Hyviä uutisia

Sekä Pietari että Paavali ennustivat varoittavasti tulevista harhaopeista (2. Piet. 2:1–3; 2. Tim. 4:3–4), ja kirkon historiassa onkin aina esiintynyt niitä, jotka kieltävät Jumalan ilmoittaman ja kirkon julistaman uskon totuuden ja vaihtavat sen tilalle oman opetuksensa. Tässä artikkelissa katsahdamme suurimpiin kirkkoa uhmanneisiin harhaoppeihin.

Mikä on harhaoppi?

Harhaoppi on käsitteenä monesti väärinkäytetty ja väärinymmärretty – sitä ei pidä sekoittaa muihin uskonvastaisiin synteihin kuten epäuskoon, apostasiaan tai skismaan. Katolisen kirkon katekismus selittää: ”Epäusko merkitsee ilmoitetun totuuden väheksymistä tai vapaaehtoista kieltäytymistä siihen suostumisesta. Heresiaksi (harhaopiksi) kutsutaan kasteen vastaanottamisen jälkeen tapahtuvaa sitkeää kieltämistä, joka kohdistuu totuuteen, joka tulisi uskoa jumalallisella ja katolisella uskolla, tai tällaisen uskontotuuden sitkeää epäilemistä; apostasiaksi (uskosta luopumiseksi) kutsutaan kristillisen uskon totaalista hylkäämistä; skismaksi kutsutaan kieltäytymistä alistumasta paavin alaisuuteen tai hänelle kuuliaisten kirkon jäsenten yhteyteen.” (KKK 2089)

Harhaoppi on siis kasteenjälkeinen uskontotuuden kieltäminen – toisin sanoen uskonnot, jotka ovat eronneet kristillisyydestä tai saaneet siitä vaikutteita mutta eivät harjoita kastetta tai pätevää kastetta ovat erillisiä uskontoja. Näin ollen esimerkiksi muslimeja (jotka eivät harjoita kastetta) ja Jehovan todistajia (joilla ei ole pätevää kastetta) ei voida kutsua harhaoppisiksi.

Tärkeä osa harhaopin määritelmää on myös se, että kieltämistä kuvataan sitkeäksi. Tämä tarkoittaa, että harhaoppiseksi voidaan kutsua vain sellaista, joka sitkeästi kieltäytyy tulemasta korjatuksi. Harhaoppinen ei siis ole sellainen ihminen, joka ei tiedä uskonsa olevan kirkon opin vastainen ja joka on valmis ottamaan vastaan kirkon oikaisun.

Harhaopissa on myös kyse totuudesta, joka tulisi uskoa jumalallisella ja katolisella uskolla, eli sellaisesta uskontotuudesta, jonka Jumala on ilmoittanut, kuten Pyhä Kolminaisuus, transsubstantiaatio, paavin erehtymättömyys tai Marian perisynnitön sikiäminen. Kukaan ei siis ole harhaoppinen esimerkiksi siksi, että hänen mielestään konfirmaatio pitäisi toimittaa aiemmin tai myöhemmin tai että hiippakuntien tulisi olla pienempiä tai suurempia kuin ne nykyään ovat.

On tärkeää erottaa harhaoppi skismasta ja apostasiasta. Skisma merkitsee eroa katolisen kirkon yhteydestä, mutta siihen ei sisälly varsinaista katolisen uskon kieltämistä. Skismassa ovat esimerkiksi ryhmät, jotka uskovat kaikkiin perinteisiin katolisiin oppeihin mutta jotka ovat valinneet itselleen oman paavin. Apostasia puolestaan on täydellinen kristillisen uskon hylkääminen, jonka jälkeen apostaatti ei pidä enää itseään kristittynä. Näillä eväillä voimme nyt katsahtaa kirkon historiassa eri vuosisatoina alkaneisiin harhaoppeihin.

Ympärileikkaajat (1. vuosisata)

Apostolien teoissa tiivistetään ympärileikkaajien harhaopin ydin: ”Juudeasta tuli Antiokian seurakuntaan eräitä, jotka opettivat: ’Ellette anna ympärileikata itseänne, niin kuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.’” (Ap.t. 15:1) Koska ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia ja koska ympärileikkaus velvoitti juutalaisia, jotkut väittivät ympärileikkauksen ja sen mukana Mooseksen lain velvoittavan myös kristittyjä. Jumala teki kuitenkin Pietarille selväksi, että hän hyväksyy pakanat sellaisina kuin he ovat (Ap.t. 10) eikä erottele ihmisiä.

