellä (luvut 11 ja 8). Itse näkisin juuri Gal. 5:n ja Room. 8:n olevan oman kantani kulmakivet, joten käsittelen niitä tarkemmin. Gal. 3:sta totean vain, että olen samaa mieltä siitä, että usko ja kaste saavat aikaan Kristukseen liittämisen. Kysymys on nyt kuitenkin siitä, säilyykö usko ainoana Kristuksessa pysymisen kriteerinä loppuun asti (siitä lisää Gal. 5). Room. 11:stä totean, että siinä on kyse kristittyjen ja juutalaisten suhteesta: siitä, että täytyy uskoa Kristukseen pysyäkseen tosi Israelissa – ei niinkään siitä, millä kriteereillä kristitty lopulta tuomitaan.
Sitten Gal. 5 ja Room. 8. Molemmat luvut alkavat vahvoilla Kristus-keskeisillä soteriologisilla julistuksilla: Vapauteen Kristus meidät vapautti, älkää antautuko takaisin orjuuteen (Gal. 5:1), Kristuksessa ei ole mitään kadotustuomiota (Room. 8:1)! Mahtavia jakeita, samaa mieltä, ja jopa valmis myöntämään, että monien katolilaisten olisi syytä korjata pelastuskäsitystään niiden avulla (en nyt nimeä ketään muuta kuin itseni – joskus pelastuskäsitykseni oli 10 käskyn noudattaminen ja ripittäytyminen aina kun jotain menee pieleen). Mutta nyt suuri kysymys: miten kristittyjen on pysyttävä Kristuksessa ja millä perusteella heidät lopulta otetaan vanhurskauden valtakuntaan tai suljetaan siitä pois? Nähdäkseni Paavalin vastaus ei ole yksin usko (kuten lut.) - eikä muuten myöskään 10 käskyä (ks. tosin enigmaattinen 1. Kor. 7:19), vaan Hengen mukainen elämä, rakkauden kautta vaikuttava usko (Gal. 5:6).
Kristillinen vapaus (5:13) ei anna lupaa syntiin vaan kutsuu palvelemaan rakkaudessa, sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. (Gal. 5:14) Tässä Paavali ei siteeraa lakia pelotellakseen tai tuomitakseen, vaan asettaa rakkauden toivossa pelastettujen (vrt. Room. 8:24, Gal. 5:5) elämän keskipisteeseen. Jae 16 selventää rakkauden mukaisen elämän toteutuvan vaeltamalla Hengessä (ja jae 22 listaa rakkauden Hengen ensimmäisenä hedelmänä). Nyt avainkysymys? Onko tämä kaikki pelastuksesta irtonaista ”pyhitystä”, jolla ei ole väliä lopullisen pelastuksen kannalta? Vastaan kieltävästi, sillä Hengen hedelmien mukaan elävät perivät ikuisen elämän (5:22, 6:8), kun taas lihan tekojen mukaan elävät – ja Paavali listaa ison kasan syntejä – eivät peri Jumalan valtakuntaa (5:21, 6:8).
Room. 8 kertoo nähdäkseni saman tarinan. 8:1:n kadotustuomion puuttumisen syy ei ole Kristuksen vieras, peittävä kuuliaisuus, vaan ”elämän Hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa”, jonka mukaan vaeltaessamme meissä täyttyy lainkin vaatima vanhurskaus (8:2,4). Jälleen Paavali asettaa vastakohdiksi lihan ja Hengen (8:5-9), ja jälkimmäinen ratkaisee, kuuluuko joku Kristukselle. Kyse ei ole vanhurskauttamisesta irrallisesta pyhityksestä, vaan nimenomaan lopullisen pelastuksen periaatteesta: ylösnousemuselämän antavasta Hengestä (8:10-11) Ja jälleen kerran: ei yksin usko, vaan Hengen (hedelmien) mukaan eläminen ratkaisee, päädymmekö Elämään vai Kuolemaan (8:13).
Henki on saatu lahjaksi armosta, mutta lopulta saamme ”ansiomme mukaan” riippuen siitä, annammeko tuon Hengen johtaa meitä vai elämmekö lihan mukaan himoissa ja hengellisen kuoleman tilassa. Mitä pelastusvarmuuden menettämiseen tulee, meille tarjotaan ”toivoa” (Room. 8:24). Vastauksessasi viittasit vain lyhyesti esittämiini kohtiin ja sanoit selittäväsi ne ”mm. uskossa säilyttämisenä”. Jos ”mm.” merkitsee, että uskon säilyttämisen lisäksi on jotain ”muuta”, jonka ”muassa” se uskossa säilyminen on, olet myöntänyt, ettei säilyminen olekaan ”yksin uskosta”. Joka tapauksessa sinun olisi Gal. 5:n ja Room. 8:n konteksteista osoitettava, kuinka Paavali ymmärtää nämä jakeet pelkäksi uskossa säilymiseksi. Itse näkisin, että kyse on niistä, jotka ”rakastavat Jumalaa” (Room. 8:28). Tähän päättyy argumenttini ydinosa ja siirryn yksityiskohtiin.
a) Kohtaa Gal. 15:9-10 ei ole olemassakaan:D Gal. 3:27 voidaan tosin ymmärtää luterilaisittain valkaisevana peittämisenä, mutta sen voi myös ymmärtää liturgisena vertauskuvana, jossa valkoinen kastevaate symbolisoi sielun puhtaaksi pesemistä ja uuden elämän alkua. Sen voi myös tulkita nimenomaan Room. 6:n valossa Kristuksen ”muotoihin” pukeutumisena. Room. 6 painottaa vanhan ihmisen kuolemaa, syntinen Aadam ei siis jää elelemään uuden alle vahingoittumattomana.
