Lisää sovituksesta
Pääsiäisviikon päätteeksi palaamme vielä itse sovitustyön ytimeen. Artikkelissa sovituksesta mainittiin protestanttisen sijaisrangaistusteorian virheellisyys ja esitettiin alustavasti keskeisintä katolista näkemystä sovituksesta, joka on varsinaisesti peräisin pyhän Anselm Canterburylaisen teologiasta. Nyt perehdymme protestanttisen sijaisrangaistusteorian raamatullisten perusteiden tutkimiseen ja sovituskäsityksen laajentamiseen Raamatun todistuksen valossa. Katolinen kirkko ei ole rajoittanut itseään vain yhteen teoriaan, vaan ymmärtää, että useat teoriat voivat sisältää eri puolia samasta totuudesta.
Sijaisrangaistus Raamatussa?
Tärkein kohta sijaisrangaistusteorian kannattajille on 2. Kor. 5:21. Tässä Paavalin uskotaan opettavan, että Jumala teki Jeesuksesta synnin, jota piti rankaista - Jeesus siis otti päällensä meidän syntiemme syyllisyyden ja rangaistuksen. Tämä teologia heijastuu harvinaisen selvästi siinä, miten uuden Kirkkoraamatun teologinen käännös poikkeaa vanhan kirjaimellisesta käännöksestä.
Vanha käännös sanoo: ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.”
Uusi käännös sanoo: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2. Kor. 5:21)
Uusi käännös on puhdasta protestanttista teologiaa, eikä sillä ole mitään tekemistä alkutekstin kanssa, jolle vanha käännös on uskollinen. Mutta mitä ”hän meidän tähtemme teki synniksi” sitten oikein tarkoittaa? Eikö tämä kohta joka tapauksessa opeta protestanttista käsitystä sijaisrangaistuksesta?
Itse asiassa protestantit ovat tulkinneet tämän jakeen aivan uudella tavalla reformaatiosta alkaen - varhaiset kristityt olivat yksimielisesti eri mieltä protestanttien kanssa tämän jakeen merkityksestä. Pyhä Kyrillos Aleksandrialainen kirjoitti 400-luvulla: ”Emme sano Kristuksen tulleen syntiseksi, kaukana siitä, vaan että… Isä teki hänestä uhrin maailman syntien puolesta.” Kirkko on historiallisesti ymmärtänyt Kristuksen tulleen syntiuhriksi eikä synniksi, eikä tämä suinkaan ole poikkeama Raamatun opetuksesta. Päinvastoin Raamatussa sana ”synti” tarkoittaa usein syntiuhria - syntiuhrista käytettiin yleisesti sanaa ”synti”, esimerkiksi 3. Moos. 4:24: ”Näin se on kelvollinen syntiuhriksi (kr. hamartia = synti).” Protestanttisen tulkinnan torjuivat selväsanaisesti myös pyhät Gregorios Nazianzilainen, Augustinus ja Ambrosius.
Toinen kohta, joka ansaitsee huomion, on Room. 8:3. Tälläkin kertaa vanhan ja uuden käännöksen vertailu koituu hyödyksi:
Vanha käännös: ”Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa…”
Uusi käännös: ”Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin…”
Kirjaimellisen käännöksen ”synnin tähden” on uudessa käännöksessä käännetty ”syntien sovittamiseksi”, kreikan sana hamartias on jälleen tässä merkityksessä ”syntien sovitus”, eli ”synti” merkitsee samaa kuin ”sovitusuhri, syntiuhri”. Tätäkään jaetta kirkkoisät eivät koskaan tulkinneet protestanttisella tavalla. Augustinus kirjoitti: ”Mitä syntisellä lihalla on? Kuolema ja synti. Mitä syntisen lihan kaltaisuudella on? Kuolema ilman syntiä.” Samoin opetti mm. pyhä Johannes Krysostomos.
Kolmas tärkeä kohta on Gal. 3:13, jossa uudessa käännöksessä on jälleen nähtävissä pieni teologinen lisäys.
Vanha käännös: ”Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme - sillä kirjoitettu on: ’Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu'”
Uusi käännös: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.'”
Tätäkään kohtaa varhaiset kristityt eivät tulkinneet protestanttisella tavalla. Pseudo-Ambrosius kirjoitti: ”Jeesuksesta tuli kirous niin kuin laissa syntiuhria kutsutaan synniksi… Sitenpä hän ei sanonut ’kirotuksi sijastamme’ vaan ’tullut kiroukseksi’.”
Oikea Ambrosius kirjoitti: ”Herraa kutsutaan myös kiroukseksi, ei siksi, että Herrasta olisi tehty kirottu, vaan koska hän itse otti päällensä meidän kirouksemme.”
Viimeinen Uuden testamentin kohta, joka ansaitsee huomiomme, on 1. Piet. 2:24.
”Itse, omassa ruumiissaan, hän ’kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. ’Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.'”
Tässäkin kohdassa kreikan kieli paljastaa, että kyse on syntiuhrista. Verbi ”kantoi” on tässä anenegken, ja se esiinty UT:ssa merkityksessä ”uhrata”, ”toimittaa uhri”, esim. 1. Piet. 2:5 (anenegkai): ”toimittaaksenne hengellisiä uhreja”, Hepr. 9:28 (anenegkein): ”Samoin on Kristus kerran uhrattu”.