Siksi Pietari nousi apostolien johtajana puhumaan ja todisti ympärileikkaajia vastaan: ”Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa? Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.” (Ap.t. 15:10–11) Paavali vastusti ympärileikkaajia kovin sanoin kirjeissään roomalaisille ja galatalaisille, joiden keskuuteen harhaoppi oli selvästi levinnyt: ”Saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne!” (Gal. 5:12) Paavali vakuutti galatalaisille: ”jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä” (Gal. 5:2).

Gnostilaisuus (1. vuosisata)

Gnostilaisuutta esiintyi ajan kuluessa useina vuosisatoina useissa eri muodoissa, mutta se perustui pääasiassa siihen kreikkalaisesta filosofiasta lainattuun perusolettamukseen, että materia on pahaa. Tämä ajatus oli vakavasti Jumalan sanan vastainen – luomiskertomus todistaa luomakunnan hyvyydestä: ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Pahinta gnostilaisuudessa oli kuitenkin inkarnaation kieltäminen, sillä heidän mielestään Jumalalle ei ollut sopivaa ottaa muodokseen materiaalista ihmisruumista. He pitivät Jeesusta jonkinlaisena haamuna, joka vain näytti ihmiseltä.

Johannes kirjoittaa vahvasti gnostilaisia vastaan: ”Maailmassa on nyt liikkeellä monia eksyttäjiä, niitä jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristusta ihmiseksi, lihaan tulleeksi. Siinä teillä on Antikristus, eksyttäjä.” (2. Joh. 1:7) ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta.” (1. Joh. 4:2)

Paavali varoitti myös materiaalisia mutta hyviä Jumalan luomia asioita halveksuvista gnostilaisista kirjeessään Timoteukselle: ”Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa. Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan.” (1. Tim. 4:3–4)

Montanolaisuus (2. vuosisata)

Montanolaisuuden eli montanismin perustaja Montanus väitti profetoivansa suoraan Jumalan inspiraatiosta. Hän meni niin pitkälle, ettei sanonut: ”Näin sanoo Herra”, vaan: ”Minä olen Herra, kaikkivaltias Jumala, joka olen laskeutunut ihmiseen” (Epifanius, Hær. 48:11). Montanolaiset halusivat kirkon olevan ”puhdas” uskovien kirkko, heidän moraalinorminsa olivat liioittelevan tiukkoja eivätkä he osoittaneet armoa kasteen jälkeen uskosta luopuneille mutta myöhemmin takaisin kirkon yhteyteen pyrkiville kristityille.

He eivät ymmärtäneet, että Kristuksen valittujenkin joukossa voi olla ja on epäuskoisia (vrt. Joh. 6:70), eikä kirkon pyhyys vähene siitä, että sen jäsenet ovat syntisiä (vrt. 1. Kor. 1:2, 5:1). He eivät muistaneet, että Kristus suvaitsee syntisiäkin kristittyjä ja on valmis antamaan heille anteeksi niin usein kuin he anteeksiantoa katuen pyytävät (Matt. 18:21–22, Joh. 20:23). Aasialaiset piispainsynodit tuomitsivat montanolaisuuden ennen vuotta 200 ja paavi Zephyrinus teki samoin heti vuosisadan vaihduttua.

Sabellianismi (3. vuosisata)

Sabellianismi sai nimensä Sabellius-nimisestä teologista, joka opetti, että Jumalassa on vain yksi persoona, joka esiintyy kolmessa muodossa. Jumala on siis Isä, Poika ja Pyhä Henki tai Luoja, Lunastaja ja Pyhittäjä vain Jumalan suhteessa ihmiseen, ei objektiivisessa todellisuudessa. Jeesus Kristus oli siis ajallinen lihassa esiintynyt ikuisen Jumalan ilmentymä. Sabellianismi tunnetaan myös nimellä patripassianismi, sillä se uskoi, että Isä (lat. pater) kärsi (lat. passus est) ristillä.

Jeesuksen elämä kuitenkin osoittaa sabellianismin vääräksi. Jos Isä ja Poika olisivat todella olleet sama persoona ja jos Isä olisi kärsinyt ristillä, miksi Jeesus rukoili ennen ristiä: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois” (Luuk. 22:42) ja ristillä: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23:34)? Kirkko tuomitsi Sabellianismin Roomassa pidetyssä synodissa vuonna 262.