b) (=c) Olipa kiero yksin Paavali-periaatteen rikkominen;D
c) Tietysti 1. Kor. on kirjoitettu kaikille veljille (1:26), mutta kyse onkin jakeiden 3:10-15 vertauksesta, ketä se koskee? Siinä tosiaan sanotaan ”joku” ja ”itse kukin”, mutta onko se tosiaan ”veljistä, seurakunnasta” ja suhteessa kaikkiin hyviin tekoihin? Ei, vaan kyse on ”rakentajista”, seurakunta (”te”) on ”rakennus” (3:9), kun taas apostolit kuten Paavali ja Apollos ovat niitä, jotka tätä rakennusta rakentavat (3:6, 9-10). Olet oikeassa siinä, että tämä ei ole perinteinen dogmaattinen katolinen tulkinta, ja olenkin iloinen, että pääsin yllättämään:) Itse asiassa protestanttiapologeetit ja historiallis-kriittiset kommentaarit vakuuttivat minut siitä, että tämä tulkinta on uskollisempi alkuperäiselle kontekstille. Uusi katolinen (eikä mitenkään liberaali) Ignatius Catholic Study Bible myöntää samoin tämän tulkinnan ja lisää vain, että katolinen traditio tulkitsee 3:15:n kiirastulen valossa (kiirastulen liekit kivasti valaisevat hämärää Paavali-kohtaa:). Tämä oli viimeinen tikki sille, että tässä väittelyssä otin tämän kannan enkä vetänyt hihasta kiirastuli-argumenttia:)
d) Vanhurskauttaa (dikaioo) -verbin merkityksestä: itsekin pysyn alkukielessä, sanoinhan Krysostomoksen äidinkielen olleen kreikka, joten kaipa hän verbin merkityksen ymmärsi. Isät eivät vaikuta taaksepäin Paavaliin, mutta mitäs jos Paavali vaikutti eteenpäin isiin? Ehkä löydämme oikean merkityksen luotettavammin Paavalin uskon perinteiltä kristityiltä kuin häntä edeltäneiltä juutalaisilta. Argumentoit Jeesuksen ja Jumalan vanhurskauttamisella, joten vastaan siihen ottamalla esimerkiksi parallellin eli pyhittämisen (hagiazoo). ”Pyhitetty olkoon sinun nimesi” - ei Jumalan nimeä voi tehdä pyhäksi, kun se kerran on jo pyhä, se voidaan vain tunnustaa tai julistaa pyhäksi. Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki hagiazoo-verbin ilmentymät UT:ssa tarkoittavat pyhäksi julistamista? Tuskinpa – Paavali rukoilee kristittyjen pyhittymistä eli että he olisivat moitteettomia viimeisellä tuomiolla. Kyllä minua kiinnostaa kirjoittajan alkuperäinen tarkoitus:)
e) Vielä KKK:sta ja armosta, siteerasit 2006 muttet 2007, joka nimenomaan kieltää moisen tiukan ansion ihminen-Jumala-suhteessa. 2008 sitten selittää, että kristityn ansiomahdollisuus nousee Jumalan vapaasta valinnasta kutsua ihminen mukaan armonsa työhön. Ja ettei armo kuulu oikeudenmukaisuuteen, haluaisin kyseenalaistaa, sillä jos katsotaan pelastusta pelastushistoriallisesti (kuten Paavali Gal. 3:ssa), vanhurskauttamisemme siunaus luvattiin Abrahamille, ja jos Jumala on oikeudenmukainen, hän pitää lupauksensa ja osoittaa kansoille armonsa!
f) Paavali sulkee teot ulos syntisen vanhurskauttamisesta ja armovalinnasta Jumalan kansan yhteyteen kohdissa, jotka mainitsit, mutta sisällyttää ne viimeisen tuomion syynäykseen Room. 2:ssa, 14:ssa, 2. Kor. 5:ssa, Gal. 6:ssa jne. Room. 2:n ja teot=usko -selitykseesi haluaisin kysyä, miksi Paavali ylipäänsä ottaa teot esille, jos ne oikeasti tarkoittavat vain uskoa? Miksi hän luettelee konkreettisia hyviä ja huonoja tekoja, jos oikeasti teoilla itsessään ei ole mitään väliä, vaan teon hyvyys tai huonous määrittyy sillä, tehdäänkö se uskosta vai ei?
g) 1. Tim. 5:n kohta uskon kieltämisestä – jälleen hyvä veto, yllätät minut noilla pastoraalikirjeargumenteillasi:) Silti kohdassa puhutaan uskon kieltämisestä eikä menettämisestä, näen sen niin, että kyseinen teko sotii tunnustettua uskoa vastaan. No niin, kaksi aa nelosta tuli täyteen, joten suu suppuun ja toiseksi viimeistä kierrosta odottelemaan.
31.12.2010 klo 17:33
Emil vastasi pikavauhtia kolmanteen keskustelukommenttiini. Esitit koosteen tähänastisesta keskustelustamme ja esitit kolmiosaisen tiivistelmän auki olevista, mielestäsi ilmeisesti ratkaisevista kysymyksistä (1). Perustelen kantaani ennen kaikkea Galatalais- ja Roomalaiskirjeillä, etenkin luvuilla Gal 3 ja 5, Room 8 ja 11 (2). Käyt sitten läpi Gal 5:den ja Room 8:n (3) ja sitten vastaat ”positiiviseen” kohtaani a) jossa esitin kasteen ja uskon Kristukseen pukeutumisena ja siten riittävänä kadotustuomiolta välttymiseen Rm 8:1:n perusteella (4). Syytät leikillisesti(?) kieroksi Pietarin kantoihin viittaamistani Paavali-keskustelussa ”yksin Paavali” –periaatteen rikkomuksena kohdassa b) (5). Kohdassa c) käännät taas ”nupit toiseen asentoon” jäljiltäni ”tulen läpi” –pelastumisesta puhuvassa 1.Kor.kirjeen kohdassa 3:10-15) sanoen että siinä puhutaan seurakunnan kaitsijoista tai opettajista eikä itse seurakuntalaisista (6). Myönnät että olen oikeassa metsästäessäni alkukielen merkitystä dikaioo (=vanhurskauttaa)–verbissä ja käytät mm. Krysostomosta tässä auktoriteettina koska hän osasi kreikkaa ja silti tulkitsi sanan vanhurskaaksi tekemiseksi (d) (7). Jatkat kirjainjaotteluani kohdalla e) KKK:n suhteen muistuttaen siitä etten lainannut kohtaa 2008, jossa kristityn ansiomahdollisuus nousee Jumalan vapaasta valinnasta kutsua ihminen mukaan armonsa työhön (toin esiin kohdat 2006 ja 2007 joissa esiintyi sana ”ansio” pelastukseen johtavana mielestäni vastoin Paavalin ansio-kohtaa ”…mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta vaan ansiosta.” (Rm 4:4)”(8). Myönsit, että Paavali sulkee teot ulos syntisen vanhurskauttamisesta ja armovalinnasta Jumalan kansan yhteyteen kohdissa, jotka mainitsin, mutta lisäät että tämä sisällyttää ne viimeisen tuomion ”syynäykseen” mm. Room. 2:ssa, 14:ssa, 2. Kor. 5:ssa, Gal. 6:ssa. Kysyt, miksi teoista pitää ylipäätään puhua, jos teon laatu määräytyy kokonaan uskosta tai epäuskosta (9). Selität ”hyvän vetoni” uskon kieltämisestä perhekunnasta huolehtimattomuuden vuoksi Tim 5:ssä niin, että sana ei ole ”menettää” usko (10). Vielä epäilet etten osaa selittää teoista puhuvia kohtia pelkällä ”yksin uskosta” periaatteella, kun käytän ilmausta ”mm.” uskon säilyttämisenä” tekojen roolista pelastukseen käytettynä (11).