Jotta syntiuhri olisi Jumalalle otollinen, sen on oltava puhdas ja virheetön (kuten pääsiäiskaritsat, ks. 2. Moos. 12:5), joten ajatus syntisestä ja syyllisestä syntiuhrista on täysin järjetön ja ristiriitainen. Raamattu ei syyttä painota sitä, että sovituksen sai aikaan nimenomaan Kristuksen uhri.
Uhrin merkitys sovituksessa
Aloitamme raamatullisen sovituskäsityksen tarkastelun jakeista, joissa annetaan ymmärtää, että Kristus sovitti maailman Jumalan kanssa uhraamalla itsensä Jumalalle.
”Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi istuimelleen Jumalan oikealle puolelle.” (Hepr. 10:12) ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25) ”Onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle.” (Ef. 5:2) ”Meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu.” (1. Kor. 5:7) ”Samoin on Kristus kerran uhrattu, jotta hän ottaisi pois monien synnit.” (Hepr. 9:28) ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. (Luuk. 22:19) Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. (Matt. 26:28)
Jeesus itse tiivisti sovitustyönsä kauniisti vertauksessaan paimenesta ja lampaista: ”Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.” (Joh. 10:15) Sovitusuhrin käsitteen ymmärtämisessä lienee kaksi vaaraa. Ensimmäinen on se, että Jumalaa pidetään julmana kostonhaluisena ja verenhimoisena tyrannina, joka pakottaa Poikansa kärsimään. Toinen ääripää on vastareaktio tähän - nimittäin sen kieltäminen, että Jeesuksen uhri olisi ollut tarpeellinen. Jumalaa ei saa pitää persoonattomana voimana, joka ei loukkaannu synnistä eikä täten vaadi synnin sovitustakaan.
Jeesus vastaa molempiin väärinkäsityksiin täydellisesti heti siteeratun lauseen jälkeen: ”Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä.” (Joh. 10:17–18)
Jeesus muistuttaa, että kyse on hänen täysin vapaaehtoisesta uhristaan Isälle, joka rakastaa häntä. Isä ei siis ole tyranni, joka rankaisee viatonta Jeesusta viattomien synneistä ja vaatii, että hän kärsii heille kuuluvat helvetin tuskat. Toisaalta Jeesus kuitenkin opettaa, että Isä on käskenyt Jeesuksen uhrin. Getsemane osoitti, että Jeesuksen tuskallinen kärsimys syntiemme sovitukseksi oli Isän käskemä (ja Kristus oli toki jumalaisella tahdollaan suostunut siihen antaen näin esimerkin kuuliaisuudesta) - tiedämme, mikä Jumalan vastaus oli tähän rukoukseen: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” (Matt. 26:39) Kääntymällä pois itsestään ja kohti Jumalaa Kristus käänsi ympäri Aadamin kirouksen, joka sai alkunsa hänen valinnastaan kääntyä pois Jumalasta kohti itseään.
Jeesuksen sovitustyö oli katolisen teologian mukaan ylenpalttinen. Vähempikin olisi riittänyt maailman pelastamiseksi, mutta Jumala halusi osoittaa rakkautensa rakastamalla meitä ”loppuun asti” (Joh. 13:1): ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13) Jeesuksen pelastustyön ylenpalttisuus johtaa katoliseen oppiin ansioiden aarteistosta, josta kirkko voi ammentaa hengellisiä etuja (kuten aneita) lapsilleen. Kristus on ”hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen” (Hepr. 9:12), ja hänen ansionsa olivat ylenpalttisia: ”Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi. (Room. 5:15) ”Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)
Lunastus ja lunnaat
Edellä siteerattu Hepr. 9:12 johtaakin meidät seuraavaan keskeiseen aiheeseen sovituksen ymmärtämisessä, nimittäin kysymykseen lunastuksesta, jonka Kristus hankki meille uhrillaan, tai lunnaista, jotka hän maksoi. Tämä teoria sovituksesta on Raamatussa ja kirkkoisien kirjoituksissa ehkä kaikista yleisin ja keskeisin. Lunastus ja lunnaat ovat molemmat ekonomisia termejä, minkä liian kirjaimellinen ymmärtäminen johti siihen pyhän Anselmin tiukasti vastustamaan ajatukseen, että Jeesus maksoi lunnaat Saatanalle, jonka omaisuutta ihmiskunta synnin takia oli. Miksi Jumalan piti tulla ihmiseksi maksamaan lunnaat Saatanalle? Miten Jumala voi ylipäänsä olla mitään Saatanalle velkaa?
Toisaalta sekä hyvitysteorian (Anselm) että sijaisrangaistusteorian (Calvin) suurimpia puutteita on nimenomaan Saatanan roolin sivuuttaminen. Ruotsalainen piispa Gustaf Aulén kirjoitti vajaa vuosisata sitten merkittävän kirjan Christus Victor, joka kannatti perinteistä lunnasteoriaa ja antoi nimen sen kehittyneemmälle versiolle. Aulén painotti, ettei lunnaita tule ymmärtää niinkään kaupallisessa mielessä, vaan että pääasia on se, että kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus voitti voimat, jotka pitivät ihmiskuntaa hallussaan, synnin ja kuoleman. Seuraavassa annamme Raamatun puhua puolestaan ja siteeraamme kohtia, joissa puhutaan lunnaista ja kuoleman, synnin ja Saatanan vallasta lunastamisesta.
