Hyviä uutisia

Paavalin kääntymisen juhlan kunniaksi ja Paven nimipäivää vietettäessä on suuri ilo ja kunnia esitellä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisdekreetin Paavali-tulkintaa. On ikään kuin Trento sanoisi Paavalille: “Nyt mä Sauli näkisin että sä olet asian ytimessä.” Alla seuraa gradustani pois jäänyt valmiiksi kirjoitettu teksti.

Dekreetti vanhurskauttamisesta 1-6

Pelastumisen tematiikkaan palataan entistä tarkemmin konsiilin magnum opuksessa, kuudennen istunnon dekreetissä vanhurskauttamisesta (DV), joka “kaikkivaltiaan Jumalan ylistykseksi ja kunniaksi, kirkon rauhaksi ja sielujen pelastukseksi esittää kaikille kristityille vanhurskauttamista koskevan toden ja terveen opin, jonka Kristus Jeesus, vanhurskauden aurinko (Mal. 4:2) ja meidän uskomme alkaja ja täyttäjä (Hepr. 12:2) opetti, jonka apostolit antoivat eteenpäin ja jonka katolinen kirkko Pyhän Hengen mieliin muistuttamana on ainaisesti säilyttänyt.”

Kuten johdannosta huomaa, konsiili ei pyri esittämään pelkkää Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta. Kirkko vetoaa Kristuksen, apostolien, kirkkoisien ja kirkon opetukseen, joka Pyhän Hengen ansiosta on pysynyt olemuksellisesti samana läpi vuosisatojen. DV etenee DP:n tavoin ongelmasta ratkaisuun. Aadamin synnin seurauksia selitetään nyt kahden Paavali-viittauksen avulla: Aadamin jälkeläiset ovat ”vihan lapsia” (Ef. 2:3) sekä siinä määrin synnin orjia (Room. 6:20), etteivät he kykene vapautumaan luonnollisine voimineen eivätkä edes Mooseksen lain avulla.

Tämän vuoksi aikojen täyttyessä (Gal. 4:4) Jumala lähetti Kristuksen armoistuimeksi (Room. 3:25) lunastamaan lapsen asemaan lain alla olleet juutalaiset sekä pakanat, jotka eivät edes tavoitelleet vanhurskautta (Gal. 4:5, Room. 9:30). DV 3 opettaa, että Kristus on siis kuollut kaikkien edestä (2. Kor. 5:15), mutta että kaikki eivät silti vastaanota hänen kuolemansa hyötyä, vaan ainoastaan ne, jotka tulevat osallisiksi hänen kärsimisensä ansiosta. Tämä tapahtuu kärsimisen ansioon perustuvassa uudestisyntymisessä annettavan vanhurskauttamisen armon kautta. Laupeuden Isä (2. Kor. 1:3) siirtää ihmisiä Poikansa valtakuntaan. Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksianto, osallisuus pyhien perinnöstä. (Kol. 1:12-14)

DV 4 antaa alustavan kuvauksen ”jumalattoman vanhurskauttamisesta”. Sitä ei voi tapahtua evankeliumin julistamisen jälkeen ilman ”uudestisyntymisen pesua tai ainakin siihen kohdistuvaa halua”. Taustalla kaikuu Paavalin terminologia (Room. 4:5, Tit. 3:5). Jumalattoman vanhurskauttamista luonnehditaan alustavasti perisynnin tilaan syntyneen ihmisen Jumalan lapseksi ottamiseksi (vrt. Room. 8:15-16, 23) Kristuksen kautta.
DV 6 käsittelee aikuisia koskevaa vanhurskauttamiseen valmistautumista. Perustelut haetaan pääasiassa muualta kuin Paavalilta. Paavalilta kuitenkin otetaan uskon välttämättömyys viitaten kohtiin Hepr. 11:6 ja Room. 10:17. Samoin uskon kohteeksi määritellään erityisellä tavalla jumalattoman vanhurskauttaminen armosta (Room. 3:24).

Dekreetti vanhurskauttamisesta 7-10

DV 7 käsittelee vanhurskauttamisen olemusta ja syitä. Aivan aluksi vanhurskauttamisen sanotaan olevan syntien anteeksiantamisen lisäksi ”myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan (Tit. 3:7)”. Tit. 3:n konteksti mainitsee myös uudistuksen Pyhässä Hengessä.

Seuraavaksi DV luettelee vanhurskauttamisen erilaiset syyt. Paavali-viittauksia on runsaasti: 1. Kor. 6:11, 2. Kor. 1:21-22, Ef. 1:13-14, Room. 5:10, Ef. 2:4, Hepr. 11, Ef. 4:23, 1. Kor. 12:11, Room. 5:5, Gal. 5:6. Vaikka kyse ei useimmiten ole Paavali-eksegeesistä vaan pikemminkin skolastisen teologian värittämisestä inspiroidulla kielenkäytöllä (jakeisiin ei vedota todisteina vaan niitä käytetään monesti sivulauseissa), Paavali-alluusioissa voidaan silti havaita tietynlainen linjanveto tai painotus.

