Hyviä uutisia

Klemens Aleksandrialainen (n. 150-215) on seuraavana vuorossamme ensimmäisten kristittyjen uskon tarkastelussa. Hänessä pääsemme kurkistamaan, millaista olisi kääntyä pakanuudesta kristinuskoon toisen vuosisadan loppupuolella, vielä kauan ennen konstantinolaista käännettä. Klemens tuli n. vuonna 200 katekumeenien koulun johtajaksi eli hän oli vastuussa opetuksesta, jota kastetta odottaville tuleville kristityille annettiin. Mitä Klemens sitten opetti?

Kristologia, mariologia ja ekklesiologia

Jälleen kerran jo kauan ennen Khalkedonin kirkolliskokousta (451), joka määritteli Kristuksen olevan sekä (tosi) Jumala että (tosi) ihminen, Klemens kirjoitti teoksessaan Protreptikos (ennen v. 200) Kristuksesta seuraavasti: ”Hän yksin on sekä Jumala että ihminen, kaikkien hyvien asioiden lähde.” (Protreptikos 1:7:1)

Ennen vuotta 202 valmistuneessa teoksessaan Paidagogos Klemens opettaa Jumalan luoneen kaiken ja täten (edelleen) rakastavan kaikkea luomaansa. Samalla hän opettaa Jeesuksen jumaluutta: ”Ei ole olemassa muuta kuin Jumalan aiheuttamaa. Siksi ei ole mitään Jumalan vihaamaa, eikä ole mitään Sanan vihaamaa. Molemmat ovat yksi, ja molemmat ovat Jumala…” (Paidagogos 1:8:62:3)

Klemensillä on jo näinkin varhaisessa vaiheessa myös hyvin korkea ja ”katolinen” käsitys Neitsyt Mariasta, kirkon perikuvasta, joka on äärimmäisen läheisessä suhteessa Pyhään Kolminaisuuteen. Hän kirjoittaa: ”Kaikkeuden Isä on tosiaan yksi, yksi myös universaali Sana, ja Pyhä Henki on yksi ja sama kaikkialla; ja yksi on Neitsyt Äiti. Kutsun häntä mielelläni Kirkoksi… Hän on samalla Neitsyt ja Äiti: Neitsyenä saastumaton, Äitinä täynnä rakkautta. Kutsuen lapsensa ympärilleen hän ravitsee heitä pyhällä maidolla eli Jeesus-lapsella [oik. Vauva-Logoksella].” (Paidagogos 1:6:42:1)

Klemensillä on myös kuuluisa, joskin kiistanalainen kohta kirkosta, jonka voi tulkita sekä katolisesti että reformoidusti. Se on joka tapauksessa syytä siteerata: ”Sanomme siis, että olemuksessa, käsitteenä sekä alkuperänsä ja eminenssinsä puolesta vanha ja katolinen kirkko on yksin, kun se kokoaa yhden uskon yhteyteen, joka on tulos perheitä muodostaneista liitoista, tai paremmin yhdestä liitosta eri aikoina, yhden Jumalan tahdosta ja yhden Herran kautta - ne, jotka on jo valittu, Jumalan ennaltamääräämät, joista Jumala tiesi ennen maailman luomista, että he olisivat vanhurskaita.” (Stromateis 7:17:107:5, v. 202 jälkeen)

Raamattu

Klemensin mukaan Pyhä Henki on selvästikin Raamatun pääasiallinen kirjoittaja: ”Voisin siteerata lukematonta määrää Kirjoituksia, joista yksikään viiva ei katoa ilman toteutumista, sillä Herran Suu, Pyhä Henki, on nämä asiat puhunut.” (Protreptikos 9:82:1) Hän siis, joka uskoo Jumalallisiin Kirjoituksiin… saa Jumalan äänestä, joka antoi Kirjoitukset, kyseenalaistamattoman todistuksen.” (Stromateis 2:2:8:4)

Tämän lisäksi Klemens siteeraa kanonisina deuterokanonisia kirjoja, jotka kuuluvat katoliseen Raamattuun (muttei protestanttiseen). Esimerkkinä tästä sitaatti Baarukin kirjasta seuraavalla esipuheella: ”Jumalallinen Kirjoitus sanoo jossain mitä erinomaisimmin niille, jotka rakastavat itseään ja kerskailevat: [Baaruk 3:16-19]” (Paidagogos 2:3:36:3) Toisaalla Klemens siteeraa myös deuterokanonista Viisauden kirjaa (Stromateis 2:2:5:2).