”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien puolesta.” (Matt. 20:28)
”Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (1. Tim. 2:6)
”Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.” (1. Kor. 1:30)
”Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta.” (1. Kor. 6:20)
”Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room. 3:24)
”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” (Ef. 1:7)
”Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä.” (1. Piet. 1:18-19)
”Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi.” (Gal. 4:4-5)
”Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää.” (Tit. 2:14)
”Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:13–14)
”Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan.” (Kol. 2:15)
”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina.” (Hepr. 2:14-15)
Viimeinen siteeraus viittaa myös Kristuksen lihaksitulon merkitykseen. Kirkkoisät painottivat myös suuresti sitä, että Jumalan yhtyminen ihmisluontoon merkitsi sitä, että ihminen voisi jälleen yhtyä Jumalaan - kuuluuhan pyhän Athanasioksen tunnettu lause seuraavasti: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta me tulisimme Jumalaksi”.
Katolinen sijaissovitusteologia
Katolinen teologi Ludwig Ott listaa kuuluisassa dogmatiikan perusteoksessaan sovituksen uskontotuudet:
*Kristus uhrasi itsensä ristillä totisena ja oikeana uhrina (De fide.)
*Ristinuhrillaan Kristus on lunastanut meidät ja sovittanut meidät Jumalan kanssa (De fide.)
*Kärsimyksellään ja kuolemallaan Kristus oli ihmisten syntien sijaissovittaja (Sententia fidei proxima.)
Viimeisen kohdan selittämiseksi täytyy ymmärtää, että sovitus tarkoittaa jonkun asian (erityisesti loukkauksen) hyvittämistä. Tämä tapahtuu, kun tehdään vapaa teko, jonka arvo korvaa loukkauksen aiheuttaman vääryyden. Sovitus on täysvaltainen, jos hyvitys itsessään tasapainottaa tehdyn vääryyden ja riittää tyydyttämään oikeudenmukaisuuden mittarin (kuten Kristuksen tapauksessa). Jos sovituksen suorittaja ei ole sama henkilö kuin itse loukkaaja, kyseessä on sijaissovitus (satisfactio vicaria). Tämä on tietysti Kristuksen ja meidän tapaus, ja näin katolilainen myös ymmärtää seuraavat jakeet (jotka vielä puuttuivat sijaisrangaistusjaelistalta ja joita kirkko ei siis tulkitse sijaisrangaistukseksi):
”Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo.” (1. Piet. 3:18)
”Mutta totisesti: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut. Ahdistettuna ja tuomittuna hänet otettiin pois, mutta kuka hänen polvikunnastaan sitä ajatteli? Sillä hänet temmattiin pois elävien maasta; minun kansani rikkomuksen tähden kohtasi rangaistus häntä. Hänelle annettiin hauta jumalattomain joukossa. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa. Koskaan ei hän ollut vääryyttä tehnyt eikä petosta ollut hänen suussansa. Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet. Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet, heidän pahat tekonsa hän kantaa. Sen tähden minä jaan hänelle osan suurten joukossa, ja väkevien kanssa hän saalista jakaa; sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta.” (Jes. 53:4-12)
Jesajan tekstissä on huomattava, että Jeesus todella kärsi rangaistuksen, mutta kyseessä ei ollut helvetin ikuinen rangaistus eikä sen korvike vaan synnin ajallinen rangaistus eli kuolema. Tässä mielessä Jeesuksen voidaan sanoa kärsineen meidän rangaistuksemme. Jesaja ei sano, että Jumala olisi rankaissut Jeesusta niin, että hän olisi tehnyt hänet syylliseksi meidän rikkomuksiimme. Päinvastoin Jesaja vastustaa ajatusta, jonka mukaan Jeesusta tulisi pitää ”Jumalan lyömänä ja vaivaamana” (jae 4) ja opettaa, että Jeesus oli kuin uhrilammas (jae 7), jonka kärsimyksen Jumala vaati hyvitykseksi häntä vastaan tehdyistä synneistä (”Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin…”) Avainsana on jälleen ”sovitusuhri” (jae 10). Kyse ei ole siitä, että Jumala teki Jeesuksesta syntisen meidän synneillämme voidakseen tehdä meistä vanhurskaita hänen vanhurskaudellaan, vaan pikemminkin Jeesus on täydellinen sovitusuhri, jonka ansiosta kaikilla on mahdollisuus tulla ja monet todella tulevat vanhurskaiksi.
Explore posts in the same categories: Soteriologia
17.4.2007 klo 14:22
Tervehdys!
Sovitus on kyllä harvinaisen kiinnostava kysymys. Tässä on selvästi kaksi erillistä katsantokantaa. Se, minkä kannan valitset, tulee ohjaamaan ja määräämään koko uskon rakennelmaa. Joko Kristus on koko autuutemme tai sitten meidän tulee lisätä itsekin pelastukseen jotain.
Protestanttina uskon Kristuksen kärsineen meidän rangaistuksemme ja kantaneen meidän syntimme. Voinkin siteerata suoraan artikkelisi Raamatunkohtia:
“Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21)
“Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa…”(Room. 8:3.)
