Hyviä uutisia

Katolisvastaisen vapaakristillisyyden arvioinnissa seuraavana on vuorossa Leo Meller ja hänen kirjansa Vatikaani profetiassa (Kuva ja sana 1982). Vihdoin olemme suomalaisen antikatolisuuden juurilla - tästä lähteestä mm. Petri Paavola ja Jari Iivanainen ovat ammentaneet oman kritiikkinsä. Mitään huikaisevaa ei siis ole tiedossa. Kyseessä on Loraine Boettnerin antikatoliseen “Raamattuun” Roman Catholicism verrattavissa oleva teos. Meller onkin käyttänyt Boettneria ja monia vastaavia nyt jo vanhentuneita ja ei-kenenkään-vakavasti-ottamia-lähteitä. Kirjallisuusluettelo kirjan lopussa paljastaa, ettei vakavasta tutkimuksesta ole tietoakaan.

Mellerin menneet munaukset

Leo Meller on vuosikymmeniä ollut vaikutusvaltainen hahmo suomalaisessa kristillisyydessä. Hän on julkaissut kymmeniä kirjoja ja kasetteja, joissa hän useimmiten liittää meidän aikamme Ilmestyskirjan ennustuksiin ja profetoi viimeisistä tapahtumista. Joitain hänen kirjojensa nimiä voisi mainita maistiaisiksi: Ufot ja maailmanloppu (1973), Harmagedon! viimeinen sukupolvi elää nyt (1978 - kuulostaako lainkaan Jehovan todistajilta?), Koska Lähi-itä räjähtää? profeetallis-strateginen katsaus 80-luvun tilanteeseen maailmankohtalojen sydänpisteessä (1980), 5 minuuttia keskiyöhön miten lähellä Herran tulemus Irakin merkin jälkeen? (2003).

Meller on myös kääntänyt paljon vastaavaa kirjallisuutta suomen kielelle ja tarvittaessa “soveltanut tilanteeseemme”, kuten esim. Levitt, Zola: Koska Googin sota? (1977). Aivan hiljattain Meller sai taas kohua aikaan puhumalla Googin sodasta Israelin hyökättyä Gazaan.

2000-luvulla Meller on joutunut ongelmiin mediassa - ensin Harri Nykänen kirjoitti vuonna 2000 Helsingin Sanomissa piikikkään Meller-kritiikin, ja sitten Kirkko ja Kaupunki julkaisi Nykäseltä lisää materiaalia vuonna 2006. “Kysyin suoraan, onko hän profeetta, koska kertoo Jeesuksen pyytäneen häntä keräämään tietyn summan rahaa. Vaivautunut Meller myönsi, että kyse oli hänen omasta tulkinnastaan.”

Meller ja katolinen kirkko

Joku voisi ajatella ylläolevan tekstin osoittavan pahaa antipatmoslaista henkeä. Itse asiassa en ole lainkaan leimaamassa Patmosta saatanalliseksi ja epäkristilliseksi järjestöksi - arvostan esimerkiksi naapurini ja patmoslaisen Pasi Turusen työtä ja oppineisuutta suuresti. Miksi sitten olen viitannut epämieluisiin tietoihin Melleristä? Jos joku on lukenut kirjan “Vatikaani profetiassa”, syytä ei ole vaikea arvata. Meller nimittäin itse kumoaa puolet omasta kirjastaan huonolla esimerkillään.

Suuri osa Mellerin katolisvastaista kirjaa nimittäin keskittyy katolilaisten historian kuluessa tekemiin vääryyksiin. Nämä sitten oletettavasti todistavat, että katolinen kirkko on “antikristillinen porttolaitos” (s. 103), jonka ristien takana oikeasti “riehuvat pirut” (s. 79). Jos se, että yli miljardin ihmisen (vain tällä hetkellä, lisää tähän kaikki menneet sukupolvet) katolisen kirkon historiaan ja jäseniin mahtuu epäkristillisyyttä ja rankkaa syntiä, osoittaa kirkon saatanallisuuden, miltä näyttäisi yli miljardista Melleristä koostuva kirkko? Onko lääke katolisuuteen todella uudestisyntyneen ja voidellun Mellerin osoittama kristillisyys?