Areiolaisuus (4. vuosisata)

Areiolaisuus (t. arianismi) oli suuri Arius-nimisen piispan aloittama harhaoppi. Areiolaisuus väitti Jumalan olevan vain yksi persoona, Isä, joten se kielsi Jeesuksen jumaluuden. Arius uskoi Isän luoneen Pojan, siispä Jeesus ei ole luontonsa puolesta syntynyt Jumalan Pojaksi. Tämän teorian loogiset seuraukset tyhjentävät koko kristinuskon merkityksestään, sillä jos ääretön Jumala ei tullut ihmiseksi ja hyvittänyt synnin ääretöntä velkaa, ihmiskuntaa ei ole lunastettu.

Jeesus esitti kuitenkin useita jumaluusväitteitä (ks. esim. Joh. 8:46–59, 10:30–38, 14:7–11), ja Uuden testamentin pyhät kirjoitukset tekevät selväksi sen, että itse Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi (Joh. 1:1,14,18, Kol. 2:9, Fil. 2:6). Areiolaisuus tuomittiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 ja Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381. Harhaoppi sinnitteli kuitenkin vielä pitkään tuomionsa jälkeenkin, ja nykyään Jehovan todistajat edustavat vastaavanlaista kristologiaa.

Donatolaisuus (4. vuosisata)

Afrikassa syntynyt donatolaisuus (t. donatismi) yhtyi montanismin näkemykseen siitä, ettei kirkon tule suvaita syntisiä. Donatolaisuuden mukaan sakramenttien pätevyys riippui sakramentin toimittajan moraalisuudesta, ja lahko syntyikin, kun se ei hyväksynyt erään kirkon yhteyteen apostasiasta palanneen piispan vihkimystä. Lahkolaiset vihkivät omat piispansa, joista yksi oli harhaopille nimensä antanut Donatus.

Donatolaiset eivät olleet sisäistäneet evankeliumin viestiä vaan yhtyivät lainopettajien ja fariseusten paheksuntaan: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa.” (Luuk. 15:2) Pyhä paavi Miltiades (v. 311–314) ja paikallinen Arlesin synodi (v. 314) tuomitsivat donatolaisuuden, mutta se sinnitteli Pohjois-Afrikassa vielä joitain vuosisatoja. Kuuluisa kirkkoisä pyhä Augustinus kirjoitti myös mittavasti donatolaisuutta vastaan.

Pelagiolaisuus (5. vuosisata)

Pelagiolaisuus eli pelagianismi sai nimensä Pelagius-nimisen munkin mukaan. Hän opetti, että Jumalan armo ei ole välttämätöntä hyvän tekemiseksi eikä taivaaseen pääsemiseksi, vaan että se auttaa näiden asioiden saavuttamisessa. Pelagiolaisuus kielsi perisynnin ja uskoi ihmisen syntyvän moraalisesti neutraalina niin, että omilla teoilla ja voimilla on mahdollista ansaita ikuinen elämä. Jeesuksen rooli oli lähinnä toimia hyvänä esimerkkinä tällä tiellä vastapainona Aadamin huonolle esimerkille.

Pelagiolaisuus kielsi myös opetuksen kasteen pelastavasta voimasta, koska ihminen ei tarvinnut muuta Jumalan armoa kuin sen, jonka hän sai hänen tahtonsa luomisen hetkellä. Tämä oppi on selvästi apostolisen uskon vastainen, sillä Jumala ”pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.” (Tit. 3:5, vrt. 1. Piet. 3:21, Joh. 3:5) Pyhä Augustinus nousi taistelemaan pelagiolaisuutta vastaan, ja pyhät paavit Innocentius I ja Zosimus tuomitsivat sen vuosina 417 ja 418.

Nestoriolaisuus (5. vuosisata)

Nestoriolaisuus eli nestorianismi sai nimensä Konstantinopolin patriarkan Nestoriuksen mukaan. Hän sanoi, ettei Mariaa pitäisi kutsua Jumalansynnyttäjäksi (Theotokos) vaan Kristuksen synnyttäjäksi (Khristotokos), koska Maria synnytti vain Kristuksen ihmispersoonan, ei jumalallista persoonaa, tai vaihtoehtoisesti ihmisluonnon muttei jumalallista luontoa. Nestoriolaisuuden mukaan ei voi sanoa, että Jumala syntyi Mariasta ja kuoli ristillä.