“Itse, omassa ruumiissaan, hän ‘kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. ‘Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.’”(1. Piet. 2:24)
Väität, että näissä kohdissa ”synti” tulisi tulkita ”syntiuhriksi”. Ainakaan Thayer’s Greek Lexicon ei anna tätä mahdollisuutta, joten olisin kiinnostunut kuulemaan mihin lähteeseen luotat?
Myös Jesajan (53) todistus voidaan hyvin ymmärtää, että Kristus kärsi meidän rikkomuksiemme rangaistusta:
”[…] hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden.”
Lisäksi Jesaja sanoo, että Kristuksen päällä olivat meidän syntimme:
”Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.”
Näissäkin kohdissa korostat sitä, että kyse on ”syntiuhrista”. Nähtävästi tämä painotus on elintärkeä katolisen käsityksen puolustamisessa. Kuten sanoin, käyttämäni sanakirja ei tätä tuntenut.
Voisitko ystävällisesti ilmoittaa mihin lähteisiin ja teoksiin käsityksesi ”synnin” tulkitsemisesta ”syntiuhriksi” perustuu?
Ystävällisin terveisin,
Markku Hulkko
17.4.2007 klo 23:11
Hei ja kiitos kommentistasi!
Artikkelissa selitetään, miksi 2. Kor., Room. ja 1. Piet. kohdat tulisi tulkita syntiuhriksi. Siteeraamistasi Jesajan jakeista en sanonut mitään uhriin viittaavaa, mutta samassa yhteydessä kyllä heti perään puhutaan sovitusuhrista. Jesaja on aivan oikeassa sanoessaan, että Kristuksen kärsimys tapahtui rikkomustemme tähden - kuinkas muuten? Jossain mielessä Kristuksen päällä olivat meidän syntimme, ja hän tosiaan maksoi velkamme, mutta tarkoittaako tämä automaattisesti sitä, että Jumala pisti Kristuksen maksamaan syntiemme laillisen rangaistuksen (helvetin tuskat), kuten vasta Calvin (ehkä Lutherkin?) keksi asian tulkita? Ensinnäkin haluan selvittää alkutekstin sanavalinnat, toiseksi syntivelka muistuttaa lähinnä lunnasteoriasta, ei sijaisrangaistusteoriasta.
Mutta miksi tulkita synti syntiuhriksi? Siksi, että Raamattu (joka on ainoa virheetön uskomme normi, eikö? Sola scriptura, ei solo lexico:) selvästi käyttää johdonmukaisesti sanaa synti ilmaisemaan syntiuhria. Annoin artikkelissa jo yhden esimerkin (3. Moos.), voin etsiä paljon lisää. Samoin perustan tämän ymmärryksen traditioon, sillä kirkkoisät yksimielisesti ymmärsivät asian näin.
Ystävällisin terveisin,
Emil Anton
18.4.2007 klo 13:42
Tervehdys toistamiseen!
Hyvä Emil. Luin kyllä lävitse artikkelisi perustelut, mutta kaipaisin lähteitä, jotta voisin syventyä kysymykseen.
On mahdontonta sanoa tällaisen artikkelikirjoittelun pohjalta, mikä on syvemmässä analyysissä kestävää.
Kestävätkö perustelut tosipaikan tullen? Kestääkö juuri tämä ”synnin” tulkitseminen ”syntiuhriksi” tarkemmassa analyysissä, vai osoittautuuko se kiistakysymykseksi, joka ei ole ratkaistavissa.
Lähinnä olisin kiinnostunut väitteen eksegeettisestä pohjasta. Patristiikka ei oli minulle protestanttisuudesta johtuen yhtä keskeistä, vaikka silläkin on oma merkityksensä.
Uudistan pyytöni, jotta voisin syventyä asiaan: voisitko ilmoittaa lähteesi, jotka kiinnostavat minua?
Ystävällisin terveisin,
Markku Hulkko
18.4.2007 klo 18:20
Tervehdys ja kiitos selvennyksestä! Alkuperäiset lähteeni ovat erinäiset katoliset raamattukommentaarit, mutta jotta olisimme neutraalimpeja ja objektiivisempia, voimme siteerata nähdäkseni protestanttisia lähteitä, jotka tukevat esittämääni käsitystä. Voit tutustua näihin linkkeihin ja lukea ne kokonaisuudessaan, tähän sisällytän pieniä katkelmia. Suomalaiset linkit osoittavat vain, että tämä tulkinta on hyväksytty myös suomalaisissa protestanttisissa piireissä, englantilaiset linkit tarjoavat enemmän perusteita.