Asiat on ratkaistava teologisesti, opit oppeina ja usko uskona, ei vetoamalla paavien pahuuteen tai nunnien nihkeyteen. Tätä Meller yrittääkin kirjansa ensimmäisessä kolmanneksessa, loput onkin sitten enemmän tai vähemmän huuhaata. Hupaisin esimerkki lienee osa “Punertuva Vatikaani” alaotsikoineen “Punalippuja Vatikaanin yllä”, “Unohdettuja sivuja kommunismin kosiskelun historiasta”, “Ja sitten: puolalainen paavi!”. Fátiman kolmannen salaisuuden Meller väittää tunteneensa tässä 1982 julkaistussa kirjassa - nyt tiedämme paremmin, kun Vatikaani on sen sittemmin vuonna 2000 julkaissut (ks. täältä) - eikä se ole lainkaan sitä, mitä Meller väitti sen olevan (s. 188).

Opilliset kysymykset

Mellerin alkuargumentti katolisuutta vastaan on tuulesta (matalatasoisen amerikkalaisen antikatolisen apologian kautta) temmattu. Hän esittelee listan katolista epäraamatullisuutta oppien ja käytäntöjen sekä niiden ilmestymisvuosien avulla. Ensimmäisenä mainitaan rukoukset kuolleiden puolesta ja ristinmerkki, jotka “molemmat alkoivat vuonna 300 jKr.” (s. 20). Paitsi että Paavalin teoissa mainitaan ristinmerkki vuonna 160 ja Aberciuksen hautakirjoituksessa pyydetään esirukouksia n. vuonna 180.

“Messu, päivittäisenä juhlana, omaksuttiin 394″. Paitsi että Kyprianus puhuu päivittäisestä eukaristiasta 200-luvun puolivälissä. Marian palvonta ja titteli “Jumalan äiti” omaksuttiin Efeson konsiilissa 431 - jälkimmäinen totta, vaikkakin jo Ireneus n. v. 189 kirjoitti Mariasta Jumalan äitinä. Mitä palvontaan tulee, sitä ei ole vieläkään hyväksytty eikä koskaan hyväksytä. Kiirastuliopin vakiinnutti Gregorius Suuri 593 - totta, mutta mainitsematta jäävät Tertullianuksen ja lukuisten muiden 200- ja 300-lukujen isien todistukset opista ennen sen “vakiinnuttamista”. Marian ja “kuolleiden pyhimysten” rukoileminen alkoi kuulemma v. 600, eikä “alkukirkossa” koskaan rukoiltu muita kuin Jumalaa. Paitsi että katakombeissa pyydetään Pietarin ja Paavalin esirukouksia ja että Sub tuum praesidium-rukous Marialle tunnetaan jo vuodelta 250.

Mellerin lista jatkuu kolme sivua, mutta tässä vaiheessa lienee jo osoitettu, ettei Meller tunne (tai ainakaan 80-luvulla tuntenut) kirkkoisiä eikä kristillistä historiaa vaan on valmis sokeasti toistamaan antikatolisten kirjojen tuulesta temmattuja väitteitä. Sama meininki jatkuu kaikissa myöhemmissä luvuissa katolisesta opista - ripistä, messusta, Mariasta, kiirastulesta, aneista, pappeudesta ja pelastusopista. Kirjoittamani ja linkittämäni artikkelit vastaavat jo Mellerille riittävästi. Jää jäljelle vain kysymys, onko “älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi” Mellerille lainkaan pätevä ohje. Niin… Babylonin portto ei kuitenkaan taida olla lähimmäisten listalla.

This entry was posted on helmikuu 16, 2009 at 12:01 am and is filed under Helluntailaisuus ja äärikarismaattisuus. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.