Hyviä uutisia

Tämä kirjoitus päättää gradustani poistetusta materiaalista muodostetun sarjan nykykatolisista Paavali-tulkinnoista. Paavillisen teologisen akatemian julkaisu Paolo di Tarso: Tra Kerygma, Cultus e Vita on Paavalin juhlavuoden hedelmänä syntynyt teos. Kyseessä on erimaalaisten katolisten teologien artikkelikokoelma Paavalista ja hänen merkityksestään julistukselle (lex credendi), liturgialle (lex orandi) ja elämälle (lex vivendi). Seuraavassa valikoituja paloja kirjasta.

Manlio Soldi ja Yannis Spiteris painottavat, että yhteys Kristuksen ruumiiseen on reaalista ja aiheuttaa kristifikaation, jumalallistumisen Kristuksessa. Piero Coda pitää Paavalin teologian keskuksena ristiä. Vanhurskauttaminen on ristinteologian vastine antropologian tasolla: riisuttuna itsestään ihminen voi ottaa vastaan uskon lahjan. Kristillinen elämä kasteesta eukaristiaan on ristiinnaulitun Kristuksen kaltaiseksi tulemista. Tämä tie vie ylösnousemukseen.

Myös Antonio Miralles puhuu siitä, että sakramenttien kautta kristitty astuu sisään Kristuksen mysteeriin. Kasteen vedessä toimii Pyhän Hengen voima, joka yhdistää kirkkoon (1. Kor. 12:12-13), ja eukaristiassa leipä, joka on Kristuksen ruumis, tekee kirkosta yhden ruumiin (1. Kor. 10:17). Efesolaiskirjeen alkuluvut ovat myös kasteopetusta – kasteessa on saatu Pyhän Hengen sinetti ja herätty uuteen ylösnousemuselämään. Kasteessa meidät on armosta pelastettu.

Paul O’Callaghan kirjoittaa armosta ja vanhurskauttamisesta. Hän huomioi, että Kristus ei vain tee armoa saatavilla olevaksi vaan on armo itse. Kristukseen liittäminen tapahtuu kasteessa, jossa Paavalin mukaan saadaan Pyhä Henki ja yhdistetään Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3, Gal. 3:27, Ef. 4:24). Paavalia ei kiinnosta filosofinen vapaan ratkaisuvallan kysymys, vaan hän puhuu ihmisen vapauttamisesta synnin orjuudesta.

O’Callaghan käsittelee myös dikaioun -verbin merkitystä ja tunnustaa aramealaisen “vanhurskaaksi julistamisen” merkityksen. Mutta Uudessa testamentissa julistus ilmaisee vain yhtä aspektia syntisen vanhurskauttamisesta – siksi juuri latinaksi keksittiin kristillinen uudissana iustificatio, joka tarkoittaa “vanhurskaaksi tekemistä”: Kristuksen työ on tehokkaampi kuin juutalaiset menot, jotka vain peittivät synnit ulkoisesti. Kristus pesee puhtaaksi, pyhittää ja vanhurskauttaa (1. Kor. 6:11). Fulvio Ferraio lisää, että katoliselta kannalta katsottuna armo, joka jää pelkäksi sanaksi eikä vaikuta ontologista synnin tuhoa, on hämmentävä.

Michelangelo Tábet kirjoittaa vaikeasta Paavali ja laki –teemasta. Hän hahmottelee positiivista lakikäsitystä, jonka perusteksti on luonnollisesti Room. 8:1-4. Paavali ei ole niinkään lakia vastaan vaan julistaa Jumalan työtä Kristuksessa, joka poistaa ihmisen kyvyttömyyden kohdata lain vaatimukset. Ihmisessä voi tapahtua lain täyttäminen Jumalan aloitteen ansiosta – “Hengen laki” eli laki, joka on oikeastaan Henki itse, vapauttaa synnin ja kuoleman orjuudesta ja mahdollistaa kuuliaisuuden, joka johtaa vanhurskauttamiseen (Room. 6:16).

Lopuksi Cataldo Zuccaro kirjoittaa etiikasta. Paavalin etiikan ytimessä on “Kristuksessa oleminen” enemmän kuin tekojen tekeminen. Paavalilla esiintyy itse asiassa kaksi moraalisysteemiä – finalistinen ja konsekutiivinen. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, ettei hyväksi tulla tekemällä tekoja, vaan että pelastuksen ansiosta hyväksi tullut ihminen tekee uuden luomisen seurauksena hyvää. Finalistinen malli taas asettaa etusijalle tarpeen tehdä hyvää ja oikein lopullisen pelastuksen saavuttamiseksi. Moraalisesti turmeltunut elämä turmelee nimittäin myös armon. Zuccaro huomioi, että protestanttinen teologia ja moraali painottaa enemmän konsekutiivista, katolinen finalistista mallia.