Suomalaisia linkkejä:
http://personal.inet.fi/koti/rossi/helka.html
http://saarna.net/news.php?id=74&
Englanninkielisiä linkkejä:
http://www.bibleviews.com/2cor521.html
http://www.bible-study-online.org/pierced_for_our_transgressions/index.htm
http://www.letusreason.org/Wf23.htm
Tässä katkelmia em. osoitteista:
http://personal.inet.fi/koti/rossi/helka.html
vääristynyt käsitys Jeesuksen sovitustöstä, koko UT:n (ja VT:n syntiuhrioppi) osoittaa, että Jeesusta ei tehty ”synniksi” (hamartia), vaan paremminkin ”syntiuhriksi”
http://saarna.net/news.php?id=74&
Raamattu sanoo että: Hänet, joka ei synnistä tiennyt, Hän meidän tähtemme teki synniksi (syntiuhriksi), että me Hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.(2.Kor.5:21).
http://www.bibleviews.com/2cor521.html
In the author’s opinion, the second interpretation of II Corinthians 5:21 mentioned in the preceding section [see the book], that Jesus was made ”to be a sin-offering for us,” is correct. Sin-offering is an alternate meaning of hamartia found in the Greek Old Testament. Since the apostles and the church at Corinth mainly used the Septuagint, they undoubtedly understood that hamartia could mean a sin-offering. This was not an ambiguous, obscure, or hard to understand passage for those Greek Christians who received this letter, or other early Christians who read it later.
Clarke supports the view that hamartia should be translated ”sin-offering” here. He wrote that this ”answers to the chattach and chattath of the Hebrew text; which signifies both sin and sin-offering in a great variety of places in the Pentateuch. The Septuagint translates the Hebrew by hamartia in ninety-four places in Exodus, Leviticus, and Numbers, where a sin-offering is meant; and where our version translates the word not sin, but an offering for sin” (see his comments in loc.). This translation is supported by the Isaiah 53 prophecy: ”he hath put him to grief: when thou shalt make his soul an offering for sin” (v. 10).
Others also support the sin-offering interpretation. Arndt and Gingrich wrote, ”amartia [hamartia] may equal sin-offering here, as Lev. 4:24.” A. A. Hodge, a Presbyterian and Calvinist theologian who taught at Princeton Theological Seminary, also supports the sin-offering interpretation. He wrote, ”God ’hath made him [Christ], who knew no sin, to be a sin-offering for us that we might be made the righteousness of God in him.'”
The sin offering translation is supported by Paul’s use of hamartia in Romans 8:3: Christ came ”for sin [hamartias], condemned sin in the flesh.” ”For sin” is translated in the NIV as ”to be a sin offering” (cf. NAB, also ASV, NASV, and RSV footnotes); and in the NEB ”as a sacrifice for sin.” Arndt supports these translation, as do several commentartors (cf. Wm. Black, F. F. Bruce, Adam Clarke, Wm. Newell, J. C. Wenger, et al.). It is also supported by Hebrews 9:28: Christ shall ”appear the second time without sin [hamartias] unto salvation.” Here hamartias implies sin-offering, otherwise it would imply Christ came the first time with sin, which of course is not true. This verse could read, ”appear the second time without a sin-offering.”
http://www.bible-study-online.org/pierced_for_our_transgressions/index.htm
’For He made Him who knew no sin to be sin for us’
(2 Cor.5:21, NKJ)
An alternative reading of 2 Cor.5:21 renders the word for sin, Gk.: hamartian, as sin-offering (given as a marginal reference in modern translations). This dual interpretation is made possible due to the fact that there is ample precedent for such usage in the Greek Septuagint translation of the Old Testament (notably: Lev.4:32; 5:6, 7, 8, 9) and in the Hebrew, e.g. Hosea 4:8, ’They eat up the sin of My people,’ where a single word is used for sin, Hb.: chatta’ah, which can be translated sin-offering. The Greek expression hamartias, meaning sins or sin-offerings, is used in the book of Hebrews in a direct quotation from the Septuagint of Psalm 40:6: ’In burnt offerings and sacrifices for sin you had no pleasure,’ Heb.10:6, NKJ. The word ’sacrifices’ has been added for clarity of meaning by translators, but it does not occur in the Greek of either the passage from the psalm or from the letter to the Hebrews. There is no doubt, therefore, that the term was understood to have this application during New Testament times. A modern translation by David Stern renders 2 Cor. 5:21 as: ”God made this sinless man be a sin offering on our behalf, so that in union with him we might fully share in God’s righteousness” (The Jewish New Testament).
http://www.letusreason.org/Wf23.htm
2 Cor. 5:21 In Adam Clarke’s commentary he states “He made him who knew no sin (who was innocent), a sin-offering for us. The word hamartia (NT:266) occurs here twice: in the first place it means sin, i.e. transgression and guilt; and of Christ it is said, He knew no sin, i.e. was innocent; for not to know sin is the same as to be conscious of innocence; … to be conscious of nothing against one’s self, is the same as … to be unimpeachable.
In the second place, it signifies a sin-offering, or sacrifice for sin, and answers to the chaTa’ah (OT:2401) and chaTa’at (OT:2401) of the Hebrew text; which signifies both sin and sin-offering in a great variety of places in the Pentateuch. The Septuagint translates the Hebrew word by hamartia (NT:266) in 94 places in Exodus, Leviticus, and Numbers, where a sin-offering is meant; and where our version translates the word not sin, but an offering for sin.
Paul warns in 1 Cor. 12:3 “Therefore I make known to you that no one speaking by the Spirit of God calls Jesus accursed, (anathema) and no one can say that Jesus is Lord except by the Holy Spirit. “ Anathema meant a thing devoted to God without being redeemed, doomed to destruction (a sinner, satanic being). If Christ became sin he is accursed, which is exactly what the faith teachers are saying.