Pelastus

Klemensin opetus muistuttaa Trenton konsiilin vanhurskauttamisdekreetistä, jonka mukaan usko on pelastuksen alku, mutta siihen on lisättävä mm. toivo, rakkaus ja jumalanpelko: ”Tällainen muutos, jossa joku tulee epäuskosta uskoon… on jumalallista alkuperää. Tosiaan, usko näyttää siis olevan ensimmäinen askel [oik. taipumus] kohti pelastusta. Tämän jälkeen toivo ja katumus ja jopa pelko, yhdessä kohtuullisuuden ja kärsivällisyyden kanssa edeten johtavat rakkauteen ja tuntemukseen.” (Stromateis 2:6:31:1)

Klemensin tulkinta vanhurskaudesta ei seuraa protestanttista ajatusmaailmaa: ”Kirjoitukset sanovat, [että taivaan kirkkaus] odottaa niitä, jotka ovat seuranneet apostolien jalanjäljissä ja eläneet täydellisessä vanhurskaudessa evankeliumin mukaan.” (Stromateis 6:13:107:2) ”Kun kuulemme ’Uskosi on sinut pelastanut’, emme ymmärrä [Herran] sanovan yksinkertaisesti, että ne pelastuvat, jotka ovat uskoneet millä tahansa tavalla, vaikka teot eivät olisikaan seuranneet.” (Stromateis 6:14:108:4)

Klemensin käsitys pelastuksesta on puutteistaan huolimatta selvästi synergistinen (kuten katolisuudessa) eikä monergistinen (vrt. Luther ja Calvin): ”Ihminen omin voimin… ei saavuta mitään. Mutta jos hän selvästi osoittaa suuren halunsa ja täyden vilpittömyyden tässä, hän saavuttaa sen Jumalan voiman lisäyksellä. Tosiaan, Jumala liittoutuu haluavien sielujen kanssa. Mutta jos he hylkäävät intonsa, Jumalan antama henki vaimenee myös. Haluttoman pelastaminen on pakottamista, mutta haluavan pelastaminen kuuluu hänelle, joka antaa armoa.” (Kuka on pelastuva rikas mies? 21:1-2, v. 190-210)

Sakramentit

Klemens opettaa katolisen (samoin kuin ort. ja lut., toisin kuin vapaat suunnat) kirkon tavoin kasteen aiheuttavan Jumalan lapseksi tulemisen ja syntien anteeksiannon: ”Kun meidät kastetaan, valaistumme. Valaistuessamme meidät adoptoidaan lapsiksi. Lapsiksi adoptoituna meidät täydellistetään. Täydellistettyinä tulemme kuolemattomiksi… Tätä toimitusta kutsutaan vaihtelevasti armoksi, valaistumiseksi, täydellistymiseksi ja pesemiseksi. Tämän pesemisen kautta meidät puhdistetaan synneistä, se on armon lahja, jolla syntiemme seuraukset poistetaan…” (Paidagogos 1:6:26:1-2)

Yllä Klemens antaa äärimmäisen arvokkaan vihjeen varhaisten kristittyjen kasteteologian ymmärtämiseksi, kun hän paljastaa kasteen eri nimet. Tässä valossa osaamme tulkita oikein useat raamatunkohdat, joita monesti käytetään jopa perinteistä kasteteologiaa vastaan uskon ja armon verukkeilla. Ks. esim. ”armo” (Room. 5:2, 5:15), ”valaistuminen” (Hepr. 6:4, Hepr. 10:32), ”peseminen” (Ef. 5:26, Tit. 3:5).

Eukaristiasta Klemens opettaa muiden isien tavoin, että siinä nautitaan Kristuksen ruumis ja veri: ”Sana on lapselle kaikki kaikessa: sekä Isä että Äiti, sekä Opettaja että Hoitaja. ’Syökää lihani’, hän sanoo, ’ja juokaa vereni’… Hän antaa hänen lihansa ja vuodattaa verensä, eikä hänen lapsiensa kasvamiseksi puutu mitään. Mikä uskomaton mysteeri [sakramentti]!” (Paidagogos 1:6:41:3)

Mielenkiintoinen lisä ehtoollisteologiassa on ajatus Kristuksen ruumiin lisäksi Pyhän Hengen yhtymisestä uskovaan sakramentin kautta yhä syvemmin - ajatus, jota katolinen armon lisääntymisen oppi heijastaa: ”Samoin kuin vesi sekoittuu viiniin, samoin Henki ihmiseen… Molempien yhdistymistä kuitenkin - siis juoman ja Sanan - kutsutaan eukaristiaksi, ylistettävä ja erinomainen lahja. Ne, jotka siihen osallistuvat, pyhittyvät ruumiiltaan ja sielultaan. Isän tahdosta jumalallinen sekoitus, ihminen, yhdistyy mystisesti [sakramentaalisesti] Henkeen ja Sanaan.” (2:2:20:1)

Vastapainoksi Hippolytuksen ehkäisytuomiolle päätämme tällä kertaa positiiviseen kommentiin avioliitosta. Monesti ajatellaan kirkkoisien pitäneen avioliittoa likaisena, joten Klemensin terveen katolinen suhtautuminen tähän pyhään sakramenttiin on hyvä nostaa esille: ”Jos taas avioliitto lain käskemänäkin olisi syntistä - oikeastaan en ymmärrä, miten kukaan voi sanoa tuntevansa Jumalan ja silti sanoa, että Jumala on käskenyt syntiä. Jos Laki on pyhä, niin avioliitto on pyhä tila.” (Stromateis 3:12:84:2)

This entry was posted on 28.1.2008 at 12:24 and is filed under Patristiikka. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.