Hyviä uutisia

Ikään kuin kaupan päälle tarjoan vielä toisen katsauksen lestadiolaisuuteen, sen historiaan ja oppiin. Vuonna 1800 Ruotsin Lapissa syntyi Lars Levi Laestadius, jonka mukaan liike on saanut nimensä. Hän opiskeli papiksi ja meni seurakuntatyöhön, jossa hän tapasi Lapin Marian, jonka vaikutuksesta pastorin uskonnollisessa elämässä tapahtui merkittävä käänne. Hänen saarnoihinsa tuli uutta puhtia, ja herätys saavutti pian monia.

Laestadius kuoli 1861, minkä jälkeen liikettä johti Juhani Raattamaa, joka puolestaan kuoli 1899. Tämä lestadiolaisuuden ensimmäinen vuosisata on nykyiselle vanhoillislestadiolaiselle opille nolo, sillä sekä Laestadius itse että Juhani Raattamaa (ja hänen veljensä Pekka) tulivat uskoon muulla tavalla kuin toisen uskovan synninpäästön avulla. Tämä on dokumentoitu vanhoillislestadiolaisuutta kriittisesti tutkivalla sivustolla Hakomaja.net

Hajaannuksia

1800-1900-lukujen vaihteessa lestadiolaisuus hajosi vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuuteen. Ero juontaa juurensa Amerikan lestadiolaisten kiistaan, jossa Raattaman tukema puolue järjestyi esikoislestadiolaisuutta vastaavaksi kirkoksi Old Apostolic Lutheran Church. Vanhoillislestadiolaisuus tunnetaan siellä nimellä Laestadian Lutheran Church. Molemmat pitävät itseään ainoana tosi kirkkona eivätkä tervehdi toisiaan Jumalan tervehdyksellä.

Seuraava suuri skisma lestadiolaisuudessa tapahtui 1930-luvulla. Jälleen Amerikan lestadiolaisten piirissä tuli kiistaa, ja Suomen lestadiolaisten menettely asiassa johti hajaannukseen, josta syntyi Rauhan sana -liike eli Amerikassa Apostolic Lutheran Church. Rauhansanalaisuus säilytti aiemman ja luterilaisemman näkemyksen Raamatusta ja kirkosta, kun taas SRK tiukensi oppiaan ja kielsi pitämästä näitä eriseuralaisia kristittyinä.

1960-luvulla sekä vanhoillislestadiolaisuudessa että esikoislestadiolaisuudessa ilmeni uusia skismoja: SRK:sta erosi elämänsanalaisuus (”pappiseriseura”, syynä käsitykset perisynnistä ja kasteesta) ja esikoislestadiolaisuudesta leeviläisyys. Hajaannukset eivät lopu tähän, vaan lestadiolaisia ryhmittymiä lasketaan olevan lähes 20, joista noin puolet toimii Suomessa. SRK on suurin ja kattaa 3/4 lestadiolaisista, esikoislestadiolaisuus on toisena ja rauhansanalaisuus eli pikkuesikoisuus kolmantena. Historiasta ja tilastoista enemmän esim. Wikipediassa.

Arviointia

Lestadiolaisuuden hajaannukset kertovat sen kestämättömästä pohjasta. Kuka määrittelee, missä määrin on seurattava yksin Raamattua (luterilainen periaate), tunnustuskirjoja (myös luterilainen ohje, mutta suhde Raamattuun ongelma), Laestadiusta (esim. esikoiset lukevat säännöllisesti L:n saarnoja), nykyistä seurakuntaa ja sen johtoa (kunhan ensin on päätetty, mikä on oikea seurakunta)? Lisäksi SRK ja esikoisuus kumoavat toistensa argumentit, sillä Joh. 20:23 tai Sak. 6:8 voidaan mielivaltaisesti soveltaa kumpaan tahansa ryhmään.

Vielä muutama sana opista ja lestadiolaisten raamatuntulkinnasta. Hakomaja esittää osuvan kritiikin: Raamatussa ei ole ajatusta siitä, että pelastus pitäisi saada ehdottomasti toisen uskovan synninpäästön välityksellä. Hakomaja esittää kuitenkin saman kritiikin virheellisesti katolisuuteen (kirkon mukaan pelastuksen vaikuttaa kaste, oli se sitten uskovan tai uskottoman toimittama). Apostolit saivat Pyhän Hengen helluntain ihmeessä, ja sen jälkeen Pietari saarnasi anteeksiannon ja Hengen saamista kasteessa. Samoin Paavali sai Hengen ja anteeksiannon kasteessa (Ap.t. 2:38; 9:17-18; 22:16). Myös Joh. 20:23:n tulkittiin varhaisilla vuosisadoilla viittaavan kasteeseen.

Mitä kristilliseen elämään tulee, on lestadiolaisuudessa tiettyjä yhtymäkohtia katolisuuteen opissa kuolemansynneistä ja ripin tarpeellisuudesta niiden anteeksisaamiseksi. Lisäksi elämänmyönteisyys (ehkäisykielteisyys) ansaitsee luonnollisesti katolisesta näkökulmasta kiitoksen ja ihailun. Tässä asiassa SRK seuraa 1900-luvun alussa pätenyttä ainaista yhteiskristillistä linjaa.

Sen sijaan monet muut asiat on lestadiolaisuuden eri haaroissa yliherkästi luokiteltu synniksi ja maallistuneisuudeksi. Käytännöt ovat monesti epäjohdonmukaisia ja heijastavat sata vuotta vanhaa pietismiä ja kulttuuriympäristöä enemmän kuin apostolista käytäntöä tai Raamatun ohjeistusta: miehet eivät käytä solmiota eivätkä vihkisormusta, alkoholia ei nautita lainkaan, korvakoruja ei käytetä, televisiota ei omisteta, pop-musiikkia ei kuunnella, hiuksia ei värjätä, teatterissa ja tansseissa ei käydä, jne.

Silti tietokonetta ja internetiä käytetään, keinohedelmöitys ja tupakointi sallitaan, samoin kaulakorut ja permanentit. Päätelköön siis jokainen itse, mihin lestadiolaisuuden säännöt todella perustuvat - ihmisten vaiko Jumalan sanaan.

This entry was posted on 3.5.2010 at 22:07 and is filed under Muut uskonlahkot. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.