Parhain terveisin,
Emil
22.4.2007 klo 21:18
Tervehdys!
Kiinnostavia lähteitä, kiinnostavia lähteitä.
Luulen kuitenkin, että asian ratkaiseminen ei ole yksinkertaista.
Näyttää siltä, että tässä on jokunen looginen mahdollisuus, joiden välillä valitseminen ratkaisee uskonkokonaisuuden ja uskonkokonaisuus taas vaatii tässäkin kohtaa tietynlaisen valinnan.
Luther on sanonut, että kristillinen usko on kuin kultainen rengas: jos siitä otat palan jostakin pois, niin koko usko menetetään. Enää ei ole jäljellä rengasta. (Tämä oli hyvin vapaa Lutherin lainaus.)
On selvää, että se asenne minkä otamme mm. syntiin ja Kristuksen työn arvoon määrittää myös sen, miten näemme Kristuksen ristinkuoleman.
Jos pidämme itseämme kertakaikkisesti kirottuina, kadotettuina ja perisynnin turmelemina, ei meillä jää muuta mahdollisuutta kuin luottaa Kristuksen uhrin kertakaikkisesti pelastaneen meidät. Silloin Galattalaiskirjeen 3. luvun jakeet 10-13 tulevat kovin rakkaiksi:
”Ne taas, jotka luottavat lain noudattamiseen, ovat kirouksen alaisia. Onhan kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee.”On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla, sillä ”uskosta vanhurskas saa elää”. Mutta laki ei rakenna mitään uskon varaan, vaan: ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän.” Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.””
Tässä uskossa pidän Kristusta kirottuna sijastani. Tässä uskossa luotan, että Jumalan rakas Poika on kaiken täyttänyt kertakaikkisesti (Hebr. 9:12) kaiken minun edestäni tulemalla kirotuksi minun sijastani.
Tämä kaikki johtaa luontevasti sijaisrangaistusteoriaan.
Toiseksi, jos Kristus todella on Elävä Jumala, on Hänen pyhä verensä riittävä pesemään kaiken synnin kerralla ja lopullisesti pois. Yhdellä sanalla Hän loi koko maailman, yhdellä verellä Hän lunasti koko ihmiskunnan. Tässä uskossa ja luottamuksessa Elävän Jumalan vereen ei Kristuksen uhriin tarvitse lisätä mitään: ei uskon vahvuutta, ei kääntymyksen kauneutta ja ehdottomuutta, ei omien tekojen pyrkimyksiä, ei pyhityksen täydellisyyttä. Kristus yksin on koko vanhurskaus, koska Hän on kaiken kerralla täyttänyt. Tähän on hyvä luottaa.
Silloin Filippiläiskirjeen 3. luku tuntuu ymmärrettävältä ja lohdulliselta:
”[…] lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton. Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.”
Minä uskon ja luotan Kristukseen, Hänen täyteentyöhönsä, joka kertakaikkisesti on avannut kaikki taivaan portit, eikä minun tarvitse muuta kuin luottaa Herraan Jeesukseen, niin minä varmasti pelastun ja Hänen pyhä työnsä sovelletaan minuun ja on täysin voimassa.
Apostolien tekojen 16. luku kertoo tästä pelastuksen tiestä, joka on maailman kaikista teistä yksinkertaisin, mutta siitä huolimatta kaikista kaidoin tie, jolle vain hyvin harvat löytävät:
”Vartija pyysi valoa, ryntäsi sisään ja heittäytyi vavisten Paavalin ja Silaksen eteen.
Hän vei heidät ulos ja kysyi: ”Herrat! Mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?” He vastasivat: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.”
Voiko se olla noin yksinkertaista: ei töitä, vaan yksin usko? Jumalan Sana sen kertoo: kyllä se on. Vain usko ja luota ja turvaa Kristukseen, niin kaikki on sinulle valmista. Miten hyvä uutinen!
Miksi näin? Koska Kristuksen veri on Elävän Jumalan veri ja sen maksu on kaiken kattava. Ei vain yksi uhri uhrien joukossa, vaan kertakaikkinen lunastus. Ja se helvetti minkä Kristus kärsi ristillä on riittävä maksu kaikkien meidän edestämme. Miksi? Koska Äärettömän Jumalan äärellinen rangaistus on yhtä raskas kuin äärellisen ihmisen ääretön rangaistus. 1000*1=1*1000
Näin pitäisin protestanttista uskoa perusteltuna. Uskon kokonaisuus vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme Kristuksen työn.
Mutta eksegeettiset kysymykset jäävät yhä ilmaan - niitä olisi hyvä tutkia, vaikka varmoja vastauksia emme voisikaan saada. Mutta lopullisesti usko Kristukseen ei synny tutkijankammiossa, vaan Pyhän Hengen työnä sydämessä.
Täysin kadotettuna uskon olevani täysin pelastettu.