Positiivisina mainitsen että yhdyt jollain tasolla kantaani Kristukseen yhdistymisestä kasteen ja uskon kautta (a2), ajattelet itsenäisesti suhteessa katoliseen kirkkoon tulen läpi pelastumista käsittelevässä kohdassa (b2), myönnät että joskus edustamasi käsitys pelastumisesta 10 käskyn ja rippikäytännön yhdistelmällä vaati korjausta (ilmeisesti suurempaa Kristus- ja kastekeskeisyyttä?) (c2), sekä vielä maltillisuuden ja järjestelmällisyyden tässä vastausteni käsittelyssä. Pysyt aiheessa ja esität varteenotettavaa kritiikkiä, joka todella lähtee siitä mitä olen sanonut (d2).
(2/3 A4:sta referaattiin!)
—
All right, aika hyvin noin lyhyessä ajassa laadituksi vastaukseksi, Emil! :)
1) Kolmiosainen koosteesi kuvaa tähänastista keskusteluamme kohtuullisen hyvin. Kakkonen ja kolmonen kysymyksinä ok. Ykköskohdasta tarkentaisin kuitenkin että uskon ”ansiota” on lainausmerkeissäkin kannaltani arveluttava. Luterilainen kanta on tarkka ilmauksista näissä keskeisissä termeissä joten suonet anteeksi tämän nipotukseni :). ainoastaan Kristuksen sovitusteko ristillä ja hänen pyhä vaelluksensa maan päällä 2000 v. sitten on todellisesti ansiollista. Samasta syystä vältämme ilmausta ”uskon perusteella” tarkassa käsittelyssä. Tilanneanalyysiäsi korjaisin sikäli, että olen mielestäni jo esittänyt materiaalia jossa myös pysyminen Kristus-puussa on ”uskon kautta” (esim. Rm 11:20, ks.myös laajemmin Rm 11:21-23!!!). Olet kyllä esittänyt ”kumoajia” tätä vastaan, mutta olen taas jatkanut ”kumoajien kumoajilla”, joten keskustelu on vielä keskeneräisenä käynnissä ja todisteluni siten vielä voimassa.
2) Gal 3:n käyttööni yhdyit varauksetta mikä oli iloinen yllätys. Kaste ja usko liittävät sinustakin Kristukseen. Buon! Tosin sitten myöhemmin otat etäisyyttä Kristukseen ”peitteenä” ja korvaat sen mm. Room 6:n pyhitykseen enemmän soveltuvilla kuvilla ihmisen ja Jeesuksen sulautumisesta toisiinsa (kaste ”yhteenkasvamisena” Kristukseen).
3) Room 11 käsittelee juutalaiskysymyksen teologista ratkaisemista (tosin ei onneksi siihen ”lopulliseen” tyyliin!) joten siinä sijainneen valintakohtani ”ilman tekoja” hylkäät suoralta kädeltä, käsittelemättä asiaa sen tarkemmin. Totean että kontekstien huomioiminen ehkä ole aivan näin yksinkertaista. Vaikka Paavali puhuu kyllä pääasiassa juutalaisista Rm 11:ssä, voi hän silti lausua asioita jotka ovat yleispäteviä. Juutalaisten kohtaloista on otettava oppia myös kristillisessä seurakunnassa, ks. esim. 1.Kor 10 1-11. Alueen viimeinen 11. jae sanoo: ”Tämä mikä tapahtui heille on esikuvallista ja on kirjoitettu varoitukseksi meille…”. Raamattua on selitettävä Raamatulla, tässä selitän jopa Paavalia Paavalilla ”yksin Paavali” –periaatteen mukaisesti ;). Katson ettei Paavali tässäkään (Rm 11) turhaan rasita meitä näillä ilmauksilla armosta ja valinnasta ilman tekoja, vaan nekin on tarkoitettu opiksi: älkäämme perustautuko tekoihin pelastusmielessä, vaikka rakkaudesta ihmisiin ja Jumalaan niitä teemmekin. Kun näet (tässä valintana ilmaistu) pelastus tapahtuu aina armosta, silloin, jos perustautuisimme tekoihin, armo ei enää olisikaan armo! Kyllä tästä mielestäni voi päätellä että armo ja teot eivät sovellu yhteen.
4) Sanot 3:17:stä, että esittämäni ”Kristukseen pukeutumisen” sijasta kohdan ”…voi myös ymmärtää liturgisena vertauskuvana, jossa valkoinen kastevaate symbolisoi sielun puhtaaksi pesemistä ja uuden elämän alkua. Toisaalta tahdot tulkita sen Room 6:n pohjalta vanhan ihmisen kuolemana, tai ”…Kristuksen ”muotoihin” pukeutumisena jolloin syntinen Aadam ei siis jää elelemään uuden alle vahingoittumattomana”. Hyvä että myönnät että kohta voidaan tulkita esittämällänikin tavalla, tosin vastauksestasi jää tällä kohtaa soimaan ristiriitaisena korviini se, että aluksi tunnuit suostuvan esittämääni kantaan (vrt. tämän vastaukseni kohta 1). ”Kastevaate”-ehdotuksesi Kristukseen pukeutumisena Gal 3:17:ssä jää sen sijaan leijailemaan hyvin irrallisena, eihän Paavali - tai UT yleensäkään - mainitse tällaisia myöhempiä liturgisia symbolisia pukuja . Room 6:sta sanoisin että se selvästi liittyy vaellukseen ja siten pyhitykseen jo aiemmin esittämilläni perusteilla (kysymykset ”…saammeko/pitääkö meidän pysyä synnissä että armo suureksi tulisi?”). Sen vanhurskautua –sanan voi tässä asiayhteyden vuoksi ymmärtää tällä kertaa pyhityksenä, onhan samassa virkkeessä selventävä lisämääre ”pois synnistä”. Ilman rajaavia lisämääreitä (tai muuta vahvaa kontekstia) sanan merkitystä ei sen sijaan tule vaihtaa pois luontaisesta.
Vanha ihminen jää silti uuden oheen olemaan, miten muuten voitaisiin edes puhua paavalilaisittain ”lihan ja Hengen välisestä taistelusta”? (”…jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan…”, Rm 7:23, ym. ym.).
5) (= oma kohtani b)): Vitsi vitsinä, naurakaamme yhdessä! :). Muistutan silti että enhän sitoutunut tuohon ”yksin Paavaliin” vaan varasin itselleni ”option” tarvita joskus muun UT:n tukea (ks. vastaukseni 16.12.2010, Kohta 5). Lisäksi kuitenkin Paavali selkeästi jo itsekin erottaa rakkauden uskosta eri asiaksi vaikka siitä johtumaan Pyhän Hengen saamisen kautta.