Nainen ei kuitenkaan koskaan ole luonnon vaan aina persoonan äiti, ja Kristuksessa on oltava persoonan ykseys – hän on Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona, jumalallinen persoona. Persoonien erottelu johtaisi siihen, että Jumala ei todella ottanut omakseen ihmisluontoa eikä sovittanut maailman syntejä, sillä pelkän ihmispersoonan kuolema ei riitä hyvittämään koko ihmiskunnan Jumalaa vastaan tekemiä rikoksia.

Nestoriolaisuus tuomittiin Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431, jolloin idän assyrialainen kirkko erosi katolisen kirkon yhteydestä, koska se kieltäytyi pitämästä Nestoriusta harhaoppisena. Näyttääkin siltä, että kyseessä oli kielellinen väärinymmärrys sanoista persoona, olemus, luonto jne. Idän assyrialainen kirkko allekirjoitti katolisen kirkon kanssa yhteisen kristologisen julistuksen vuonna 1994, ja kirkot ovat etenemässä kohti täyttä ykseyttä.

Monofysitismi (5. vuosisata)

Monofysitismi syntyi nestorianismin vastareaktiona. Se onkin nestorianismiin nähden vastakkainen harhaoppi, sillä sen mukaan Jeesuksessa on vain yksi luonto, jumalallinen luonto, joka on niellyt Kristuksen inhimillisyyden. Monofysitismi johti samoihin ongelmiin kuin nestorianismi. Jumala ei todella tullut ihmiseksi, jos kerran Kristuksen inhimillisyys oli vain näennäistä. Täten ihminenkään ei voisi yhdistyä Jumalaan Kristuksen lunastustyön ja armon kautta, koska jos torjumme Kristuksen todellisen ihmisyyden, torjumme puolestamme kärsineen ruumiin ja samalla pelastuksemme.

Pyhä paavi Leo I Suuri kirjoitti asiasta ratkaisevan kirjeen, jonka johdosta Khalkedonin kirkolliskokous julisti vuonna 451, että Kristus on yksi jumalallinen persoona kahdessa luonnossa, täydellinen ihminen ja täydellinen Jumala, tosi ihminen ja tosi Jumala. Orientaaliset ortodoksiset kirkot (mm. Egyptin koptilainen kirkko, Armenian apostolinen kirkko ja Etiopian ortodoksinen kirkko) erosivat katolisen kirkon yhteydestä tämän kiistan takia, eivätkä he pidä Khalkedonin kirkolliskokousta sitovana. Näyttää kuitenkin siltä, että kyseiset kirkot tunnustavat katolisen uskon ja pitävät monofysitismiä harhaoppina. Tässäkin tapauksessa ero lienee syntynyt kielellisistä väärinymmärryksistä, joten täysi ykseys on realistinen tavoite.

Monotelitismi (7. vuosisata)

Monotelitismi (kr. monos + thelein = ”yksitahtoisuus”) oli tavallaan monofysitismin uusi muoto. Vaikka monotelitistit hyväksyivätkin oikeaoppisen käsityksen Jeesuksen jumalallisesta persoonasta ja kahdesta luonnosta, he väittivät, että Jeesuksella oli vain yksi, jumalallinen tahto, jonka nämä kaksi luontoa jakoivat. Raamattu kuitenkin osoittaa, että Jeesuksella oli jumalallisen tahdon lisäksi inhimillinen tahto. Hän nimittäin rukoili ennen kärsimystään Jumalaa: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” (Luuk. 22:42)

Monotelitismi tuomittiin kuudennessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 681. Vaikka Kristuksella oli kaksi tahtoa, ne olivat identtiset - hänen inhimillinen tahtonsa alistui aina jumalalliseen tahtoon, joka on Pyhän Kolminaisuuden ainoa tahto.

Ikonoklasmi (8. vuosisata)

Bysantin valtakunnassa syntynyt ikonoklasmi eli kuvainriisto väitti, että ikonien ja patsaiden tekeminen ja käyttö jumalanpalveluksessa on Raamatun vastaista ja pyrki siksi tuhoamaan niitä poistaakseen kirkosta epäjumalanpalveluksen. Raamatussa Jumala kuitenkin itse käski uskonnollisten patsaiden tekemisen, jotka saattoivat jopa symboloida Kristusta (ks. 4. Moos. 21:8–9, Joh. 3:14) Ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 787 tuomitsi ikonoklasmin, ja kuvien ja patsaiden kunnioittaminen hyväksyttiin kirkossa lopullisesti viimeistään 800-luvun puoliväliin mennessä. Kirkko teki selväksi, että patsaille ja kuville ei anneta jumallista palvontaa. Myöhemmin ikonoklasmi teki paluun joissain protestanttisissa suuntauksissa, jotka vaikuttavat yhä edelleen.