Ystävällisin terveisin,
Markku Hulkko
23.4.2007 klo 11:22
Tervehdys Markku ja kiitos kauniista protestanttisen uskon esityksestäsi! Voi hyvin olla, että saarnaamasi sanoma kuulostaa jonkun mielestä hyvältä uutiselta katoliseen käsitykseen verrattuna, mutta toisaalta yhtä hyvin universalistin sanoma, Kylliäisen sanoma, kaikki pääsevät taivaaseen- sanoma kuulostaa erittäin hyvältä ja houkuttelevalta uutiselta verrattuna perinteiseen protestanttiseen uskoon. Oletkin varmasti kanssani samaa mieltä siitä, ettei sanoman totuutta ratkaise se, kuinka hyvältä uutiselta se kuulostaa, vaan se, onko se yhdenmukainen sen hyvän uutisen (euangelion) kanssa, jota evankeliumimme opettaa.
Kirjoitit:
”Tässä uskossa pidän Kristusta kirottuna sijastani. ”
Pyhä Henki kirjoitti:
”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: ’Jeesus on kirottu.'” (1. Kor. 12:3)
Ja edelleen:
”Tässä uskossa ja luottamuksessa Elävän Jumalan vereen ei Kristuksen uhriin tarvitse lisätä mitään: ei uskon vahvuutta”
vs.
”Teidätkin…hän nyt on sovittanut Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta…jos te vain pysytte uskossa, siihen perustuneina ja siinä lujina…” (Kol. 1:21-23)
…
”ei kääntymyksen kauneutta ja ehdottomuutta”
vs.
”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi.” (Ap.t. 2:38)
”suostukaa sovintoon Jumalan kanssa!” (2. Kor. 5:20)
…
”ei omien tekojen pyrkimyksiä”
vs.
”ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24)
…
”ei pyhityksen täydellisyyttä. ”
vs.
”Pyrkikää…pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)
Yst.terv.
Emil
25.4.2007 klo 12:35
Tervehdys hyvä Emil!
Kuten me molemmat tiedämme, Raamattu opettaa tästä ratkaisevasta kysymyksestä tavalla, jonka voi ainostaan ymmärtää Pyhän Hengen koulussa.
Kaikki mitä kirjoitit oli perusteltua. Samoin kaikki se mitä kirjoitin on perusteltua. Jos käymme käsittein uskon arvioitiin, emme koskaan löydä tietä ulos loputtomista argumenttien ketjuista. Vain Pyhä Henki voi valaista meitä, jotta olemme uskossa ja tulemme uskoon. Järkiperkele ei valitettavasti pysty viemään meitä Jumalan luo kuten Sana kertoo (2.Kor. 10:4). Lutherinkin usein raskaasti pettyi järjen päätelmiin ja filosofioihin, jotka tunkevat uskon alueelle.
Ratkaisevia ovat kysymykset ”olenko minä todellakin syntinen”, ”onko Kristuksen työ todellakin riittävä ja täysi” ja ”onko Pelastajani yksin Jumala vai tuleeko minun itse tulla Jumalaksi ja Pelastajaksi”. Miten näihin vastaamme, siten sitten rakennamme uskomme.
Kokonaisuus ratkaisee yksityiskohdat ja yksityiskohdata vaikuttavat kokonaisuuteen.
Luterilaisessa näemme ”uskon” välineenä, joka kantaa Kristuksen valmiin työn meidän sydämeemme. Se ei ole oma ponnituksemme, vaan Jumalan keino tuoda Pelastaja luoksemme. ”Kääntymys” on Jumalan lain työtä meissä, joka aina edeltää ”uskomista” ja mahdollistaa ”uskomisen”. ”Teot” ja ”pyhitys” ovat myös välttämättöminä ja seuraavat uskoa Pyhän Hengen työnä. Näitä ”tekoja” ja ”pyhitystä” ei vaadita uskovan pelastuksen tähden, vaan ne annetaan lähimmäisten tähden. Mutta todessa uskossa ne ovat aina, ja siksi niiden puuttuminen on varma merkki pelastuksen ulkopuolla olemisesta.
Tässä luterilaisessa uskossa kaikki se tunnustetaan, jonka hyvin toit esiin Raamattusta siteeraamalla. Kaikki kohdat ovat voimassa, mutta tulkinta on toinen kuin katolisessa kokonaisuudessa.
“Teidätkin…hän nyt on sovittanut Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta…jos te vain pysytte uskossa, siihen perustuneina ja siinä lujina…” (Kol. 1:21-23)
Kyllä, Jumalan Sana on oikeassa: juuri tämä usko kantaa Kristuksen täyden työn luoksemme.
“Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi.” (Ap.t. 2:38)
Kyllä, juuri tämä kääntymys on lain työtä, joka ajaa meidät ottamaan Kristuksen täyden työn vastaan uskon kautta.
“ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24)
Kyllä, vain usko, joka ilmenee rakkautena voi olla aitoa ja totista kristillistä uskoa. Kuollut usko ei voi pelastaa. Usko ilman tekoja on kuollut. Kuollut usko on perkeleilläkin. Saatana tuntee Kristuksen parammin kuin kukaan luotu. Saatana teitää Kristuksen sovittaneen koko maailman. Mutta Saatana ei luota Kristuksen täyteen työhön ja siksi hän menee kadotukseen. Perkeleellä on kuollut usko: se ei pelasta. Todellisessa vanhurskauttavassa uskossa teot ovat läsnä.