6) Lause voi ylittää lähikontekstin luvun mittakaavassa jos se sisältää oppia asemoivia ilmauksia (”se päivä”, ”pelastus”, ”tulessa ilmestyminen” jne). Olisin edelleen sitä mieltä että tässä ”tulen läpi pelastumis” –kohdassa puhutaan koko seurakunnalle ja siis lopulta kaikille kristityille. Sillä mihin tulkintasi johtaa? Jos ”rakentajat” ovat seurakunnan johtajia ja seurakunnat ovat ”rakennus”, tämä tuo ikävästi mieleeni lentokoneen miehistön asbestipuvuissaan, matkustajien ollessa suojattomina. Sanothan seurakunnan johtajien pelastuvan ”tulen läpi” huolimatta kehnosta työstään opettajina. Paavali ja muu UT:han pitää toisaalta juuri opettajan virkaa ankarimmin tuomittavina, johon ei siksi monien kannata edes pyrkiä (Gal 5:10, Jaak 3:1). Johtajien pelastuminen seurakuntalaisten palaessa poroksi ei tunnu soveltuvan tähän yleiseen linjaan Paavalilla ja UT:ssa?
7) Jos Paavali vaikutti Krysostomokseen ja Augustinukseen , tämän voi todeta juuri vertaamalla heidän väitteitään Paavalin väitteisiin. Paavalin puheen termien päämerkitykset on kuitenkin otettava kreikan kielestä ja hänen omista käyttöavoistaan, ei myöhempien teologien tulkinnoista. Näin saadaan pohjateksti jonka kautta pitää arvioida myöhempiä teologeja, ei toisin päin. Toiseen perusteeseesi tässä: En kuuntele pakanaa kristinuskon julistajana, mutta kyllä hän on auktoriteetti äidinkielensä käytössä. Jumala Raamatussa alentuu hädänalaisen lapsensa tasolle ja puhuu tämän omilla sanoilla ihmeellistä evankeliumiaan.
8) Vastasit väitteeseeni ettei armo kuulu oikeudenmukaisuuteen KKK:ssa: ”… jos Jumala on oikeudenmukainen, hän pitää lupauksensa ja osoittaa kansoille armonsa! ”. Sekoitat tässä oikeudenmukaisuuden ja luotettavuuden. Voin kuvitella kuninkaan, joka kohtelee alamaisiaan eriarvoisesti, muttei silti koskaan petä lupauksiaan. Sitten viittaamasi kohta (KKK 2008):” Ihmisellä on kristillisessä elämässä vain sen tähden a n s i o i t a Jumalan edessä että Jumala on vapaasti avannut ihmiselle mahdollisuuden toimia yhdessä hänen armonsa kanssa. Tämän yhteisen toiminnan lähtökohta on aina Jumalan isällinen toiminta, joka antaa alkusysäyksen ihmisen vapaalle toiminnalle, niin että h y v i s t ä t ö i s t ä j o h t u v a t a n s i o t tulee lukea ensisijassa Jumalan armolle ja vasta sitten uskovalle itselleen” (SM: huomaa osaksi-osaksi-kohta!). ”…Ihmisen a n s i o on pohjimmaltaan Jumalan teko, sillä hyvät teot lähtevät Kristuksesta Pyhän Hengen edeltävistä ja auttavista teoista.” Onhan tähän kiitettävästi saatu noita armollisia ilmauksia lainomaisten sekaan:). Ongelman ydin on siinä, että ”ansio” on mahdoton suhteessa Jumalaan, jos teko on kokonaan Jumalan vaikuttama. Jos Jumala toimii kauttani, voi tämä näkyä ihmisille ansiollisena, muttei itselleen Jumalalle (vrt. Rm 4:2!), hänhän näkee pohjaan asti. Ansio edellyttäisi jonkin ihmisen oman osuuden jota Jumala ei vaikuta. Eikä Jumala sano ottavansa huomioon tekojamme, sillä vanhurskauttaminen (julistamisena ja lukemisena) toimii juuri ilman tekoja, uskon kautta (Ef 2:8-9). KKK 2009 sanoo ansion olevan jopa ”todellista”!
9) Kysyt, miksi (mm. Room. 2:ssa, 14:ssa, 2. Kor. 5:ssa, Gal. 6:ssa…) teoista pitää ylipäätään puhua, jos teon laatu määräytyy kokonaan uskosta tai epäuskosta. Hyvä kysymys! Huolimatta opista ”yksin usko” (=antropologinen periaate), laki ja evankeliumi, Jumalan käskyt ja lupaukset kulkevat toisaalta läheisessä suhteessa toisiinsa. Jos ei olisi lakia, ei olisi rikkomustakaan. Käskyt ja uhkaus kadotuksella pahoista teoista synnyttävät uskottuina pelon ja yrityksiä täyttää ne omin voimin. Paljastuu, että lakia ei voi täyttää mikä antaa motiivin etsiä evankeliumin lohtua. Toisaalta esim. Room 2:n kohta (”niille, jotka…niiden osaksi, jotka…”) on valmistavalla alueella, joka päätyy siihen ettei kukaan voi omilla voimilla lakia täyttää, ei pakanat, eivät juutalaiset. Koko maailma tulee lain avulla syylliseksi. Tässä on lain positiivinen sisältö kristinuskossakin.
10) Se ”mm.” tarkoitti mm. että käsittelyni ei ollut monipuolista Paavalin kohtien läpikäymistä vaan vain maininnanluonteista, koetinhan lyhentää. Pari ”paikkoa” kun jäi tällä alueella hiukan keiloja pystyyn ed. vastauksessani: ”Rakkauteen juurtumisen” jonka esitit ristiriitaisena ”muuta perustusta ei voi panna kuin Kristus” –kohdalleni, selitän niin, että siinäkin perustaudutaan Kristukseen. Jumalahan on rakkaus, ja Kristukseen perustautumisen voi käsittää myös tähän Jumalan rakkauteen juurtumisena. Jumalan rakkauteen perustaudutaan uskolla siihen, vrt. 1.Joh 4:16: ” Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin”. Huomaa että ”juuret” kuuluvat ”puuhun” (siis perustautujaan, ihmiseen), rakkaus taas on ”maata”, Jumalaa, Kristusta, johon juuret tunkeutuvat. Hyvistä teoista puhuvissa kohdissa ei lisäksi aina viitata pelastukseen, kuten sanoitkin, ja voi siis ajatella että teot tehdään epäitsekkäästä rakkaudesta Jumalaan ja ihmisiin, eikä oman pelastumisen toivossa.
Vähän yli 2xA4:sta = menee läpi?
2.1.2011 klo 23:00
No niin, pitäisi saada väittely loman aikana loppuun, joten täältä pesee viimeinen täysimittainen argumenttipuheenvuoroni (4. vuoro, viides ja viimeinen on loppupuheenvuoro, jossa ei saa enää tuoda uusia argumentteja).