Kaikki viitatut jakeet käsittelevät Jumalan rakkauden ja Pyhän Hengen aiheuttaman uudistuksen asemaa. Ainoastaan Hepr. 11 käsittelee uskoa, mutta sekin johtaa kasteeseen, uskon sakramenttiin, jonka kautta ”ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään”. Trento seuraa Origenekseen ja Augustinukseen palautuvaa ja kirkkoisien laajasti jakamaa mielipidettä siitä, että ilman rakkautta usko ei pelasta.

DV 8 omistetaan lyhyessä kokonaisuudessaan protestanttien argumentille jumalattoman vanhurskauttamisesta uskon kautta ja armosta. Kiista on siitä, mitä ”Apostoli” opettaa. Konsiili hakee jälleen vastauksensa kirkon tulkintatraditiosta - ”nämä sanat on ymmärrettävä siten kuin katolisen kirkon ainainen konsensus on ne ymmärtänyt ja selittänyt”.

Me sanomme vanhurskauttamisen tapahtuvan uskon kautta siksi, että usko on ihmisen pelastumisen alku ja kaiken vanhurskauttamisen perustus ja juuri, sillä ilman uskoa on mahdoton olla Jumalalle otollinen (ks. Hepr. 11:6) ja päästä jäseneksi Jumalan lasten joukkoon. Lisäksi sanomme vanhurskauttamisen tapahtuvan lahjaksi, koska ei mikään siitä, mikä edeltää vanhurskauttamista, ei usko, eivätkä teot, ansaitse vanhurskauttamisen armoa, sillä kuten Apostoli sanoo: jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo (Room. 11:6).

Jälleen kerran kirkko palaa varhaisimpaan Roomalaiskirjeen kommentaariin, Origeneen aina oikeaoppisena pidettyyn kommentaariin, jota luettiin ääneen konsiilin istunnossa. Trento opettaa vahvasti vanhurskauttamisen armon lahjaluonnetta – usko ei ansaitse sitä yhtään sen enempää kuin teot. Silti yksin uskolla on tehtävä olla ”kaiken vanhurskauttamisen perustus ja juuri”, sillä sitä ilman teot eivät olisi Jumalalle otollisia.

Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että vanhurskauttamisen jälkeen uskossa tehdyt teot ovat Jumalalle otollisia ja lisäävät ihmisen vanhurskautta. DV 10 käsittelee vastaanotetun vanhurskauden lisääntymistä. Perusteita haetaan Paavalin lisäksi Jaakobilta, Vanhasta testamentista ja liturgiasta. Paavali-viitteet ovat 2. Kor. 4:16, Kol. 3:5, Room. 6:13,19. Ensimmäiset kaksi jaetta puhuvat kristityn uudistuksesta ja lihan mortifikaatiosta. Protestanttia viittaukset eivät vakuuttaisi, sillä jakeissa ei mainita vanhurskauttamista, joten ne asetettaisiin pelastusta seuraavaan pyhityksen kategoriaan. Room. 6 on Trenton vahvin ase, sillä siinä puhutaan sekä vanhurskauttamisesta että pyhittymisestä sekaisin soteriologisessa kontekstissa (ks. Room. 6:6-7, 16-19).

Dekreetti vanhurskauttamisesta 11-13

DV 11 vastaa protestanttiseen vasta-argumenttiin käskyjen noudattamisen mahdottomuudesta. Protestanttisessa ajattelussa käskyjen noudattamisen, tekojen ja kuuliaisuuden tie ei voi johtaa pelastukseen, sillä kukaan ei ole teoissaan täydellinen. DV 11 hakee vastauksensa pääosin Jeesukselta ja Johannekselta: käskyt eivät ole raskaita, ne voidaan pitää, eivätkä vanhurskaat lakkaa lievien syntien tähden olemasta vanhurskaita, sillä ”vanhurskaiden nöyrä ja todenmukainen ääni kuuluu tässä lauseessa: Anna meille anteeksi velkamme”.

Paavali astuu kuvaan, kun väitellään kuuliaisuuden ja kestävyyden asemasta ikuisen elämän saavuttamisessa. Room. 5:2, 6:22 ja Tit. 2:12 osoittavat, että saman Kristuksen kautta, jonka kautta armoon on tultu, voidaan myös elää vanhurskaasti Jumalan palvelijoina. Room. 8:17 osoittaa, ettei yksin usko saa perintöä, ellei kristitty myös kärsi yhdessä Kristuksen kanssa. Hepr. 5:8-9 sanoo samaa: vaikka kuinka olisi Jumalan lapsi, on kärsittävä ja oltava kuuliainen. 1. Kor. 9:24,26-27 osoittaa samoin kuolettumisen ja kestävyyden tarpeellisuuden. Näin ollen on epäkristillistä väittää, että vanhurskaiden hyvätkin teot ovat syntiä.