Kataarilaisuus (11. vuosisata)

Kataarilaisuus eli katarismi vaikutti toisen vuosituhannen alussa laajasti erityisesti läntisessä Euroopassa. Se polveutui gnostilaisuudesta ja erotteli vahvasti pahan ja hyvän, Saatanan ja Jumalan. Kaikki materiaalinen oli tietysti pahaa, kun taas kaikki hengellinen oli hyvää. Jeesuksen ruumiilliseen ihmisyyteen, sukupuoliyhteyteen ja tiettyihin ruokiin kielteisesti suhtautuneet kataarit eli albigenssit saavat yhtä lailla osakseen aiemmin gnostilaisiin yhdistetyt Johanneksen ja Paavalin tuomiot (2. Joh. 1:7; 1. Tim. 4:3–4).

Kataarit arvostivat suuresti Johanneksen evankeliumia mutta torjuivat kokonaan Vanhan testamentin ja pitivät sen Jumalaa Saatanana. Jeesus itse sanoi kuitenkin juuri Johanneksen evankeliumissa Vanhasta testamentista, ettei sen ”pyhiä kirjoituksia voi tehdä tyhjäksi” (Joh. 10:35). Erityisesti pyhä Dominikus ja pian koko pyhä inkvisitio nousi puolustamaan kirkkoa kataarilaisuudelta, joka katosikin viimeistään 1300-luvun puolivälissä.

Valdolaisuus (12. vuosisata)

Petrus Valdus eli Pietari Valdes aloitti pyhän Fransiskuksen tapaan painottamalla evankelista köyhyyttä. Tuohon aikaan julkiseen saarnaamiseen tarvittiin kuitenkin kirkon lupa, jota Valdus ei saanut, vaikka paavi ylistikin hänen jaloja pyrkimyksiään. Valdus ei totellut kirkkoa vaan saarnasi julkisesti kaikesta huolimatta. Hän alkoi myös painottaa Raamatun riittävyyttä ja sen kirjaimellista tulkintaa ennakoiden täten reformaatiota, johon valdolaiset liittyivätkin sen puhjetessa.

Jeesus kuitenkin sanoi: ”jos hän ei tottele kirkkoakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin” (Matt. 18:17). Kirkko julisti valdolaiset harhaoppisiksi lateraanikonsiilissa vuonna 1215, minkä jälkeen lahkosta tuli vahvasti kirkonvastainen, ja se alkoi torjua useita katolisia oppeja (katolisen kirkon auktoriteetin ja sakramenttien pätevyyden, kiirastulen, ikonien ja reliikkien käytön jne.). Toisin kuin kataarilaisuus, valdolaisuus selvisi ristiretkistä ja inkvisitioista, ja osittain reformaation ansiosta se on säilynyt tähän päivään asti.

Hussilaisuus (15. vuosisata)

Hussilaisuuden perustaja Jan Hus eli kirkkohistoriallisesti vaikeana aikana – oli menossa paavillinen skisma, jossa jopa kolme miestä väitti olevansa Pietarin laillinen seuraaja ja kirkon ylin paimen. Hus sai vaikutteita vuonna 1384 kuolleelta englantilaiselta uskonpuhdistajalta John Wycliffeltä. He molemmat ennakoivat protestanttista reformaatiota painottaessaan paluuta Raamattuun ja kannustaessaan sen yleiseen saatavuuteen kansankielisenä versiona. Hus saarnasi anekäytäntöä vastaan ja väitti eukaristian nauttimisen molemmissa muodoissa (eukaristinen leipä ja viini) olevan pelastukselle tarpeellista, kun taas kirkon käytäntö oli jakaa Kristuksen ruumis ja veri kansalle vain leivän muodossa. Reformaatiossa osa hussilaisista liittyi siihen, osa palasi katoliseen uskoon, minkä jälkeen hussilaisuus alkoi pikku hiljaa kadota. Lopullisesti liike hävisi 30-vuotisen sodan Valkeavuoren taistelun jälkeen. Nykyään on kuitenkin olemassa 1900-luvulla perustettu Tsekkoslovakian hussilainen kirkko.