Hyväksyn kritiikkisi ”ansiota” -sanaan edes lainausmerkeissä, parempi sana olisi tietysti ”välityksellä”, mutta kun teot eivät katolisuudessa ole samanlaisia passiivisia instrumentteja kuin usko luterilaisuudessa niin sekään ei oikein sopinut siihen.
Nappaan kuitenkin heti kiinni siihen, mitä sanoit Kristuksen vaelluksesta ja sovitusteosta ainoana todellisesti ansiollisena jne.
Väittelyn ensimmäisessä puheenvuorossani kiinnitin huomiota siihen, että argumenttisi, joissa vedotaan ”usko” -jakeisiin, eivät riitä. Perustelin tätä sillä, että niistä ei lainkaan käy ilmi luterilaisuuden oikeaa pointtia, eli sitä, että pelastus tapahtuu oikeasti Kristuksen kuuliaisuuden hyväksilukemisen ansiosta.
Jos et pysty osoittamaan tätä, jäämme korkeintaan yksin uskon ansiosta -oppiin. Itse en löydä mistään Paavalilta oppia siitä, että meidät peittäisi ja pelastaisi Kristuksen vieras vanhurskaus siis aktiivinen ja passiivinen hyväksiluettu kuuliaisuus.
Mitä Room. 11-argumentaatioosi tulee, en ole vakuuttunut.
Totta, 11:6 on sovellettavissa niin, ettemme saa ”perustautua tekoihin” muutenkaan pelastuksemme suhteen. Perustaudumme Jumalan työhön. Mutta kuten viime kirjoituksessa koetin huolellisesti osoittaa, Room. 8 ja Gal. 5 vaikuttavat vahvasti opettavan, että Jumalan työ meissä (ei vain meidän ulkopuolellamme) on ratkaisevassa asemassa pelastuksemmekin kannalta, ja tähän Hengen pyhitystyöhön liittyvät kyllä myös rakkaus ja muut hyveet, ei pelkkä usko.
Yksittäinen Room. 11:20-23-viittauksesi ei riitä kumoamaan tätä eksegeesiä, sillä Paavalia on selitettävä Paavalilla:) Room. 8 ja Gal. 5 käsittelevät nimenomaan kristityn elämää ja sen suhdetta lopulliseen pelastukseen, joten ihmettelen kovasti, ettet tarjonnut mitään kunnollista vastausta tähän pääargumenttiini.
Sitten yksittäisiä pointteja.
1)Gal. 3:27 (ei 17) – kastevaate ei ollut oma keksintöni, olen törmännyt ajatukseen sekä Paavali-tutkimuksessa että varhaiskristillisissä teksteissä, en pitäisi mahdottomuutena.
2)Room. 6 – kätevää, kun vanhurskauttamisen voi tarvittaessa muuttaa pyhitykseksi omavalintaisella (ei Raamatun eikä Paavalin käskemällä) kriteerillä. Silti et vastannut tärkeimpään kohtaan 6:16, jonka mukaan lopullinen vanhurskautus riippuu kuuliaisuudesta.
3)Lihan ja Hengen taistelusta voidaan hyvinkin puhua, vaikka sielu pyhittyisikin kasteessa täysin syntisestä vanhurskaaksi, sillä ihminen jää edelleen ”kuoleman ruumiiseen” odottamaan ”ruumiin lunastusta” (vrt. Room. 6 ja Room. 8), ihmissuku kärsii Adamin synnin seurauksista, kärsimyksistä, heikkouksista ja taipumuksesta syntiin. 2. Kor. 5:17.
4)Yksin Paavali- juttu oli tosiaan vitsi. Mutta kun kerran viittasit Ap.t. kohtaan, käytän hyväkseni tilaisuuden sanoa kohdan olevan hyvin katolinen, sillä siinä usko puhdistaa sydämen eikä jätä sitä syntiseksi tai vain tartu Kristuksen vieraaseen kuuliaisuuteen.
5)Pointtisi 1. Kor. 3:sta oli mielenkiintoinen, täytyy myöntää (miten voi olla, että seurakunta palaa kun taas pastorit pelastuvat, eikös pastorien pitäisi saada ankarampi tuomio?)! Pitää miettiä tuota. Joka tapauksessa nyt ollaan jo sen verran aiheen sivussa, ettei siitä sen enempää. Kohta on sen verran vaikea kuitenkin, ettei se asiaa tule ratkaisemaan.
6)Kyllä tietysti Raamatun omaa kieltä on kuunneltava, sitähän ne kirkkoisätkin yrittivät kai tehdä. Joka tapauksessa minusta esim. Room. 5:19, 1. Kor. 6:11 ja Tit. 3:5 kuulostavat kovasti vanhurskaaksi tekemiseltä ennemmin kuin miltään pelkältä julistamiselta.
7) KKK -kohtasi: en yhdy osaksi-osaksi -tulkintaan. Se, että ansiot luetaan ensin Jumalalle ja sitten ihmiselle, merkitsee sitä, että ne ovat todellisesti kokonaan sekä Jumalan että ihmisen työtä, kuitenkin ensisijaisesti Jumalan, samoin kuin inspiraatio. Ansio ei ole mahdoton kokonaan Jumalan vaikuttamanakaan, jos Jumala vaikuttaa todellisia vapaita ihmistekoja. Tällöin Jumala saa aikaan vaikuttavalla armollaan, että ihminen vapaasti ansaitsee palkkion teoistaan. Luterilainen ei tätä ymmärrä, koska Luther ei oikeasti tuntenut Akvinolaista. Teot ja lait ja ansiot kaikki samaan nippuun, kun taas usko, armo ja evankeliumi toiseen. Tästä sitten johtuu se, ettei Room. 8/Gal.5-6-tyyliset tekstit oikein mahdu luterilaiseen systeemiin.
8)Vastauksesi kohta 9 ilmensi vain harvinaisen hyvin yllä esitettyä dilemmaa. Et vastannut lainkaan kysymykseeni vaan puhuit siitä ainoasta laki/teko-skeemasta, joka luterilaisuuteen mahtuu. Kuitenkaan viittaamani kohdat kuten Room. 2, 14, 2. Kor. 5 ja Gal. 6 eivät puhu tuollaisesta lain toisesta käytöstä lainkaan, vaan siitä, että hyväntekijät pelastuvat (Room. 2:n olet tosin tulkinnut vaihtelevasti toisen käytön ja kolmannen käytön mukaan). Kysymys pysyy edelleen: jos kristittyjen hyvät teot ovat hyviä vain siksi, että he ovat kristittyjä, miksi kaikki moraaliset kehotukset ja uhkaukset konkreettisista teoista? Jos pakanoiden pahat teot ovat pahoja kuitenkin, miksi todistaa heidän syntisyyttään konkreettisilla syntiesimerkeillä?
