Hyviä uutisia

Jatkan gradusta poistetun materiaalin sarjaa etsimällä nykyaikaisia katolisia Paavali-tulkintoja. Katolista perspektiiviä Paavalista ei juuri näy tutkimuksen valtavirrassa. Olisi kuitenkin kummallista, jos maailman yli miljardin katolilaisen seasta ei löytyisi lainkaan asiantuntevia Paavali-tulkitsijoita. Pienen etsinnän jälkeen heitä löytyykin. Tässä artikkelissa esittelen kaksi modernia jesuiittatutkijaa, Brendan Byrnen ja Joseph Fitzmyerin.

Brendan Byrne, Jesuit Theological Collegen uuden testamentin professori, on kirjoittanut kommentaarin Roomalaiskirjeeseen ja merkittäviä artikkeleita Roomalaiskirjeestä ja uudesta perspektiivistä teologisiin aikakauslehtiin. Byrne on hyvä esimerkki Paavali-tutkimuksen tilanteesta: katolista perspektiiviä ei ole, on vain (hieman kärjistäen) reformaatio ja uusi perspektiivi.

Tässä maailmassa jesuiittakin voi päätyä puolustamaan Lutheria! Käytännössä Byrne sekoittaa sekä uutta että vanhaa. Uuden perspektiivin jälkeen ei voi palata vanhaan karikatyyriin legalistisesta juutalaisuudesta, mutta Lutherin oikein havaitsema näkökulma ihmiskuntaa vaivaavasta synnin ja kapinan tilasta Kristuksen ulkopuolella on säilytettävä.

Byrnen mielestä uusi perspektiivi on monien teknisten ja historiallisten seikkojen valaisemisen lisäksi antanut hyviä ohjeita siitä, kuinka Paavalia ja juutalaisuutta ei pitäisi tulkita, mutta sen teologinen anti on jäänyt köyhäksi. Vaikka Byrne yhtäältä katsoo olevansa uuden perspektiivin piirissä, toisaalta hän kritisoi sen teologista heikkoutta ja puhuu uuden perspektiivin jälkeisestä perspektiivistä (post ’New Perspective’ –perspective).

Byrne tulkitsee Roomalaiskirjettä omien sanojensa mukaan teosentrisesti. Timo Eskolaa seuraten hän pitää teodikeaa keskeisenä teemana. Suurena taustalla kummittelevana kysymyksenä on Jumalan uskollisuus Israelille ja lupauksilleen. Paavali julistaa häpeämättä Jumalan vanhurskautta, jonka genetiivi on Byrnen mukaan avoin sekä subjektiiviselle että objektiiviselle tulkinnalle myös tekstin kirjaimellisella tasolla – Paavali jätti tahallaan tilaa molemmille näkökulmille.

Jumala osoittaa vanhurskautensa ihmiskuntaa ja Israelia kohtaan kalliilla Poikansa uhrilla, joka mahdollistaa Hengen lahjan. Henki korvaa lain eli Tooran, joka ei kyennyt auttamaan Israelia ulos synnin vaivasta vaan pahensi tilannetta entisestään. Tooralla oli negatiivinen synnin lisäämisen ja osoittamisen tehtävä, mutta myös positiivinen tehtävä Kristuksen luo ohjaamisessa. Epäjatkumo on synnin ja armon pikemmin kuin lain ja evankeliumin välillä.

Mitä väärää Paavali näki Israelin lain tekoihin perustuvassa vanhurskauden tavoittelussa? Byrnen ratkaisu on yhdistelmä vanhaa ja uutta perspektiiviä. Vika ei ollut siinä, että Israel yritti päästä taivaaseen omilla teoillaan eikä siinä, että se ei suostunut tunnustamaan Jumalan suunnitelmaa ottaa pakanoitakin liittoonsa. Ongelma oli siinä, että lain teot pyrkivät pitämään yllä Kristus-uskon poistamaa eroa ”pyhän kansan” Israelin ja ”syntisten” pakanoiden välillä.