Protestanttisuus (16. vuosisata)

Tärkeimmät protestanttisen reformaation johtohahmot olivat Martin Luther, Jean Calvin ja Ulrich Zwingli. Protestanttisuus jakautui pian useisiin ryhmiin ja siihen kuuluu nykyään tuhatmäärin toisistaan erillään olevia kirkko- ja tunnustuskuntia, erityisesti Yhdysvalloissa. Protestanttisuuden hajanaisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä perusolettamuksesta, että jokainen kristitty voi itse ymmärtää ja tulkita Raamattua. Tämä ajatus torjutaan Raamatussa itsessään, jossa pyhä Pietari sanelee raamatuntulkinnan ensimmäisen säännön: ”Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” (2. Piet. 1:20) Toinen protestanttisuuden peruselementti on usko siihen, että yksin usko vanhurskauttaa ihmisen riippumatta siitä, mitä hän tekee. Tämäkin ajatus torjutaan Raamatussa, jossa Jaakob toteaa selvästi: ”ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta” (Jaak. 2:24).

Jansenismi (17. vuosisata)

Jansenismi sai alkunsa Kornelius Jansenin Augustinusta ja armoa käsittelevistä kirjoituksista. Jansenin ajatukset lähentelivät monessa mielessä kalvinismia. Jansenismi painotti predestinaatiota ja uskoi Kristuksen kuolleen vain ennalta määrättyjen ”valittujen” puolesta. Raamattu kuitenkin opettaa, että Kristus on ”meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman” (1. Joh. 2:2, ks. myös 2. Kor. 5:15, 1. Tim. 4:10). Paavi Innocentius X tuomitsi tämän ja muut jansenistiset virheet vuonna 1653. Jansenismi vaikutti Alankomaiden vanhan katolisen kirkon eriytymiseen katolisesta kirkosta, ja oppi elää kyseisen kirkon traditiossa edelleen. Jansen itse kuitenkin kuoli ennen teoksensa julkaisua, ja koska hän sisällytti siihen lausuntoja Rooman kirkolle alistumisesta, häntä itseään ei koskaan tuomittu harhaoppiseksi.

Modernismi (19. vuosisata)

Modernismi on Ranskassa 1800-luvun lopulla syntynyt harhaoppi, jonka perustajia olivat papit Alfred Loisy ja George Tyrrell, maallikko Maurice Blondel ja muutamat muut. He eivät toimineet tietoisena liikkeenä vaan pyrkivät hyväntahtoisesti virkistämään katolista teologiaa aikansa filosofisilla, historiallisilla ja yhteiskuntatieteellisillä lähestymistavoilla. Modernismin alkuunpanijoilta valitettavasti puuttui jumalallisen ilmoituksen tuntemusta ja kuuliaisuutta opetusvirkaa kohtaan. Paavi Pius X nimitti modernismia ”koosteeksi kaikista harhaopeista”.

Modernismin pääasiallisiin harhoihin kuuluvat seuraavat uskomukset: (1) Jumalaa ei voi tuntea eikä hänen olemassaoloaan todistaa luonnollisen järjen avulla; (2) Ilmoituksen ulkoiset merkit kuten ihmeet ja profetiat eivät todista kristinuskon jumalallista alkuperää eivätkä sovi nykyihmisen älykkyyteen; (3) Kristus ei ole perustanut kirkkoa; (4) Kirkon olennainen rakenne voi muuttua; (5) Kirkon dogmit voivat muuttua tarkoittamaan jotain ihan muuta kuin alun perin; (6) Usko on sokea uskonnollinen tunne. Modernistien väitteet tuomittiin ensimmäisen kerran Pius IX:n Syllabus errorum -bullassa (1864) ja erehtymättömästi Vatikaanin I kirkolliskokouksessa (1870).

Harhaoppeja on esiintynyt kirkon alkuajoista lähtien. Ne hajottavat kirkkoa sisältäpäin, joten ne ovat vielä valitettavampia ja traagisempia kuin yhteiskunnan tai muiden ulkoisten vaikuttajien kirkonvastaiset hyökkäykset. Onneksi kirkolla on kuitenkin Kristuksen antama lupaus siitä, etteivät harhaopit eivätkä mitkään muut hyökkäykset koskaan pysty tuhoamaan kirkkoa. Jeesus vakuutti ensimmäiselle paaville: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18) Kirkko on totisesti ”totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15), ja Kristus on sen kanssa ”kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt. 28:20).

This entry was posted on 4.3.2007 at 10:58 and is filed under Dogmihistoria, Muut uskonlahkot. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments. You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.