9)Viimeinen kohtasi ilmentää samaa ongelmaa. Edellä olin itse asiassa hieman epätarkka, lain toisen käytön lisäksi luterilaisuuteen mahtuu myös ajatus teoista kiitollisuuden eleenä ”epäitsekkäästä rakkaudesta Jumalaan ja ihmisiin, eikä oman pelastuksen toivossa” (tosin kyseenalainen väite luterilaiselta, sillä eikös Lutherin mukaan kaikki tekomme ole itsekkyyden saastuttamia jossain määrin?). Joka tapauksessa tässä näkyy taas se, kuinka tekokohdat on pakko selittää tyyliin ”voi ajatella että + luterilainen skeema” vaikka itse kohdissa ei läheskään aina ole kyse pelkästä kiitollisesta vastauksesta, vaan niissä tuodaan esille myös ikuisen elämän perimisen tai menettämisen perspektiivi.
10)Näin ollen loppukaneettina totean, että vastapuoleni ei ole mielestäni vielä kyennyt esittämään johdonmukaista luterilaista tulkintaa Paavalin pelastusopin kokonaisuudesta, josta paras esimerkki toistaiseksi Room. 8 ja Gal. 5-6. Tällä kertaa alle puolitoista sivua saa riittää. En nimittäin nukkunut viime yönä lainkaan, ja on painuttava pehkuihin! Hyvää uutta vuotta!
5.1.2011 klo 21:09
Loppupuheenvuoro
Kiitos Emilille ”viimeisestä täysimittaisesta” eli neljännestä vastauksestaan. Näin väittelymme on tavallaan käyty ja nyt sanomme vain kumpikin omat loppukommenttimme. En ennen ole käynyt juuri tämänmuotoista väittelyä, joten loppupuheenvuoron rooli on vähän auki. Se voisi tarkoittaa jotain samantapaista kuin oikeudenkäynneissä jossa puolustusasianajaja vielä koettaa ratkasevasti vaikuttaa valamiehistöön kuten syyttäjä omassaan. Tai se voisi olla vain leppoisaa jutustelua tyyliin: ”tuon argumenttini väistit näppärästi”, tai ”olisitpa kuullut sen perusteluni minkä keksin vasta neljännen vastineeni jälkeen.” Tilanne on sikäli epäsymmetrinen että Emil voi lukea loppukommenttini ennen omansa tekemistä. Oo koo, teen niin että luon vapaamuotoisen katsauksen käytyyn debattiimme.
Tämä keskustelu lähti liikkeelle Emilin artikkelista ”Luterilaisuuden ja katolisuuden suhde”. Luther sen mukaan perusti vanhurskauttamisoppinsa tornikokemukseensa jossa paljastui että Jumalan vanhurskaus oli majesteetin tuomitsevan vanhurskauden lisäksi ja sijasta oikeastaan sitä vanhurskautta joka Jumalalta annetaan ihmiselle, eli vaatimus muuttui lahjaksi. Laajensin tätä 1. vastausk
ksessani (avauspuheenvuoro) niin, että Luther perustaa lopulta toki laajempaan Paavalin materiaaliin, kuin vain tuohon yhteen kohtaan.
Emil ehdotti keskustelua aiheesta ja kun luterilaisuuden edustajana suostuin, kirjoitti vastauksen 1. tekstiini.
Tämän jälkeen keskustelu joka loppua kohden taisi alkaa muistuttaa yhä enemmän myös väittelyä ;), kiertyi muutamaan teemaan joista tapahtui pientä kädenvääntöä välillämme: mm. sanan vanhurskauttaminen sisältö oli yksi niistä. Emilin mukaan kyse olisi vanhurskaaksitekemisestä, minulla ja luterilaisilla vanhurskaaksijulistamisesta. Edellinen tähtää siihen että myös rakkaus ja hyvät teot ovat mukana ihmisen pelastamisessa, jälkimmäinen siihen että yksin usko ihmisen puolelta on vanhurskautumisen ja pelastumisen välineenä. Toin siis esille Paavalilta kohtia joissa vain usko mainitaan vanhurskauttamisen välineenä ja toisaalta sellaisia joissa laki ja teot estetään pelastuksesta / vanhurskauttamisesta. Tämä viritti kolme kädenvääntöä: 1) Mitä tarkoittaa sana ”vanhurskauttaa” alkukielessä” (koska joka käyttää sanalle siitä poikkeavaa merkitystä joutuu hakemaan tukea esim. po. kirjeen kohdan kontekstista, kun taas se, jonka termi samastuu alkukieleen, voi olla ilman kontekstin tukea tässä ajatuksessaan) 2) Onko Paavalilla kohtia jotka puhuvat lopullisesta pelastuksesta ilman tekoja 3) Sisältyykö siihen lakiin jonka Paavali poistaa pelastuksen ehtona myös oikeata kristillistä uskoa seuraavat teot joista Paavali paljon puhuu kirjeissään, jopa pelastuksen yhteydessä?
Ykköseen toin esille että vanhurskauttaa tarkoittaa alkukielessä vanhurskaaksijulistamista. Tätä Emil en nähdäkseni edes yrittänyt varsinaisesti kumota vaan vetosi myöhemmän kirkon tosin osin kielitaitoisiin auktoriteetteihin. Voin siis käyttää ilman lisäselityksiä tätä sanan omaa merkitystä, päättelen. Tästä seuraa että uskova vanhurskautetaan eli julistetaan ja luetaan vanhurskaaksi Roomalaiskirjeessä yksin uskosta Kristuksen vereen (3:25), ilman lain tekoja (Rm 3:28)
Kakkoskohtaan toin kaksi kohtaa joista toista (a) Emil sanoi jopa ”kiehtovaksi” (Kristuksessa kuolleet olisivat kadotetut vain jos tämä ei olisi noussut kuolleista) ja sen, että eräät pelastuvat Paavalilla ikään kuin ”tulen läpi” tekojen eroista huolimatta. Jälkimmäinen (b) ratkesi nähdäkseni edukseni kun Emil myönsi oman tulkintansa ongelmat. A)n kohdalla Emil myönsi että kaste ja usko riittävät Kristukseen liittämiseen. Tämä teema muistaakseni katosi sitten jonnekin keskustelusta muiden tieltä (?). Kun kastetta ei tunnetusti tarvitse uusia (kestää pätevänä kuolemaan asti) ja kun usko riittää Paavalilla pysymiseen Kristus-puussa (pysyt uskosi kautta Rm 11:20), voi tästäkin päätellä että Kristuksessa kuolee se, joka vain uskoo ja on jo kastettu. Sellainen ei siis ole kadotettu alkuperäisen kohdan (a) perusteella. Saatoin siis myös osoittaa että Paavali voi tekoja mainitsematta puhua ”kuolemisesta Kristuksessa”. Nämä eivät lopulta olleet kadotetut. Esittämäsi kohta (1. Tim. 2:15) tässä joissa teot liitettiin pelastukseen eivät puhuneet Kristus-puussa pysymisestä ja usko oli litaniassa ennen rakkautta ja, mikä sopii siihen että usko tuottaa sen. Joskus pelastus näet Paavalilla liitetään tekoihin, uskon merkkeihin, jolloin pelastuksen varsinainen syy on tekojen ihmisen sisäinen syy, usko, jonka tosin tietysti Jumala sanallaan vaikuttaa.