Henki Tooran tilalla mahdollistaa Jumalan kansan laajenemisen koko maailmaan ja Abrahamin siunauksen ulottumisen kaikille kansoille. Byrne ehdottaa, että Paavali luki kaksi Vanhan testamentin profetiaa – Jer. 31:33 (”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä”) ja Hes. 36:26 (”annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen”) yhdessä ja kutsui näin ollen Room. 8:2:ssa Henkeä ”laiksi”. Se annetaan uskovan sydämeen johtamaan hänet elämään. Se mahdollistaa liiton vaatimusten täyttymisen ja vanhurskaan elämän sekä luo pohjan pelastuksen toivolle (Room. 8).

Joseph Fitzmyer on jesuiittapappi ja Catholic University of American Uuden testamentin emeritusprofessori. Hän on kirjoittanut arvostetut Room. ja 1. Kor. -kommentaari Anchor Bible -sarjaan, kontribuoinut artikkeleja katolis-luterilaisiin dialogeihin vanhurskauttamisesta ja kirjoittanut kirjoja Paavalin teologiasta.

Fitzmyerin teologiasta huokuu oppineisuus ja asiantuntevuus. Hän analysoi Paavalin kielenkäyttöä ja teologiaa historiallista taustaa vasten yksityiskohtaisesti ja teknisesti. Hän käyttää historiallis-kriittistä metodia mutta säilyttää silti uskon näkökulman, mikä johtaa omanlaisiinsa tuloksiin. Joskus vaikuttaa siltä, että kriittisyys ajaa katolisuuden yli, joskus taas toisinpäin. Eksegetiikkahan on usein silminnähtävästi tietynlaista tasapainottelua uskon ja tieteen, vakaumusten ja metodien kentilllä.

Fitzmyer asettaa Paavalin teologian keskipisteeseen evankeliumin, joka on käytännössä kristologista soteriologiaa. Kristus-tapahtuman tärkein vaikutus on vanhurskauttaminen. Se ei kuitenkaan ole suinkaan ainoa, vaan Fitzmyer laskee jopa kymmenen Paavalin mainitsemaa Kristus-tapahtuman soteriologista puolta: vanhurskauttaminen, pelastus, pyhitys, sovinto, sovitus, vapautus, lunastus, uusi luomus, muuttuminen ja kirkastus. Poissaolollaan loistaa inkorporaatio ja en Khristo -partisipaatio, jota Fitzmyer ei kumma kyllä lainkaan painota.

Fitzmyer ei kiinnitä paljoakaan huomiota uuden perspektiivin kiistoihin. Tosin hän kyllä välillä viittaa vaikkapa Dunniin ollakseen eri mieltä lain teoista (jotka hän tulkitsee Mooseksen lain vaatimiksi teoiksi, ei pelkiksi juutalaisen identiteetin merkeiksi). Fitzmyer tekee omaa teologiaansa. Jumalan vanhurskaus on hänen mukaansa Roomalaiskirjeessä aina subjektiivinen genetiivi, contra Augustinus ja Luther. 2. Kor. 5:21 puhuu kuitenkin Fitzmyerin mukaan Jumalan vanhurskaudesta lahjana uskovalle, mikä antaa hänen mukaansa perustan Uudessa testamentissa Lutherin iustitia alienalle.

Fitzmyer tunnustaa myös dikaioo -verbin forenssisuuden ja juridisuuden vedoten sen vanhatestamentilliseen käyttöön. Hän kysyy kuitenkin, onko Jumalan juridinen julistus tehokas vai tehoton. Katolista efektiivistä vanhurskauttamista tukee Fitzmyerin mukaan Room. 5:19, jonka katastathesontai on faktitiivinen. Lisäksi on otettava huomioon muita soteriologisia tekstejä kuten Fil. 2:12–13 ja Room. 2:5–6 ja 14:10–12, jotka asettavat vanhurskauttamisen uskosta ja armosta oikeaan perspektiiviin: uskosta ja armosta pelastettu työskentelee Jumalan armon avulla pelastuakseen viimeisellä tuomiolla. Fitzmyerin mukaan Paavali ei pelännyt (oikein ymmärrettyä) synergismiä (1. Kor. 3:9 ja 15:10).