“Pyrkikää…pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa” (Hepr. 12:14)
Kyllä, pyhitys on ainoan oikean kristillisen uskon hedelmä, jota ei voi välttää mikäli Kristus on sovittanut kaikki syntini. Jos pyhitystä ei ole, ei varmasti voi olla oikeaa uskoakaan. Meidän on elettävä todessa uskossa, jolloin Pyhä Henki toimiin sydämessämme synnyttäen hengen hedelmiä.
Kuten näet, hyvä ystävä, me molemmat uskomme Sanaan. Ratkaisevaksi kuitenkin tulevat ne tutut kysymykset:
Olenko minä todellakin syntinen?
Onko Kristuksen työ todellakin riittävä ja täysi?
Onko Pelastajani yksin Jumala vai tuleeko minun itse tulla jumalaksi ja Pelastajaksi?
Jos myönnät olevasi perinjuurin kadotettu ja kirottu, ei jää muuta mahdollisuutta kuin turvat yksin Kristukseen.
Jos Herramme työ on kaiken kattava, ei ole tarvetta lisätä mitään siihen, vaan suostua sovitukseen. Tämän sovituksen otamme vastaan armosta uskon kautta. Yksin usko riittää ja pelastus on yksin armosta.
Jos yksi ja ainoa Jumala saa olla Jumala, ei minun tarvitse tulla jumalaksi, vaan kunnia kuuluu yksin Jumalalle.
Sillä välin, kun olemme erimielisiä tässä, niin voimme kuitenkin rukoilla toistemme pelastuksen puolesta. ;)
Ystävällisin terveisin,
Markku Hulkko
30.4.2007 klo 12:14
Hyvä Markku,
Mielestäni kommenttisi osoittaa luterilaisuuden keskeisen teologisen ongelman. Toisaalta sanotaan, ettei tekoja tarvita, että usko riittää, että uskova on edelleen synnissä jne, mutta toisaalta sanotaan, että teot ja pyhittyminen ovat välttämättömiä. Ymmärrän, että jälkimmäiset ovat luterilaisuuden mukaan vain edellisen hedelmiä ja laadun takeita, mutta siinä ongelma piileekin: luterilainen ei voi koskaan tietää olevansa armossa, sillä hänen pitäisi ensin tietää koko elämänsä tulevat ratkaisut voidakseen nähdä, todistavatko hänen tekonsa ja pyhityksensä siitä, että hänellä oli koko ajan todellinen usko. Hänen pitää jatkuvasti pyrkiä teoillaan ja pyhityksellään todistamaan, että hän on tosi uskossa eikä kuolleessa uskossa. Tämä on monennessakohan potenssissa pahemmin seuraava ironisesti luterilaisten katolilaisille esittämä kysymys: mistä tietää, että on tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja? Milloin pyhitys on tarpeeksi laadukasta määrittelemään oikean ja tosi uskon? Luterilaisuudesta tulee loogiseen johtopäätökseen vietynä tekoihin perustuvaa todellisen vanhurskauden tavoittelua - juuri sitä, minkä se tuomitsee.
30.4.2007 klo 12:15
Mutta olet oikeassa siinä, mitä viimeisessä lauseessasi sanoit:) !!!
22.6.2007 klo 14:37
Hei Emil!
Luulen, että tuo kritiikkisi uskon ja tekojen suhdetta kohtaan toimii ehkä reformoidun kirkon piirissä.
Itse en ole koskaan elänyt kristinuskoani, kuten sitä kuvailet vastineessasi. Luotan lapsenomaisesti siihen, että olen pelastuttu ja se on varma toivoni. (Room. 8:24)
Uskoakseni juuri reformoiduille on keskeistä pyhitys, jolla varmistutaan uskovan olevan armon tilassa. Tästä en kuitenkaan voi olla täysin varma, koska en ole elänäyt reformoidussa uskossa. Olen vain lukenut heidän uskossaan olevan tällaisen ongelmakohdan.
Luterilaisessa uskossa pikemminkin nähdään asia siten, että todella pyhä kristitty on tullut tuntemaan oman syntisyytensä perin pohjin ja siksi näkee itsensä juuri syntisenä.
Siksi todellinen kristitty katsoo ainoastaan Jumalan Poikaan, joka on korotettu kuin Mooseksen käärme erämaassa. Kun syntisen katse on yksinomaan Syntisten Ystävän työssä, niin voi olla uskon kautta varma pelastuksestaan.
Johanneksen evankeliumin 3. luku jakeet 14-15: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.”
Näin katsomme uskossamme yksin Kristusta alusta loppuun asti.
Toisaalta, tarkastellessamme toisten kristillisyyttä emme voi nähdä heidän näkymätöntä uskoaan. Silloin joudumme katsomaan heidän tekojaan. Tältä pohajalta myös puhuttelemme syntisiä ja kutsumme heitä parannukseen.
Mutta mitä tulee ihmisen omaan pelastusvarmuuteen, sen ainoa peruste on Jeesus Kristus ristiinnaulittuna.
terv.
Markku Hulkko
ps. Emme muuten missään suhteessa opeta, että uskova voisi elää synnissä. Pyhitys on välttämätön uskon seuraus, jota ei voi välttää. Ja oppiimme kuuluu myös sekin, että raskaissa synneissä eläminen johtaa välttämättä myös uskon kuolemiseen.