Emil itse asetti väittelyn keskivaiheessa kolme kysymystä joista hänestä riippuisi se, kummat ovat lähempänä totuutta katoliset vai luterilaiset vanhurskauttamisessa.
1) Onko Kristuksessa oleminen ja ennen kaikkea säilyminen yksin uskon ”ansiota”?
2) Onko ”laki” (joka ei kuulu vanhurskauttamiseen) identtinen kaikkien tekojen kanssa ja kuuluuko rakkauskin (pelkästään) sen piiriin?
3) Pelastaako viimeisellä tuomiolla Kristuksen peittävä vanhurskaus vai otetaanko teot huomioon tavalla, jolla on merkitystä ikuisen päämäärän kannalta?
Sanoin kysymyksiä hyviksi vaikka tarkensin ykköstä. ”Kristuksessa olemisesta” olemme yksimielisiä että se tapahtuu uskon ja kasteen kautta. Tämän käsittelin edellä ja tuin sillä Kristuksessa olemista myös loppuun saakka kasteesta ja uskosta. Laista voimme varmasti todeta että rakkaus kuuluu siihen esittämälläni perusteella missä Aabrahamin siunausta ei voida kumota 430 vuoden perästä tulleella Mooseksen lailla. Myös rakkauden käsky näet kuuluu tunnetusti Mooseksen lakiin 3.Ms.19:18, sehän on jopa ”suurin käsky ”laissa” (Mt 12:31). Niinpä siihen voi soveltaa 430 vuoden sääntöä. Mikään kirkonkaan laki ei ole tästä poikkeuksena, vaan tulee väistämättä Aabrahamille annetun lupauksen siunauksen ja Kristuksessa saatavan siunauksen jälkeen ja on välttämättä tietysti rakkauden käskyn alla. Siis rakkaus kuuluu uskosta vanhurskauttamisessa ja pelastuksen asiassa kumottuun lakiin.
Kolmoskohtaan esitän, että vain peittävä vanhurskaus pätee perimmältään viimeisellä tuomiolla. Tämän voi päätellä Paavalinkin kannaksi esittämästäni materiaalista koska edellähän kasteessa meidän yllemme puettu Kristus (kastevaate-ehdotukset eivät vakuuttaneet minua) vaikutti Kristukseen pukemisen, josasa pysytään uskon kautta. Oikeastaan tämä kohta seuraa jo ykkösestä. Kun siis teot suljetaan pois valintana ilmaistusta pelastuksesta. Esittämäni kohta Rm johon Paavali viittaa puhuu nimenomaan uskossa säilymisestä, sillä epäjumalanpalvelus eteni VT:n kohdassa ja ne jotka valittiin olivat samoja jotka Jumala ”oli jättänyt itselleen”, siis pelastuneet kestämällä uskossa.
Kritisoit minua lopuksi voimakkaasti nelosvastauskessasi siitä että olisin unohtanut perustelusi Room 8:ssa ja Gal 5 (-6)ssa joissa esiintyy teoille omistettu pelastus esim. lihan tai Hengen hedelmien yhteydessä toiset tuomitaan, toiset pelastuvat. Myönnän että tämä jäi ohuelle pohjalle vastauksissani, ja minun on jatkossa kiinnitettävä asiaan enemmän huomiota. Tämä johtui itse asiassa linjavalinnastani – koetin lähteä siitä mihin molemmat uskomme tuossa Kristuksessa olemisessa, esim. - ja asioiden suuresta määrästä. Tuon silti esille, että olen esittänyt eräänlaisia yleisiä periaatteita niistä tulkintamahdollisuuksista joita voidaan käyttä näiden kohtien selittämiseen luterilaisesta suunnasta. Uskovien ja hyvien töiden tekijöiden joukko on yksi ja sama. Tätä et ainakaan ratkaisevasti voinut kumota nähdäkseni vaikka esitit etten toisaalta voi itse todistaa omaa kantaani. On siis vähintään mahdollinen sinustakin tämä esitetty linjani (?). Sillä jos ryhmät ovat samat, voi joskus pelastuksen omistaa teoille ikään kuin uskovan tuntomerkkinä – samat pelastuvat. Muistelen että kuitenkaan Paavali ei selkeästi puhu että tekojen ansiosta, vaan usein on sanottu että ”niiden loppu” on kadotus, ikään kuin ajallisena, vaan ei syy-seurauksena.
Sille että syynä lihalitanian kadottavuudelle onkin usko voi käyttää lisäksi esim. Ef 5:3-5, jossa asia nähdään epäjumalanpalveluksena. Sehän on lähellä ilmausta ”epäusko”. Uskohan on Lutherilla aina kohdistumassa joko Jumalaan tai epäjumalaan; jälkimmäistä ei tietysti voi sanoa todelliseksi kristilliseksi uskoksi.
Louksi, kiitos väittelystä, koin sen reiluna ja asiassa pysyvänä. Katson jokatapauksessa päässeeni eräisiin tärkeisiin päämääriini ja puolustaneeni luterilaisia termejä odottamaani paremmallakin menestyksellä tässä keskustelussa.
Ok, saat nyt sen ”viimeisen sanan”. Pistähän parastasi!
Vähän pälle 2x A4, koetin tehdä helppolukuisen, säyseän ja ja sujuvan :)
Sakari
6.1.2011 klo 00:46
Kiitos Sakarille loppupuheenvuorosta. Toinen saa aina ensimmäisen sanan ja toinen viimeisen:) Vaikka tietysti voisi ajatella, että sain myös ensimmäisen, jos luterilaisuuden ja katolisuuden erot -artikkeli lasketaan. Siinähän jouduin tietysti reilusti tiivistämään ja mainitsin vain Lutherille tärkeimpään havaintoon johtaneen avainjakeen. Olen iloinen artikkelin aikaansaamasta debatista.
Loppupuheenvuoron tehtävänä on tosiaan koota dialogin kulku, kerrata siinä esitetyt argumentit ja vasta-argumentit sekä arvioida keskustelun antia ja lopputulosta. Toisen esittämiin väitteisiin saa vielä vastata, mutta uusia argumentteja ei enää saa tuoda peliin (toinen kun ei saa enää vastaustilaisuutta, tässä tapauksessa Sakari). Yritän omassa päätöspuheenvuorossani summata debatin omasta näkökulmastani ja suhteessa Sakarin lopputiivistelmään.