DV 13 jatkaa keskustelua kestävyydestä, jota se Paavaliin vedoten (Room. 14:4, Fil. 1:6, 2:13) luonnehtii Jumalan lahjaksi. Paavaliin vedotaan kuitenkin varoittavassakin mielessä: 1. Kor. 10:12 ja Fil. 2:12 antavat ymmärtää, ettei kukaan ole ikuisessa pelastusvarmuudessa – on varottava lankeemusta ja tehtävä peläten ja vavisten työtä pelastuksen eteen ”vaivannäöissä, valvomisissa, almujen antamisessa, rukouksissa ja uhreissa, paastoissa ja puhtaudessa (2. Kor. 6:5–6).” Taistelusta voi selvitä voittajana vain ”Jumalan armon avulla noudattamalla Apostolin sanoja” (Room. 8:12-13). Lihan mukaan elävät kuolevat, Hengen avulla ruumiin teot kuolettavat saavat elää.

Dekreetti vanhurskauttamisesta 14-16

DV 14 käsittelee kasteen jälkeen armon tilasta langenneita ja heidän palauttamistaan armon tilaan. Konsiili kuvailee kiittämättömiksi sellaisia, jotka eivät ole säilyttäneet kasteen armoa puhtaana vaan ovat häpeämättä saattaneet Pyhän Hengen murheelliseksi (Ef. 4:30) ja tuhonneet Jumalan temppelin (1. Kor. 3:17). Tällaiset ihmiset voidaan parannuksen sakramentissa palauttaa armoon, mutta heidän on kaduttava ja tehtävä hengellisin harjoituksin parannusta synnin ajallisten rangaistusten vuoksi. ”Tästä parannuksesta on kirjoitettu … Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi (2. Kor. 7:10)”.

DV 15 opettaa, ettei vastaanotettua vanhurskauttamisen armoa menetetä vain epäuskolla vaan myös jokaisella kuolemansynnillä. Jumalan laki nimittäin sulkee taivasten valtakunnan ulkopuolelle ”myös ne uskovat, jotka ovat haureudenharjoittajia, aviorikkojia, hekumoitsijoita, miesten kanssa makaavia miehiä, varkaita, ahneita, juomareita, pilkkaajia, anastajia (ks. 1. Kor. 6:9–10) ja kaikki muut, jotka tekevät kuolettavia syntejä, jotka he Jumalan armon avulla olisivat voineet välttää (vrt. Fil. 4:13, 2. Kor. 12:9) ja joiden tähden he tulevat erotetuiksi Kristuksen armosta (vrt. 1. Kor. 6:9–10, 1. Tim. 1:9–10)”.

DV 16 käsittelee laajasti vanhurskautetun tekemien hyvien tekojen ansiollisuutta ja sen luonnetta.

Edellä esitetyn pohjalta on kaikille vanhurskautetuille ihmisille, olivatpa he tämän saamansa armon jatkuvasti säilyttäneet tai sen menetettyään takaisin saaneet, julistettava Apostolin sanoja: Tehkää runsaasti kaikkia hyviä tekoja tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa (1. Kor. 15:58). Sillä Jumala ei ole väärämielinen, niin että hän unhottaisi teidän työnne ja rakkautenne, jota olette osoittaneet hänen nimessään (Hepr. 6:10) ja: Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri (Hepr. 10:35).

Iankaikkinen elämä on siis toisaalta esitettävä ”laupiaasti luvattuna armona”, toisaalta ”itse Jumalan lupauksen perusteella heidän hyvistä teoistaan ja ansioistaan uskollisesti maksettavana palkkana”. ”Tämä nimittäin on se vanhurskauden seppele, josta Apostoli sanoo, että vanhurskas tuomari on antava sen hänelle … (ks. 2. Tim. 4:7-8).” Uskossa ja armossa tehdyt hyvät teot ovat siis ansiollisia Jumalan lupauksen perusteella. Ikuinen elämä annetaan toisaalta lahjaksi, toisaalta palkaksi. Molemmat näkökulmat ovat tosia.

Siksi meidän omaa vanhurskauttamme ei määritetä meistä itsestämme lähtöisin olevaksi eikä myöskään jätetä huomiotta tai hylätä Jumalan vanhurskautta (vrt. Room. 10:3), jota sanotaan meidän vanhurskaudeksemme, koska se meissä asuvana vanhurskauttaa meidät, ja joka myös on Jumalan vanhurskaus, koska Jumala vuodattaa sen meihin Kristuksen ansioiden kautta.

Lopuksi konsiili vetoaa vielä Paavalin opetukseen, jonka mukaan nykyinen ahdistus tuottaa kristityille iankaikkisen kirkkauden ylenpalttisesti (2. Kor. 4:17). Kukaan kristitty ei kuitenkaan saa luottaa muuhun kuin Jumalaan (1. Kor. 1:31, 10:27) eikä toisaalta myöskään tuomita ennenaikaisesti, vaikka omatunto olisikin puhdas, sillä Jumala maksaa kullekin tekojensa mukaan viimeisenä päivänä (1. Kor. 4:3-5, Room. 2:6).