Aiemmin hahmottelin jo dialogimme kolme tärkeintä kysymystä, joita pidän edelleen ratkaisevina. Itse asiassa analyysini luvuista Room. 8/Gal. 5-6 perusteli kantani kaikkiin kolmeen kysymykseen. Mielestäni osoitin vakavasti otettavalla eksegeesillä, että pelastuksessa pysymiseen tarvitaan uskon lisäksi elävää rakkautta, Hengen hedelmien mukaista elämää, itsensä (lihan) kuolettamista. Nämä teot eivät siis selvästikään kuulu vain siihen lakiin, jolta Paavali on kieltänyt aseman pelastuksessa. Viimeisellä tuomiolla ei katsota Kristuksen kuuliaisuuteen vaan ihmisen tekoihin, jotka joko palkitaan tai rangaistaan. Toki jokainen palkittu teko on lopulta itsensä Jumalan Hengen hedelmää.
Mielestäni on hyvin merkittävää debatin lopputuloksen kannalta, että Sakari ei kolmesta mahdollisuudestaan huolimatta vastannut eksegeesiini/argumenttiini. Vaikuttaa siltä, että tämä kokonaisuus Paavalin ajattelussa muodostaa oikean ongelman esitetylle luterilaiselle tulkinnalle. Sakarin kanta pelastuu vain olettamalla hyvää tekevien ja uskovien olevan identtinen ryhmä, aivan kuin uskova kristitty ei voisi elää lihan himojen mukaan ja joutua siksi tuomittavaksi. Määritellään sitten usko miten tahansa, tosiasiaksi jää, että käytännössä kristityn on elettävä myös Hengen ja hyveiden muovaamaa elämää päästäkseen lopulliseen pelastukseen, josta lihan synnit erottavat.
Mikä sitten oli Sakarin argumentatiivinen panos? Nähdäkseni tärkein ero on siinä, että Sakarin argumentit olivat enimmäkseen sieltä täältä poimittuja yksittäisiä kohtia, jotka on mahdollista (muttei välttämätöntä) tulkita hänen kantaansa tukeviksi. Esimerkkejä näistä olivat Gal. 3:27, 1. Kor. 3:10-15 ja Room. 11:20. Sakari olisi mielestäni valinnut paremman strategian, jos olisi pysynyt debatin alun Room. 3-4 -teemoissaan ja pureutunut Paavalin koko visioon näissä luvuissa. Irrallisten tekstikohtien käyttäminen myöhemmän dogmatiikan todistamiseen ilman huolellista kontekstin analyysiä ei ole (enää) hyväksyttävää teologista argumentaatiota. Yritinkin vastata Sakarille asettamalla esim. Room. 11:n ja 1. Kor. 3:n kontekstiinsa ja huomauttamalla tarpeesta harmonisoida Paavalin ajattelun kokonisuus (myös esim. Room. 6:16 jäi ilman vastausta).
Gal. 3:27:stä totesin vain, että usko ja kaste todellakin liittävät ihmisen Kristukseen. Kristuksessa ihminen saa myös osallisuuden Henkeen, uskon lisäksi hän saa myös toivon ja rakkauden. Tästä juuri Gal. 5 kertoo koko stoorin. Emme voi pysähtyä syntymähetkeen (jota ei toki voi toistaa), vaan meidän on seurattava koko kasvua aina hamaan loppuun asti ja otettava koko elinkaari huomioon. Ja muuten: tietysti rakkauden käsky kuului enkelien kautta annettuun ja Kristuksessa kumottuun lakiin. Mutta se kuuluu myös luonnonlakiin ja uuteen Hengen lakiin, jotka pätevät yhä.
Vanhurskauttaa -sanan merkityksen koen tässä debatissa täysin toissijaiseksi juoneksi. On kuitenkin korjattava, ettei asetelma ole yksiselitteisen mustavalkoinen: vanhurskaaksi julistaminen/tekeminen. Itse asiassa se voi olla molempia, kuten monet arvostetut teologit (mukaan lukien johtava Paavali-tutkija James Dunn ja uusi suomalainen Luther-tutkimus) ajattelevat. Niin taisi muuten Melanchtonkin kirjoittaa tunnareissa;) (Tuo ei ollut uusi argumentti:D Vastaus vain, ettei vastakkainasettelu ole mielestäni yhtä jyrkkä kuin Sakari antoi ymmärtää). Mutta mitä itse alkukielen sanaan tulee, Sakari ei edes kommentoinut dikaioo-hagiazoo-pointtiani.
Tiivistäisin (tietysti ironisoiden) Sakarin kannan ja sen tueksi esitetyn argumentin seuraavasti:
Koska Paavali sanoo, että
1)kristityt liittyvät kasteessa Kristukseen (Gal. 3:27) ja että
2)pakanakristitty pysyy uuden Israelin yhteydessä uskolla (Room. 11:20)
meidän pitäisi päätellä, että
1)viimeisellä tuomiolla Jumala ei katso kristityn tekoja vaan Kristuksen kuuliaisuutta,
2)jotka imputoidaan jumalattomana pysyvälle kristitylle yksin uskon välityksellä
Lyhyesti: ei vakuuta.
Oman argumenttini tiivistäisin seuraavasti:
Koska Paavali sanoo, että
1) Jos kristitty elää lihansa mukaan, hän kuolee ja niittää tuomion (Room. 8:13, Gal. 6:8)
2) Kristittyjen on oltava kuuliaisia ja elettävä Hengen hedelmien mukaan päästäkseen lopulliseen vanhurskauttamiseen eli periäkseen ikuisen elämän (Room. 6:16, Gal. 6:8)
meidän pitäisi päätellä, että
1) Viimeisellä tuomiolla Jumala katsoo kristityn tekoja eikä vain Kristuksen kuuliaisuutta
2) Pelastus ei riipu yksin uskosta, vaan myös muista Hengen aikaansaamista hyveistä
Näihin päätelmiin lopetan tämän vanhurskauttamidebatin, jota käytiin yli vuodenvaihteen 2010-2011. Jokainen lukija on tietysti oma tuomarinsa. Tämän loppupuheenvuoron luonnollisesti puolustelevasta ja vastapuolikriittisestä sävystä huolimatta kiitän Sakaria hyvästä dialogista, jossa pysyi mukana sopiva annos rentoutta ja huumoria. Keskustelu oli reilu ja molemmat saivat varmasti joitain uusia näköaloja ja ideoita. Toivottavasti se koitui myös hyödyksi ja inspiraatioksi lukijoille. Hyvää uutta vuotta 2011, Emil Anton.